Arvio: WWF WrestleMania XIV
Päivämäärä: 29.3.1998
Sijainti: Boston, Massachusetts (FleetCenter)
Yleisömäärä: 19 028
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Mitäs sitä nyt WrestleManiasta näin alkuun sanoa? 13 aikaisempana kertana oli jo nähty kaikentasoisia WrestleManioita, joten vuoden suurimmalta painitapahtumalta saattoi odottaa ihan mitä tahansa. Tälläkään kertaa alussa ei nähty mitään America The Beautifuleja tai muita, vaan ensimmäinen ottelu alkoi heti, mikä on minusta aika harmi. Ei, en ole erityinen jenkkipatrionismin fani, mutta jotenkin se vain luo semmoisen juhlallisen WM-fiiliksen. Suoraan ensimmäisen ottelun alkaminen on jotenkin niin.. normi-ppv:tä. WM XIV:stä itse olen aikaisemminkin pitänyt, kun olen sitä katsonut, ja yksi syy siihen on taatusti se, että tämä on tavallaan se ”virallinen” Attitude Eran alkupiste. Pari viikkoa tämän jälkeen WWF:n Raw voitti ensimmäisen kerran noin puoleentoista vuoteen Nitron rating-taistoissa. Selostajinamme good ol’ JR & King.
WWF Tag Team Championship Title Shot
15 Team Battle Royal
En ollut kauhean innostunut siitä, ettei WM:n alussa luotu tunnelmaa America The Beautifuleilla tai vastaavilla, mutta vähän huonoa fiilistä laimensi se, että tämä WM avattiin kyllä harvinaisen poikkeuksellisella tavalla. Ei tämä nyt ehkä painillisesti tai laadullisesti paras tapa ollut, mutta jotenkin silti tykkäsin tästä. Positiivinen poikkeus. Lähinnä tässä taustatarinana oli show’ssa uudella lookilla ja managerilla (Sunny) varustetun LOD:n paluu noin kuukauden tauolta hajoamisen partaalta, vautsivau! Muuten mukana mm. Los Boricuas, DOA, NOD, Truth Comission, New Midnight Express sekä rakastamani Godwinssit.
Painillisesti tästä ei nyt ole kauheasti sanottavaa. Harvoin syntyy mitään kamalan kaunista jälkeä, kun yhteen kehään ängetään samalla hetkellä 30 miestä. Varsinkin siis alun pyöriskelyt olivat lähinnä epämääräistä ryminää, ja rajallinen aika taas esti minkään muun pidemmän tai laadukkaamman syntymisen. Toisaalta tämä toimi omasta mielestäni ihan hyvin tämmöisenä lyhyempänä show’n aloittajana, jossa varsinkin lopussa yleisö syttyi oikein hyvin mukaankin. Hyvä roolissaan, mutta painillisesti aika turhake. Oli tässä kyllä mukana muutama hassu hetki, kuten Kurrganin sekaantuminen soppaan.
* ½
WWF Light Heavyweight Championship
TAKA Michinoku (c) vs. Aguila
TAKA Michinoku oli siis säilyttänyt Light Heavyweight -mestaruutensa edellisessä ppv’ssä Panteraa vastaan ja jatkoi nyt menestyksellistä kauttaan WWF:n ensimmäisenä kevyensarjan mestarina. Nyt häntä vastaan asettui 19-vuotias meksikolainen nuorukainen Aguila. Mitään tarinaa ei tällä taustalla ollut. WWF vain jatkoi vielä tällä yleisön lämmittelyä ennen tosiotteluiden alkua, mikä oli sinänsä ihan kiva idea. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Light Heavyweight -vyötä puolustettiin WM:ssä – ja samalla myös viimeinen.
