2003ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Unforgiven 2003

Päivämäärä: 21.9.2003

Sijainti: Hershey, Pennsylvania (Giant Center)

Yleisömäärä: 10 347

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Unforgiven on kuulunut WWE:n ppv-kalenteriin vuodesta 1998 lähtien, ja joka kerta se on järjestetty ensimmäisenä ppv:nä SummerSlamin jälkeen. Nyt kun kaikki ppv:t neljää isoa lukuun ottamatta oli tarkoitettu pelkästään toisen brändin painijoille, oli Unforgivenistä tehty Raw’n painijoiden tapahtuma. Selostajinamme tutut JR ja King.

World Tag Team Championship
3 on 2 Handicap Tables Match

La Résistance (c) & Rob Conway vs. Dudley Boyz

Amerikan lippua ylväästi edustaneet Dudleyn veljekset olivat jatkaneet edelleen sotaansa ylimielisiä ranskalaisia Sylvain Grenieriä ja Rene Dupréetä vastaan. Tilanne oli käynyt SummerSlamin jälkeen entistä pahemmaksi, kun La Résistance -kaksikko oli saanut uuden apurin Rob Conwaystä, entisestä Yhdysvaltain sotilaasta, joka oli nyttemmin pettynyt maan surkeaan tilanteeseen. Ranskasympatisoija Conway oli nyt siis tiivis osa La Résistance -kaksikkoa, mutta ei D-Vonin ja Bubba Raynkaan onneksi tarvinnut kahdestaan näitä kolmea vastaan otella, koska heillä oli apuna velipuoli Spike Dudley. Dudley-kolmikko ja La Résistance & Conway olivat ottaneet männäviikkoina yhteen useaan otteeseen tosi rajusti. Pari viikkoa sitten nähtiin ikävä tilanne, jossa Résistance heitti Spiken ulos kehästä tarkoituksenaan paiskata tämä ringsidellä olleesta pöydästä läpi. Homma kuitenkin botchattiin sillä tavalla, että Spike ei lentänyt pöydälle asti, vaan jysähti suoraan maahan ja iski laskeutuessaan päänsä takaosan pöydän reunaan. Spike loukkaantui tuossa tilanteessa sen verran pahasti, ettei voinut osallistua tähän Tables Matchiin, joka oli alun perin buukattu kuuden miehen kohtaamiseksi. Eric Bischoff kuitenkin päätti, että ottelu käydään Spiken puuttumisesta huolimatta, mutta vastapainoksi Steve Austin ilmoitti, että sitten otteluun lisätään panokseksi Résistancen joukkuevyöt.

Tämä oli perusviihdyttävää Dudleyiden pöytämäiskintää muttei kuitenkaan sen enempää. Oikeastaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa tästä, koska kaikki viisi liikkuivat ottelun aikana oikein mallikkaasti ja ottivat myös pöytäbumppinsa kunnialla vastaan. Toisaalta minulla ei ole mitään järisyttävän suuria kehujakaan jaeltavana, koska ottelu oli aika perusvarmaa joukkuepainisuoritusta ilman yllätyksiä, ja kaikki pöytäeliminoinnitkin olivat tyylikkyydestään huolimatta sellaisia, että eivät ne mitään uniikkiuspalkintoja voita. Joka tapauksessa kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti viihdyttävämpi kuin perus tv-show’n joukkueottelu, koska kaikki viisi kuitenkin pistivät kroppansa peliin ja pöytiäkin osattiin tosiaan käyttää hyödyksi ihan tehokkaasti. Mukavalla rytinällä ja rymistelyllä aloitettiin siis tämän vuoden Unforgiven, mutta onhan tämä Raw’n joukkuemestaruusdivari ollut jo tovin sellaisessa tilassa, että edes ***-tasolle pääseminen on tuntunut vaikealta.

