Arvio: WWE Vengeance 2002

Päivämäärä: 21.7.2002

Sijainti: Detroit, Michigan (Joe Louis Arena)

Yleisömäärä: 12 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 

---

Vengeance-niminen ppv nähtiin ensimmäisen kerran vuoden 2001 joulukuussa. Tuo jäi kuitenkin ainoaksi kerraksi, kun Vengeance päätti WWE:n ppv-vuoden, sillä nyt toisella kerralla se otti entisen Fully Loadedin paikan heinäkuulta. Samalla joulukuun ppv-paikalle palaisi tuttu ja turvallinen Armageddon.

Aikataulumuutoksia tärkeämpää on kuitenkin tämän vuoden 2002 ppv:n osalta tietää, että KOTRin ja Vengeancen välillä oli tapahtunut suuria Authority Figure -muutoksia. Kuten KOTRin taustatarinassa jo kerroin, entinen Raw’n omistaja Ric Flair oli menettänyt 50 prosentin osuutensa WWE:stä Vince McMahonille, joka oli edelliskuukaudet hallinnut ainoastaan SD:tä. Näin ollen Vince oli palannut WWE:n yksinvaltiaaksi, mutta hän ei tahtonut ottaa vastuuta molempien ohjelmien pyörittämisestä. Itse asiassa Vince ilmoitti, että hän palkkaisi molemmille ohjelmille uuden General Managerin, jotka ottaisivat vastuun show’iden päivittäisestä toiminnasta. Smackdownin General Manageriksi Vince valitsi varsin luonnollisesti tyttärensä Stephanie McMahonin, josta oli kuoriutunut viime kuukausien aikana paljon kypsemmän ja virallisemman oloinen bisnesnainen. Raw’n General Manager sen sijaan…

Se tulinen paikka, josta muuan Dante aikoinaan kirjoitti (’Alertin PG-Eran ansiosta h****tti on sensuroitu) luultavasti jäätyi juuri sillä hetkellä, kun Vincent Kennedy McMahon ilmoitti, että hän oli palkannut Raw’n General Manageriksi Eric Bischoffin. Miehen, jonka ei kaiken järjen mukaan pitänyt ikinä, milloinkaan, koskaan esiintyä yhdessäkään WWE:n show’ssa. Miehen, jonka kuolemaa Vince McMahon yleisen tiedon mukaan toivoi 1990-luvun lopulla enemmän kuin mitään. Miehen, joka oli vastuussa Monday Night Warsien synnystä ja WCW:n noususta WWE:n ohi vuosien 1996-1997 aikana. Kaiken järjen vastaisesti Bischoff oli sopinut välit McMahonin kanssa, suostunut tämän alaiseksi ja aloitti nyt uransa Raw’n General Managerina. Bischoff lupasi sekoittaa Raw’n pakan sillä tavalla, ettei sitä koskaan ollut aikaisemmin nähty.

Bischoffilla oli siihen vieläpä ihan hyvät mahdollisuudet, sillä GM-muutoksien yhteydessä Vince McMahon ilmoitti, että seuraavien viikkojen aikana kaikilla WWE:n painijoilla olisi oikeus neuvotella uusien GM:ien kanssa ja halutessaan siirtyä brändistä toiseen. Seuraavien viikkojen aikana nähtäisiinkin monia suuria siirtymisiä, kunnes Vince myöhemmin ilmoitti siirtoajan päättyneen. Ensimmäinen näistä merkittävistä siirtymisistä nähtäisiin tämän Vengeancen aikana.

Ja vielä yksi juttu ennen arvosteluun siirtymistä: Tämä oli ensimmäinen ppv, jossa Smackdownin selostajat Michael Cole ja Tazz pääsivät selostamaan osan show’sta. Stephanie McMahon oli ilmoittanut ppv:tä edeltävässä Heatissa, että Cole ja Tazz selotaisivat show’n ensimmäisen puolikkaan ja King yhdessä JR:n kanssa jälkimmäisen puolikkaan. Tämä oli ihan hyvä muutos, vaikka Cole ja Tazz eivät JR:n ja Kingin tasolla olleetkaan.

