2002ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Unforgiven 2002

Päivämäärä: 22.9.2002

Sijainti: Los Angeles, Kalifornia (Staples Center)

Yleisömäärä: 16 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Unforgiven oli vakiintunut SummerSlamin jälkeiseksi väli-ppv:ksi vuodesta 1999 lähtien. Se järjestettiin nyt siis jo 4:ttä kertaa, mutta tänä vuonna Unforgivenilla oli poikkeuksellinen merkitys, koska WWE:ssä oli viime viikkojen aikana tapahtunut joitakin merkittäviä muutoksia. Ensinnäkin painijoiden siirtymiset Raw’n ja SD:n välillä olivat jatkuneet, vaikkakin vähenevissä määrin. Radikaalein käänne tapahtui, kun Undertaker siirtyi Raw’sta Smackdowniin, josta sitten muotoutuikin vuosien aikana ’Takerin Ainut ja Oikea virallinen kotibrändi. Pienemmistä siirroista mainittavia olivat Ricon loikkaaminen Raw’hon ja Crash Hollyn siirtyminen SD:hen.

Silti suurin brändisodan käänne nähtiin SummerSlamin jälkeisessä Smackdownissa, kun WWE-mestari Brock Lesnar kirjoitti eksklusiivisen sopimuksen Smackdownin kanssa. Tämä tiesi aivan uusia käänteitä mestaruusrintamalla, yhden aikakauden päättymistä ja kokonaan uuden mestaruuden syntymistä. Tästä lisää myöhemmin. Samalla myös yksi mestaruus oli jälleen kokenut loppunsa, kun WWE Hardcore -mestaruus liitettiin Intercontinental-mestaruuteen SummerSlamin jälkeisessä Raw’ssa. Rob Van Dam sai kunnian jäädä historian viimeiseksi Hardcore-mestariksi, sillä hän voitti Raw’n historian viimeiseksi Hardcore Matchiksi hehkutetussa kohtaamisessa Tommy Dreamerin ja yhdisti vyöt. Viimeinen HC-mestaruuden puolustus ppv-tasolla nähtiin Insurrextionissa, jossa Steven Richards puolusti vyötä Booker T:tä vastaan.

Näissä merkeissä siirrytään Unforgiveniin. Selostajinamme jälleen JR & King sekä Tazz & Michael Cole.

Eight Man Tag Team Match

Un-Americans vs. Booker T & Goldust & Bubba Ray Dudley & Kane

Un-Americansit olivat jatkaneet tehokasta voittokulkuaan Raw’ssa, ja pari viikkoa SummerSlamin jälkeen tämä jenkkivastainen poppoo oli myös saanut uuden jäsenen joukkoihinsa, kun William Regalista tuli uusin Un-Americansien jäsen. Samalla kun Epäamerikkalaiset laajensivat joukkojaan ja kylvivät entistä tehokkaammin tuhoa, oli myös heidän vastustuksensa kasvannut vahvemmaksi. Suurin käänne tältä osin oli Kanen paluu lähes puolen vuoden poissaolon jälkeen. Kane oli joutunut sivuun loukkaantumisen takia pian WrestleManian jälkeen, mutta nyt oli hän tehnyt paluunsa SS:n jälkeisessä Raw’ssa, jossa hän saapui auttamaan Booker T:tä ja Goldustia kamppailussa Un-Americanseja vastaan. Tuo paluuangle oli historiallinen muun muassa ensimmäisen Kane-a-roonien näkemisen vuoksi. Vielä ennen Unforgiveniä tähän Americans-joukkoon liittyi Bubba Ray Dudley. Bubba oikeastaan paikkasi Bradshaw’ta, jonka piti alun perin ottaa neljäs paikka Americans-porukassa mutta ehti loukkaantua ennen Unforgiveniä.

