2006ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Vengeance 2006

Päivämäärä: 25.6.2006

Sijainti: Charlotte, Pohjois-Carolina (Charlotte Bobcats Arena)

Yleisömäärä: 6 800

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vengeance oli nyt toisena vuotena putkeen Raw’n kesäinen ppv ja punaisen brändin viimeinen ppv-välipysäkki ennen kesän lopussa koittavaa SummerSlamia. Tällä kertaa show’ssa ei kuitenkaan nähty vain Raw’n painijoita, sillä ECW-porukka sekoitti tapahtuman korttia. Selostajinamme olivat tietenkin Jerry Lawler ja nyt virallisesti Raw’n ykkösselostajaksi palannut Jim Ross. Backstage-haastattelijoina toimivat Maria ja Todd Grisham.

Singles Match

Randy Orton vs. Kurt Angle

Randy Ortonin ja Kurt Anglen henkilökohtaisuuksiin mennyt feud ei suinkaan ollut päättynyt One Night Standiin, jossa ECW:n uusi tähti Angle oli onnistunut nappaamaan voiton Ortonista. Pian ONS:n jälkeen nimittäin Orton vaihtoi Smackdownin puolelta takaisin Raw’hon. Ortonin sopimus SD:n kanssa oli päässyt umpeutumaan, ja Raw nappasi hänet takaisin hoiviinsa. Samalla Raw’n comeback-stara haastoi Anglen uusintaotteluun Raw’n seuraavaan ppv:hen, ja ECW-Angle tietenkin suostui tähän.

Tämän ottelun taustatarinaa mielenkiintoisempi tosiseikka on kuitenkin se, että tämä jäi Anglen viimeiseksi ppv-otteluksi WWE:ssä. Angle esiintyi vielä ppv:n jälkeen joitakin kertoja ECW:ssä, ja huhusivujen mukaan hänen oli alun perin tarkoitus otella ECW:n mestaruudesta SummerSlamissa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Anglen pitkään jatkuneet kivut ja säryt menivät koko ajan pahempaan suuntaan. Jonkin asteisesta kipulääkeriippuvuudesta kärsinyt Angle jättäytyi kokonaan pois tv:stä. Tätä seuranneista tapahtumista liikkuu netissä erilaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan Angle pyysi WWE:ltä lepotaukoa ja kevyempää aikataulua, mutta hänelle ei myönnetty sitä. Toisten mukaan WWE olisi halunnut Anglen vieroitukseen – villeimpien huhujen mukaan osa WWE:n henkilökunnasta jopa pelkäsi Anglen kuolemaa. Lopputulos oli se, että Angle pyysi eroa WWE:stä elokuun lopussa. Monet luulivat aluksi, että tuo ero kestäisi vain muutaman kuukauden, jotta Angle paranisi, ja sen jälkeen hän palaisi WWE:hen. Toisin kuitenkin kävi, ja siitä lisää vielä tämän vuoden arvosteluissa.

Tässä se nyt on. Mahdollisesti Kurt Anglen viimeinen WWE:n ppv-ottelu ikinä. Sitä tuskin osasi kukaan arvata tämän ottelun aikaan, ja tuskin moni suostui vielä moneen vuoteen uskomaan, etteikö Angle joskus vielä palaisi WWE:hen. Tällä hetkellä alkaa kuitenkin vahvasti näyttää siltä, että tämä Vengeance-ottelu todella toimi ppv-jäähyväisinä Anglelle. Huonompikin ottelu olisi viimeiseksi koitokseksi voinut sattua, sillä itse asiassa tämä oli suorastaan hieno opener ja kaikin puolin erittäin pätevä painiottelu. Kokonaisuutena tämä jatkoi aika pitkälti siitä, mihin One Night Standissa jäätiin, ja ottelun laatu oli aika lailla tismalleen samaa luokkaa kuin ONS:ssä. Monien mielestä tämä on ollut huonompi ottelu kuin ONS:n kohtaaminen, mutta olen asiasta eri mieltä. Edelleenkään ei päästy ihan huipputasolle, koska aikaa oli liian vähän ja koska ihan sellainen viimeinen tarvittava erikoisuus ja säväyttävyys jäi puuttumaan. Kova suoritus tämä silti oli: Anglen kahdeksan German Suplexia putkeen Ortonille oli ihan mieletön veto, ja muutenkin nämä kaksi osoittivat, miten pitkälle ihan klassisella painilla voi päästä.

