2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Vengeance 2004

Päivämäärä: 11.7.2004

Sijainti: Hartford, Connecticut (Hartford Civic Center)

Yleisömäärä: 7 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vengeance on kuulunut vähän vaihtelevasti WWE:n ppv-kalenteriin. Ensimmäisen kerran se järjestettiin vuoden 2001 joulukuussa, jolloin se korvasi Armageddonin. Chris Jericho voitti ppv:n päätteeksi WWF:n historiallisen Undisputed-mestaruuden. Seuraavana vuonna Vengeance siirrettiin heinäkuulle, ja Armageddon palasi takaisin paikalleen. Vuoden 2003 heinäkuussa Vengeancesta tuli Smackdownin historian ensimmäinen brändieksklusiivinen ppv, mutta nyt vuonna WWE päätti lisätä ppv:eiden määrää. Niinpä 2004 Smackdown sai oman kesäkuisen Great American Bashinsa, ja heinäkuussa edelleen järjestettävästä Vengeancesta tuli Raw’n ppv. Tätä Vengeancea selostivat tutut JR ja King.

Tag Team Match

Jonathan Coachman & Garrison Cade vs. Tajiri & Rhyno

Tämän ottelun taustatarina on sitä todellista painiviihdettä. Kaikki alkoi siitä, kun Eugene pääsi ppv:tä edeltävässä Raw’ssa yhden illan ajaksi Raw’n GM:ksi. Ensitöikseen Eugene buukkasi illan openeriksi Musical Chairs -ottelun Coachin, Jerry Lawlerin, Stacy Keiblerin, Tajirin, Ric Flairin ja Chris Jerichon välille. Voittaja saisi myöhemmin illalla mestaruusottelun. Sen enempää Coach kuin Tajirikaan eivät voittaneet ottelua, sillä Coach kolkkasi Tajirin pois tuolilta ja aiheutti tämän eliminoimmin, minkä jälkeen Tajiri sokaisi Coachin Green Mistillään. Jo aikaisemmin kevään aikana Tajirin kanssa feudannut Coach ei hyväksynyt naurunalaiseksi joutumista, ja niinpä ppv:tä ennen lähetetyssä Heatissa hän saapui ilmoittamaan vanhan kunnon apurinsa Garrison Caden kanssa haastavansa Tajirin ja tämän vapaavalintaisen parin joukkueotteluun. Juuri ennen ottelua paljastui, että Tajiri valitsi Rhynon, jonka kanssa hän ei ollut tätä ennen tehnyt mainittavista minkäänlaista yhteistyötä.

Ei tämä ehkä ihan paras mahdollinen opener ppv:lle ollut. Täytyy silti sanoa, että tykkäsin tästä WWE:n tavasta yrittää vihdoin keksiä jotain järkevää käyttöä kahdelle täysin käyttämättömänä lojuneelle lahjakkaalle painijalle – ja ei, en puhu nyt Jonathan Coachmanista ja Garrison Cadesta. Tajirin ja Rhynon joukkueesta tuli tosiaan tämän ottelun jälkeen ihan vakituinen osa Raw’n kalustoa, ja tätä ottelua katsomalla on helppo nähdä useita hyviä syitä siihen. Tajirin ja Rhynon tiimipelaaminen oli ehdottomasti ottelun parasta antia: Tajiri väläytti jälleen kerran näyttäviä potkujaan ja Rhyno puolestaan tarjosi sopivan agressiivista voimankäyttöä. Coachin rooliksi jäi pelleily, ja Cade oli aika mitäänsanomaton. Cadella on luvassa vielä paljon parempia aikoja kuin tämä meno Garrison Cadena Coachin kanssa. Joka tapauksessa kokonaisuutena tämä kohtaaminen muistutti aika pitkälti semmoista ok:ta tv-ottelua, eikä siis ollut millään tavalla ihmeellinen koitos.