Jos ei oteta huomioon sitä, että heelit näyttivät tässä ottelussa ehkä vähän turhankin heikoilta, tämä oli oikein viihdyttävä avaus illalle. Tämä oli tavallaan oikein pätevä osoitus WWE:ltä, että he pystyvät tarjoamaan todella nopeatempoista ja äkillisesti vaihtuvia tilanteita sisältävää meininkiä tällaisissakin otteluissa, jossa ei ole mukana yhtään cruiserweightiä. Joitakin ottelun rakenne saattaa ärsyttää, mutta minä tykkäsin siitä. Ottelun ensimmäinen puolisko oli perinteistä joukkuepainia ja semmoisenaan oikein viihdyttävää ja kivaa katseltavaa. Loppupuolisko oli sitten täyttä kahdeksan miehen rymistelyä, jossa ei vaihdoilla tai millään muulla ollut väliä, ja juuri sellaisena lopetus toimi tosi hyvin. Ei tämä kokonaisuutena ollut mikään painitaiteen suurteos mutta kiva ja piristävä tapa avata ilta. Herätti jokaisen katsojan yleisössä mukaan show’hun.

* * * 

WWE Intercontinental Championship

Chris Jericho (c) vs. Ric Flair

Tämä Chris Jerichon ja Ric Flairin feud oli jatkunut SummerSlamin jälkeen, mutta se oli saanut viime viikkojen aikana uusia käänteitä. Tärkein oli varmastikin se, että Jericho oli voittanut IC-mestaruuden Rob Van Damilta, ja niinpä tämä miesten toinen ppv-ottelu käytiin IC-mestaruudesta, jota Ric Flair ei ollut koskaan pitänyt uransa aikana. SummerSlamissa Flair oli pistänyt Chris Jerichon luovuttamaan Figure Four Leg Lockissa, ja Flair oli vieläpä uusinut temppunsa pari viikkoa myöhemmin Raw’ssa. Niinpä Jericho oli todella nöyryytetty, ja hän haki nyt kostoa Flairista. Toisaalta myös Flair oli ollut viime viikkoina suurissa ongelmissa. Raw’n uusi World Heavyweight -mestari Triple H oli nimitellyt Flairia has-beeniksi, jolla ei ollut enää mitään annettavaa painibisnekselle. Flair olikin paininut tietynlaistan henkisten demonien kanssa, ja hän oli hävinnyt jopa Ricolle puhtaasti Raw’ssa. Tähän otteluun tullessa Flair oli päättänyt, että tämä olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa osoittaa olevansa edelleen kykenevä päihittämään kenet tahansa.

Tavallaan minulla ei pitäisi olla mitään suurta moitittavaa tästä ottelusta, koska tämä ottelu täytti oikein hyvin sen tehtävänsä, mihin se oli buukattu. Silti olen pettynyt, koska en tykkännyt tavasta, jolla tämä ppv-ottelu piti päättää. Tietyllä tavalla lopetus oli kyllä ovela, mutta silti harmittaa, koska tästä olisi voinut tulla se kaipaamani hieno ottelu Jerichon ja Flairin välillä. Ottelun ensimmäisen viiden minuutin perusteella näytti nimittäin siltä, että nyt nämä kaksi olivat löytäneet toisensa paljon paremmin kuin SummerSlamissa. Meno näytti paljon vauhdikkaammalta ja muutenkin yleisesti viihdyttävämmältä. Flairkin oli selvästi vetreämmän oloinen. Sitten kuitenkin homma sekoitettiin buukkauksella, ja ottelu loppui kuin seinään. Tämä on yksi niistä harvoista kerroista, kun yhtäältä tykkäsin ottelun lopetuksesta sen storylinellisen annin ansiosta mutta toisaalta en, koska se päätti hyvin alkaneen painiottelun. Todella vaikeasti selitetty, mutta vähän pettynyt fiilis jäi kokonaisuudessaan.

* * ½ 

Singles Match

Eddie Guerrero vs. Edge

Tämä alkoi olla sitä aikaa, kun Paul Heymanista tehtiin Smackdownin pääbuukkaaja. Se on yksi niistä syistä, miksi vuosi 2002 on jäänyt monien painifanien mielessä yhdeksi parhaista vuosista ikinä. Heymanin nouseminen buukkaustiimin johtoon tiesi monia asioita, mutta yksi tärkeimmistä oli hyvään painiin keskittyminen ja nuorille tähdille mahdollisuuksien antaminen. Tästä seurasi IWC:n keskuudessa Smackdown Sixiksi kutsuttu porukka, joka feudaili keskenään ja otteli viikko toisensa perään hienoja otteluita SD:ssä ja ppv:eissä. Tähän kuusikkoon kuuluivat Eddie Guerrero, Edge, Kurt Angle, Chris Benoit, Rey Mysterio ja Chavo Guerrero. Monet tv-klassikko-ottelut ovat peräisin tältä aikakaudelta. Eddie ja Edgehän olivat aloittaneet oman feudinsa jo ennen SummerSlamia, ja kuviota oli jatkettu samalla varmalla tyylillä viime viikkoina. Unforgiveniä edeltävässä SD:ssä Eddie kajautti Edgeä terästuolilla kalloon, minkä seurauksena Edgelle todettiin (kayfabessa) lievä aivotärähdys.

