Arvio: WWE Vengeance 2003

Päivämäärä: 27.7.2003

Sijainti: Denver, Colorado (Pepsi Center)

Yleisömäärä: 9 500

Tämä oli kolmas kerta historiassa, kun WWE järjesti Vengeance-nimisen ppv:n. Samalla tämä Vengeance sai kunnian olla ensimmäinen Amerikassa lähetetty ppv, jossa paini pelkästään Smackdownin painijoita. Tulevina vuosina Vengeance pomppaisi Smackdownin ppv:stä Raw’n ppv:ksi, mutta siitä myöhemmin lisää. Tapahtumaa selostivat tuttuun tapaan Michael Cole ja Tazz.

WWE United States Championship Tournament Final Match

Eddie Guerrero vs. Chris Benoit

Kyllä vain, Smackdown oli saamassa omaa kakkosmestaruuttaan. Smackdownin General Manager Stephanie McMahon oli ilmoittanut joitakin viikkoja sitten, että SD:n oli aika saada vastine Raw’n Intercontinental-mestaruudelle, joka oli palautettu käyttöön toukokuisessa Judgment Dayssä. Niinpä Stephanie toi takaisin United States -mestaruuden, jolla oli oma pitkä historiansa NWA:n ja WCW:n puolelta ja joka oli yhdistetty Intercontinental-mestaruuteen Invasion-feudin päätteeksi Survivor Series 2001:ssä. Nyt US-mestaruus palasi takaisin, mutta tällä kertaa sen nimi oli WWE United States Championship, ja lisäksi vyön ulkonäkö oli aivan uusi. Mestaruudesta järjestettiin kahdeksan miehen turnaus, ja sen finaaliin selvisivät vanhat ystävykset Eddie Guerrero ja Chris Benoit. Guerrero oli päihittänyt aikaisemmilla kierroksilla Ultimo Dragonin (joka oli tehnyt WWE-debyyttinsä hieman aikaisemmin) ja Billy Gunnin, Benoit puolestaan Rhynon ja Matt Hardyn. Guerrero oli myös kääntynyt takaisin heeliksi viimeistään sen jälkeen, kun hän oli hävinnyt Tajirin kanssa pitämänsä joukkuemestaruudet. Eddie oli saanut tarpeeksi hyväntuulisuudesta ja pelleilystä, ja sen sijaan hänestä oli tullut ilkeä ja omahyväinen tyyppi, joka käytti mitä tahansa likaisia keinoja voittaakseen ottelunsa.

Onpa mukava palata WWE:n pariin, kun heti avausottelu on huippuluokkaa ja ansaitsee arvosanakseen neljä tähteä. Itse asiassa neljä tähteä on yli 20-minuuttiselle Benoit vs. Guerrerolle vähemmän kuin voisi luulla, mutta loppuosuuden buukkaus rokotti vähän arvosanaa. Aluksi oli vielä ihan hauskaa katsottavaa, kun Guerrero iski tuomarin pariin otteeseen tahallaan tajuttomaksi ja yritti sitten huijata tiensä voittoon tai pistää syyn tuomarin lyömisestä Benoit’n niskoille. Vähitellen kuitenkin jatkuva tuomarin piekseminen alkoi käydä tylsäksi, enkä ollut erityisen innostunut siitäkään, että tähän otteluun oli saatava yllättävä sekaantuminen ja heel-turn, kun Rhyno iski joukkueparinsa ja ystävänsä Benoit’n Gorelle kanveesiin. Nämä heikkoudet olivat kuitenkin pieniä sen rinnalla, että Guerrero ja Benoit painivat muuten aivan huikean 20-minuuttisen ottelun, joka lähti käyntiin sopivan rauhallisesti ja taidokkaasti ja muuttui koko ajan hurjempien otteiden esittelyksi ottelun edetessä pidemmälle. Yksinkertaisesti upea ottelu, jossa molemmat painijat antoivat kaikkensa. Milloin on viimeksi nähty openerina näin mahtava ottelu? Enpä muista.