Olihan tämä aikamoisen lyhyt, ja varmaan samanlaisia, lyhyehköjä otteluita nähtiin useinkin vaikka ihan WCW:n Nitrossa. Silti minä tykkäsin tästä kovasti. Sekä TAKA että Aguila vetivät ihan täysillä koko kuusiminuuttisen, mikä sitten kyllä toisaalta tarkoitti aika armotonta no-sellaustakin. En antanut sen kuitenkaan liikaa häiritä, koska kaksikko veti sen verran upeita high flying -liikkeitä tässä, että jopa aluksi ihan hiljaa ollut yleisökin syttyi hurraamaan. Tässä täytyy myöntää, että arvosanassani on vähintään puolikas yliarviointia, mutta minä vain aina uudestaan nautin tämän katsomisesta, että tämä on mielestäni hyvä ottelu, vaikkei ihan sitä normaalilla asteikollani olisikaan. On vain niin kivaa nähdä rehti, taidokas ja hyvää fiilistä tuottava light heavyweight -ottelu kivoilla jälkifiilistelyilläkin WM:ssä 🙂
* * *
Tässä (?) välissä nähtiin lyhyt The Rockin haastattelu, joka oli huippukamaa. Perinteisen ylimielinen ja äärettömän viihdyttävä Self Proclaimed ”People’s Champion” Rock kertoi muun muassa, kuinka häntä eivät köyhät haittaa niin kauan, kun he eivät tule Rockin pihalle Miamissa.
WWF European Championship
HHH (c) vs. Owen Hart
Kahden lämmittelyottelun jälkeen päästiin tositoimiin tämän ottelun ansiosta. HHH:n ja Owenin kohtaamisen taustatarinahan alkaa jo muuan Montreal Screwjobista, jonka jälkeen kaikki Hartin läheiset ja pari muutakin jättivät WWF:n – lukuun ottamatta Owen Hartia, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä WWF:ään. Niinpä Owen teki paluunsa ruutuun IYH 19:ssä, jossa hän hyökkäsi ME:n jälkeen Shawn Michaelsin kimppuun. Kun Owen oli kalistellut peitsiä hetken MSJ-pääpirun kanssa, siirtyi Owen tappelemaan DX:n toisen jäsenen, eli HHH:n, kanssa. Miehet ottivat rajusti yhteen esim. Royal Rumblessa, ja jossain helmikuisessa Raw’ssa Owen ryösti HHH:n European-vyön. HHH kuitenkin voitti mestaruuden pari viikkoa ennen WM:ää takaisin, koska DX oli jo aikaisemmin tuhonnut Owenin jalan, ja tuossa ottelussa Chyna teloi kipsissä olevaa jalkaa lisää, minkä takia Owenin oli pakko luovuttaa. Owen oli luopunut kipsistään juuri ennen tätä ottelua päästäkseen pieksemään lopullisesti verivihollisena, mutta ei hän silti sataprosenttisessa kunnossa ollut. Vastapainoksi Chyna oli tässä ottelussa käsiraudattu Comissioner Slaughteriin, jotta ottelu pysyisi rehtinä 1 on 1 -kamppailuna.
Tykkäsin todella paljon tästä feudista, sillä WWF kyllä osasi hyödyntää MSJ:tä tässä oikein hyvin. Tämän avulla Owenilla olisi oikeastaan ollut viimeistäänkin mahdollisuus ponnistaa tähteyteen, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, kumpi näistä kahdesta sinne ponnisti. No, ottelu oli kuitenkin hyvä. Owen paini tyyliinsä uskollisesti oikein hyvin, ja Hunterkin teki paljon töitä, vaikkei nyt ihan samalla tasolla ollutkaan. Kuitenkin kaikin puolin vauhdikas, intenssiivinen ja hyvin feudiin sopiva ottelu. Korkeampaa arvosanaa en kuitenkaan voi antaa, vaikka haluaisin, koska ottelussa ärsytti a) se, ettei Owenin jalkaa hyödynnetty kunnolla, vaikka se olisi ollut todella toimiva rakenne ottelulle, b) ottelun lopetus oli aika laimea ja c) aikaa olisi saanut olla enemmän. Muuten hyvä ottelu.