Tämä ottelu on jostain (minulle käsittämättömästä syystä) saanut osakseen paljon enemmän hehkutusta kuin miesten SS-ottelu, mutta minusta tämä oli jopa hiuksenhienosti heikompi kuin tuo ensimmäinen ppv-kohtaaminen. Hieno ottelu tämäkin silti oli. Tällä kertaa ottelun rakenne oli juuri sopivasti erilainen kuin edellisessä kohtaamisessa, vaikka myös tällä kertaa ottelu rakentui yhden ruumiinosan työstämisen varaan. Tällä kertaa tuolla työstämisellä oli kuitenkin kunnon taustatarina (Edgen aivotärähdys), ja Eddie mäiski Edgen päätä erityisesti alussa tosi vakuuttavan näköisesti. Välillä tuo pään työstämiseen kuulunut Chin Lock -osuus meinasi käydä jo vähän tylsäksi, mutta onneksi siitä päästiin tyylikkäällä tavalla eteenpäin, kun Edge täräytti Eddien nätisti kanveesiin maasta käsin. Eddien myynti oli tuossa kohdassa ensiluokkaista. Tuon jälkeen ottelu alkoikin sitten saada tarvittavaa vauhtia, ja loppuvaiheissa nähtiin upeita liikkeitä, kuten Edgen järisyttävä Powerbomb Eddielle. Kokonaisuutena tämä oli siis pirun toimiva midcard-ottelu, jo toinen tältä kaksikolta. Toivottavasti ensi ppv:ssä nähtäisiin kuitenkin jo jotain muuta, sillä muuten homma alkaa maistua liikaa toistolta.

* * * ½ 

Tag Team Match

Rosey & Jamal vs. Billy & Chuck

Tässä ottelussa on paljon selitettävää, joten aloitetaan ensin vaikka molemmista joukkueista. Rosey ja Jamal tunnetaan tästä uransa vaiheensa parhaiten tietenkin 3 Minute Warning -nimellä, mutta tässä vaiheessa tuota nimeä ei vielä ollut otettu käyttöön. 3MW oli tehnyt WWE-debyyttinsä elokuun alussa Raw’ssa, jossa Eric Bischoff antoi häntä kyllästyttäneille D’Lo Brownille ja Shawn Stasiakille 3 minuuttia aikaa vakuuttaa hänet. Brown ja Stasiak eivät onnistuneet, ja niinpä Bischoff ilmoitti 3 minuutin kohdalla, että heidän aikansa oli ohi. Tällöin Rosey ja Jamal saapuivat paikalle katsomosta ja pieksivät Brownin ja Stasiakin tajuttomaksi. Seuraavien viikkojen aikana Roseystä ja Jamalista muodostui Bischoffin apureina toimiva tuhokaksikko, joka teki selvää kaikesta, joka ei miellyttänyt Bischoffia. Tätä hetkeä edelsi aina Bischoffin ilmoitus siitä, että aikaa olisi vain 3 minuuttia: ”Did I just hear myself saying 3 minutes?”.

