2006ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE WrestleMania 22

Päivämäärä: 2.4.2006

Sijainti: Rosemont, Illinois (Allstate Arena)

Yleisömäärä: 17 155

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kaikkien muiden WM 22 -arvostelijoiden tavoin myös minun on pakko huomauttaa, että en voi kuin ihmetellä, miksi Booker T on tässä posterissa John Cenaa vastaan, kun oikeasti miehet olivat eri brandeissa ja muutenkin aivan eri rooleissa tämän tapahtuman aikana. Tapahtuman alussa America The Beautifulin esitti Destiny’s Child -yhtyeestä tuttu Michelle Williams. SD:n selostajina olivat tutusti Michael Cole ja Tazz, mutta Raw’n selostustiimiin tässä tapahtumassa comebackinsa teki Jim Ross, joka oli viime syksynä pistetty sivuun! Vince McMahon oli alkuvuoden aikana alkanut olla sitä mieltä, että Joey Styles ei ollut sittenkään sitä, mitä hän oli toivonut ykkösshow’nsa pää-ääneltä, joten Stylesia alettiin vähitellen pistää sivuun ja leikkauksesta toipunutta Jim Rossia alettiin tuoda asteittain takaisin. Vaikka Styles jatkoi vielä tämän ppv:n jälkeen Raw’n ykkösäänenä jonkun tovin, WrestleManiassa hän pääsi selostamoon vain yhden ottelun (Edge vs. Foley) ajaksi. Raw’n color commentator -roolia hoiti totutusti King.

World Tag Team Championship

Big Show & Kane (c) vs. Chris Masters & Carlito

Big Show ja Kane olivat pitäneet World Tag Team -mestaruuksia hallussaan siitä lähtien, kun heistä oli tahtomattaan tehnyt joukkue viime syksyn Taboo Tuesdayssa. Mestaruuksiaan he eivät kuitenkaan olleet puolustaneet kertaakaan ppv:ssä mestaruuskautensa aikana. Nyt oli vihdoin ppv-tasoisen mestaruuspuolustuksen aika, kun Show ja Kane saivat vastaansa Raw’n kaksi kovinta nuorta nimeä, jotka olivat New Year’s Revolutionin Elimination Chamberissa nähdystä yhteistyöstä lähtien painineet yhdessä ja hoitaneet muutenkin bisneksiään parivaljakkona. Masters ja Carlito ansaitsivat tämän mestaruusottelun auttamalla Vince McMahonia sodassa Shawn Michaelsia vastaan. Otteluilmoituksen jälkeisinä viikkoina nämä kaksi joukkuetta ottivat yhteen rajusti useita kertoja. Masters ja Carlito käyttivät väkivaltaisissa välienselvittelyissä hyödykseen raukkamaisia keinoja ja muun muassa Lance Caden sekä Trevor Murdochin tarjoamaa apua.

Tämä ottelu oli ylipäänsä erikoinen valinta WrestleManian kortiin ja ennen kaikkea erikoinen valinta WrestleManian openeriksi. En menisi väittämään, että kukaan tästä nelikosta olisi varsinaisesti tyypillinen opener-painija, eli sellainen kaveri, joka saa taatusti yleisön syttymään tulevasta tapahtumasta. Toisaalta kyseessä oli kuitenkin WrestleMania, joten kai yleisöllä oli velvollisuus syttyä mistä tahansa ottelusta. Mitenkään erityisesti katsojat eivät tosin olleet ottelussa mukana, ja muutenkin tämä ”legendaarinen Chicagon WM-yleisö” on mielestäni aina ollut yksi yliarvostetuimpia WM-yleisöitä. No mutta se yleisöstä tässä välissä. Oikeastaan kaiken tarpeellisen ottelusta kertoo se, että minulla on enemmän sanottavaa yleisöstä kuin ottelusta. Se oli ihan kivaa peruspainia, ja tällaisen ottelun olisi mielellään katsonut Raw’ssa. Kane väläytti nätin Dropkickin ja kivan Flying Clotheslinen yläköydeltä kehästä ulos, mutta siinäpä ne erikoisuudet olivat. Muuten tämä kuusiminuuttinen rykäisy oli suorastaan klassinen tv-ottelutasoinen koitos, eli ei nyt ehkä ihan WM-materiaalia. Ppv olisi pärjännyt hyvin ilman tätäkin.

* * 

Money In The Bank Ladder Match

Matt Hardy vs. Shelton Benjamin vs. Finlay vs. Rob Van Dam vs. Bobby Lashley vs. Ric Flair

Viime vuonna WrestleManiassa nähtiin historian ensimmäinen Money In The Bank Ladder Match. Otteluidean isä oli Chris Jericho, joka ei ollut nyt ollenkaan WWE:ssä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö ottelua olisi järjestetty uudestaan tämän vuoden WM:ssä. Kaikki alkoi siitä, kun Carlito vaati Money In The Bank -ottelun palauttamista itse Mr. McMahonilta helmikuun alussa. McMahon piti ideaa hyvänä ja ilmoitti, että tänä vuonna MITB järjestetään Interpromotional-otteluna. Molemmista brändeistä otteluun osallistuu kolme painijaa, jotka voittavat omat karsintaottelunsa. Raw’ssa karsintaottelunsa voittivat Rob Van Dam, Ric Flair ja tuore IC-mestari Shelton Benjamin, joka oli helmikuun aikana ensin voittanut IC-mestaruuden Flairilta äitinsä avulla ja sitten luopunut äitinsä tarjoamista managerointipalveluista. Benjamin oli myös ainut osanottaja, joka oli ollut mukana MITB-ottelussa myös viime vuonna. SD:ssä ottelunsa hoitivat kotiin Finlay, Matt Hardy ja Bobby Lashley. Panoksena oli samanlainen MITB-salkku kuin se, jolla Edge oli noussut hetken ajaksi WWE-mestariksi tammikuussa.