* * * *

Singles Match

Billy Gunn vs. Jamie Noble

Billy Gunn PPV:ssä! Vanhalla kunnon Ass Man -themellä! Mahtavaa! Tätä ei olekaan nähty sitten vuoden 1999. Eli eipä tämä oikeastaan kovin mahtavaa ole. Se sen sijaan on ihan oikeasti mahtavaa, että Jamie Noble oli päässyt pitkästä aikaa ottelemaan ppv:ssä. Oikeastaan koko tarina juontaakin juurensa nimenomaan Noblen ja Wilsonin väleihin. Pahassa laskusuhdanteessa oleva Gunn oli vain turha lisäke kuvioissa. Kaikki oli siis alkanut, kun Noble oli alkanut tyttöystävänsä Nidianin kanssa kiusata Torrieta. Vähitellen tilanne oli kuitenkin edennyt siihen, että Noble ilmoitti olevansa seksuaalisesti hyvin kiinnostunut Torriesta, ja Noble jopa yritti useaan otteeseen tarjota sievoista rahanippua Wilsonille, jos tämä suostuisi sänkyhommiin Noblen kanssa. Samoihin aikoihin Noblen tyttöystävä Nidia vetäytyi kuviosta ymmärrettävistä syistä pois, ja Wilson puolestaan toi turvakseen Billy Gunnin, josta tuli ilman kummempia selityksiä Torrien on screen -poikaystävä. Noble ja Gunn sitten ottivatkin yhteen useampana viikkona, ja Noble jatkoi rahan tarjoamista Torrielle. Torrie kieltäytyi viikko toisensa jälkeen, kunnes ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Noble ehdotti Billy Gunnia vastaan käytävää 1 on 1 -ottelua, jonka voittamalla Noble ansaitsisi kokonaisen illan Torrien kanssa. Wilson suostui, koska oli varma, ettei Noble voittaisi Gunnia.

Jos tämä olisi lähtenyt paremmin käyntiin ja loppunut paremmin, olisin antanut ainakin puolikkaan enemmän. Nyt jäätiin kuitenkin vielä vain ok:n tasolle siitä huolimatta, että suurin osa ottelusta oli yllättävän virkeää ja ennen kaikkea näyttävää menoa. Varmaan suurimmasta osasta saadaan kiittää Noblea, mutta kieltämättä Gunnkin vaikutti olevan paremmassa iskussa kuin olisin luullut. Erityismaininta pitää silti antaa sille, että Noble sai jokaikisen Gunnin liikkeen (esimerkiksi One & Only ja Hip Toss into a Neckbreaker) näyttämään jumalattoman vaarallisilta upealla myynnillään. Noble itse puolestaan väläytti pari tosi näyttävää liikettä, kuten Top-Rope DDT:n. Ottelun lisätarinana ollut Gunnin jalan loukkaantuminen (jota ei lopetuksessa hyödynnetty mitenkään) toimi, koska Gunn jopa osasi myydä tuota loukkaantumista. Mutta siis, hyvistä puolita huolimatta ottelu lähti käyntiin kömpelösti parilla botchilla ja muutenkin hieman heikosti. Lisäksi lopetus oli tosi vaisu, ja esimerkiksi Nidian sekaantuminen oli turha. Suurin ongelma parempien arvosanojen osalta oli tietenkin aika, jota oli vain se viitisen minuuttia. Näillä aineksilla ei siis ok:ta parempaa soppaa valmistunut, mutta sekin oli parempi suoritus kuin olisi voinut pelätä.

* *

APA Invitational Bar Room Brawl Match

Participants: Uno, Dos, John Hennigan, Matt Cappottelli, Kanyon, Brooklyn Brawler, Orlando Jordan, Spanky, Funaki, Danny Basham, Doug Basham, Nunzio, Johnny Stamboli, Chuck Palumbo, Easter Bunny, Matt Hardy, Shannon Moore, Brother Love, Doink The Clown, Sean O’Haire, Faarooq, Bradshaw