Billyn ja Chuckin tarina oli puolestaan se, että kesän aikana kaksikko oli lähentynyt toisiaan enemmän ja enemmän. Lopulta oltiin siinä pisteessä, että he kosivat toisiaan, ja häät sovittiin syyskuussa nähtävään Smackdowniin. Jopa GM Stephanie McMahon ilmoitti saapuvansa seremoniaan mukaan. Angle sai paljon suosiota erityisesti homopiireissä, mutta sen lopetus oli varsin karu ja IWC:n yleisen näkemyksen mukaan täysi floppi. Itse häät olivat nimittäin varsin oudot, sillä Billy ja Chuck vaikuttivat niiden aikana varsin vaivaantuneilta, mutta heidän managerinsa ja hääsuunnittelija Rico hoputti hääseremoniaa vauhdilla eteenpäin. Juuri kun vihkijä oli julistamassa Billyä ja Chuckia aviopariksi, Billy ja Chuck saivat tarpeekseen ja ilmoittivat olevansa täynnä Ricon temppuja. He eivät todellakaan olleet homoja eivätkä koskaan olleet väittäneet niin. Koko juttu oli alusta loppuun Ricon suunnittelema tempaus julkisuuden saamiseksi. Billyn ja Chuckin perääntyminen sai Ricon raivostumaan, ja hän ilmoitti olleensa varma, ettei näillä kahdella ole munaa vetää hommaa loppuun asti. Samalla vihkijän roolissa toiminut vanha mies ilmoitti, ettei olisi väliä, kestääkö Billyn ja Chuckin suhde 16 vuotta, 6 kuukautta… vai 3 minuuttia. Tällöin mies repi maskinsa irti ja paljastui Eric Bischoffiksi. Rosey ja Jamal ryntäsivät paikalle ja pieksivät Ricon avustuksella Billyn, Chuckin ja Bischoffin suuresti vihaaman Stephanie McMahonin. Tämän ppv:n aikana Bischoff nimitti Ricon virallisesti 3 Minute Warningin manageriksi.

Tämäkään ei ollut vielä koko selitys ottelun taustaksi. Eric Bischoff ja Stephanie McMahon siis vihasivat toisiaan, ja siksi Bischoff oli hyökännyt yhdessä 3MW:n ja Ricon kanssa Billyn ja Chuckin sekä Stephanien kimppuun. Kuin huomaamatta Stephaniesta oli alkanut tulla face. Samalla Eric ja Stephanie kilvoittelivat katsojien suosiosta, ja Ericin viimeisin tempaus oli tuoda Raw-lähetyksiin mukaan HLA:ta, eli Hot Lesbian Actionia. Kyllä vain, Eric toi syyskuisessa Raw’ssa kehään kourallisen kauniita naisia, jotka kävivät toistensa kimppuun, kunnes yleisön pettymykseksi 3 Minute Warning keskeytti koko homman. Tämä koko HLA-kuvio oli Ericin rakastamasti hyvin kontroversiaalinen ja herätti pahennusta jopa Raw’ta lähettävän TNN:n johdossa. HLA-kuvio sai kuitenkin jatkua parin viikon ajan, ja tämän ottelun stipulaatioksi buukattiinkin, että Stephanie joutuisi toteuttamaan pienen HLA-toiminnan, jos Billy ja Chuck häviäisivät ottelun. Jos taas Rosey ja Jamal häviäisivät, Bischoff joutuisi pussaamaan Stephanien peppua.

Ja vihdoin otteluarvosteluun. Ihan pätevä väliottelu ja juuri sopiva tapa debytoida 3 Minute Warning kehässä. Rosey ja Jamal pääsivät molemmat osoittamaan, etteivät he ole vain mitään taidottomia isokokoisia mörssäreitä vaan kokoisekseen todella taitavia painijoita. Ottelun huippuhetki oli tietenkin Roseyn Moonsault, josta teki vielä erityisen poikkeuksellisen se, että Rosey vetäisi sen kakkosköydeltä. Todella hurjan näköinen liike. Myös Billy ja Chuck näyttivät paremmalta kuin pitkään aikaan, sillä he pääsivät keskittymään säväyttävien liikeiden tarjoamiseen kaiken turhan heel-esittämisen sijaan. Ei tämä siis mikään erityinen superottelu ollut, sillä semmoinen todellinen painitaituruus tai suuri tarinankerronta tästä toki jäi näillä osallistujilla täysin puuttumaan. Olen silti sitä mieltä, että tämä oli vuoden 2002 joukkuepainin tasoon suhteutettuna oikein kelvollinen ottelu.