Viime vuoden MITB oli huikea kamppailu, joka oli mielestäni yksi koko vuoden parhaista otteluista. Tämä MITB ei markittamastani Rob Van Damista huolimatta yllä millään samalle tasolle, ja itse asiassa tämä ei ole edes ihan huippuluokan ottelu. Mietin jonkun aikaa, onko tämä neljän tähden ottelu vai niukasti sen alle, ja rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että ei tämä ihan huipputasolle noussut. Yksi merkittävä syy siihen oli aika: ottelu sai alle 15 minuuttia, mikä on usein liian vähän ottelulle, jotta se voisi päästä huipputasolle, ja niin oli myös tällä kertaa. Ottelussa ei millään tuossa ajassa ehditty tarjoilla kaikkia niitä spotteja, joihin olisi ollut mahdollisuus. Erityisesti RVD, Benjamin ja Hardy olivat koko ottelun ajan liekeissä, ja heiltä jokaiselta nähtiin upeita spotteja (Hardyn Side Effect tikkailta Finlaylle, RVD:n Frog Splash tikkaiden päältä ja Sheltonin huikea tikkaita hyödyntäen tempaista Sommersault Dive ulos kehästä), mutta heiltä olisi voitu nähdä vielä niin paljon enemmän, jos aikaa vain olisi ollut. Lisäksi ottelun toinen ongelma oli se, että Flair, Finlay ja Lashley eivät vain oikein sopineet otteluun. Vaikka tykkään heistä jokaisesta, tämä ei ollut nyt heidän matsinsa. Toisenlaisilla painijavalinnoilla ja enemmällä ajalla olisi voitu saada vielä paljon enemmän, mutta toki tämä huikea spottailu oli nytkin hieno ottelu.

* * * ½ 

Tässä välissä yleisölle esiteltiin vuoden 2006 Hall of Fame: Gene Okerlund, Sensational Sherri, Tony Atlas, Verne Gagne, William Perry, The Blackjacks ja Eddie Guerrero, jota edustivat leski Vickie ja veljenpoika Chavo. Vuoden 2006 HOFiin kuului myös legendaarinen Bret Hart, joka ei kuitenkaan tässä vaiheessa ollut vielä sillä tasolla, että haluaisi edes osallistua WWE:n painilähetykseen. Niinpä Hart on tällä vuodesta 2004 alkaneella uudella HOF-aikakaudella ainut HOFiin päässyt painija, joka oli hengissä seremonian aikaan ja joka ei silti esiintynyt WM:ssä ollenkaan.

WWE United States Championship

Chris Benoit (c) vs. JBL

Chris Benoit oli voittanut US-mestaruuden Booker T:ltä No Way Outissa. Samalla oli päättynyt ikuisuuden ajan kestänyt feud kyseisen kaksikon välillä. Tuore US-mestari joutui kuitenkin pian uusiin ongelmiin, kun hän mursi JBL:n käden kuuden miehen joukkueottelussa Smackdownissa teräsportaiden avulla. JBL oli tietenkin aivan raivona tästä, ja hän vaati sekä kostoa että mestaruusottelua WrestleManiaan. Jälkimmäinen määrätiin, mikä tiesi mahdollisuutta myös ensimmäiseen. Alun perin näiden kahden piti kohdata toisensa jo pari viikkoa ennen WM:ää järjestetyssä Saturday Night’s Main Eventissä, mutta JBL ei ollut vielä painikuntoinen, joten hän nimesi korvaajakseen William Regalin. Ppv:tä edeltävässä Smackdownissa JBL ilmoitti, että hänen kätensä oli vihdoin kunnossa. Samalla hän muisteli sitä, kuinka oli kaksi vuotta sitten voittanut Benoit’n menehtyneen ystävän ja tuoreen HOF-jäsenen Eddie Guerreron. JBL:n mukaan hänestä tulisi kiistattomasti WWE:n paras tekniikkapainija, jos hän onnistuisi WM:ssä päihittämään Chris Benoit’n samalla tavoin kuin oli vuoden 2004 kesällä päihittänyt Eddien.

Tämä ottelu saa puhtaat paperit ja vieläpä kehuja päälle minulta. Kyseessä oli nimittäin puhtaasti hyvä painiottelu, jollainen ehdottomasti kaivattiin tähän todella sekalaiseen WrestleManian korttiin. Kyseessä ei siis missään tapauksessa ollut mikään huippuottelu, eikä kukaan sellaista odottanutkaan JBL:n ja Benoit’n ottelultaa, vaan tämä US-mestaruusottelu oli juuri tähän väliin täydellisesti sopiva hyvä ja intenssiivinen taistelu US-mestaruudesta. JBL antoi ottelussa kaikkensa, ja Benoit oli vanha konkari, joka tempaisi varman ja viihdyttävän suorituksen. Sinänsä ottelussa ei nähty mitään tajunnanräjäyttävän erikoista tai muuta WM-spektaakkelia, mutta sitä tämä ei kaivannut. Hyvää painia, jossa molemmat pääsivät hallitsemaan juuri sopivasti, höystettynä hyvällä tarinankerronnalla. Lopputaistelut olivat vieläpä oikeasti jännittäviä, ja lopetus oli niin yllättävä, että näin vajaat 10 vuotta tapahtuman jälkeenkään en osannut odottaa sitä yhtään. Kaikin puolin hyvää työtä!