Tables Match

Bubba Ray Dudley & Spike Dudley vs. Eddie Guerrero & Chris Benoit

Kyllä vain, Chris Benoit oli tehnyt vihdoin paluunsa ppv-otteluihin yli vuoden poissaolon jälkeen. Tv-lähetyksiin Benoit tosin teki paluunsa jo ennen King of the Ringiä, sillä alkuperäinen tarkoitus oli tuoda hänet feudaamaan (yhdessä Eddie Guerreron kanssa) Steve Austinia vastaan, koska Austin oli alkuperäinen syypää Benoit’n loukkaantumiseen. Kuviot kuitenkin muuttuivat, koska Austin tosiaan lähti pois WWE:stä. Niinpä Benoit liittoutui yhdessä Guerreron kanssa ja otti silmätikukseen Ric Flairin, jonka syytä Austinin lähtö heidän mukaansa oli. Tämän kuvion vuoksi Guerrero ja Flair kohtasivatkin KOTRissa, jonka lopussa viime aikoina selvää singles-pushia saanut Bubba Ray Dudley saapui auttamaan Flairia pieksemällä Guerreron ja Benoit’n. Ensin WWE yritti siis buukata Raw’n uudeksi yläkortin faceksi Bradshaw’ta, ja tuon suunnitelman epäonnistuttua oli Bubba Rayn vuoro yrittää. Joka tapauksessa nyt Guerrero ja Benoit pääsisivät hakemaan kostoa Bubbalta ja tämän velipuolelta Spikeltä. Mielenkiintoinen lisä tähän kuvioon oli muuten se, että huhtikuussa nähdyssä draftissa Benoit draftattiin loukkaantuneena SD:hen, mutta nyt hän kuitenkin pyöri Raw’n kuvioissa ilman mitään kummempaa selitystä.

Tämä oli yksi niistä otteluista, jotka paranivat hurjaa tahtia, mitä pidemmälle etenivät. Ottelun ensimmäiset 5 minuuttia olivat kivaa ja toimivaa perusjoukkuepainia, jossa Benoit ja Guerrero pääsivät osoittamaan hallintataitojaan, mutta mitään kovin kummoista ei kuitenkaan nähty. Sitten homma kuitenkin alkoi muuttaa muotoaan kovalla vauhdilla, kun pöydät tulivat peliin mukaan. Bubba osoitti taas kerran osoittavansa pöytäotteluiden mestari. Spike puolestaan hämmästytti jälleen kerran sillä, miten hurjaa bumppia hän on valmis ottamaan. Guerrero ja Benoit toivat tähän HC-pöytäsekoiluun juuri sopivaa teknistä ja painillista lisävivahdetta, joten tämä tuntui erilaiselta kuin monet aiemmat pöytäottelut. Kaikki eliminointibumpit olivat oikeasti näyttäviä, joten kokonaisuutena tästä jäi positiivisesti yllättynyt fiilis ja todella hyvä maku suuhun. Hyvä opener.

* * * 

WWE Cruiserweight Championship

Jamie Noble (c) vs. Billy Kidman

Jamie Noblen ja hänen tyttöystävänsä Nidian yhteistyö oli tuottanut tulosta, kun punaniska-cruiserweightimme oli noussut ensimmäistä kertaa WWE:n Cruiserweight-mestariksi King of the Ringissä. Nyt Noble joutuisi puolustamaan mestaruuttaan ensimmäisen kerran ppv-tasolla, kun hänen vastaansa asettui moninkertainen CW-mestari Billy Kidman, joka oli ansainnut asemansa voittamalla Noblen joukkueottelussa ja päihittämällä Tajirin ykköshaastajuusottelussa.

Jäi ehkä vähän lyhyemmäksi kuin olin toivonut. Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Noble ja Kidman ovat ehdottomasti taitavia CW-painijoita, jotka pystyivät oikein mallikkaaseen teknispainotteiseen CW-otteluun. Kidmanin olkapään työstäminen toimi hyvänä tarinana ottelussa, ja Kidman vieläpä muisti myydä tuota vammaa ottelun loppuun saakka. Muuten tästä ottelusta ei ole mitään kovin erikoista sanottavaa. Olisin ehkä odottanut vähän enemmän, mutta täytynee olla tyytyväinen siihen, että nyt WWE:n tarjontaan kuuluu edes suhteellisen säännölliset ja ehdottomasti viihdyttävät kevyensarjalaisten mestaruusottelut. Nämä kaksi pystyisivät varmaan parempaankin, mutta ehkä jonain toisena iltana. Joskus olisi myös kiva nähdä kunnon spottailua ja high flying -meininkiä WWE:ssä. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta tämäkin oli ehdottomasti hyvä ottelu.