* * *
Mixed Tag Team Match
The Artist Formerly Known As Goldust & Luna vs. Marc Mero & Sable
Näinhän tässä oli käynyt. No Way out of Texasissahan Sable oli openerin päätteeksi rynnännyt kehään ja hyökännyt ensin Lunan kimppuun. Meron saarnatessa tästä sitten Sablelle, löi Sable ensimmäistä kertaa kuukausia häntä aliarvioinutta miestään – ja yleisö rakasti tätä. Tämän jälkeen homma riistäytyi käsistä, kun Luna ja Sable olivat useammankin kerran toistensa kimpussa, ja Mero ja Goldust saivat olla erottamassa näitä. Mero ei kuitenkaan tykännyt siitä, kun Goldust tarttui Sableen ja heitti tämän kauemmas, sillä hän ilmeisesti itse saa olla ainut, joka kohtelee vaimoaan huonosti. Mero ei myöskään innostunut Lunan kasvaneesta kiinnostuksesta häntä kohtaan. Niinpä hän sanoutui irti yhteistyöstä Goldustin ja Lunan kanssa hyökkäämällä Goldustin kimppuun. Tätä sitten seurasi erinäisiä yhteenottoja pariskuntien välillä, kunnes TAFKA Goldust ja Luna haastoivat Meron ja Sablen tähän otteluun. Sable sai vain toivoa, että hänen miestään kiinnostaisi tulla paikalle.
Ensimmäisen kerran kun katsoin tämän ottelun (siitä on jo muutama vuosi aikaa), en odottanut tältä yhtään mitään. Tämä nelikko ei ole ihan semmoinen, jolta mitään kummoista ottelua odottaisi. Niinpä olikin aikamoinen järkytys silloin minulle, että tämä oli ihan oikeasti viihdyttävä kamppailu. Ja niin se oli vielä kolmannellakin katsomiskerralla! Ei tämä nyt painillisesti mitään erityisen huippukamaa ollut, mutta tämä oli oikeasti bookattu todella hyvin, ja yleisö kävi aivan kuumana Sableen, joka vieläpä veti kehäosuutensa oikeasti hyvin – eivätkä huonosti työskennelleet tässä muutkaan. Kaikilla oli WM-draivi päällä, ja se näkyi. Lopetuskin toimi. Viihdyttävä kamppailu siis, mutta painillisen vajaavuuden takia ei kuitenkaan tämän enempää. Ei tältä olisi yhtään enempää silti voinutkaan odottaa. Ainiin, TAFKA Goldust näytti ihanan rumalta tässä.
* * ½
WWF Intercontinental Championship
The Rock (c) vs. Ken Shamrock
Huomattavaa, että Faarooq ei saapunut Rockin ringsidelle otteluun. Tämä feudihan oli oikeastaan vielä pidempi kuin HHH:n ja Owenin. Kaikki alkoi jo edellisen vuoden syksyllä, jolloin Shamrockin ja Nationin välille alkoi kehittyä feudia. Sitten SurSerissä Shamrock ja Rock olivat joukkueidensa viimeiset miehet, ja tuolloin Shamrock laittoi Rockin taputtamaan Ankle Lockissa. Seuraavan vuoden alussa Rock voitti itselleen IC-mestaruuden, ja Shamrock haastoi hänet siitä Royal Rumblessa, jossa Shamrock oli jo selättänyt Rockin Belly to Belly Suplexin jälkeen. Ottelun lopputulos kuitenkin käännettiin, kun Rock valitti Shamrockin käyttäneen hyväksi nyrkkirautoja, jotka Rock oli aikaisemmin tunkenut Shamrockin housuihin. Näin Rock oli yhä IC-mestari. No Way out of Texasissa Nation ja Shamrockin porukka kohtasi jälleen, ja nyt oli aika kenties ratkaisevalle välienselvittelylle.
Harmi vain, ettei tämä ratkaiseva välienselvittely kestänyt ajallisesti viittä minuuttiakaan. Itse asiassa ottelun aftermatch-meiningit olivat varmaan tuplasti itse ottelua pidemmät – eivätkä ne edes tarjonneet mitään kamalan jännää. Eipä siinä, tämä ottelu oli ihan kiva sen aikaa mitä se kesti, mutta ei alle viidessä minuutissa vielä nyt kummoista ottelua saada aikaan (ainakaan ilman sydäntälämmittäviä lentelyjä). Rock myi lopussa todella hyvin ja miehen verenvuoto suusta näytti oikeasti todella pahalta. Aika tv-ottelumainen kamppailu kaikin puolin.