* * * 

Hardcore Match

Edge vs. Mick Foley

Itse asiassa on hämmentävää, mistä tämä feud sai alkunsa. Kuten me kaikki tiedämme, Edge hävisi vasta pari viikkoa aikaisemmin voittamansa WWE-mestaruuden John Cenalle Royal Rumblessa. Edge sai kuitenkin vielä uusintamahdollisuuden mestaruuden takaisin voittamiseen pari viikkoa myöhemmin Raw’ssa. Jostain syystä ottelun erikoistuomariksi määrättiin Mick Foley. Foley tuomaroi ottelun täysin rehellisesti, ja lopulta Cena voitti Edgen – jälleen. Edge ei kuitenkaan syyttänyt tappiostaan Cenaa tai itseään – ei, hän syytti Foleyta! Edge kävi yhdessä Litan kanssa heti ottelun jälkeen Foleyn kimppuun, ja he pieksivät täysin viattoman legendan henkihieveriin. Seuraavalla viikolla Edge esitti Foleylle haasteen WrestleManiaan, johon Foley saapui vastaamaan viikkoa myöhemmin. Foleyn mukaan hänellä ei ollut enää mitään todistettavaa. Edge kuitenkin jatkoi Foleyn piinaamista pilkkaamalla tämän surkeaa WM-historiaa ja hehkuttamalla omaa tappiotonta WM-uraansa. Foley myönsi, että hän halusi yhä sen yhden onnistuneen Mania-hetken – mutta painiotelua hän ei halunnut. Ei, sen sijaan hän halusi kohdata Edgen WrestleManiassa Hardcore Matchissa. Seuraavalla viikolla Edge ja Foley sitten ajautuivat kehässä kunnon käsirysyyn, joka päättyi siihen, että Edge iski Foleylle brutaalin Conchairton ja ilmoitti hyväksyvänsä Foleyn haasteen. Seuraavien viikkojen aikana nämä kaksi ottivat sitten sekä verbaalisesti että fyysisesti yhteen: Edge muun muassa kaatoi Foleyn nastojen päälle, ja Foley puolestaan iski Edgelle Neckbreakerin sisääntulorampin päälle.

Voi olla, että joidenkin mielestä yliarvioin tätä ottelua, mutta minulle tämä on edelleen yksi koko painifaniuteni parhaimmista Hardcore-otteluista. Muistan, kuinka mielettömän fiiliksissäni olin tästä ottelusta heti WrestleMania 22:n katsomisen jälkeen vuonna 2006, ja olen edelleen aivan yhtä innoissani. Tässä Edgen ja Foleyn meiningissä on vain jotain sellaista, mikä näinkin ”lyhyenä” (hieman vajaana 15-minuuttisena) koitoksena tarjosi lähes tulkoon kaiken mahdollisen. Tässä välissä täytyy toki todeta, että tämä jää niukasti kakkoseksi Foleyn ja Ortonin mielettömälle HC-ottelulle parin vuoden takaa juuri siksi, että siinä oli vielä enemmän aikaa nautiskella menosta. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että myös tämä oli täyttä timanttia alusta loppuun. Ottelussa nähtiin käytännössä kaikki HC-elementit, joita WWE:ssä voidaan ikinä nähdä: piikkilankaa, nastoja, palavia pöytiä ja siihen sitten päälle huikeita liikkeitä sekä järjettömiä bumppeja. Ei tästä sen enempää osaa sanoa. Nämä kaksi varastivat show’n.