* * ½ 

Singles Match

Test vs. Scott Steiner

En voi uskoa todeksi, että tätä kuviota oli jatkettu edelleen sen jälkeen, kun Scott Steiner oli voittanut Testin Bad Bloodissa ja vapauttanut Stacyn Testin alaisuudesta. Vain muutama viikko onnellisen Bad Bloodin jälkeen Test onnistui nimittäin jotenkin ihmeessä järjestämään uusintaottelun, jossa oli jälleen panoksensa Stacyn palvelukset. Tällä kertaa Test otti ottelussa voiton halpamaisella huijauksella, ja näin Stacy joutui takaisin Testin orjuutukseen. Viikko toisensa jälkeen Test kohteli entistä tyttöystäväänsä huonommin ja huonommin ja yritti muun muassa suudella tätä väkisin useaan otteeseen. Steiner ei ollut lopunut Stacyn suojelemisesta, vaan hän pelasti Stacyn moneen kertaan ikävistä tilanteista. Kun minkäänlaista päätöstä tälle kuviolle ei ollut näkyvissä, päätettiin Unforgiveniin buukata vielä yksi ottelu miesten välille. Panokset olivat selvät: Jos Steiner voittaisi, Stacy olisi lopullisesti vapaa. Jos Test voittaisi, Stacy pysyisi hänellä ja lisäksi Steiner joutuisi Testin palvelukseen.

Kolmas kerta ei todellakaan sano totta silloin, kun puhutaan Scott Steinerin ja Testin ppv-otteluista. Sain näistä kahdesta jo aivan tarpeekseni, kun miehet vetivät lähes tulkoon identtiset ottelut Insurrextionissa ja Bad Bloodissa. Nuo kohtaamiset olivat kuitenkin vielä ihan toimivaa ja tavallaan viihdyttävää perusbrawlausta, jonka voisi varsinkin tv-show’ssa katsoa kummemmin murehtimatta. Olin kuitenkin jo Bad Bloodin kohtaamisen jälkeen varma, että kolmatta kertaa en mielelläni jaksaisi. Niinpä olin iloinen, kun SummerSlamissa tästä feudista ei puhuttu sanallakaan, mutta niin vain nämä kaksi olivat sittenkin jatkaneet feudiaan koko ajan. Tämä kolmas kohtaaminen oli väsyneempi kuin kaksi ensimmäistä, ja tässä nähtiin todella vähän uutta niihin kahteen muuhun verrattuna. Se on myönnettävä, että Testin Big Boot näytti tässä ottelussa paremmalta kuin ikinä, mutta se ei yksin tätä pelasta. Toki Steinerinkin Suplexit ja Testin power-liikkeet olivat ihan kivan näköisiä, mutta mikään ei muuta sitä onnettoman tylsää yleisfiilistä ja kehäpsykologian täydellistä poissaoloa, joka tästä ottelusta oikein loisti. Puhtaasti huono koitos. Ei jatkoon.

* ½ 

Singles Match

Randy Orton vs. Shawn Michaels

Tämä oli aikaa, jolloin Randy Orton alkoi luomaan itselleen Legend Killer -hahmoa. Kaikki alkoi jo kesällä, jolloin Orton oli brutaalisti hyökännyt Mick Foleyn kimppuun ja paiskannut tämän rappusista alas. Foleyta ei ollut tuon jälkeen näkynyt WWE:ssä, ja Orton ilmoittikin tappaneensa Foleyn legendan. Kesän edetessä Ortonin uhreiksi joutuivat muun muassa Mae Young ja Fabulous Moolah, jotka Orton iski kanveesiin uudella finisherillään RKO:lla. Tämä oli tarpeeksi yhdelle WWE:n suurimmista legendoista Shawn Michaelsille. HBK:lla oli ollut ikuisuuksien ajan suuria erimielisyyksiä Triple H:n ja koko tämän Evolutionin kanssa, eikä tilanne ollut viime aikoina muuttunut yhtään paremmaksi. Niinpä ei ole ihme, että Michaels ei arvostanut ylimielisen nuorukaisen temppuilua vaan tahtoi pistää lopun sille. Orton puolestaan ilmoitti, että Michaels olisi seuraava legenda, jonka hän onnistuisi tappamaan. Michael vastasi tähän muistuttamalla, että moni muukin oli yrittänyt sitä, mutta kukaan ei ollut onnistunut. Mutta kuinka monella muulla oli ollut apunaan Ric Flair?