Hahaa, tämä jos mikä oli ainutlaatuista. Sisääntulorampin viereen oli siis pystytetty ihan kunnon baarialue baaritiskeineen, pulloineen, jakkaroineen ja niin edelleen. Nämä yli 20 painijaa pieksivät toisiaan tuossa ”baarissa”, ja voittaja olisi se, joka oli viimeisenä pystyssä. Ottelun tarkoitus oli lähinnä buildata APAn paluuta ja tehdä kaksikosta taas uskottava parivaljakko. Vuoden 2002 brand splitin jälkeen Bradshaw oli siis viritellyt singles-uraa Raw’ssa, ja Faarooq puolestaan otellut Ron Simmonsina muun muassa Reverend D-Vonin kanssa. Bradshaw loukkaantui syksyllä, ja Simmonskin oli kadossa ruudusta kuukausia sitten. Miehet palasivat yhteen keväällä 2003 WWE:n farmissa OVW:ssä, ja päärosteriin he palasivat kesäkuussa. Paluunsa jälkeen he olivat feudanneet erityisesti FBI:n kanssa. Bradshaw’lla oli uusi hiustyyli. APA ei kuitenkaan ollut suinkaan ainut kaksikko, joka teki tässä ottelussa comebackinsa/debyyttinsä. Vanha kunnon 1980-luvulta tuttu Conquistadores-kaksikko teki tässä lyhyen paluunsa, tällä kertaa heitä esitti kaksi uutta WWE-tulokasta nimeltään Rob Conway ja Johnny Jeter. Molemmat tulevat tutuksi myöhempien vuosien arvosteluissa ihan muissa kuvioissa. Samaa voi sanoa pääsiäispupua tässä ottelussa esittäneestä Aaron ”Damien Sandow” Stevensistä. Debyyttinsä tekivät myös Tough Enough III:n voittajat Matt Capottelli ja John ”Nitro-Morrison” Hennigan, keväällä debytoinut Orlando Jordan ja Smackdownin uusi joukkue Basham Brothers. WWE-legendat Brother Love, Doink The Clown (jota esitti muuan Nick Dinsmore) ja Brooklyn Brawler puolestaan tekivät tässä yhden illan paluunsa. Myös Chris Kanyon nähtiin tässä ottelussa, vaikka olin aikaisemmin väittänyt SummerSlam 2001:n jääneen hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen. Aikamoinen poikkeusrosterin kavalkaadi siis tässä ottelussa esillä.

Olen aikaisemminkin sanonut, että yritän aina välttää N/A-arvosanan antamista, koska en tykkää jättää ottelua arvostelematta heppoisin perustein – erityisesti kun en edes laske mitään keskiarvoja tapahtumille, joten yksi huono arvosana ei mitenkään pilaa tapahtumaa. Niinpä arvostelen surutta esimerkiksi kaikki squashit, koska kyllä niidenkin viihdyttävyys on suhteellisen helposti mitattavissa tähtiarvosanoilla. Samoin kaikki Battle Royalit ynnä muut vastaavat. Tähän mennessä olen kuitenkin tehnyt yhden poikkeuksen aiemmin, ja se oli WM X-Sevenin Gimmick Battle Royal, jonka viihdyttävyyttä oli mahdotonta kuvata millään järkevällä arvosanalla. Samasta on kyse tässä Bar Room Brawlissa, joka oli mielestäni puhtaasti hauskaa katsottavaa. Nähtiinhän tässä pari oikeasti näyttävää spottia, mutta ei tälle silti mitään oikeaa arvosanaa voi silti antaa, koska koko homma tuntui lähinnä anglelta. Pitää myös kehua sitä, että oli hauska nähdä kaikkia uusia tulokkaita ihan tälläisessä lyhyessäkin ppv-mäiskinnässä.