* * * * ½ 

2 on 1 Handicap Match

Sharmell & Booker T vs. The Boogeyman

Booker T oli hävinnyt US-mestaruutensa No Way Outissa, eikä hänen elämänsä ollut muuttunut sen jälkeen varsinaisesti helpommaksi. Heti seuraavassa Smackdownissa Booker T joutui nimittäin mystisen ja sekopäisen Boogeymanin terrorisoimaksi. Miksi juuri Booker? No, ei kukaan ottanut selvää tuon sekopäämonsterin motiiveista. Joka tapauksessa kaikki alkoi siitä, kun Boogeyman saapui ringsidellä ahdistelemaan Bookerin vaimoa Sharmellia kesken Bookerin ottelun. Booker tietenkin hämääntyi tästä ja hävisi ottelun. Seuraavalla viikolla Booker saapui kehään mukanaan säkki, joka oli hänen mukaansa täynnä katsojien valituksia siitä, miten Boogeyman kohtelee naisia. Sen sijaan säkistä alkoi puskea tuttua paksua punaista savua – ja sadoittain matoja! Samalla GM Teddy Long saapui ilmoittamaan, että Booker kohtaa Boogeymanin Saturday Night’s Main Eventissä. Booker kuitenkin väitti olevansa jälleen loukkaantunut, joten SNME:n ottelu perättiin, mutta sen sijaan Boogeyman hyökkäsi Bookerin kimppuun backstagella. SNME:n jälkeen Long pakotti Bookerin kirjoittamaan sopimuksen WM:ssä käytävästä ottelusta, jossa hän kohtaisi Boogeymanin yhdessä vaimonsa Sharmellin kanssa. Vielä ennen WM:ää nähdyssä Smackdownissa Boogeyman otti lopullisen psykologisen niskalenkin kidnappaamalla Sharmellin ja lukitsemalla hänen huoneeseen, joka oli täynnä matoja. Ennen ottelua nähtiin mahtava backstage-angle, jossa Booker T ja Sharmell törmäsivät käytävällä kaikkiin WWE:n friikkeihin: ”piraatti” Paul Burchilliin, Eugeneen, tätä kiusanneeseen Ted DiBiaseen, jalkafetissisti Gene Snitskyyn, jalkanuolennasta nauttineeseen Mae Youngiin ja lopulta Bookerin entiseen joukkuepariin Goldustiin.

Öh, tästä nyt on paha sanoa mitään kovin järkevää, koska ottelu itsessään ei ollut millään tavalla järkevä. En voi kuin hämmästellä sitä buukkaajaa, jonka mielestä tämä ottelu todella tarvittiin osaksi WrestleManian korttia. Tämän päivän WWE on onneksi tajunnut sen, että jokaista WM:n aikaan meneillään olevaa feudia ei ole pakko tunkea vuoden suurimpaan ja kauneimpaan ppv:hen, mutta jostain syystä tässä vuoden 2006 WrestleManiassa päätettiin kokeilla erityisesti ensimmäisiltä vuosilta tuttua strategiaa tunkea kaikki mahdollinen WrestleManiaan. Sen seurauksena sitten saatiin nauttia tällaisista Boogeyman vs. Booker T & Sharmell -otteluista, joissa ei ollut mitään järkeä ja jotka eivät taatusti viihdyttäneet ketään. Ottelun hauskin puoli oli oikeastaan se, että Boogeymanin sauvasta lähtenyt punainen savu jäi leijailemaan joksikin aikaa areenalle niin paksuna, että varmaan puolet yleisöstä ei nähnyt mitään. Se tuskin heitä haittasi. Muuten tämä olikin sitten aika lailla pelkkää kuraa ja turha squash.

½ 

WWE Women’s Championship

Trish Stratus (c) vs. Mickie James

Uuh, tämä on aivan kiistatta WWE:n historian parhaita naisten feudeja. Rumblessahan Mickie oli ilmoittanut Trishille rakastavansa tätä, mutta Stratus ei ollut vastannut Mickielle mitään. Sen sijaan kuvioihin ilmaantui RR:n jälkeen Trishin poikaystävä Jack, josta Mickie oli todella mustasukkainen. Hänet Mickie hoiti pois kuvioista ilmoittamalla yhdessä Raw’ssa kirkuen turvamiehille, että Jack oli yrittänyt lähenellä häntä. Trish uskoi Mickietä, mutta oli alkanut yrittää vältellä tämän seuraa. Mickie ei Trishin kiusaantuneisuudesta välittänyt vaan tunki koko ajan tämän lähelle suorastaan ahdistavalla tavalla. Lopulta vähän ennen Saturday Night’s Main Eventia Trish sai tarpeekseen ja ilmoitti Mickielle backstagella, että hän tarvitsee nyt taukoa heidän ystävyydestään – aikaa ilman Mickietä lähellään. Trish joutui kuitenkin joustamaan päätöksestään, kun hänen SNME-joukkueparinsa Torrie Wilson loukkaantui, ja Mickie otti Torrien paikan. Ottelun jälkeen nähtiin ratkaiseva käänne, kun Mickie yritti taas suudella Trishiä, mutta Stratus kääntyi pois päin – ja tuolloin Mickien päässä napsahti lopullisesti. Hän iski Trishille ensin Chick Kickin ja sitten vielä Stratusfactionin, jonka jälkeen hän jätti Stratuksen tajuttomana kehään. Mickie itse poistui paikalta psykopaattisesti nauraen. WM:n lähestyessä homma meni vain sairaammaksi. Raw’ssa Mickie saapui kehään jättiläismäisen lahjapaketin kanssa. Mickie ilmoitti lahjan olevan Trishille, mutta tämä ei tahtonut tulla paikalle, kunnes Mickie paljasti, että paketin sisällä oli Trishin ystävä Ashley, jonka Mickie oli kaapannut ja sitonut. Tuolloin Trish juoksi paikalle pelastaakseen Ashleyn mutta joutui taas Mickien pieksemäksi. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Mickie piti vielä täysin sekopäisen promon huoneesta, jonka hän oli muurannut täyteen Trishin kuvilla.