* * ½ 

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Rob Van Dam

Noniin, tämä oli se suurin muutos mestaruusrintamalla. Joulukuussa 2001 WWF oli julistanut uuden aikakauden, kun ensimmäistä kertaa historiassa kruunattiin painimaailman kiistaton mestari. Undisputed Championshipin aikakautta kesti noin 9 kuukautta, kunnes SummerSlamin jälkeisessä Smackdownissa Stephanie McMahon ilmoitti kirjoittaneensa eksklusiivisen sopimuksen WWE Undisputed -mestarin Brock Lesnarin kanssa. Näin ollen Lesnar puolustaisi päämestaruutta ainoastaan Smackdownissa. Tämä tietenkin raivostutti Eric Bischoffia, joka ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan. Sen sijaan syyskuun ensimmäisessä Raw’ssa Bischoff saapui paikalle ja kaivoi esille vanhan ja kaikille WWE-faneillekin viime vuoden Invasion-storylinestä tutun WCW World Heavyweight -mestaruusvyön. Bischoff nimitti tämän vyön World Heavyweight -mestaruudeksi ja julisti sen olevan tästä lähtien yksinomaan Raw’n painijoiden tavoiteltavissa oleva virallinen päämestaruusvyö. Todellinen kohu syntyi siitä, kun Bischoff ei järjestänyt mestaruudesta mitään turnausta vaan samana iltana ojensi mestaruuden noin vain Triple H:lle. Triple H:sta tuli siis ensimmäinen World Heavyweight -mestari ilman, että hänen tarvitsi päihittää ketään. Tämä herätti pahennusta Raw-painijoiden keskuudessa, mutta samalla se kylvi siemenet vähitellen IWC:n keskuudessa kasvavalle Triple H -vihalle. HHH:n ensimmäiseksi haastajaksi nousi yleisön suursuosikki Rob Van Dam, joka onnistui voittamaan ykköshaastajuusottelussa Chris Jerichon, Big Show’n ja Jeff Hardyn.

Tämä ottelu oli hyvä osoitus siitä, että RVD olisi pystynyt ottelemaan ihan pätevästi ja uskottavasti päämestaruuskuvioissa vaikka kuinka monen vuoden ajan. Harmi vain, että RVD:n aika päämestarina jäi lopulta aivan hetken mittaiseksi. Toisaalta siitä Van Dam voi syyttää ennen kaikkea vain itseään, mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina. Saatan ehkä hieman yliarvostella tämän ottelun RVD:n takia, mutta tämä oli minun mielestäni oikein hieno päämestaruusottelu, mutta silti tätäkin vaivasi WWE:n päämestaruusotteluille tänä vuonna tyypillinen ongelma. Ihan ei oltu sillä tasolla kuin olisi voinut toivoa. Van Dam teki ottelussa kyllä todella kovasti töitä ja vetäisi muun muassa yhden tosi rajulta näyttäneen loikan ulos kehästä. Välillä näyttikin siltä, että tämä voisi hyvin nousta huippuotteluiden tasolle, mutta loppujen lopuksi ottelussa oli myös loppupuolella sen verran niitä hiukan vaisumpia ja ei niin erikoiselta tuntuneita hetkiä, että tämä jää vain hienoksi otteluksi. Tunnelmakin oli odotettua hieman vaisumpaa. En ole myöskään loppuratkaisun suurin fani, vaikka toisaalta pidänkin sen seurauksista.

* * * ½ 

WWE Women’s Championship

Molly Holly (c) vs. Trish Stratus

Molly Holly oli voittanut WWE Women’s-mestaruuden Trish Stratukselta kesäkuussa halpamaisella huijauksella, ja Trish oli siitä lähtien yrittänyt saada mestaruuden takaisin itselleen. Parin viime kuukauden aikana naisten mestaruusotteluita ei oltu nähty ollenkaan ppv:ssä, mutta nyt naiset tekivät paluun ppv-tasolle, kun Trish sai kenties viimeisen mahdollisuutensa mestaruuden takaisin voittamiseen.