N/A

WWE Tag Team Championship

World’s Greatest Tag Team (c) vs. Rey Mysterio & Billy Kidman

Shelton Benjamin ja Charlie Haasin muodostama Team Angle oli kokenut pari kolausta keväällä. Ensimmäinen niistä oli se, kun miehet hävisivät joukkuemestaruutensa Eddie Guerreron ja Tajirin joukkueelle toukokuussa. Toinen oli se, kun kaksikon idoli ja mentori Kurt Angle teki paluunsa muttei ollutkaan enää entisellään. Yleisönsuosikiksi palannut Angle oli saanut tarpeekseen huijaamisesta ja ihmisten selkäänpuukottamisesta, ja niinpä hän antoi ylimielisille huijareille Haasille ja Benjaminille ”potkut” Team Anglesta. Haas ja Benjamin päättivät kuitenkin jatkaa joukkueena ottelemista, ja he antoivat joukkueelleen uuden ja vaatimattoman nimen: World’s Greatest Tag Team. Lisäksi WGTT voitti joukkuemestaruudet takaisin itselleen heinäkuussa, joten yhtäkkiä he olivat taas joukkuepainin huipulla. Seuraaviksi haastajikseen WGTT:n äijät saivat WWE:n uuden Cruiserweight-mestarin Rey Mysterion ja hänen ystävänsä Billy Kidmanin, jotka olivat herätelleet vanhan WCW-aikaisen joukkueensa henkiin heinäkuun alussa. Kidman oli muuten vaihtanut pitkät hiuksensa lyhyempään malliin. Kidmanilla ja Mysteriolla oli tähän otteluun tullessa takana parin ottelun vakuuttava voittoputki, joten WGTT:n kannatti olla varuillaan.

Erittäin viihdyttävä ja ensiluokkainen joukkuemestaruusottelu, joka kuitenkin pienten kauneusvirheiden takia jää niukasti huippuluokan otteluiden ulkopuolelle. On oikeastaan vaikea sanoa, mikä tässä ottelussa hetkittäin tökki, mutta kuitenkin tuon pienen tönkön fiiliksen takia tämä ei aivan saa neljää tähteä vaikka olikin ensiluokkaisen viihdyttävää joukkuemenoa. Ehkä se tökkiminen aiheutui siitä, että WGTT:n hallinta oli jotenkin vähän tökerösti buukattu ja esimerkiksi Kidmanin yritykset päästä vaihtoon saatiin näyttämään tosi kömpelöiltä. Haasin ja Benjaminin hallinta oli hetkittäin tosi taidokasta, ja hetkittäin taas näytti siltä, etteivät he tienneet, mitä tehdä. Kun nämä negatiiviset puolet on huomioitu, voidaan keskittyä hehkuttamaan sitä, kuinka huikeita otteita tässä nähtiin. SSP yläköydeltä (ei kulmauksesta vaan köydeltä) kehästä ulos, Top-Rope Hurracanrana, Benjaminin järisyttävät Suplexit… Tämä oli ehdottomasti huikea kamppailu, ja toivon näkeväni tätä tulevaisuudessa lisää. Lisäksi vielä ihan pari minuuttia lisää, niin mikään ei ole huippuarvosanojen tiellä.

* * * ½

Catfight Match

Stephanie McMahon vs. Sable

Vince McMahon oli ajautunut loppukeväällä lopullisesti sotaansa tyttärensä Stephanie McMahonin kanssa. Vince ei voinut sietää sitä, millaisia päätöksiä Stephanie oli tehnyt Smackdownin GM:nä. Pahin niistä oli tietenkin Hulk Hoganin ja sitten vielä Mr. American palkkaaminen. America/Hogan oli nyt historiaa, mutta Vince ei ollut antanut tyttärelleen anteeksi. Hän janosi kostoa. Niinpä Vince oli viime aikoina tehnyt kaikkensa, jotta Stephaniella olo olisi mahdollisimman tukala. Kuulostaa todella terveeltä isän ja tyttären suhteelta. Yksi Vincen tempuista oli alkaa vehdata Sablen kanssa. Lopulta Vince nimitti Sablen apuriksi Stephanielle, vaikka tiesi hyvin, etteivät nämä naiset tulleet toimeen ollenkaan. Otteet Vincen ja Stephanien välillä kovenivat, kun Vince kävi omaa sotaansa Zach Gowenin kanssa, ja Stephanie auttoi Gowenia parhaansa mukaan (muun muassa tarjoamalla tälle WWE-sopimusta). Lisäksi Stephanie syytti eräässä SD:ssä isäänsä hyväksikäytöstä, mikä alkoi olla jo vähän liikaa. Liikaa se oli ainakin Vincelle, joka toi entisen WWE Women’s-mestarin Sablen mukanaan ja pisti Sablen hyökkäämään Stephanien kimppuun. Itse asiassa Stephaniekin oli entinen Women’s-mestari, mutta Sablella oli silti vähän enemmän kokemusta painista. Niinpä Vince buukkasi rangaistukseksi Vengeanceen Catfight-ottelun Sablen ja Stephanien välille. Ainut ero normaaliin otteluun oli se, että tässä ei ollut uloslaskuja.