* * * 

WWE European Championship

Jeff Hardy (c) vs. William Regal

European-mestaruutta puolustettiin taas pienen tauon jälkeen ppv:ssä. Edellisen mestaruusottelun aikaan mestaruusvyötä piti Spike Dudley, joka oli kuitenkin hävinnyt mestaruusvyönsä jo jonkun aikaa sitten takaisin William Regalille. Vasta pari viikkoa sitten Regal oli hävinnyt hänelle henkilökohtaisesti hyvin arvokkaan vyön Jeff Hardylle ja purskahtanut sen jälkeen itkuun. Nyt hänellä oli mahdollisuus korjata tilanne. Itkupilli-Regaliin verrattuna Jeff Hardylla meni todella vahvasti, sillä hän oli viime viikkoina alkanut taas viritellä uutta yritystä singles-uralla. Vahvin esiintyminen tähän mennessä nähtiin pari viikkoa sitten Raw’ssa, jossa Hardy haastoi itse Undertakerin WWE Undisputed -mestaruudesta Ladder Matchissa ja pisti hänet todella tiukalle. Tuota ottelua pidetään edelleen yhtenä Hardyn ensimmäisen WWE-stintin parhaimmista otteluista.

Aika lyhyeksi jäi tämä kohtaaminen, mutta ehkä tämän ei tarvinnutkaan olla show’n pisimpiä otteluita. Silti kaksikon meininki toimi sen verran hyvin yhteen, että olisin mielellään nähnyt näiltä ainakin viisi minuuttia pidemmän ottelun, jolloin oltaisiin päästy hyviin arvosanoihin. Nyt jäätiin ikävästi tv-ottelutasolle. Silti pitää nostaa hattua Hardylle ja Regalille siitä, että he saivat ottelun toimimaan paljon paremmin kuin olisin odottanut. Etukäteen tämä kuulosti juuri sellaiselta ottelijaparilta, jonka tyylit eivät sopisi yhtään yhteen. Loppujen lopuksi ihan kiva välipalaottelu siis.

* * 

Singles Match

Chris Jericho vs. John Cena

Hohoo, kyllä vain. SE hetki oli koittanut. Hetki, jolloin tämän päivän suurin painitähti John Felix Anthony Cena teki ppv-debyyttinsä. WWE-debyytistäkin oli kulunut vasta pari viikkoa, ja tässä vaiheessa räppäri-gimmickistä, mestaruusotteluista tai Marine-rooleista ei ollut vielä yhtään mitään tietoa. Uransa alussa Cena oli täysin geneerinen uikkari-face, jonka suurin saavutus tähän mennessä oli se, että hänellä oli vakuuttava look ja että hän oli onnistunut yllättämään ensimmäisissä otteluissaan sekä Kurt Anglen että Chris Jerichon. Debyyttiottelussaan Cena kohtasi Anglen ja lähes tulkoon voitti entisen WWE-mestarin. Paremmaksi tilanne meni Cenan kannalta, kun hän onnistui voittamaan historian ensimmäisen WWE Undisputed -mestarin Chris Jerichon ensin joukkueottelussa ja seuraavalla viikolla singles-ottelussa diskauksella. Tässä vaiheessa Jericho oli niin raivoissaan Cenan voitoista, että hän vannoi antovansa tälle tulokkaalle opetuksen ppv:ssä.

Kiva debyyttiottelu uikkari-Cenalle, joka näytti ottelussa juuri niin hyvältä kuin tulokkaan sopikin. Silti ei voi kuin ihmetellä Jerichon buukkausta. Vielä vuoden alussa mies oli WWE:n kiistaton maailmanmestari, ja nyt hän ei meinaa pärjätä kuukausi sitten debyyttinsä tehneelle nuorukaiselle. No, onneksi Jericho otti ilmeisesti kaikenlaisen buukkauksen vastaan tyynesti ja hoiti tässäkin ottelussa oman osuutensa vakuuttavan tehokkaasti. Ei tämä mikään erityisen huikea painispektaakkeli tietenkään ollut ihan jo sen takia, että siihen ei ollut aikansakaan puolesta mahdollisuuksia. Silti kyseessä oli ihan mukava kohtaaminen ja kiva tapa antaa Cenalle debyyttiottelu ppv:ssä. Omassa roolissaan siis ihan toimiva matsi.