* * * ½

Singles Match

Umaga vs. Eugene

Samoalainen puskutraktori Umaga oli jatkanut tuhon kylvämistä Raw’ssa alkukeväästä lähtien. Backlashissa Umaga oli tuhonnut 16-kertaisen maailmanmestarin Ric Flairin, mutta se ei ollut tuonut hänelle vielä kovin suurta nostetta, vaan itse asiassa Umaga oli ajautunut ottelemaan entistä turhempia vastustajia vastaan. Umagan viimeisimmäksi uhriksi oli valikoitunut Eugene, joka oli ollut hahmona vanha vitsi viimeiset puolitoista vuotta. Jostain syystä Eugene raahasi tässä ottelussa ringsidelle kavereikseen Jim Dugganin, Doink The Clownin ja melkein Umagan veroisen mysteerisen pedon Kamalan.

Tästä nyt on paha sanoa mitään, koska kyseessä on täysin puhdas squash. Näin perinteisiä tv-ottelutyylisiä squasheja ilman mitään kummempaa syytä nähdään (onneksi) nykyään tosi harvoin ppv:eissä, mutta tähän Vengeanceen WWE oli sellaisen onnistunut sujauttamaan. Eugene alkoi olla tässä vaiheessa jo todella vanha hahmo, ja yleisö oli hänen puolellaan lähinnä Jim Dugganin vuoksi, mikä kertoo kaiken oleellisen. Umaga oli toki ihan vakuuttava roolissaan, vaikka mitään kummoisempia liikkeitä ei häneltäkään ehditty nähdä tässä minuutinmittaisessa rykäisyssä. Se siitä.

½ 

2 out of 3 Falls Match

Mick Foley vs. Ric Flair

No huh huh. Sitten oli luvassa jotain spesiaalia: näiden kahden legendan kohtaaminen, eli ottelu, jota monet painifanit olivat toivoneet vuosien ajan. Kaikki nimittäin tiesivät, että Flair ja Foley eivät oikeassa elämässään pitäneet toisistaan pätkääkään. Se kävi selväksi viimeistään, kun Foley julkaisi ensimmäisen kirjansa, jossa hän haukkui Flairia ja kertoi muun muassa siitä, kuinka Flair oli osasyyllinen Foleyn surkeaan kohteluun WCW:ssä. Flair vastasi myöhemmin omassa kirjassaan väittämällä Foleyta täysin yliarvostetuksi, ”glorifioiduksi stunttimieheksi”. Koskaan tätä tosielämän feudia ei ollut kuitenkaan tuotu painikehiin, kunnes vihdoin One Night Standin jälkeen WWE otti homman haltuunsa. Foley oli pitämässä Raw’n kehässä promoa, kun Flair keskeytti hänet, ja kaksikko päästettiin käytännössä vetämään samaa settiä kuin omissa kirjoissaan. Flairin mukaan oli suuri vääryys, että Foley oli ansainnut legendan maineen vain lentämällä häkin katolta alas ja kaatumalla palavien pöytien läpi. Foleyn mukaan Flair puolestaan oli ikäloppu, jonka otteluita kukaan ei enää muista, minkä vuoksi Flair on katketa Foleyn saamasta huomiosta. Terävä sanailu johti siihen, että Flair haastoi Foleyn saman tien käytävään otteluun, mutta Foley ei siihen suostunut, koska hän oli vielä aivan paskana One Night Standin ottelusta. Sen sijaan Foley haastoi Flairin Vengeancessa käytävään 2 out of 3 Falls Matchiin, jossa hän todistaisi osaavansa otella aivan rehelisen painiottelun.