WWE:n naisten divisioona jatkaa tasaista tasonsa nostamista. Minua ihan oikeasti harmitti, ettei parissa edellisessä ppv:ssä ole nähty naisten otteluita, koska tämä aikakausi oli aivan ehdottomasti WWE:n naisten divisioonan kulta-aikaa. Katsoisin ennemmin ppv:n täynnä tämänkaltaisia naisten otteluita kuin enää yhtään nyky-WWE:n Divas-mestaruusottelua. Olen monien edellisten otteluiden kohdalla ollut aivan kahden vaiheilla sen osalta, annanko otteluille arvosanaksi ** vai **½. Kaikissa edellisissä olen keksinyt vielä jonkun syyn, miksi ottelu jäi heikomalle arvosanalle, mutta tässä ei ole enää mitään sellaista. Trish ja Molly vetivät todella fyysisen ja samaan aikaan näyttävän naisten ottelun. Molemmat olivat valmiita ottamaan vastaan kovia iskuja, ja ennen kaikkea he suorittivat omat liikkeensä todella huolella. Koko ottelussa ei nähty varmaan yhtään botchia. Hyvää työtä. Tätä lisää.

* * ½

Singles Match

Kurt Angle vs. Chris Benoit

Tässä oli kyse todellisesta egojen taisteluista. Kurt Angle ja Chris Benoit olivat olleet toistensa kurkuissa kiinni kuukausien ajan keväällä 2001 ennen Benoit’n loukkaantumista. Kun Benoit oli tehnyt paluunsa Smackdowniin elokuussa, oli hän monien yllätykseksi alkanut otella joukkueotteluita yhdessä Anglen kanssa. Anglesta ja Benoit’sta ei kuitenkaan koskaan tullut mitään ylimpiä ystävyksiä, sillä heillä oli jatkuva tarve mitellä siitä, kumpi heistä oli todella se parempi painija. Lisänöyryytystä tähän kuvioon aiheutti se, kun Angle joutui eräässä joukkueottelussa Rikishin Stink Facen uhriksi. Benoit ei suinkaan auttanut joukkuekaveriaan vaan nauroi räkäisesti tilanteelle. Tämä tietenkin raivostutti Anglen, ja niinpä seuraavalla viikolla hän auttoi Rikishiä tekemään Stink Facen puolestaan Benoit’lle. Tämä oli liikaa Rabid Wolverinelle, joka haastoi Anglen otteluun, jossa heidän paremmuutensa selvitettäisiin lopullisesti.

Mitä tästä nyt voi sanoa? Huippuluokan Painiottelu isolla P:llä ja yksi harvoista alle 15 minuutin kohtaamisista, jolle annan ilomielin neljä tähteä. Toki hieman nyt pitää antaa huomautus WWE:lle siitä, että helpollahan tässä mentiin. Tarinaa ottelulle oli vain nimeksi, mutta silti Benoit ja Angle piti saada toisiaan vastaan taas kerran ppv-tasolle, koska kaikkien tiedossa oli, että huippuotteluhan sieltä tulee. En toki voi millään tavalla valittaa, koska nauttisin näiden kahden otteluiden katsomisesta vaikka ppv toisensa perään, mutta jostain pitää päästä napisemaan. Lisäksi pitää valittaa vielä siitä, etten tässäkään ottelussa innostunut lopetuksesta, vaikka se olikin ihan toimiva ratkaisu tämän ottelun päätteeksi. Lisäksi pituus oli kuitenkin vain 14 minuuttia, minkä vuoksi tämä ei ihan MOTYC-tasolle nouse. Näiden moitteiden jälkeen onkin sitten hyvä todeta, että kaikki muu tässä ottelussa oli aivan huikeaa esiintymistä. Mahtavia käänteitä, todella rajun näköisiä liikkeitä ja upeaa teknistä painia. Tätä on niin ilo katsoa. Erityismaininta pitää antaa mielettömälle German Suplex -sarjalle. Tässä on käytännössä kaksi alan parasta vastakkain.

* * * * 

Ennen Main Eventiä nähtiin vielä upea angle, joka liittyi aikaisemmin illalla nähtyyn Billy & Chuck vs. Rosey & Jamal -otteluun. Kokonaisuudessa varsin turha ja ylipitkä angle, jossa paha sai lopulta palkkansa, kun Eric Bischoff sai köniinsä ja Stephanie McMahon poistui voittajana paikalta. Jee jee.