* * ½ 

WWE Intercontinental Championship

Rob Van Dam (c) vs. Brock Lesnar

Rob Van Dam ja ”The Next Big Thing” Brock Lesnar olivat kohdanneet ensimmäisen kerran King of the Ring -turnauksen finaalissa, jossa Brock Lesnar joutui turvautumaan Paul Heymanin apuun voittaakseen Rob Van Damin. Lesnar oli kuitenkin voittanut tuon turnauksen ja pääsisi näin ollen ottelemaan päämestaruudesta SummerSlamissa. Sitä ennen Lesnar ja Heyman haluaisivat kuitenkin antaa vielä opetuksen RVD:lle, joka oli varma siitä, että hän pystyisi voittamaan rehdissä ottelussa Lesnarin. Heyman oli puolestaan sitä mieltä, että koko RVD:n ura ja maine oli yksin Paul Heymanin ja ECW:n ansiota. Nämä erimielisyydet kasvoivat lopulta niin suuriksi, että ainoaksi ratkaisuksi jäi buukata ppv:hen ottelu, jossa oli vieläpä panoksena Van Damin IC-mestaruus. Tämä oli siis Lesnarin ensimmäinen ppv-tason mestaruusottelu.

Lopetuksen vuoksi en voi antaa tälle niin hienoa arvosanaa kuin olisin muuten ehkä antanutkin. KOTRissa RVD ja Lesnar vetivät vain lyhyen ja kyseiseen tilaisuuteen sopineen pyristyksen, mutta nyt heille annettiin mahdollisuus kunnon otteluun, ja molemmat näyttivät nauttivan tuosta tilaisuudesta täysin siemauksin. Lesnar pääsi vihdoin näyttämään, että hän pystyy vetämään kovatasoisen painijan kanssa todella viihdyttävän ja tasaisen painiottelun. RVD:n taidot puolestaan olivat jo hyvin tiedossa, mutta hän sopi isokokoisen mörssärin kanssa käytävään mestaruusotteluun odotettua paremmin. Kokonaisuutena siis ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä ottelu, jossa oli sopivassa tasapainossa Lesnarin power-hallintaa ja RVD:n high flying -hetkiä. Ainut suuri miinus tosiaan siitä lopetuksesta, joka katkaisi ottelun ikävän tylysti. On toki totta, että tulevaisuutta ajatellen tuo oli varmaan ainut järkevä tapa lopettaa ottelu, mutta silti se jätti ikävän loppumaun.

* * * 

No DQ Match

Big Show vs. Booker T

Kuten jo KOTRin arvostelussa kerroin, oli new World orderin erittäin vaikea ja mutkikas WWE-taipale tullut päätökseen pian King of the Ringin jälkeen. Edes Shawn Michaelsin WWE-paluu ja liittyminen nWo:hon ei pelastanut enää porukkaa, kun X-Pac sai kenkää ja Kevin Nash loukkaantui uudelleen heti ensimmäisessä ottelussaan yrittäessään niinkin suurta spottia kuin kehässä juoksemista. Niinpä Vince McMahonille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin buukata angle, jossa hän saapui kehään nWo:n themellä ja ilmoitti, että kyseinen stable oli kuollut ja ettei sitä mainittaisi enää ikinä WWE:ssä. Tämän ottelun taustatarina liittyy kuitenkin tiedätte-kyllä-mihin, sillä Booker T ja Big Show olivat molemmat olleet osa nWo:ta, kunnes Michaels potkaisi Bookerin ulos porukasta. Siitä lähtien Booker oli kantanut kaunaa nWo:lle, muun muassa Show’lle. Nämä kaksi olivat ottaneet Raw’ssa useasti yhteen, ja Show oli jopa täräyttänyt Bookerin selostuspöydästä läpi Chokeslamilla. Nyt oli aika tehdä tästä vihanpidosta loppu.

Tämä oli useammallakin tavalla yllättävä ottelu. Ensinnäkin lopputulos oli hyvin omituinen. Toiseksi ottelu oli buukattu aivan toisella tapaa kuin olisin ikinä odottanut. Kolmanneksi ottelu oli paljon tiiviimpi ja lyhyempi kuin olin etukäteen odottanut. Ainoastaan ottelun taso oli odotuksien kaltainen. Ei mitään superviihdyttävää meininkiä mutta ihan kivaa entertainment-brawlausta, joka nousi perus tv-ottelua paremmaksi No DQ -stipulaation ansiosta. Erityisesti Booker T:n Scissors Kick selostuspöydän päälle oli hemmetin näyttävä HC-spotti. Ihan kiva kohtaaminen siis tämäkin, ja yllättävyytensä ansiosta jäi poikkeuksellisen mukavasti mieleen.