Muistan, kuinka vuonna 2006 katsoessani tämä oli yksi isoimmista pettymyksistä tuolloisen painifaniuteni aikana. Nyt katsoessani tiesin siis tasan tarkkaan, että tältä ei kannata odottaa liikoja, mutta silti onnistuin pettymään ainakin hieman tälläkin kertaa. Ehkä se johtui siitä, että hetkittäisten hyvien hetkien kohdalla aloin jo ajatella, että ehkä tämä sittenkin kestää muistamaani kauemmin ja ehkä tässä sittenkin tapahtuu enemmän. Ei olisi kannattanut toivoa. Todellisuudessa tämä kesti vielä vähemmän aikaa kuin muistin ja loppui vielä tönkömmin kuin suostuin ajattelemaan etukäteen. Mieltä toki lämmittää tieto siitä, että SummerSlamissa vääryys korjataan ja tämän ottelun aiheuttama ärsytys poistetaan, mutta silti en suostu hyväksymään tätä ottelua. Miksi tämä piti edes käydä? Miksei tätä voitu hoitaa anglella tai jollain ihan muulla? Tämä oli Herra Jumala Foleyn ja Flairin ensimmäinen keskinäinen WWE-ottelu, ja siitä tehtiin tällainen torso. No, toki ottelussa oli tosiaan omat hyvät hetkensä ja tietenkin nämä kaksi osaavat jopa surkeasti buukatussa ottelussa kertoa hyvän tarinan, joten ei tämä ihan täyttä skeidaa ole, mutta tv-ottelun tasoiseksi koitokseksi tämä jää, ja se on kyllä aika huonosti näiden legendojen kohtaamiselta.

* *

WWE Intercontinental Championship

Shelton Benjamin (c) vs. Carlito vs. Johnny Nitro

Shelton Benjamin oli hävinnyt IC-mestaruutensa Rob Van Damille Backlashissa, mutta Benjamin aika ilman vyötä oli jäänyt varsin lyhyeksi, sillä hän oli onnistunut voittamaan mestaruuden takaisin pari viikkoa myöhemmin. Nyt Benjy sitten joutui puolustamaan IC-mestaruuttaan kahta tuoretta haastajaa vastaan. Carlito oli hiljattain onnistunut voittamaan Benjaminin non title -ottelussa, mutta Carlito itse oli puolestaan hävinnyt non title -ottelun Johnny Nitrolle… Hetkinen? Aivan! Johnny Nitro oli todella nyt osa Raw’n rosteria. Nitro ja Melina saivat siis kenkää Smackdownista Judgment Dayssa, joten pian JD:n jälkeen he ilmestyivät Raw’hon ja ilmoittivat nyt olevansa osa Raw’n rosteria. Tämä oli Nitron ensimmäinen mahdollisuus henkilökohtaisen mestaruuden voittamiseen.

Raw saa kiittää keskikortin nuoria painijoitaan siitä, että tämä show pääsi uuteen nousuun yhden squashin ja yhden pahan pettymyksen jälkeen. Benjamin, Carlito ja Nitro eivät nimittäin välittäneet laskevasta flow’sta, vaan he pistivät pystyyn sellaisen IC-mestaruusottelun, että alta pois. Jos pituutta vain olisi ollut pari minuuttia lisää ja jos lopputaisteluna olisi nähty joku huikea vääntö, olisi kyseessä ollut kiistatta huippuottelu. Nyt jäätiin hieman huippuottelusta jälkeen, mutta ei merkittävästi. Oikeastaan tämä ottelu muistutti monella tavalla TNA:n X-Divisioonan otteluita. Nuoria, lahjakkaita ja nälkäisiä kavereita taistelemassa mestaruudesta ottelussa, jossa nähtiin huikeita spotteja ja liikkeitä, joita ei normaalisti nähdä ikinä. Esimerkiksi Carliton tuplapompulla varusteltu loikka ulos kehästä oli aivan hemmetin hieno, ja samoin oli Superplex – Tree of Woe German Suplex -kombinaatio koko kolmikolta. Hemmetti, juuri tällaista midcard-mestaruusotteluiden pitäisi olla! Hienoa työtä.