* * 

Singles Match

Chris Jericho vs. Batista

Jericho jatkaa varsin vaisuja feudejaan midcard-mörssäreiden kanssa. Christian, Tomko ja Trish olivat kokonaan poissa tästä show’sta (syystä taikka toisesta), joten Jericho oli siirtynyt kamppailemaan Evolutionin kanssa. Ilmeisesti Jericholla oli ollut ongelmia erityisesti Batistan kanssa siitä lähtien, kun hän oli eliminoinut Batistan jossain ottelussa, ja Batista oli jahdannut kostoa tästä usean viikon ajan. Lopulta The Animal oli myös sen saanut, kun hän onnistui aiheuttamaan Jericholle tappion Randy Ortonia vastaan käydyssä Intercontinental-mestaruusottelussa. Y2J oli tavoitellut IC-mestaruutta jo tovin, ja nyt hän oli ollut erittäin lähellä sen voittamisessa, mutta juuri viime hetkellä Batista sekaantui otteluun ja esti Jerichon voiton. Niinpä näiden miesten oli lopulta aika asettua toisiaan vastaan kehässä.

Batistan vihreys tuli taas tässä ottelussa esille harmillisen selvästi. Tilannetta korosti se, että Batistan piti olla tässä ottelussa se hallitseva osapuoli, vaikka Jerichon olisi ehdottomasti pitänyt kantaa tätä ottelua, jotta lopputulos olisi ollut mainittavan erikoinen. Nyt meille tarjoiltiin sitten Batistan tylsiä hallintajaksoja, joissa hän piti Jerichoa pitkissä restholdeissa ja täräytti tämän välillä aina kanveesiin ihan näyttävällä power-liikkeellä. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka vuoden päästä tästä Batista oli jo täysin uskottava ME-peluri ja suurimman osan mielestä varsin viihdyttävä brawleri. Tässä ottelussa häneltä puuttui nimittäin vielä niin paljon ottelun perushallintakykyä, etten olisi povannut kovin merkittävää uraa The Animalille. Onneksi ottelussa oli toisena osapuolena Chris Jericho, joka teki kaikkensa saadakseen tästä turhan pitkästä ottelusta ihan viihdyttävän. Jericho myi Batistan iskut hienosti, väläytti näyttäviä high flying -liikkeitä ja yritti lopussa saada aikaan kunnon jännitystäkin. Jerichon työskentelyn ansiosta tämä oli kokonaisuutena sentään ihan viihdyttävä, mutta vähän parempa olisi voinut toivoa.

* * ½ 

World Tag Team Championship

La Résistance (c) vs. Eugene & Ric Flair

Triple H feudasi tällä hetkellä kiivaasti World Heavyweight -mestari Chris Benoit’n kanssa, ja viimeiseksi apukeinokseen tässä rajussa välienselvittelyssä hän oli ottanut Eugenen. Kyllä vain. Herkän, sympaattisen ja koko yleisön rakastaman Eugenen. Kaikki oli alkanut siitä, kun Bischoff buukkasi Raw’n Main Eventiksi ottelun Eugenen ja HHH:n välillä. Panoksena oli se, että voittaessaan HHH ansaitsisi mestaruusottelun. Eugene ei ollut uskonut muiden painijoiden varoituksia ottelun vaarallisuudesta, sillä hän sanoi HHH:n olevan hänen suosikkipainijansa. Lopulta sitten kävi niin, että Eugenen suosikkipainija pieksi Eugenen aivan maanrakoon, kunnes Chris Benoit saapui pelastamaan Eugenen. Benoit yritti lyödä HHH:ta terästuolilla, mutta kaikkien kauhuksi hän osuikin vahingossa Eugeneen. Seuraavalla viikolla Triple H alkoi sitten manipuloida Eugenea puolelleen: hän selitti, ettei olisi halunnut otella Eugenea vastaan niin rajusti, mutta hänen täytyi antaa Eugenelle oppitunti maailman raadollisuudesta. Tämän jälkeen HHH sanoi, että Benoit ei ole koskaan ollut Eugenen ystävä, mistä terästuolilla päähän lyöminen on varsin pitävä todiste. Lopuksi HHH tarjosi Eugenelle paikkaa ”Evolutionin kunniajäsenenä”, mikä oli jo muiden Evolutionin jäsenten mielestä liikaa. HHH ei kuitenkaan välittänyt Flairin, Ortonin ja Batistan valituksesta vaan esitti parhaansa mukaan Eugenen ystävää ja yritti kääntää tätä kokonaan Benoitia vastaan. HHH vakuutti, että tämän juonen takana oli hieno suunnitelma. Osana tähän juoneen kuului se, että Eugene pääsi ottelemaan Ric Flairin kanssa joukkuemestaruusvöistä, vaikka Flair olisi tehnyt mitä tahansa, ettei hänen olisi tarvinnut osallistua tähän otteluun.