En ole mikään ottelun lopetuksen suurin fani, mutta muuten tämä oli sen verran upeasti rakenneltu kamppailu legendan ja legend killerin välillä, että eihän tästä voi olla tykkäämättä. Ehdottomasti hieno tekninen painiottelu, joka eteni alusta loppuun todella loogisesti ja samaan aikaan myös viihdyttävästi. Eikä se lopetuskaan ollut mistään kamalimmasta päästä, vaikka tällainen jo kerran ratkenneen ottelun yhtäkkinen jatkaminen on aina vähän tylsä ratkaisu. Lopetuksessa oli myös se heikkous, että sellainen huikean jännittävä lopputaistelu jäi aika pitkälti puuttumaan, vaikka lähes 20-minuuttiselta ottelulta sellaista vähän kaipailisin. Mutta jos siis lopetusta ei oteta huomioon, ottelu oli muuten erinomaista painiviihdettä. Molemmat myivät toistensa iskut hienosti. Molemmat olivat myös erittäin hienossa kunnossa ja väläyttivät parhaita otteitaan, kuten Michaelsin kuvankaunis Crossbody yläköydeltä ulos kehästä. Ottelussa oli myös hyvä rakenne, kun Orton teloi suuren osan ajasta Michaelsin olkapäätä todella tehokkaasti, ja Michaels myös myi vammansa ammattilaisen ottein. Hyvää työtä äijät, tällaisia otteluita katselee mielellää lisää.

* * * ½ 

Tag Team Match

Gail Kim & Molly Holly vs. Trish Stratus & Lita

Women’s-mestari oli esiintynyt edellisen kerran ppv:ssä Insurrextionissa, joten lienee paikallaan avata viime kuukausien aikana muuttuneita kuvioita. Vielä kesäkuun alussa Women’s-mestari oli Jazz, mutta hän hävisi vyönsä kesäkuun lopulla järjestetyssä Battle Royalissa, jossa WWE-debyyttinsä teki uusi ja lahjakas naispainija Gail Kim. Kim voitti heti kehädebyytissään Women’s-mestaruuden, muttei ehtinyt pitää sitä kovinkaan kauan, kun hän hävisi sen jo Molly Hollylle. Samalla Kim teki kuitenkin heel-turnin ja liittoutui sen samaisen naisen kanssa, jolle hän oli hieman aikaisemmin vyönsä hävinnyt. Kim ja Holly kävivät yhdessä WWE:n suosituimman diivan Trish Stratuksen kimppuun, ja Trish olikin aikamoisessa hädässä, kunnes Lita teki comebackinsa lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen viimeisessä Raw’ssa ennen Unforgiveniä. Lita saapui pelastamaan Stratuksen kahden heelin pieksennältä, ja tuon tilanteen seurauksena ppv:hen buukattiin tämä joukkueottelu.

Mahtavaa nähdä Litaa ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen ja Gail Kimiä ensimmäistä kertaa ppv-historiassa. Siinä on kaksi huippuluokan naispainijaa, jotka molemmat kuuluvat vieläpä omiin suosikkeihini. Samaa voi sanoa myös Trish Stratuksesta, eikä Molly Hollykään missään tapauksessa onneton painija ole. Siinä mielessä tämä ottelu oli ehkä jopa pienoinen pettymys. En tiedä, johtuiko se sitten puutteellisesta ajasta vai siitä, että ottelu lähti käyntiin turhan rauhallisesti, mutta ihan sellaista odottamaani naispainin tykitystä ei tässä nähty. Viimeinen puolitoista minuuttia oli kyllä täyttä tykitystä, mutta ottelun alkupuoli oli loppujen lopuksi aika perustyylistä naisten painia. Se olisi toiminut hyvin sellaisenaan, jos tämä kamppailu olisi saanut lähemmäs 10 minuuttia aikaa. Silloin rauhallinen pohjustus alkuun olisi ollut ihan paikallaan, mutta nyt tuo pohjustusvaihe vei turhan ison osan ottelusta. Oli tämä silti ehdottomastiihan kiva comeback-ottelu Litalla, mutta jään odottamaan vielä parempaa.