* * * ½ 

WWE Championship

Rob Van Dam (c) vs. Edge

Rob Van Dam oli nyt tuplamestari, sillä hän kantoi vyötäisillään sekä WWE:n että ECW:n päämestaruutta. Tämä ihme oli päässyt tapahtumaan One Night Standissa, jossa RVD oli päihittänyt John Cenan legendaarisessa Main Eventissä, jossa oli panoksena WWE:n päämestaruus. Van Dam ei ollut kuitenkaan ottanut voittoa yksin, vaan ratkaisevaa roolia oli näytellyt kypäräpäinen Edge, joka oli ilmaantunut paikalle ottelun lopussa ja puskenut Cenan pöydästä läpi aiheuttaakseen tälle tappion. Niinpä Edge oli heti ONS:n jälkeisestä päivästä lähtien vaatinut itselleen WWE-mestaruusottelua, ja rehti päämestari Van Dam oli sen hänelle myös luvannut. Käytännössä mestaruuskuviot olivat edenneet siis niin, että ONS:n jälkeisessä historian ensimmäisessä ECW on Sci-Fi -lähetyksessä Paul Heyman oli julistanut, että WWE:n päämestarin asema teki Van Damista myös ECW:n päämestarin. Tuon jälkeen Heyman toi takaisin ECW:n alkuperäisen mestaruusvyön, jonka hän luovutti RVD:lle. Kuluneiden viikkojen aikana RVD oli puolustanut sekä WWE- että ECW-mestaruuttaan. Nyt pelissä oli näistä vain ensimmäinen.

Ikävä kyllä RVD:n mestaruuskaudet jäivät lopulta (miehen omien hölmöilyiden vuoksi) niin lyhyiksi, että tämä jäi historiaan hänen ainoana päämestaruuspuolustuksenaan ppv:ssä. Onneksi Van Dam jäi historiaan sentään tyylillä, sillä tämä oli ehdottomasti MOTN ja vieläpä huippuluokan ottelu. Oli suorastaan ilo katsoa, kuinka sekä Edge että RVD yllättivät kerta toisensa perään ottelussa sellaisilla liikkeillä, mitä heiltä ei normaalisti nähdä. Van Dam täräytti muun muassa pari pirun hienoa Moonsaultia ja aivan yhtäkkiä Crossbodyn appronilla seisselle Edgelle niin, että molemmat lensivät kehästä ulos. Edge puolestaan kuritti RVD:tä Sunset Flip Powerbombilla ulos kehästä ja myöhemmin vielä Powerbombilla turvakaidetta vasten. Molemmat siis todella tahtoivat osoittaa olevansa WWE-mestaruusottelun arvoisia painijoita, ja sitä he ehdottomasti olivat. Yleisö oli vähän harmillisen vaisusti ottelussa mukana, mikä söi myös kokonaistunnelmaa hieman, mutta muuten tämä oli huippuluokan painiottelu, jossa kaksi taitavaa painijaa pääsivät osoittamaan, miten niitä päämestaruusotteluita painitaan.

* * * * 

Singles Match

Kane vs. Impostor Kane

Voi Luoja. Kanella oli ollut todella kova kevät storylinejen osalta. May 19th -kuvio oli siis päättynyt varsin mitättömästi 19. toukokuuta järjestetyssä Smackdownissa, jossa Kane oli saapunut JBL:n tuomana monsterina ottelemaan Rey Mysteriota. Seuraavassa Raw’ssa Kane sitten selitti, että hänen May 19th-piinansa johtui siitä, että tuona päivänä hänen äitinsä ja adoptioperheensä oli murhattu. Nyt tuo päivä oli kuitenkin takanapäin, ja Kane tunsi olonsa jo paljon paremmaksi. Samalla monsterikäytös katosi, ja Kanesta tuli taas hyvis. Lisää piinaa oli kuitenkin luvassa, koska seuraavien viikkojen aikana Kanea alkoivat ahdistella mysteeriset merkit: hänen otteluidensa aikana titantronille ilmestyi kuva Kanen vanhasta maskista, ja kesken ottelun alkoi soida hänen vanha sisääntulomusiikkinsa. Screenille ilmestyi myös teksti siitä, kuinka Kanen piina ei olisi koskaan ohi. Lopulta pari viikkoa myöhemmin kesken Kanen ottelun paikalle ilmestyi mysteerinen mies Kanen vanhassa asussa ja Kanen vanha maski päässään. Tämä ”Impostor Kane” kävi aidon Kanen kimppuun ja pieksi hänet pahasti. Kane vaikutti varsin voimattomalta, sillä sama toistui parina seuraavana viikkona: Impostor Kane oli selvästi niskan päällä. Lopulta ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Kane kertoi JR:n haastattelussa tietävänsä Impostor Kanen henkilöllisyyden. Kanen mukaan tuo mies on vielä sairaampi kuin hän itse.