* *
Dumpster Match
WWF Tag Team Championship
New Age Outlaws (c) vs. Cactus Jack & Chainshaw Charlie
NAO oli alkuvuodesta saanut ajettua Legion of Doomin jo eläköitymisen partaalle, ja seuraavaksi heidän haarukkaansa joutui toinen pappaduo, eli Cactus Jack ja Chainshaw Charlie. Nämä kaksi hardcore-friikkiä eivät NAO:n mielestä kuuluneet enää millään tavalla vuoden ’98 kalustoon, ja niinpä muuan Raw’ssa ennen No Way Out of Texasia Road Dogg ja Billy Gunn ahtoivat Mick Foleyn ja Terry Funkin isoon roskalavaan ja työnsivät sitten tuon lavan sisääntulorampilta alas. Tämän Jack ja Charlie kostivat NAO:lle pieksemällä heidät pahasti IYH:n Main Eventin Non-Sanctioned Matchissa. Tämän jälkeen tämä hyvin brutaali ja ruma feud täysin erilaisten joukkueiden välillä jatkui aina siihen asti, että heidän välille buukattiin WM:ään ottelu, jonka voi voittaa vain saamalla molemmat vastustajan jäsenet sisälle roskikseen.
Ah, juuri tämmöisten otteluiden takia minä tykkään niin paljon Attitude Erasta <3 ..Ja juuri tämmöisten otteluiden takia toiset eivät taas siitä paljoakaan tykkää. Eihän tämäkään nyt painillisesti ollut paljon mitään, mutta oli se vain jälleen niin hienoa nähdä Foley ja Funk mätkimässä vastustajia kaikella, mikä käteen sattui, ja ottamalla vastaan hurjaa bumppia. Erityisesti Foley kunnostautui jälkimmäisessä hyppäämällä esim. Rolling Sentonilla suoraan roskista päin ja tiputtautumalla kehässä olleista tikkaista suoraan ringsidellä olleeseen roskikseen Billy Gunnin kanssa. Kaikin puolin minua suuresti viihdyttänyt HC-mättö, jossa lähinnä harmitti vähän puskista tullut tylsähkö lopetus, vaikka siinä ovela idea kyllä olikin. Aikakin oli jälleen vähän rajallinen. Mutta siis, hyvä ottelu. Muutamalla muutoksella olisi voinut olla kuitenkin vielä vähän parempi.. Ehkä.
* * *
Singles Match
Kane vs. The Undertaker
Noniin. Tämä ottelu jos mikä oli WM-tason kamppailu. Ensimmäistä kertaa ikinä veljekset Kane ja Undertaker ottelevat toisiaan vastaan. Tässä vaiheessa feud oli vähän tuoreempi kuin 12 vuotta myöhemmin – ja monet tykkäsivät siitä vielä nytkin! Lyhyesti feud tässä: Paul Bearer uhosi monta kuukautta vuoden ’97 aikana, että Undertakerin veli Kane onkin elossa. Undertaker ei uskonut. Olisi kannattanut, sillä Kane teki IYH Badd Bloodissa debyyttinsä kesken HIAC-ottelu. Kane tahtoi otella Undertakeria vastaan. Undertaker ei (siis Kanea vastaan, ei itseään). Kane (tai siis, Bearer) uhosi tuhoavansa koko WWF:n rosterin, kunnes Undertaker suostuu. Kane tuhosi Mankindin. UT ei suostunut silti. Kane esitti hetken UT:n ystävää, mutta petti tämän Rumblessa. Tuohon pettämiseen kuului semmoinen pikkuhetki, kun Kane poltti arkun, jonka sisällä UT oli. ’Taker teki paluun pian IYH NWO:n jälkeen. Kane ja Undertaker molemmat iskivät toisiaan salamilla (ei sillä makkaralla) ja leikkivät muitakin mind gameseja. Lopulta UT suostui otteluun kohtaamaan veljensä painikehässä.
Minä tykkäsin tästä ottelusta aika paljon. Olihan tämä paikoitellen hiukan hitaanoloista, mutta jotenkin se vain sopi tähän otteluun: tässä oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen hetkeen asti todella huikea big match -feeling. Molemmat rakentelivat ottelua oikeasti todella järkevästi. Tämän lisäksi tässä nähtiin molemmilta myös muutamia todella tyylikkäitä liikkeitä ja yksi ehdottoman hieno bumppi, kun UT syöksyi suoraan ulos kehästä köysien yli selostuspöydän läpi. En minä tästä osaa muuta sanoa, kuin että tämä on osoitus siitä, että paikoitellen hitaampikin brawlaus (josta joku Scott Keith tietenkin nillittää) voi olla oikeassa hetkessä oikein viihdyttävää. Erityisesti hieno tässä oli lopetus, joka oli samaan aikaan puhdas ja sai molemmat näyttämään vahvoilta. Feudiin sopiva ottelu.