Okei. Alkuun arvio itse ottelusta: Se oli hyvä naisten ottelu. Suorastaan oikein hyvä. Yksi viime vuosien parhaista naisten otteluista WWE:ssä. Ottelun pitkää taustatarinaa hyödynnettiin ottelussa hyvin Mickien sekopäisellä toiminnalla (mm. Trishin haaroväliin tarttuminen kesken Stratusfaction-yrityksen), ja myös ottelun rakenne oli enemmän kuin kunnossa. Molemmat antoivat kaikkensa, ja Trishin jalan telominen pitkin ottelua näytti oikeasti pahalta. Silti tästä jäi puuttumaan se ”jokin”, jota tältä kaksikolta oli odotettu. Ja tietty lopetus oli ratkaisevalla hetkellä harmillisesti botchattu, minkä vuoksi tämä jää juuri ja juuri alle kolmen tähden.

Sitten itkeminen kahdesta asiasta: 1) Yleisö. Juuri tämän ottelun takia en ymmärrä, miten tämä Chicagon porukka saa niin valtavat kehut aina arvostelijoilta. Kenen mielestä Trishille jumalaton buuaaminen ja Mickien chanttaaminen oli muka ottelulle hyväksi? Minun silmissäni tämän ottelun tunnelmasta lähti todella paljon pois, kun ottelun aivan kiistaton sankari saa jumalattomat buuaukset ja sekopäinen pahis jumalattomat suosionosoitukset. Varsinkin kun hyvis ei ollut koko tarinan aikana ollut millään tavalla ärsyttävän ylivoimainen tai mitenkään muutenkaan rasittava (vrt. Cena), jolloin tilanteen olisi voinut ymmärtää. Rupesi taas ärsyttämään ihan kunnolla tätä ottelua katsoessa. 2) Toinen asia, joka ärsytti vielä yleisöäkin enemmän: WWE:n DVD-version editoiminen. Siis mitä helvettiä? Leukani oli loksahtaa auki, kun odotin lopussa surullisenkuuluisaa Mickien Stratusfaction-botchia – ja sitä ei tullut! Ei, WWE oli taidokkaasti leikannut juuri ratkaisevan botchin pois ja siirtynyt suoraan lopetukseen. Ei j******ta. Ei näin voi tehdä. Jonkun promon editoimisen vielä ymmärrän, mutta ei j******ta ottelua ruveta editoimalla parantelemaan DVD-versiolle, jos jotain botchataan. Ei, sen kanssa eletään ja se näytetään rehellisesti kaikille katsojille. Kuinka paljon enemmänkin WWE harrastaa vastaavaa? Aivan anteeksiantamatonta. Se ei ole toki Mickien ja Trishin vika.

* * ½ 

Casket Match

Mark Henry vs. The Undertaker

Jos edellisen ottelun storyline oli täyttä kultaa, tästä ei voi sanoa aivan samaa. Silti kyseessä oli yksi Smackdownin ”illan isoimmista otteluista”, mikä kertonee kaiken tarpeelllisen SD:n rosterin kapeudesta. Kaikki alkoi siitä, kun Undertaker sai toisen mestaruusotteluyrityksen Kurt Anglea vastaan Smackdownissa, koska NWO:n ottelu oli päättynyt hieman sekavasti. Huikea kamppailu näytti jo päättyvän Undertakerin voittoon, kun viime hetkellä Mark Henry ja hänen managerinsa Daivari sekaantuivat otteluun täysin selittämättömästä syystä ja aiheuttivat Takerin tappion. Ottelun jälkeen Henry kolkkasi UT:n selostuspöydälle ja iski tämän siitä läpi Big Splashilla. Seuraavalla viikolla Henry kertoi hyökkäyksen syyn: hänen mukaansa Taker oli varastanut hänen ansaitsemansa rematchin sekaantumalla mestaruuskuvioihin Royal Rumblessa. Nyt Henry tahtoi kostaa tämän – ja samalla päättää Undertakerin WrestleMania-streakin. Taker vastasi tähän haastamalla Henryn Casket Matchiin. Saturday Night’s Main Eventissä UT ja Henry kävivät rajusti toistensa kimppuun, ja lopulta kamppailu päättyi siihen, että Taker iski Daivarin Tombstone Piledriverilla arkkuun. Daivaria ei ollut sen jälkeen nähty Smackdownissa, mutta Henry oli jatkanut itsekseen tuhon kylvämistä ja Takerin WM-streakin loppumisen vakuuttelua. Henry oli muun muassa päihittänyt non title -ottelussa WHW-mestari Kurt Anglen.

Jaahas, tämä oli juuri niin kankea ottelu kuin muistinkin. Tietenkin tässä oli se aivan huikea Undertakerin loikka ulos kehästä ja arkun ylitse mielettömän hienosti Mark Henryn päälle. Tuo hyppy olikin sitten sellainen Wrestlemania-hetki, että sitä muistellaan yhä. Jos kuitenkin tuo hyppy ja Undertakerin varsin raju Last Drive Mark Henrylle otetaan tästä pois, niin koko ottelusta ei jää käteen yhtään mitään. Casket-stipulaatiota ei hyödynnetty ottelussa käytännössä yhtään mitenkään, ja HC-meininkiä tässä ei nähty ymmärrettävästi siitä syystä, että tapahtuman kortissa oli niin monta muuta HC-ottelua. Niinpä kysymykseksi jää lähinnä se, miksi tämän ottelun tarvitsi edes olla Casket Match? Tai toki sitten karummin: miksi koko ottelua edes tarvittiin? No, ei tämä aivan sysipaska ottelu ollut, mutta paljon enempääkään. Parin nätin hetken ansiosta tämä saa kuitenkin surkeaa paremman arvosanan.