Haha, tämä feud oli kyllä vuoden 2006 käsittämättömimpiä aivopieruja. Parastahan tässä oli se, että monet fanit – allekirjoittanut mukaan lukien – olivat aluksi into piukkana tästä kuviosta. Lopulta koko homman paskuus paljastui, kun katsojille valkeni, ettei WWE:llä itselläänkään ollut mitään oikeita suunnitelmia kuvion järkevään jatkamiseen. Oikeastaan juuri tämä ottelu taisi olla merkittävä kännekohta. Selostajat puhuivat siitä, kuinka edellisessä Raw’ssa Kane oli sanonut tuntevansa tämän henkilön. Ikinä katsojille ei kuitenkaan selvinnyt, kuka tuo mystinen piinaaja todella oli. Kaikki odottivat sen ratkeavan tässä ottelussa, mutta sen sijaan Kane ja feikki-Kane vain ottelivat varsin kankean ja tylsän brawlin. Oli tämä otteluna sentään parempi kuin vaikkapa Kane vs. Big Show tai Undertaker vs. Great Khali mutta ei ikävä kyllä mainittavasti. Ehdoton kohokohta oli se, kun Kane heitti Impostor Kanen oikeasti aika rankan näköisesti yläköydeltä alas kehään. Muuten tämä oli hidasta ja varsin mitäänsanomatonta brawlailua. Ei kamalan suuria ongelmia muttei mitään, mikä olisi oikeasti innostanut.

* ½ 

Extreme Lumberjack Match

Sabu vs. John Cena

Kahden eri yleisön suosikit kohtasivat toisensa tässä varsin mielenkiintoisessa ottelussa. Kaikki sai alkunsa tietenkin siitä, kun John Cena hävisi mestaruutensa One Night Standissa. Cena ei ollut todellakaan unohtanut sitä, eikä hän myöskään ollut antanut anteeksi Paul Heymanille, joka oli henkilökohtaisesti laskenut ratkaisevan selätyksen ONS:ssä. Niinpä ECW:n ensimmäisessä tv-show’ssa Cena saapui paikalle ja pamautti Heymania rehellisesti turpaan. Tätä Heyman ei sulattanut, vaan hän ilmoitti, että Vengeancessa yksi ECW:n painijoista haastaisi Cenan otteluun. Myöhemmin show’ssa järjestetyssä Extreme Battle Royalissa Sabu sai kunnian olla tuo haastaja, ja niinpä parina seuraavana viikkona Sabu ja Cena ottivat rajusti yhteen sekä Raw’ssa että ECW:ssä. Raw’ssa Sabu onnistui täräyttämään Cenaa terästuolilla ja sen jälkeen iskemään tälle Triple Jump Leg Dropin ulos kehästä selostuspöydän läpi. Cena puolestaan ilmoitti, ettei hän haluaisi kohdata Sabua missä tahansa ottelussa, vaan Extreme Lumberjack Matchissa. ECW:n tukkijätkiä olivat muun muassa Tommy Dreamer, Balls Mahoney, Little Guido ja Justin Credible. WWE:n tukkijätkinä toimivat esimerkiksi Rob Conway, Charlie Haas, Viscera ja Gene Snitsky.

Muistin etukäteen, että tämä olisi ollut tylsä ottelu ja paha pettymys, mutta mielikuvani olivat vain osittain oikeassa. Pettymys tämä kyllä oli, mutta ei ollenkaan tylsä. Ennemmin ongelma oli se, että Cenan ja Sabun kohtaaminen sai aivan liian vähän aikaa ja että ottelu oli buukattu myöhempien vuosien tavaramerkkimäiseen lolcenawins-tyyliin jopa raivostuttavan oppikirjamaisesti. Erityisesti ottelun ensimmäiset minuutit olivat suorastaan ilahduttavan viihdyttävää HC-meininkiä, ja Sabu näytti selvästi pistävänsä parastaan, kun oli päässyt painimaan firman ykköstähden kanssa. Sabun spotit menivätkin aika lailla kohdilleen ilman pahempia botcheja, ja ECW-konkari ottikin ottelussa oikein mukavaa bumppia. Hattua pitää tosin nostaa myös Cenalle, jota mäjäytettiin pari kertaa tuolilla todella ruman näköisesti ja joka ei muutenkaan säästellyt liikaa itseään. Harmi vain, että sitten hyvän ja viihdyttävän alun jälkeen hypättiin suoraan loppuhullutteluihin, ja ottelu ehti päättyä ennen kuin tilannetta ehti edes kunnolla tajuta. Niinpä lopputuloksena käteen jäi pettymys ja harmitus, vaikka alku olikin varsin hyvä.