* * * ½
Special Enforcer: Mike Tyson
WWF Championship
Shawn Michaels (c) vs. Steve Austin
Sitten SE ottelu. Tällä kertaa voidaan jopa puhua ihan oikeasti WrestleManian Main Eventistä ja jättää se viimevuotinen aivopieru ikuisesti unholaan. Ennennäkemätön kohtaaminen firman overeimman facen ja vihatuimman heelin välillä. Voiko olla parempaa? Harmi vain, ettei Shawn Michaels ollut tässä nyt enää täydessä kunnossa, sillä se RR:ssä tullut paha loukkaantuminen (jonka takia tämä jäi miehen viimeiseksi otteluksi neljään vuoteen) vaivasi tässäkin suuresti. Tarina oli yksinkertainen: Austin oli voittanut Rumblen, ja siitä asti Biggest SOB oli ollut ylimielisen HBK:n perässä. HBK taas oli tehnyt pilkkaa Austinista sen minkä kerkesi. Lisäksi hommaan oli sekoitettu Mike Tyson, jonka Vince McMahon oli palkannut alun perin Special Refereeksi, mutta sittemmin muutti tämän aseman Special Enforceriksi. Muutettu asema johtui Tysoniin kohdistuneista epäilyksistä. Ne saivat lisäpuhtia, kun kaikkien shokiksi Tysonin ja HBK:n välienselvittely päättyi siihen, että Tyson paljasti päältään DX-paidan ja liittyi näin D-Generation X:ään! Austin oli siis ajautunut eräänlaiseen Handicap-tilanteeseen.
Olen tämän, kuten kaikki muutkin ottelut siis tästä tapahtumasta, nähnyt jo pariin otteeseen, ja aikaisempien muistojen perusteella olen pitänyt tästä todella paljon. Siltikään en kauheasti muista, mitä tässä tapahtui, jos ei lasketa mukaan aivan viimeisiä sekunteja ja niitä ottelun jälkimeininkejä. Niinpä oli jälleen ilo katsella Michaelsin ja Austinin loistavaa, sopivan rauhallista ja samalla silti intenssiteetillä ja vihalla varustettua ottelua, joka oli vieläpä rakenneltukin todella hienosti. Michaels oli selvästi puolikuntoisen oloinen liikkuen välillä pelottavan hitaasti ja pidellen koko ajan selkäänsä – tai sitten mies vain myi upeasti. Siltikin HBK otti näyttävää bumppia ja veti kaikki odotetut spotit hienosti. Eipä tälle nyt muuta miinusta keksi kuin, että loppu tuli vähän tylsällä tavalla äkkiä, vaikka ei yllättävissä lopuissa sinänsä mitään vikaa ole. Hieno ottelu silti ja hieno tapa päättää vuoden suurin show.
* * * *
Alussa ei saatu America The Beautifulia tai muuta, mutta loppujen lopuksi kyllä tämä tuntui ihan oikealta WrestleManialta. Huippuotteluita ei Main Eventin lisäksi ollut muita, mutta sitäkin enemmän oli hyviä, onnistuneita ja positiivisesti yllättäneitä kamppailuja. Kokonaisuutena tästä WrestleManiasta jä oikeasti hyvä maku suuhun, ja tämä tapahtuma oli kiva katsoa jälleen kerran uudestaan. Silti WM:iltä toivoisin aina vähän enemmän ja ihan ne kaikkein mahtavimmat hetket jäivät puuttumaan, joten ei tämä hyvästä kokonaisfiiliksestä huolimattakaan silti ole muuta kuin se Hyvä. Kaukana ei silti Hienosta olla enää, koska kyllä tämä ehdottomasti kymmenen parhaan WM:n joukkoon kuuluu minun listoillani yhä. Hyvä osoitus taas kokonaisuutena todella vahvasta ppv’stä, josta ei paska-ME-WCW:llä ollut mitään tietoa.
Wikipedia: WrestleMania XIV
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.12.2010
No Comment