Viihdyin tätä katsoessa yllättävän hyvin, vaikka painilliselta anniltaan tämä ei päässyt edes edellisen koitoksen tasolle. Eugenen hahmo toimii edelleen tässä vaiheessa, ja Eugenen kemia Flairin kanssa oli todella hauskaa katsottavaa. Tuntui, että Flairilla ja Eugenella oli ihan oikeasti hauskaa Eugenen matkiessa Flairin liikkeitä, vaikka Flair tietenkin roolinsa puolesta joutui esittämään olevansa raivoissaan tilanteesta. La Resistancen kaksikko jäi aika statistien rooliin tässä, mutta kyllähän he painia osaavat ja siinä mielessä ovat ihan sopiva parivaljakko näihin joukkuemestaruuskahinoihin. Silti ottelun viihdyttävyys rakentui painin sijaan suurimmaksi osaksi Eugenen hahmon ja tämän Eugenen ja Flairin välisen tarinan varaan. Koska tuo tarina toimi erittäin mallikkaasti, oli myös ottelu kivaa katsottavaa. Lopetus oli tavallaan ärsyttävän heikko, mutta toisaalta sekin sopi kuvioon, joten en jaksa valittaa kummemmin.

* * ½ 

No DQ Match

Kane vs. Matt Hardy

 

Selitin jo hieman tätä storylineä Bad Bloodin kohdalla, mutta sen jälkeen homma oli mennyt lopullisesti täysin sekaisin. Kane oli siis ahdistellut Matt Hardyn tyttöystävää Litaa ja yrittänyt muun muassa kidnapata tämän. Suojelevana poikaystävänä Hardy oli tehnyt kaikkensa pitääkseen Big Red Monsterin erossa Litasta. Siinä hän ei kuitenkaan ollut onnistunut, ja lopulta erään välienselvittelyn jälkeen Kane oli piessyt Mattin tajuttomaksi. Sitten hän sanoi Litalle, että tämä tietää mitä tehdä, jos haluaa pitää Kanen poissa Hardyn kimpusta. Lita muuttui todella vaivaantuneen näköiseksi, mutta mitään ratkaisua tilanteelle ei saatu… Kunnes pari viikkoa myöhemmin, kun Lita oli ilmoittanut olevansa raskaana, ja Matt saapui juhlimaan asiaa kehään Litan kanssa. Hänestä olisi tulossa isä! Juhlat kuitenkin keskeytyivät, kun Kane ilmestyi sadistisesti nauraen titantronille ja ilmoitti Mattille, että Litan lapsi on oikeasti Kanen. Matt ei tietenkään uskonut tätä, mutta Kane käski kysyä Litalta, joka vaipui saman tien kyyneliin kehässä. Lita yritti myöhemmin selittää Mattille, että oli maannut Kanen kanssa vain kerran pitääkseen hänet poissa heidän luotaan ja että on olemassa mahdollisuus, että lapsi on sittenkin Hardyn. Hardya eivät Litan selitykset kiinnostaneet, eikä hän tahtonut olla missään tekemisissä tyttöystävänsä kanssa. Sen sijaan hän tahtoi kostaa koko kamalan tilanteen Kanelle, ja niinpä hän hyökkäsi backstagella brutaalisti Kanen kimppuun ja haastoi hänet sitten No DQ Matchiin.