* * ½ 

5 on 2 Handicap Match

D-Generation X vs. Spirit Squad

No niin. Sitten tämä juttu. Mitenköhän tämän nyt oikein aloittaisi? Aloitetaan nyt vaikkapa toteamalla itsestäänselvyys: D-Generation X oli todellakin tullut takaisin. Nykyään tuntuu, että kaikki itseään kunnioittavat Viisaat Painifanit kokevat velvollisuudekseen kritisoida tätä DX:n paluuta ja korostaa, kuinka lapsellisilta näiden äijien vitsit tuntuivat vuonna 2006. Jaddajaddajadda, sanon minä. Kun DX teki paluunsa vuonna 2006, suurin osa tämänkin foorumin porukasta oli muna yhtä kovana kuin DX:n Vincelle lahjoittaman penispumpun avulla olisi saanut aikaiseksi. DX:n paluuta oli toivottu alkuvuoden vihjailuista lähtien, ja nostalgiatrippailu oli tähän aikaan kuuminta hottia. Porukka todellakin halusi, että Shawn ja Hunter palaavat yhteen DX:nä. Mitä tulee vitsien lapsellisuuteen… Joo, ehdottomasti ne olivat lapsellisia. Parin kuukauden jälkeen ne myös muuttuivat oikeasti tylsiksi, mutta aluksi porukka kyllä tykkäsi niistä kuin hullu puurosta. Turha väittää mitään muuta.

Miten sitten Triple H oli tehnyt face-turninsa ja DX oli palannut yhteen? No, kaikki alkoi siitä, kun HHH ajautui Vincen kanssa pahoihin erimielisyyksiin pian Backlashin jälkeen. HHH ei pitänyt pätkän vertaa Spirit Squadista, mutta Vince pakotti silti hänet heidän apurikseen, jos hän haluaisi vielä mestaruusottelun. HHH ei suostunut tähän, vaan itse asiassa hän tarjosi Spirit Squadille beatdownin ja lähti kehästä, minkä jälkeen Spirit Squadin kanssa feudannut Shawn Michaels saapui paikalle viimeistelmään SS:n pieksennän. Niinpä Vince eväsi Hunterilta mestaruusottelut, ja viikkojen ajan Vince ja HHH olivat epämääräisen huonoissa väleissä. Lopulta Vince yritti pakottaa HHH:n liittymään Kiss My Ass -klubiin, mutta tuolloin Triple H sai tarpeekseen. Hunter onnistui jujuttamaan Vinceä ja tämän poikaa Shanea niin, että ensin HHH huumasi Shanen ja sen jälkeen kävi kehässä Vincen kimppuun ja iski tälle Pedigreen. Seuraavalla viikolla kostoksi Vince buukkasi HHH:n Gauntlet Matchiin Spirit Squadia vastaan, mutta kesken tuon ottelun Shawn Michaels saapui paikalle HHH:n avuksi, ja miehet pieksivät Spirit Squadin yhdessä. Kun kaksikko teki ensimmäiset DX Chopit yhdessä, alkoi olla selvää, että DX todella oli palannut. Seuraavalla viikolla DX sitten aloitti pelleilynsä häiriköimällä Vinceä muun muassa kukolla (”You love cocks”) ja penispumpulla. Myöhemmin DX huijasi Vincen ja Shanen pois areenalta, pieksi vastuuseen jätetyn Jonathan Coachmanin backstagella ja sprayasi tämän p*****seen DX-logon. Lopulta Vengeanceen buukattiin tämä ottelu, joka olisi samalla DX:n virallinen comeback-matsi.