WWE Championship

Brock Lesnar (c) vs. Undertaker

Tämä on yksi aikakautensa klassikkofeudeista, joka muuttui henkilökohtaiseksi todella nopeasti. Kaikki sai alkunsa SummerSlamin jälkeisessä Smackdownissa, kun Undertaker shokeerasi yleisön tekemällä SD-debyyttinsä ja osallistumalla ykköshaastajuusotteluun Kurt Anglea ja Chris Benoit’ta vastaan. ’Taker voitti tuon ottelun, ja seuraavalla viikolla hänen ja Lesnarin välille buukattiin sopimuksenkirjoitus. Tuo tilaisuus muuttui kuitenkin nopeasti henkilökohtaiseksi, kun Heyman toi puheeseen mukaan Undertakerin vaimon Saran. Heymanin mukaan UT ei pystyisi keskittymään tosissaan Lesnarin kanssa painimiseen, koska kotona häntä odottaisi raskaana oleva vaimo. Heyman myös lupasi pitää huolta Sarasta ja lapsesta sen jälkeen, kun Lesnar oli tuhonnut UT:n Unforgivenissä. Tämä sai Dead Manin raivon partaalle, mutta seuraavalla viikolla oli luvassa vielä pahempaa, kun kesken Undertakerin ottelun Heyman ja Lesnar tunkeutuivat ’Takerin pukuhuoneeseen, jossa Sara oli odottamassa miestään. Heyman ja Lesnar alkoivat uhkailla Saraa, jolloin ’Taker ryntäsi paikalle – vain joutuakseen Lesnarin hyökkäyksen kohteeksi. Angle päättyi hyvin häiritsevään hetkeen, kun Lesnar työntyi aivan kiinni Saraan ja totesi, että ”Life’s a bitch”. Tämä kaikki alkoi olla liikaa Undertakerille, joka seuraavalla viikolla lupasi piestä Lesnarin Unforgivenissä niin pahasti, ettei Lesnar ollut koskaan kokenut vastaavaa. ’Taker lupasi olla ensimmäinen mies, joka pistää Lesnarin vuotamaan verta.

Tämä ilta ei ollut otteluiden lopetuksien buukkaamisen osalta paras mahdollinen, koska en erityisemmin tykännyt siitä, miten tämä ottelu lopetettiin. Eikä tykännyt paikalla ollut yleisökään. Silti ymmärrän, miksi tuohon lopetukseen päädyttiin, mutta ei minun siitä silti tarvitse tykätä. En myöskään innostunut turhan paljon kahdesta ref bumpista ja täysin turhalta tuntuneesta Matt Hardyn sekaantumisesta. Erityisesti näiden seikkojen vuoksi tämä ottelu ei noussut huipputasolle, vaikka muuten kyseessä olikin huikean hieno fyysinen brawlaus. Tällaista kahden ison körilään mäiskintä voi parhaimmillaan olla. Sen ei tarvitse olla kankeaa, tylsää ja hidasta, vaan se voi olla helkkarin aggressiivista ja todella vauhdikasta. Kumpikin oli päättänyt näyttää parasta osaamistaan, ja lopputuloksena oli todellinen tappelu, jota oli ilo seurata. Näiden kahden tyylit sopivat hienosti yhteen, ja jään malttamattomana odottamaan feudin blow off -ottelua. Yleisesti tätä ottelua on lopetuksen takia pidetty jotenkin heikkona suorituksena, mutta minusta painillinen anti oli tässä niin kovatasoista, että tämä ansaitsee ehdottomasti suuren hehkutuksen.

* * * ½


Minä tykkäsin tästä ppv:stä paljon. Tämä oli aivan kiistatta vuoden 2002 paras väli-ppv ja samalla yksi vuoden parhaista ppv:eistä. Koko tapahtumassa ei ollut yhtään huonoa ottelua, mutta hienoja oli sitäkin enemmän. Yksi huipputason kohtaaminen, kolme ***½-ottelua ja esimerkiksi vuoden paras naisten ottelu. Tykkäsin myös Roseyn ja Jamalin ppv-debyytistä ja uusista mestaruuskuvioista nyt, kun molemmilla brändeillä oli omat mestaruusvyönsä. Tuo yhden mestaruuden aikakausi oli ehdottomasti tullut tässä vaiheessa brand splitiä tiensä päähän, ja tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin. Kokonaisuudessaan minulla ei ole tästä tapahtumasta paljon mitään pahaa sanottavaa, joten tämä on minun silmissäni Hieno ppv.

Wikipedia: WWE Unforgiven 2002

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.4.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #11

Next post

Arvio: NWA TNA Syyskuu 2002

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.