* * 

Last Man Standing Match

Kane vs. Shane McMahon

Kanen ja Shane McMahonin välinen feud oli lähtenyt räjähdysmäisesti, kun maskinsa menettämisen jälkeen jumalattoman julmaksi monsteriksi muuttunut Kane oli iskenyt Shanen äidin Lindan Tombstone Piledriverillä sisääntulorampille. Shane oli tuon jälkeen tehnyt pitkään odotetun comebackinsa ja vaatinut kostoa äitinsä pieksijälle. SummerSlamissa Shane ei vielä kostoaan saanut, mutta nyt siihen oli mahdollisuus. Sitä ennen oli kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon. Ensinnäkin Shanen isä Vince oli lopullisesti hylännyt oman poikansa Shanen ja oman vaimonsa Lindan. Sen sijaan Vince oli liittoutunut Bischoffin ja Kanen puolelle ja jopa auttanut Kanea hyökkäämään Shanen kimppuun. Ensimmäisellä kerralla Shane O’Mac vei kuitenkin pidemmän korren, kun hän onnistui heittämään Kanen backstagella jättiläismäiseen roskalavaan, jonka Kane oli vain hetkeä aiemmin sytyttänyt tuleen. Seuraavalla viikolla Shane joutui maksamaan teostaan, kun Kane onnistui kahlitsemaan Shanen kehätolppaan kiinni, ja tämän jälkeen hän… no, iski sähkövirtakaapelit kiinni Shanen perhekalleuksiin ja iski tuhoisilla volttimäärillä Shanen kulkusiin. Semmoista. Tämän jälkeen molemmat olivat valmiita kohtaamaan toisensa Last Man Standing Matchissa ja vieläpä allekirjoittamaan sopimuksen, jossa he vapauttavat WWE:n vastuusta siitä, mitä ottelun aikana tapahtuu.

Olipahan aikamoinen HC-ottelu. Ihan tällaista en ollut uskaltanut etukäteen odottaa, joten kyseessä oli selvästi isoin positiivinen yllätys tähän mennessä tässä show’ssa. Minusta tuntuu, että olen saattanut viime aikoina käyttää turhankin heppoisin perustein välillä kehua siitä, kuinka molemmat painijat ovat ottelun aikana pistäneet kroppansa likoon täysillä. Siltä minusta on kuitenkin kaikissa noissa tapauksissa tuntunut, mutta tässä tuo kroppansa likoon pistäminen sai vielä aivan uuden tason. Kane ja Shane mäiskivät toisiaan aivan kaikella mahdollisella, ja sen lisäksi he ottivat tajuttoman hurjaa bumppia. Jo ensimmäisen viikon aikana oli käytetty kaikki perusaseet terästuoleista teräsportaisiin, ja sen jälkeen siirryttiin vain koko ajan hurjempaan meininkiin. Molemmat näyttivät hyvältä hallitessaan ottelua, eikä homma käynyt lähes 20-minuuttisenakaan kamppailuna ollenkaan tylsäksi. Erinomainen esimerkki huikean viihdyttävästä HC-ottelusta, joka ei kuitenkaan nouse huipputasolle, koska ei tässä paljon varsinaista painia nähty. Kaikkea muuta sitten nähtiinkin, ja erityisesti loppubumppi on aivan ainoa laatuaan.

* * * ½ 

WWE Intercontinental Championship

Christian (c) vs. Chris Jericho vs. Rob Van Dam

Christian oli ollut Intercontinental-mestari siitä lähtien, kun vyö palasi WWE:hen toukokuussa. Haastajapuolella oli ollut hiljaisempaa sen jälkeen, kun Christian oli useaan otteeseen päihittänyt Booker T:n. Viime aikoina Christianin ja hänen ystävänsä sekä entisen joukkueparinsa Chris Jerichon välille oli alkanut kehittyä erimielisyyksiä, ja miehet olivat jopa otelleet toisiaan vastaan Raw’ssa. Samaan aikaan Jericho ja Christian olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Steve Austin oli luokattoman huono co-GM ja että hänet pitäisi vihdoin ja viimein savustaa ulos Raw’sta. Tätä ajatusta erityisesti Jericho oli toitottanut Highlight Reelissä, ja samaa hän jatkoi tässä ppv:ssä. Samalla Jericho pääsi kuitenkin ottelemaan IC-mestaruudesta Christiania ja RVD:tä vastaan. Austin oli nimittäin buukannut aikaisemmin ykköshaastajuusottelun Jerichon ja RVD:n välille, ja tuo oli päättynyt siihen, että Christian oli kolkannut molemmat haastajat tajuttomaksi mestaruusvyöllä. Koska voittajaa ei ottelulle saatu, Austin nimesi molemmat miehet ykköshaastajaksi.