* * ½ 

Tässä välissä nähtiin illan suuri angle, jota oli rakenneltu koko ppv:n ajan ja sitä edeltävissä tv-lähetyksissäkin. Kun Vince McMahon oli ilmoittanut painijoilla olevan oikeus vaihtaa brandia ja neuvotella toisen show’n GM:n kanssa, oli Raw’n uusi GM Eric Bischoff rynnännyt heti ensimmäisenä Triple H:n pakeille. Hän nimittäin tiesi kaikkien muiden tavoin, ettei HHH tullut varsinaisen hyvin toimeen ex-vaimonsa ja SD:n GM:n Stephanie McMahonin kanssa. Stephanie kuitenkin yritti saada HHH:n pysymään SD:ssä siitä huolimatta, että hän joutui tämän ppv:n aikana allekirjoittamaan Hunterin vaatimat avioeropaperit. Nyt Triple H:n oli tehtävä päätöksensä, ja hän saapui ilmoittamaan sen kehään. Paikalle saapuivat myös molemmat GM:t, ja hyvin nopeasti kävi selville, ettei Triple H tahtoisi työskennellä kummankaan alaisena. Lopulta HHH oli kuitenkin valitsemassa SD:n, kunnes hänen vanha ystävänsä Shawn Michaels saapui paikalle ja sai käännytettyä Triple H:n pään muun muassa DX:n paluuvihjauksilla niin, että HHH päätti sittenkin siirtyä Raw’hon. Kokonaisuudessaan tämä oli hyvin rakenneltu ja hieno angle, jossa muistutettiin jopa Eric Bischoffin ja Triple H:n WCW-historiasta: Bischoff oli sanonut Hunterille tämän WCW-uran aikana, ettei tästä koskaan tulisi suurta nimeä painibisneksessä.

WWE Tag Team Championship

Edge & Hulk Hogan (c) vs. Christian & Lance Storm

Joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut suuria muutoksia viime viikkojen aikana, kun heinäkuun 4. päivänä (USA:n itsenäisyyspäivänä) järjestetyssä Smackdownissa Hulk Hogan liittoutui yhteen SD:n nousevan face-tähden ja ikuisen Hogan-fanin Edgen kanssa. Kaksikko aloitti yhteistyönsä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, kun Amerikan ikisankari Hogan ja kanadalainen… tai siis, nykyisin Tampassa asuva ja kovasti USA:sta tykkäävä Edge kostuttivat patrioottisten katsojien silmäkulmat voittamalla joukkuemestaruudet inhottavalta homokaksikolta Billy & Chuckilta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hogan piti hallussaan joukkuemestaruuksia. Ensimmäisiksi haastajikseen tämä isänmaallinen mestarikaksikko sai Christianin ja Lance Stormin joukkueen. Christian ja Storm olivat tehneet yhteistyötä koko vuoden ajan, mutta vasta viime aikoina he olivat alkaneet nostaa promoissaan esille sitä, kuinka WWE heidän mielestään syrjii jatkuvasti kanadalaisia painijoita (aina lähtien Montreal Screwjobista). Niinpä Storm ja Christian aloittivat Smackdownissa uuden Anti-American -liikkeen, johon liittyi heidän lisäkseen kolmaskin kanadalaispainija Test. Mikäpä olisi siis parempi idea kuin pistää nämä amerikkavihaajat Hogania ja Edgeä vastaan mestaruusottelussa? Ainiin, ja lisäksi Edge ja Christianhan olivat kayfabessa veljeksiä, mutta sitä ei sopinut mainita tämän feudin aikana, koska se söisi Edgen uskottavuutta USA:n ystävänä.

Todella omituista nähdä Hulk Hogan painimassa Christianin ja Lance Stormin kaltaisten taitavien midcard-jannujen kanssa. Ehkä myös tuo oli se syy, miksi tämän ottelun katsominen oli koko ajan hiukan vaikeaa. En myöskään tykännyt siitä, että selostajien piti storylinen takia koko ajan korostaa sitä, kuinka Edge oli nykyisin amerikkalaistunut ja täysin USA:n kannattaja. Vuosien yhteistä historiaa Christianin kanssa ei mainittu lähes ollenkaan. Lisäksi voisin vielä nillittää ottelun loppuvaiheiden buukkauksesta, jotka tuntuivat jännittävän sijaan enemmänkin harmillisen laimeilta. Turhaa ylibuukkausta minun mielestäni. Näiden syiden vuoksi tästä ottelusta ei tosiaan tullut mitään historiallista joukkuekamppailua, mutta oli tämä silti selvästi askel oikeaan suuntaan viime kuukausien joukkuemestaruuskamppailuihin verrattuna. Nyt mestaruusottelu tuntui oikeasti suurelta ja merkittävältä, ja siinä oli mahtava tunnelma. Eikä painin tasossakaan mitään varsinaista moittimista ollut. Tästä on siis siltä osin hyvä jatkaa.