Naisten otteluiden mittapuulla tämä ei ollut edes mitenkään järkyttävän huono tapaus, erityisesti kun ottaa huomioon, ketkä oikein olivat kehässä. Stephanie ja Sable ovat molemmat entisiä Women’s-mestareita, mutta varsinaisesti painitaidoistaan kumpikaan ei ole tullut tutuksi. Stephaniella on aikaisemmin tilillään vain yksi ppv-ottelu, ja Sablen mestaruuskauden ottelut olivat poikkeuksetta aika vaisuja. Ei tämäkään siis ollut mikään erityisen hyvä naisten ottelu mutta ihan katsottava kokonaisuus kuitenkin. Olen nähnyt selvästi huonompia naisten mestaruusotteluita viime vuosina WWE:ssä. Erityisesti ensimmäiset minuutit tässä olivat oikein intenssiivistä menoa, ja kumpikin paiskoi toista kanveesiin oikein nätisti. Myös tunnelma oli erinomainen ottelun aikana. Loppua kohti homma alkoi muuttua enemmän toppien repimiseksi ja kiljumiseksi, ja lopussa paini jäi kokonaan Sablen tissien peittelyn taka-alalle. Toisaalta pitää antaa kehua lopetuksesta sille, että lopussa nähty A-Trainin sekaantuminen oli tosi brutaali.

* ½

Singles Match

John Cena vs. Undertaker

Räppäri-Cenasta oli tullut viime kuukausien aikana yksi ylimielisimmistä WWE-painijoista. Cena ei kunnioittanut ketään, mutta samalla hän oletti kunnioitusta kaikilta muilta. Aika kauan Cena saikin temppuilla rauhassa, mutta lopulta yksi korsi katkaisi kamelin selän. Tuo korsi oli Undertakerin mollaaminen. Kaikki sai alkunsa siitä, kun Cena päihitti uuden tulokkaan Orlando Jordanin ottelussa, ja ottelun jälkeen Undertaker piti Jordanille hyvin samanlaisen tsemppipuheen kuin vuotta aikaisemmin uikkari-Cenalle. Cenan mielestä Jordan ei ollut Undertakerin tsemppausta ansainnut, eikä hän toisaalta pitänyt UT:n sanoja minkään arvoisena. Tämä oli liikaa ’Takerille, joka aiheutti seuraavalla viikolla Cenalle tappion US-mestaruusturnauksessa, koska Cena ei selvästikään kunnioittanut ’Takeria ollenkaan sillä tavalla kuin olisi kuulunut. Loppujen lopuksi tässä oli siis kyse kunniasta, joka ’Takerille olisi kuulunut mutta jota Cena ei suostunut antamaan. Vielä ennen ppv:tä Cena veti hienon rap-promon Taker-tyylisen pentagrammin edessä. Promo päättyi siihen, että Cena muistutti Takeria tämän Dead Man -gimmickistä kävelemällä hautausmaalle ja jopa kusemalle yhdelle haudoista.

Tämä oli ehdottomasti illan positiivisin yllätys. En ajatellut, että vuoden 2003 ottelu heel-Cenan ja bad ass-Takerin välillä voisi olla näin hyvä, mutta tämähän oli hienoa painiviihdettä! Ei edes kovin kaukana huippuarvosanasta. Aluksi homma oli vielä aika selvää ’Takerin dominointia, ja hetken aikaa jo luulin, että homma päättyisi ok:na koitoksena johonkin viiden minuutin paikkeille. Sen sijaan ottelu saikin tuossa vaiheessa aivan uuden käänteen, ja homma muuttui paljon fyysisemmäksi ja intenssiivisemmäksi. Cena pääsi mäiskimään ’Takeria niin rajusti, ettei moni ole vastaavaa pitkiin aikoihin tehnyt. Koko tarina siitä, kuinka Cena kohdisti kaikki iskunsa ’Takerin keskivartaloon toimi aivan huikeasti viimeistään sen jälkeen, kun ’Taker alkoi sylkeä verta sisäisten vammojen vuoksi. Todella rajun näköistä menoa. Tuon Cenan hallintavaiheen jälkeen päästiin lopputaisteluihin, jotka olivat myös erittäin hyvää viihdettä, vaikka pari kömpelöä hetkeäkin nähtiin. Kokonaisuutena silti ehdottomasti hieno kamppailu nuorukais-Cenan ja konkari-Takerin välillä. Jos nämä kaksi pystyivät tälläiseen jo vuonna 2003, millaisenkohan klassikon he saisivat nyt aikaan? Cenan heel-rooli toimi muuten tässä(kin) ottelussa hienosti. Tahdon nähdä jonain päivänä vielä heel-Cenan.