Tämäpä oli varsin erikoinen ottelu. Oli poikkeuksellisen vaikea päättää, mitä mieltä olin tästä. Ensimmäinen fiilikseni ottelusta oli tavallaan ihan hyvä, koska tämä lähti painillisesti oikein vauhdikkaasti käyntiin. Kolmikko väläytteli oikein näyttäviä otteita, ja erityisesti RVD oli liekeissä iskiessään muun muassa Moonsaultin ulos kehästä. Toisaalta alku ei kuitenkaan ollut ihan niin vakuuttava kuin olin toivonut, koska yleisö oli aivan kuollut äskeisen ottelun loppubumpin takia. Sen jälkeen alkoi ottelun keskivaihe, jossa yleisö oli edelleen kuollut, ja painikin muuttui vähän tylsäksi. Pari botchiakin nähtiin. Juuri kun olin menettää uskoni tähän otteluun, kolmikko aloitti lähes 10 minuuttia kestäneen lopputaisteluosion, joka muuttui sitä huikeammaksi, mitä pidemmälle se kesti. Luulin jo monta kertaa ottelun päättyvän, mutta niin vain se jatkoi. Loppuosiossa nähtiin muun muassa pirun hieno Powerbombin ja Superplexin kombinaatio ja RVD:n Five Star Frog Splash päällekkäin maanneille Jericholle ja Christianille. Yleisökin syttyi ihan huomaamatta lopputaisteluihin taas täysillä. Aikaa ottelu sai lopulta lähes 20 minuttia ja oli aikamoinen IC-kamppailu. Tunneskaala oli sen verran laaja ottelun aikana, että ihan huippuotteluun tämä ei yllä, mutta hieno kamppailu ehdottomasti.

* * * ½ 

Tag Team Match

Jonathan Coachman & Al Snow vs. Jim Ross & Jerry Lawler

Tämä on yksi niistä otteluista, joita ei ihan ensimmäisenä luulisi näkevän ppv:ssä. Tähän on joka tapauksessa tultu. Kaikki alkoi siitä, kun Coach teki SummerSlamissa ”shokeeraavan” heel-turnin saapuessaan Eric Bischoffin avuksi Shane McMahonin pieksennässä. SummerSlamin jälkeen Bischoff antoi Coachille kuukauden työntekijän palkinnon, ja Coach paljasti heel-turninsa syyn: hän oli katkeroitunut siitä, kuinka JR oli keväällä tuosta vain sivuuttanut hänet Raw’n selostamossa saatuaan työnsä takaisin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota Coachin tulevaisuuteen. Nyt Coach aikoi saada ansaitsemansa kunnioituksen takaisin. Niinpä hän aloitti sodan JR:ää ja Kingiä vastaan. Coach ja King ottelivatkin toisiaan vastaan Raw’ssa, ja tuo ottelu päättyi Coachin voittoon sen jälkeen, kun Coachin Heat-selostajapari Al Snow saapui paikalle ja auttoi Coachin voittoon. Erinäisten vaiheiden ja yhteenottojen jälkeen ppv:hen buukattiin näiden selostajajoukkueiden välille ottelu, jonka voittajasta saisi kunnian toimia Raw’n selostajina seuraavasta Raw’sta lähtien.

Aikamoisen turha ottelu, eipä tästä ole paljon muuta sanottavaa. Al Snow ja Jerry Lawler olivat tässä vaiheessa kaukana uransa huippuhetkistä, ja JR:llä tai Coachilla ei sellaisia painijana ole koskaan ollutkaan. Täytyy kuitenkin nostaa hattua Kingille ja Snow’lle siitä, että ensimmäisen viiden minuutin ajan he yrittivät rakentaa tästä ihan perinteistä painiottelua. Harmi vain, että paria huippuhetkeä (kuten Kingin legendaarista Piledriveriä) lukuun ottamatta tuo paini ei ollut millään tavalla mielenkiintoista katsottavaa. Ei se mitenkään kamalan huonoa ollut (olen nähnyt esim. TNA:ssa ihan viime aikoina paljon huonompaakin), mutta ei se millään tavalla kiinnostavaakaan ollut. Siinä vaiheessa, kun JR ja Coach päästettiin kehään, painin laadusta ei voitu enää edes puhua, mutta toisaalta yleisö repesi hurrauksiin JR:n astuessa kehään. Kaikin puolin siis täysin turha ja varsin huono ottelu, joka sai turhan paljon aikaa. Jännittävintä tässä oli se, ettei kukaan selostanut tätä koitosta. Varmaan WWE-historian ainut kerta ppv:ssä.