* * ½

WWE Undisputed Championship

Undertaker (c) vs. The Rock vs. Kurt Angle

Tämän ottelun pääfeudi oli Undertakerin ja Rockin välillä, ja se oli saanut alkunsa King of the Ringissä, jossa The Rock oli tehnyt paluunsa parin kuukauden poissaolon jälkeen. Rock ei malttanut olla puuttumatta KOTRin ME:ssä nähtyyn päämestaruusotteluun, ja hän lähes tulkoon aiheutti Undertakerille mestaruustappion. Tämä ei arvatenkaan lämmittänyt Undertakerin mieltä, ja niinpä hän tahtoi kohdata Rockin Vengeancen Main Eventissä. Vince McMahon suostuikin buukkaamaan tuon ottelun, mutta suunnitelmat muuttuivat pari viikkoa myöhemmin, kun Kurt Angle haastoi Undertakerin Smackdownissa käytävään mestaruusotteluun. Tuo ottelu on se kuuluisa (ja tässäkin aiheessa äskettäin käsitelty) ottelu, joka päättyi tasapeliin, kun Angle pisti Undertakerin luovuttamaan Triangle Choke Holdissa mutta Undertaker sai samalla hetkellä pidettyä Anglen hartiat matossa 3-countin ajan. Seuraavalla viikolla Vince ilmoitti lisäävänsä myös Anglen tähän otteluun mukaan, sillä hän oli osoittanut pystyvänsä päihittämään Takerin.

Tämä oli huikea parannus verrattuna viime kuukausien päämestaruusotteluihin ja oikeastaan koko vuoden paras päämestaruusottelu. Tällä suunnalla kun jatketaan, olen todella tyytyväinen. Tässä ottelussa oli nyt taas sitä tunnelmaa ja jännittävyyttä, jota olen näiltä päämestaruusotteluilta toivonut. Lisäksi kaikki kolme miestä pistivät kroppansa jokaikisen pisaran likoon tässä ottelussa ja ottivat vastaan tosi kovia iskuja. Monet ovat antaneet tälle neljääkin tähteä, ja minunkin silmissä tämä oli tosi lähellä huippuottelutasoa, mutta ihan sinne tämä ei silti nouse, koska tässä ottelussa oli yksi häiritsevän suuri ongelma. Tässä ottelussa oli nimittäin tosi vahva finisherhuorauksen maku heti ensimmäisestä viidestä minuutista lähtien. Tunnelma ja jännittävyys tuntuivat etenkin lopussa nojaavan turhan vahvasti sen päälle, että kaverukset iskivät vain finisherejä (joko omiaan tai toistensa) toisensa perään ja toivoivat parasta. Kunnollinen tarinan rakentelu jäi turhan vähälle. Aluksi se ei haitannut, mutta kun sitä jatkui tarpeeksi kauan, alkoi homma hiukan häiritä. Olisi kiva nähdä muitakin liikkeitä kuin finishereitä. Tästä siis miinusta ottelulle, joka oli muuten hieno ME.

* * * ½ 

---

Välippv:ksi tämä Vengeance oli varsin pätevä tapahtuma. Main Eventit ovat olleet WWE:n suurin ongelma tänä vuonna, mutta nyt ppv huipentui sellaiseen otteluun, josta voi olla ylpeä. Lisäksi show’ssa nähtiin monia muitakin hyviä otteluita, eikä yhtään oikeasti huonoa. Ainoastaan yksi ottelu jäi alle **½:n, ja sekin lähinnä vähäisen aikansa vuoksi. Toisaalta taas tämäkään ppv ei onnistunut tarjoamaan yhtään huipputason ottelua, joka alkaa olla jo lähes jonkinlainen kirous WWE:ssä tänä vuonna. Missä ne kaikki klassikkokohtaamiset oikein viipyvät? Joka tapauksessa tämä oli viihdyttävä kokonaisuus, joka olisi muutamilla parannuksilla voinut nousta ihan vuoden parhaimpiin. Nyt se tyytyä olemaan vain Ok.

Wikipedia: WWE Vengeance 2002

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.3.2013