Tällä kohtaamisella olisi ollut potentiaalia paljon enempäänkin kuin mihin tämä lopulta päätyi. Ottelun suurin ongelma oli se, että se päättyi täysin kesken juuri sillä kuumimmalla hetkellä ja että tuohon lopetukseen vieläpä piti sekoittaa Lita. Litan sekaantuminen oli toki ennalta-arvattavaa mutta juuri sen takia myös todella typerää. Nämä olivat siis ottelun huonoja puolia, mutta hyvää oli sitten se kehätoiminta, mitä tässä ehdittiin nähdä. Erityisesti Hardy oli todella kovassa iskussa, kun pääsi pitkästä aikaa ottelemaan 1 on 1 -ottelun ppv:ssä. Ensimmäisestä sekunnista lähtien Hardylla oli 110 lasissa, ja hän sekä täräytti näyttäviä liikkeitä että otti Kanen power-liikkeet todella kunnioitettavasti vastaan. Tästä huolimatta ottelussa ei ehtinyt olla kovinkaan monta suurta spottia tai erityisen hienoa hetkeä 10 minuutin aikana, mikä juuri tuntui viittaavaan siihen, että tästä olisi rakennettu pitkä ja loppua kohti huipentuva ottelu. Sen sijaan homma päättyi kesken, kun vaihde oltiin vaihtamassa vitoselle, joten paljon jäi vielä näkemättä näiden kahden väliltä. Ehkä se loppuhuipennus saadaan sitten myöhemmin.

* * ½ 

WWE Intercontinental Championship

Randy Orton (c) vs. Edge

Edgellä ja IC-mestari Ortonilla oli ollut jonkinmoista pientä kähinää kesäkuun puolivälistä saakka, kun Orton oli ensin onnistunut eliminoimaan Edgen 6-Man Tag Team Matchissa ja seuraavalla viikolla päihittämään hänet normaalissa joukkueottelussa. Tässä välissä Edge oli kuitenkin nöyryttänyt Ortonia iskemällä tämän Spearilla kanveesiin sen jälkeen, kun Orton oli ajautunut intensiiviseen sanojenvaihtoon The Rockin kanssa, kun Rock oli tehnyt yhden illan paluun kotikaupunkinsa show’ssa. Pari viikkoa ennen ppv:tä Edge sitten ilmoitti ”virallisen syyn” tälle feudille: hän oli sairaslomallaan ollessa totaalisesti kyllästynyt katsomaan, kuinka Evolution pyöritti Raw’ta kuukaudesta toiseen. Nyt hän aikoi tehdä sille lopun ja aloittaa operaationsa riistämällä IC-mestaruuden Ortonilta. Eivät ole olleet varsinaista juonikuvioiden juhlaa nämä Edgen feudit paluun jälkeen…