* ½ 

No Holds Barred Match

Shawn Michaels vs. Mr. McMahon

Huh huh, tässä olikin aikamoinen sota taustalla. Kaikki alkoi vuoden 2005 viimeisestä Raw’sta, jossa heel-roolin taas vaihteeksi omaksunut Vince McMahon tahtoi muistella Bret Hart -DVD:n julkaisun innoittamana sitä, kuinka hän kusetti Hartia Montrealissa vuonna 1997. Muistelukaveriksi hän kutsui Shawn Michaelsin, mutta HBK ei ollut tästä kutsusta innostunut. Sen sijaan hän kehotti Vinceä unohtamaan asian – pääsemään jutusta yli, kuten kaikille olisi parasta. Vince ei tämänkaltaisesta neuvonnasta pitänyt. Hän varoitti Michaelsia, ettei tämän kannattaisi suututtaa Vinceä, mutta niinhän siinä juuri kävi. Tammikuun aikana Michaels ja McMahon ajautuivat rajuun sotaan, kun McMahon alkoi piinata Michaelsia ja hankaloittaa tämän elämää Raw’ssa. Michaels ei tätä niin vain niellyt, vaan kävi rajuun taisteluun Vinceä vastaan. Royal Rumblessa paluunsa WWE-kuvioihin teki pari vuotta ruudusta poissa ollut Vincen poika Shane McMahon, joka eliminoi Michaelsin Rumblesta. Tämän jälkeen homma meni vain henkilökohtaisemmaksi: ensin Vince yritti pakottaa Michaelsin eläköitymään, mutta Shawn ei sitten suostunut, minkä jälkeen Vince lupasi tuhota Michaelsin täysin. HBK sai apuunsa vanhan joukkuekaverinsa Marty Jannettyn, mutta Vince ja Shane pieksivät hänet ja pakottivat sekä Jannettyn että Michaelsin liittymään Kiss My Ass -klubiin. Vince myös pakotti Michaelsin huumetestiin ja buukkasi hänet Steel Cage Matchiin kaikkia Spirit Squadin jäseniä vastaan. SNME:ssä Michaels kohtasi Shanen Street Fight Matchissa, joka päättyi siihen, kun Shane lukitsi Michaelsin Sharpshooteriin ja Vince käski soittaa kelloa. Koska Michaels seisoi yhä kaiken tämän jälkeen ja oli valmis taistelemaan Vinceä vastaan, oli jäljellä enää yksi keino: McMahon buukkasi itsensä ja HBK:n välille No Holds Barred Matchin WrestleManiaan.

Pro Wrestling Illustratedin nimittämä vuoden 2006 paras ottelu. Tässä se on. Vaikka PWI ei ikinä ole ollutkaan mikään Wrestling Observer, on silti jotenkin irvokasta, että kyseinen julkaisu kehtasi silti julistaa tämän ottelun vuoden parhaaksi otteluksi, kun samassa tapahtumassa ihan oikeasti painittiin MOTYC-tasoinen HC-ottelu. Mitään edes auttavaa tekosyytä käsittämättömälle valinnalle ei ole, mutta jätetään se omaan arvoonsa. Se kannataa tehdä myös siksi, ettei tästä dissauksestani saa nyt liian negatiivisia fiiliksiä itse ottelusta. Tämä ei nimittäin todellakaan ollut huono ottelu vaan varsin ainutlaatuinen koitos ja omassa roolissaan niin täydellinen kuin ottelu voi vain olla. Tämän ainut tarkoitus oli nimittäin olla viihdyttävä ja brutaali Mr. McMahonin beatdown (squash), ja siinä ottelu onnistui täydellisesti. Michaels täräytti pari hurjaa bumppia (joista käsittämättömin oli tietenkin se tikasviritelmän päältä vedetty Splash pöydän läpi), McMahon myi kaiken ansiokkaasti, yleisö oli tyytyväinen ja hienosti mukana ja ottelussa kerrottiin vieläpä hyvä tarina. Tämä oli siis perinteisiä mittareita käyttäen selvästi hyvä ottelu, mutta käytännössä kaiken oikean painin puuttuminen ei mahdollista tälle yhtään korkeampaa arvosanaa. Ei siis tosiaan mikään huippuluokan ottelu, mutta tehtävänsä hoiti erinomaisesti.

* * * 

World Heavyweight Championship

Kurt Angle (c) vs. Rey Mysterio vs. Randy Orton

No Way Outissa näytti siltä, että Rey Mysterion unelma olisi murskaantunut täysin. Mysterio nimittäin hävisi Randy Ortonille ottelun, jossa oli panoksena Reyn Royal Rumblessa ansaitsema paikka WrestleManian päämestaruusottelussa. Niinpä NWO:n jälkeen Orton saapui Smackdownissa hehkuttamaan voittoaan ja juhlimaan sitä, että WrestleManissa hän veisi vyön Anglelta, jota hän kutsui paperimestariksi. Samalla Orton ilmoitti, että ”hyväntekeväisyystapaus” Mysterion unelma Mania-hetkestä olisi lopullisesti historiaa. Smackdownin GM Teddy Long oli kuitenkin toista mieltä. Kun Mysterio myöhemmin illalla saapui pahoittelemaan tappiotaan kaikille faneille, Long ilmestyi paikalle. Long ilmoitti, että hän ei voi ottaa Ortonia pois WM:n ottelusta, koska Orton oli paikkansa voittanut, mutta sen sijaan hän voi lisätä Mysterion tuohon otteluun, koska hänen mielestään Rey on paikkansa ansainnut. Seuraavien viikkojen ajan nämä kolme sitten ottivat yhteen useita kertoja ja joutuivat myös muutaman kerran ottelemaan kolmen miehen joukkueena yhdessä. Myös Anglen ja Mysterion välille syntyi erimielisyyksiä, kun Mysterio vahingossa aiheutti Anglelle tappion non-title ottelussa Mark Henryä vastaan.