* * * ½

Singles Match

Mr. McMahon vs. Zach Gowen

Legendaarinen yksijalkainen painija Zach Gowen oli siis tehnyt WWE-debyyttinsä Mr. American apurina, kun tämä feudasi Roddy Piperiä ja Sean O’Hairea vastaan. Gowen jäi kuitenkin pyörimään kuvioihin myös American lähdön jälkeen, ja hyvin nopeasti Vince McMahon ottikin Gowenin silmätikukseen, koska tämä muistutti Vinceä Hoganista. Vince piinasi Gowenia parhaansa mukaan ja muun muassa lupasi tälle WWE-sopimuksen, jos Gowen liittyisi Kiss My Ass -klubiin. Sen sijaan Gowen iski McMahonille Low blow’n, mikä oli viimeistään liikaa WWE:n tuolimiehelle. McMahon buukkasi Gowenin ja Stephanien 2 on 1 -otteluun (the first REAL Handicap Match) Big Show’ta vastaan ja lupasi Gowenille WWE-sopimuksen, jos kaksikko voittaisi ottelunsa. Brock Lesnarin ja Kurt Anglen avulla Gowen ja Stephanie veivät voiton, ja Gowen sai sopimuksensa. Tuon jälkeen Vincelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin buukata itsensä 1 on 1 -otteluun Gowenia vastaan.

Joo-o, olipahan aika poikkeuksellinen ottelu. Tätä on oikeastaan tosi vaikea arvioida, koska tämä oli niin kaukana normaalista painiottelusta kuin joku vain voi olla. Yksijalkainen painija kohtaa WWE:n omistajan. Tämä on jotain sellaista, mitä en olisi ihan ensimmäisenä uskonut näkeväni tässä projektissa. Ottelu itsessään oli paikoitellen tosi kummallisella tavalla viihdyttävä, ja siitä voi kiittää paljolti Gowenia. Gowenille ei nimittäin voi olla antamatta kunniaa siitä, että hän teki aivan käsittämättömän paljon töitä. Gowen ensinnäkin väläytti hiton hienoja high flying -liikkeitä ihan kaksijalkaistenkin mittapuulla ja lisäksi otti tosi rajun näköistä bumppia vastaan. McMahon puolestaan hoiti mulkun pomon roolin tosi hienosti ja vuosi ottelun lopussa tosi rajusti verta. Korostan, tosi rajusti. Huhujen mukaan verenvuoto saattoi jopa olla aito, koska sitä purskusi niin pahasti. Harvoin näkee tuollaista. Ottelun suurin ongelma oli kuitenkin aika: tämä venytettiin aivan turhaan ja aivan väkisin lähes 15-minuuttiseksi muka-spektaakkeliksi. Vähän päälle 5 minuuttia olisi riittänyt, ja kaikki ottelussa nähty olisi ehditty hoitaa yhtä vakuuttavasti. Nyt tämä alkoi tylsistyttää kaikista hyvistä oudoista seikoistaan huolimatta, joten ei tämä ok:ta parempi ollut.