Täytyy todeta, että tämä ottelu oli aikamoista tunteiden vuoristorataa. Ja samalla täytyy todeta, että olen varmaan ainut ihminen, joka on antanut tälle huippuarvosanan. Homma lähti käyntiin oikein hyvin ja viihdyttävästi, ja olin hommasta fiiliksissäni: perhana soikoon, tässä nähtäisiin tulevien vuosien kahden todella ison ME-nimen kohtaaminen ennen kuin kummastakaan oli vielä tullut se suuri tähti. Sitä paitsi Edgen ja Ortonin keskinäisiä otteluita ei nähtäisi myöhempinäkään vuosina liiaksi asti, joten tämä oli todella mielenkiintoinen ottelupari. Myös yleisö oli fiiliksissä, vaikka se kannattikin Ortonia (mikä enteili tulevia turneja). Hyvä ja innostunut fiilikseni laski kuitenkin noin 10 minuutin kohdalla, kun homma muuttui hitaaksi ja se kuuluisa bullet time Orton pääsi vauhtiin pitkine Headlockeineen ja muine restholdeineen. Koska olin varma, että tämä olisi ohi enintään 15 minuutissa, olin jo valmis kiroamaan ottelun siitä, että sen viimeiset minuutit käytettäisiin tällaiseen nyhjäämiseen. Sen sijaan tämä lukotteluvaihe paljastuikin lopulta vain juuri sopivaan saumaan ajoitetuksiu rauhallisemmaksi kohdaksi (joka olisi silti voitu hoitaa tyylikkäämmin), koska loppujen lopuksi sitä seurasi lähes 10 minuutin upea lopputaistelutykitys. Olin monta kertaa varma, että ottelu loppuisi, mutta Orton ja Edge pistivätkin peliin aivan kaikkensa ja tarjosivat todella pitkän ja kovatasoisen kamppailun IC-mestaruudesta. Yleisökin oli ihan pähkinöinä lopussa. Loppujen lopuksi tästä siis kuoriutui yksi viime vuosien kovimmista kakkosvyöotteluista kahden nousevan tähden välillä. Upea, pitkä ottelu. Olkaa eri mieltä, jos haluatte.

* * * * 

WWE Women’s Title Shot

Molly Holly vs. Victoria

Koska Victoria ja Molly eivät olleet vielä otelleet tarpeeksi montaa kertaa toisiaan vastaan tämän vuoden aikana, päästettiin heidät vielä kerran kamppailemaan ppv-tasolla. Tällä kertaa panoksena ei ollut edes Women’s-mestaruus, vaan sen ykköshaastajuus. Voittaja kohtaisi Trishin seuraavan päivän Raw’ssa. Siis mitä uskomatonta paskaa? Miksi sitä mestaruusottelua ei voitu käydä ppv:ssä? Hienoa työtä, WWE. Mollylla oli edelleen peruukki seurauksena siitä, että hän menetti hiuksensa WrestleManiassa.

Ei yltänyt WWE:n naisten divisioona taaskaan parhaaseen mahdolliseen antiin. On myös hieman vaikeaa ymmärtää, miksi ppv:ssä käydään ykköshaastajuusottelu, jotta seuraavan päivän Raw’ssa voidaan käydä mestaruusottelu. Miksi ykköshaastajuusottelua ei käyty edellisessä Raw’ssa, jotta ppv:ssä voitaisiin käydä mestaruusottelu? Selvästikään Trish ei ole loukkaantuneena, jos hän pystyy puolustamaan vyötään seuraavana päivänä. No, oli syy mikä oli, niin nyt Victoria ja Molly pääsivät ottamaan yhteen jälleen kerran. Kuten on jo tullut useasti todettua, sekä Molly että Victoria ovat erittäin lahjakkaita painijoita, joten mitään valittamista sen osalta ei tässä ottelussa ole. Molly ja Victoria pystyvät mm. kertomaan oikean tarinan ottelussa (Molly teloi suurimman osan ottelusta Victorian olkapäätä ja Victoria myi tätä hyvin), mikä olisi aivan mahdoton vaatimus esimerkiksi Torrie Wilsonilta ja Dawn Marielta. Victoria väläytti myös pari nättiä high flying -spottia, joten olihan tämä kokonaisuutena ihan kiva naisten ottelu, mutta yhtään mitään ainutlaatuisen säväyttävää tässä ei ollut, joten juuri sille ”ihan kiva” -tasolle tässä jäätiin.