½ 

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Goldberg

Tämä feudi ei tosiaankaan ollut päättynyt SummerSlamiin, jossa Triple H säilytti mestaruusvyönsä halpamaisesti lekansa avulla. Ottelun jälkeen koko Evolution pieksi Goldbergin verille. Seuraavassa Raw’ssa Goldberg saapui vaatimaan uutta mestaruusottelua, koska SummerSlamin kohtaamista ei hyvällä tahdollakaan voinut kutsua rehdiksi kamppailuksi. Triple H saapui paikalle, muttei suostunut Goldbergin vaatimuksiin, kunnes Goldberg ilmoitti vainoavansa HHH:tä niin pitkään, kunnes saa ottelunsa. Lopulta Hunter suostui, mutta vaati vastineeksi, että Goldberg pistää ottelussa uransa peliin. Jos Goldberg häviää, hän lopettaa koko painiuransa. Goldberg suostui. Seuraavien viikkojen aikana miehet sitten ottivat yhteen useaan otteeseen, ja pari viikkoa ennen ppv:tä Steve Austin lisäsi otteluun vielä stipulaation siitä, että Triple H häviäisi mestaruutensa myös diskauksella tai uloslaskulla.

Olihan tämä ehdottomasti yksi tämän vuoden heikoimmista päämestaruusotteluista, eikä tämä kovin korkealle pääse kaikkien aikojenkaan listalla. Olen useasti miettinyt, että on oikeastaan hieman hämmästyttävää, kuinka heikkoja esityksiä nämä HHH:n ja Goldbergin ottelut todella olivat. Periaatteessa kaikki edellytykset ihan kohtuullisen toimivaan entertainment brawliin oli kyllä olemassa, koska HHH on otellut urallaan huippuotteluita vaikka millä mitalla, ja Goldberg on pystynyt oikean vastustajan kanssa parhaimmillaan oikein mallikkaisiin isoihin otteluihin. Tämä ei kuitenkaan ollut ollenkaan mallikas iso ottelu vaan lähinnä tv-ottelulta tuntunut mäiskintä, joka olisi ollut pettymys Raw’n Main Eventissäkin. Ottelu lähti vielä käyntiin ihan vauhdikkaasti ja hyvin, kun Goldberg jysäytti HHH:n parilla hienolla power-liikkeellä, ja yleisö oli hyvin mukana. Vähitellen ottelu kuitenkin muuttui laiskemmaksi ja laiskemmaksi, ja erityisesti HHH:n hallinta oli aika mitäänsanomatonta. Asiaa ei auttanut Goldbergin jumalattoman huono myyminen. Loppupuolella nähtiin vielä pari kivaa bumppia, joilla tätä kokonaisuutta pelastettiin edes vähän, mutta eipä tästä silti mitään mestariteosta tosiaan syntynyt.

* *


Eihän tämä nyt kovin onnistunut kokonaissuoritus ollut. Pääottelu oli vuoden heikoin WWE:n Main Event tähän mennessä, eikä se ollut illan ainut pettymys. Coach & Snow vs. JR & King oli kamalaa kuraa, enkä pahemmin lähtisi Steinerin ja Testinkään ottelua kehumaan. Naisten ottelukin jäi odotettua laimeammaksi. Toisaalta vastapainona oli kolme hyvin erilaista mutta tasaisen hienoa ottelua. Raw’nkin puolella on siis ehdottomasti omat vahvuutensa, mutta tällä hetkellä päähuomio tuntuu olevan lähes täysin Evolution vs. Goldbergissä, mikä ei ole millään tavalla mielenkiintoinen kuvio. Kaikki muu tuntuu vähän filleriltä. Kehnon puolelle tässä jäädään, mutta ei tämä niin kamala tapahtuma ole kuin jotkut antavat ymmärtää.

Wikipedia: WWE Unforgiven 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.12.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #59

Next post

Arvio: NWA TNA Syyskuu 2003

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.