Nyt on ensimmäiseksi pakko lainata omaa kommenttiani Whatin arvosteluun tästä ottelusta:

”ME oli mielestäni aikamoista kuraa. **½ on ihan maksimi, ja saattaisin antaa vähemmänkin.”

Pakko nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi. Tai en tiedä, onko kyse virheestä vai jostain viime vuosina tapahtuneesta sekoamisestani, mutta nyt minun on oltava eri mieltä entisen minäni kanssa. Mielikuvissani tämä oli yksi vuoden 2006 pahimmista pettymyksistä. Muistan edelleen, että olin aivan raivoissani WWE:lle siitä, kuinka tylsän ja yhdentekevän ottelun he olivat onnistuneet buukkaamaan Main Eventiksi. Nyt täytyy myöntää, että olen aika lailla eri mieltä tuon yhdeksän vuoden takaisen minäni kanssa. En tiedä, missä h**vetin epärealistisissa sfääreissä minun odotukseni tälle ottelulle oikein olivat vuonna 2006. Mitä minä oikein olin ajatellut, että tämä ottelu tarjoaisi? Loputonta ilotulitusta, MOTYC-luokan painia, hillitöntä spottailua ja järisyttävää lukottelua…? En todella tiedä. Minun mielestäni tämä oli nimittäin aika lailla juuri odotuksia vastaavaa painia: hyvää entertainment-brawlia, jossa HHH ja HBK hoitivat kokemuksellaan tarinankerronnan trademark-liikkeiden toimittamisen ja jossa Spirit Squadin äijät pääsivät miesylivoiman turvin esittelemään osaamistaan, ottamaan rajua bumppia ja väläyttämään pari nättiä spottia. Aika lailla juuri sitä tämä oli, eikä ottelussa sorruttu missään vaiheessa liikaa pelleilyhassutteluun, mitä myös pelkäsin etukäteen. Johnnyn nenäverenvuoto oli tosi pahan näköinen, mikä myös lisäsi ottelun uskottavuutta. Ei tämä toki lähelläkään huippuluokan painia ollut, mutta ei kai kukaan sellaista nyt tosissaan voinut näistä lähtökohdista edes odottaa? Kokonaisuutena tämä oli varsin hyvä ja harmiton Main Event. Olen ehkäpä ainut arvostelija, joka on tätä mieltä, mutta olkoon sitten niin.

* * *


Hämmentävää, todella hämmentävää. Muistan, kuinka pahasti olin pettynyt tähän ppv:hen, ja niin ovat näköjään olleet melkein kaikki muutkin arvostelijat. Toisaalta en voi ihan täysin vakavalla naamalla puhua esimerkiksi yleensä varsin pitkälti kanssani samaa mieltä olevien parin jenkkiarvostelijoiden mielipiteestä tämän tapahtuman osalta, koska heillä on selvästi ollut jotkut vihalasit tätä ppv:tä katsoessa. Tuon arvostelijakaksikon mukaan RVD vs. Edge oli **-tason ottelu (samantasoinen kuin Cena vs. Sabu), ja samaa arvosanaa he tyrkyttivät myös Angle vs. Ortonille, vaikka olivat antaneet miesten ONS-ottelulle arvosanaksi ***½. ’Alertin arvostelijakumppanini What puolestaan oli omassa arvostelussaan suurin piirtein samalla linjalla kanssani, mutta hän tuntui järjestään tykkäävän jokaisesta ottelusta hieman vähemmän kuin minä. Oikeastaan Whatin mielipiteet ovat aika lailla täysin yksi yhteen omien vuoden 2006 mielipiteideni kanssa. Jostain syystä nyt tällä kertaa katsoessa pidin tapahtumasta kuitenkin tasaisesti enemmän kuin olisin uskonut. Vaikeaa sanoa, mistä se johtuu. En antanut mielestäni yhtään sen lepsummin arvosanoja kuin muiden tapahtumien kohdalla. Tämä vain oli mielestäni yllättävän Ok ppv. Ei missään tapauksessa vuoden huonoimpia, mutta mainetaan parempi.

Wikipedia: WWE Vengeance 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.12.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Slammiversary 2006

Next post

Arvio: TNA Victory Road 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.