Tämän ottelun ongelmaksi koitui aika. Sitä oli armottomasti aivan liian vähän. Muistan kuinka paljon minua harmitti tämän ottelun typistäminen 10 minuuttiin, kun katsoin tämän tuoreeltaan, eikä se erityisen hyvältä tunnu vieläkään. Vuonna 2006 tätä katsoessa olin kuitenkin aivan ällikällä lyöty: oliko WWE oikeasti olut sitä mieltä, että juuri tästä ottelusta kannattaa leikata pois? Juuri tästä ottelusta, jolla olisi mahdollisuudet vaikka MOTYC-tason menoon, jos kesto olisi ollut 10 minuutin sijaan 20 minuuttia? No, maito on jo maassa ja muut vanhat sanonnat. Ja täytyy kyllä antaa respectiä todella paljon kolmikolle Angle, Mysterio ja Orton, koska he eivät todellakaan jääneet itkemään tuon kaatuneen maidon perään, vaan sen sijaan täräyttivät niin hienon ottelun kuin tässä ajassa voi saada vain aikaan. Kaikesta vauhdikkuudesta ja intenssiivisyydestä tuli mieleen jopa parhaat TNA:n X-Divisioonan ottelut, vaikka high flying -spottailusta vastasi vain Mysterio ja kaksi muuta osanottajaa hoitivat homman muilla vahvuuksilla. Mutta s****nan hyvin hoitivatkin. Erityisesti Angle oli aivan liekeissä: mielettömiä Suplexeja toinen toisensa perään, ja kuultiinpa tässä Tazzin suusta 10 vuotta myöhemmin ilmiöksi noussut Suplex City -sanontakin. Kokonaisuudessaan siis tämä oli niin hyvä ottelu kuin vain tässä ajassa voi olla. Kehut painijoille, haukut buukkaajille.

* * * ½ 

Playboy Pillow Fight Match

Candice Michelle vs. Torrie Wilson

Ou jea. Kahden päämestaruusottelun välissä yleisölle tarjoiltiin rauhoittumishetki tuomalla kaksi Playboy-diivaa ottelemaan toisiaan vastaan. Kuten jo useana vuotena oli kuulunut Road to WrestleMania -ajanjakson perinteeseen, myös tänä vuonna yksi WWE:n diiva oli päässyt poseeraamaan lehden sivuilla. Tällä kertaa tuo kaunotar oli Candice Michelle. Kun sitten oli aika julkistaa Raw’ssa Candicen tähdittämä lehden kansi, kävi Candice rajulla sanallisella hyökkäyksellä Torrie Wilsonin kimppuun, vaikka hän, Torrie ja Victoria olivat kuukausien ajan tehneet yhteistyötä Vince’s Devils -porukkana. Candicen mukaan hänen kansikuvansa oli kuumempi kuin Torrien kaksi kansikuvaa yhteensä. Torrie ei tietenkään näistä kommenteista pitänyt, vaan vaati anteeksipyyntöä. Ensin Candice näytti pahoittelevan, mutta sitten hän kävikin takaapäin Torrien kimppuun yhdessä Victorian kanssa. Wilson kääntyi faceksi ja potkittiin pois heel-porukasta. Seuraavien viikkojen ajan Candice ja Torrie ottivat sitten useita kertoja yhteen, kunnes WM:ään buukattiin tämä huikea ottelu, joka käytiin aivan normaaleilla painiottelun säännöillä mutta jossa kehä oli vain täytetty sängyllä, tyynyllä ja Playboy-krääsällä.

En tiedä, tarvitsisiko tästä ottelusta oikeasti kirjoittaa mitään, koska kaikki kyllä osaavat aika tarkalleen kuvitella, mitä tämä ”ottelu” oli. Pitää kuitenkin antaa aivan erikseen pari ylistyssanaa Jim Rossille tämän ottelun selostuksesta: JR oli aivan liekeissä jo sisääntulojen aikaan, jolloin hän alkoi aivan yhtäkkiä puhumaan Frank Gotchin otteluista ja siitä, kuinka ne eivät olleet aivan samasta maailmasta kuin tämä ottelu. Matsin aikana JR sitten heitti jotain aivan älyttömiä old school wrestling -kommentteja. Nerokas mies. Sai Kinginkin hiljenemään normaalista ”Puppies”-huutelustaan. Itse ottelu oli siis juuri sitä itseään, mitä saattoi kuvitella. Naiset pyörivät toistensa päällä kehässä, pomppivat kehään tuodussa sängyssä, riisuivat toisensa puolialasti – ja Torrie Wilson tunki koiransa perseen Candicen naamalle. Että sellaista. Annan puolikkaan JR:n selostuksista ja Candicen… Candicesta.