* *

WWE Championship
No DQ Match

Brock Lesnar (c) vs. Big Show vs. Kurt Angle

Kurt Angle oli tehnyt paluunsa jo kesäkuun alussa, vaikka alun perin hänen niskansa tila oli ennustettu niin pahaksi, että edessä saattaisi olla jopa vuoden sairasloma. Sen sijaan Angle valitsi kokeellisen leikkauksen, joka lyhensi hänen toipumisajansa vain parin kuukauden mittaiseksi. Heti paluuiltana oli selvää, että Kurt Angle oli palannut nyt facena. WrestleManian ottelun päätteeksi Angle ja Lesnar olivat halanneet, ja nyt Angle jatkoi tuon ottelun ja ennen kaikkea Lesnarin kehumista. Myös Lesnar ilmoitti pitävänsä Anglea ystävänään ja tarjosi tälle Vengeanceen uusintaottelua, jota Angle ei ollut koskaan saanut. Mukaan kuitenkin tunki Lesnarin pitkäaikainen vihamies Big Show, jonka Lesnar kohtasi kesäkuussa klassikoksi nousseessa mestaruusottelussa, joka muistetaan aina siitä, kuinka ottelun lopussa Show iski Lesnarille Superplexin ja koko kehä hajosi. Tuo ottelu päättyi siis ratkaisemattomana, ja Show tahtoi uuden mahdollisuuden. Sen hän tosin sai jo seuraavalla viikolla, mutta sekin päättyi WGTT:n ja Anglen sekaantumisiin. Niinpä Show lisättiin tähän otteluun. Samalla Anglen ja Lesnarin ystävyyteen oli alkanut jo kehittyä säröjä, sillä Lesnar ei ollut pelastanut Anglea Show’n beatdownilta ja Angle ei puolestaan ollut auttanut Lesnaria ottelussa Show’ta vastaan.

Mitäpä tästä muuta sanomaan kuin että illan paras ottelu ja huippuluokan mestaruuskamppailu. Muutamaa minuuttia ennen loppua nähtiin ehkä hieman tylsempi suvantovaihe, jonka takia tämä ei noussut aivan sille huikean mahtavuuden tasolle ja jonka takia annoin lopulta arvosanaksi ****½:n sijaan vain neljä tähteä. Siitä huolimatta tämä oli erinomainen päämestaruusottelu ja osoitus siitä, miten hiton hyvin homma pelaa, kun annetaan oikeiden miesten pyöriä oikeissa kuvioissa. Tähän päämestaruusotteluun ja oikeastaan koko tähän show’hun kiteytyy aika hyvin se, mikä kaikki tehtiin paremmin tällä hetkellä Smackdownissa kuin Raw’ssa. Erityisesti päämestaruuskuvioissa pyöri täsmälleen oikeat tyypit. Jopa Big Show oli elämänsä iskussa ja otti tässä ottelussa huikeaa bumppia, kuten järisyttävän näyttävän Angle Slamin selostuspöydästä läpi. Sen lisäksi nähtiin rajua bleidausta, hurjia tuoliniskuja päähän ja monia pirun näyttäviä heittoja sekä kehässä että ulos kehästä. Tätä lisää, niin olen tyytyväinen.

* * * *

Olipa aikamoinen show ja todellinen yllätys. En ollut odottanut paljon mitään Vengeancelta, mutta tämähän oli oikeasti huikean kova ppv. Joidenkin mukaan tämä on jopa paras brand split -ppv ikinä, eikä tämä nyt varmaan hirveän kauas tuosta kunniasta minunkaan kirjoissani jää. Top 10 -kamaa helposti, luultavasti myös top 5. Show’ssa nähtiin kaksi ****-ottelua ja kaksi ***½-ottelua. Tuon lisäksi tarjolla oli yksi oikein hauska välinumero-ottelu ja yksi nopea Gunn/Noble, joka sekin toimi roolissaan hyvin. Edes McMahon/Sable ja McMahon/Gowen otteluista ei viitsi pahemmin loukkaantua (erityisesti koska ne olivat laadultaan parempia kuin olisi voinut pelätä), joten on tämä kokonaisuutena ehdottomasti Hieno. Kun McMahonit olisi korvattu vielä jollain muulla, olisi voitu puhua jopa loistavasta. Eipä silti, nyt nähtiin pikästä aikaa erinomaista ppv-viihdettä.

Wikipedia: WWE Vengeance 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.11.2013

Lisää...

Arvio: WWE Vengeance 2003