* *

World Heavyweight Championship

Chris Benoit (c) vs. Triple H

No niin, tätä ottelua oli periaatteessa odotettu siitä lähtien, kun Chris Benoit voitti Royal Rumblen ja ilmoitti siirtyvänsä Raw’hon. Sitten kuitenkin kuvioon sotkettiin Shawn Michaels, ja sekä WM:ssä että Backlashissa meille tarjoiltiin kaksi (kieltämättä upeaa) Triple Threat Matchia. Silti se alkuperäinen 1 on 1 -kohtaaminen Benoit’n ja Triple H:n välillä jäi kokonaan kokematta, kun Triple Threatien jälkeen Hunter siirtyi vielä selvittämään lopullisesti välinsä Shawn Michaelsin kanssa. Nyt Michaels oli poissa pelistä, ja HHH oli vihdoin valmis palaamaan ainoalle oikealle paikalleen: Raw’n kuninkaaksi, kiistattomaksi World Heavyweight -mestariksi. Benoit ei kuitenkaan tähän niin vain aikonut suostua. Viimeisimpinä viikkoina tämä kuvio oli keskittynyt aika lailla Eugeneen, enkä ala noita Eugene-vaiheita enää toistamaan, kun ne tuli selitettyä jo Eugenen ottelun kohdalla. Silti minulle ainakin oli yhä mysteeri, miksi Triple H edes halusi Eugenen puolelleen ja mitä kummaa hän muka uskoi hyötyvänsä siitä, että Eugene vihaisi Benoitia ja kannustaisi Triple H:ta.

No niin, tämä oli nyt ensimmäinen osoitus siitä, miten WWE alkoi käyttää Eugenea väärin ja pakkosyöttää tätä kaikkiin kuvioihin aivan liikaa aivan liian nopeasti. Eugenen ja Evolutionin säätö olisi voinut olla sivujuonteena vielä ihan hauska, mutta sen sijaan Eugene käytännössä otti pääroolin koko tässä Benoit’n ja HHH:n ratkaisevassa välienselvittelyssä ja oli myös sitten ottelun loppupuolella viimeisen viiden minuutin ajan huomion keskipisteenä. Missään vaiheessa katsojalle ei edes selvinnyt, mihin helvettiin HHH muka tarvitsi Eugenea tässä Benoit’n päihittämisessä – varsinkaan ottelun aikana. HHH nimittäin itse käski Eugenen paikalle, joten ilmeisesti hänellä oli joku suunnitelma, joka jäi meille kaikille katsojille täysin epäselväksi. Eugene-säätö ja muu loppupuolen typeryys söivät ottelusta sen verran paljon fiilistä pois, että tällä ei ole mahdollisuuksia huippuarvosanoihin siitäkään huolimatta, että erityisesti Benoit mutta myös Triple H tekivät pirun hyvää työtä kehässä. Benoit otti taas hurjaa bumppia, myi kaikki HHH:n iskut tosi hyvin ja kertoi luontevan tarinan Hunterin kanssa ottelun aikana. Erityisesti Benoit’n Suicide Dive oli tosi rajun näköinen. Kaikista näistä puolista tämä ottelu ansaitsee paljon kiitosta, ja kunnollisella lopetuksella tämä olisi ollut aivan kiistaton huippuottelu ja ansaittu päätös Benoit’n ja HHH:n feudille. Nämä miehethän eivät tätä ennen olleet otelleet koko vuoden aikana yhtään 1 on 1 -ottelua ppv:ssä. Nyt se loppuhuipennus jäi saamatta, ja lopulta ottelunkin paras terä tylsyi Eugenen takia.

* * * ½


Eivät olleet kaikki asiat paremmin menneisyydessäkään. Jo vuonna 2004 osattiin hyvin buukata keskikesälle ne kaikkein tylsimmät ja kaikkein pahiten väli-ppv:n leimaa huutavat tapahtumat. TGAB oli hyvä osoitus tästä, ja Vengeance jatkaa kunniakkaalla linjalla. Toivottavasti SummerSlamissa tapahtuu suunnanmuutos. Kehno.

Wikipedia: WWE Vengeance 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.8.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Weekly PPV #100

Next post

Arvio: TNA Heinäkuu 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.