½ 

WWE Championship

John Cena (c) vs. Triple H

Triple H oli eliminoitu Royal Rumble -ottelussa katkerasti toiseksi viimeisenä, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että HHH oli päättänyt nousta jälleen WWE:n päämestariksi. Moninkertaisen mestarin Hunterin edellisestä mestaruuskaudesta oli nimittäin WrestleManiaan tultaessa aikaa jo tasan vuosi. Niinpä kun Raw’ssa järjestettiin kahdeksan miehen turnaus WWE-mestaruuden ykköshaastajuudesta, oli Triple H alusta lähtien varma siitä, että hän voittaisi koko turnauksen. Vaikka suureksi yleisönsuosikiksi noussut Rob Van Dam laittoi vielä finaalissa tiukasti HHH:lle kampoihin, Triple H ansaitsi ykköshaastajuuden puhtaasti. Siitä sitten alkoi vähitellen legendan asemaan nousseen Triple H:n ja vielä varsin nuoren mutta WWE:n ykkösnimen paikan ottaneen John Cenan välinen sota. Nämä kaksi eivät olleet kohdanneet toisiaan koskaan aikaisemmin, joten mikäpä olisi sopivampi paikka ensimmäiselle ottelulle kuin WrestleManian Main Event? WM:ää edeltävien viikkojen aikana nähdyssä feudissa itsessään ei kuitenkaan ollut mitään tajunnanräjäyttävän erikoista: kumpikaan ei pitänyt toisistaan, ja molemmat olivat varmoja, että juuri he poistuisivat WM:stä vyön kanssa. Aika simppeliä mutta toisaalta toimivaa. Tässä tapauksessa suurempia kikkoja ei edes tarvittu, koska oman lisänsä soppaan toi se, että lähes tulkoon koko WWE:n fanikunta oli ppv:tä edeltävien kuukausien aikana kääntynyt John Cenaa vastaan, ja niinpä Triple H saapui WM:ään käytännössä yleisönsuosikkina.

Tämä on sitten se legendaarinen ottelu, joka on nostanut Chicagon yleisön aivan yliarvostettuun asemaan. Ja vaikka muuten en pahemmin ole tapahtuman yleisölle antanut kehuja, täytyy minunkin myöntää, että kieltämättä tässä ottelussa he onnistuivat Cenalle buuamisella ja Triple H:lle hurraamisella tuomaan otteluun jotain aivan uutta lisää. Miksi se sitten eroaa esim. Trish vs. Mickiestä? Siksi, että oli jo etukäteen päivänselvää, että Cenaa vihattaisiin, ja WWE oli asian ottanut myös huomioon etukäteispromoissaan. Tämä ottelu ei olisi ollut yhtä historiallinen, jos yleisö olisi ollut yhtä tunteella mukana. Muuten ottelu oli erityisesti alkuvaiheessa varsin perinteistä brawlausta ilman mitään kummempia yllätyksiä. Mitä pidemmälle mentiin, Cena ja HHH pistivät kuitenkin isompaa vaihdetta silmään, ja vähitellen ottelussa päästiin sellaiseen oikeasti ison ottelun tunnelmaan. Painillinen anti ei missään vaiheessa kuitenkaan noussut MOTYC-tasolle, vaan se pysyi turvallisella perustasolla aika pitkälti. Sen sijaan otelun tunnelma, kehäpsykologia ja tarina olivat erittäin kohdallaan. Niinpä kokonaisuutena ottelu tuntui juuri niin suurelta kuin WM:n Main Eventin kuuluukin tuntua, ja viimeisten minuuttien huikean jännittävän lopputaistelun ansiosta tämä on huippuottelun tasoinen kamppailu, eli arvoisensa päätös WrestleManialle.

* * * *


Kolmen viime vuoden ajan WrestleMania on ollut minun listoissani vuoden paras ppv. Nyt tuohon putkeen tulee loppu, koska WM ei yllä edes tällä hetkellä listan ykkössijalle. Ei tämä silti missään tapauksessa ole täysin katastrofaalinen floppi, kuten vaikkapa WM:t 11, 13 ja 15. Ei, tässä oli monia onnistumisia, kuten Edgen ja Foleyn klassikkomainen HC-mäiskintä, Cenan ja HHH:n Main Event ja pari muuta hienoa ottelua. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että tähän WrestleManiaan oli yritetty tunkea aivan liikaa neljään tuntiin. Niinpä monet tärkeät ottelut (ennen kaikkea Angle vs. Mysterio vs. Orton mutta myös mm. MITB ja Edge vs. Foley) saivat liian vähän aikaa. Koko ajan tuntui olevan kiire, ja sitten samaan aikaan korttia oli täytetty täysin turhilla Candice vs. Torrie ja Boogeyman vs. Booker -otteluilla. Osittain juuri tämän epätasaisuuden ja turhien osioiden takia tästä ei vain millään tullut samanlaista klassikkoa kuin monista muista ’Manioista. Kortissa oli liian monta huonoa/heikkoa ottelua, jotta tämä nousisi kaikesta mahtavasta Mania-meiningistään huolimatta Hyvää paremmaksi.

Wikipedia: WWE WrestleMania 22

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 6.10.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Destination X 2006

Next post

Arvio: TNA Lockdown 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.