2003ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE WrestleMania XIX

Päivämäärä: 30.3.2003

Sijainti: Seattle, Washington (Safeco Field)

Yleisömäärä: 54 037

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Painivuoden kohokohta oli viimeistään WCW:n kaatumisen jälkeen ollut yksinoikeutetusti maaliskuun lopussa nähtävä WrestleMania. Vuonna 2003 WrestleMania järjestettiin 19:ttä kertaa, ja tapahtumapäivä oli aivan maaliskuun lopussa, 30.3.2003. WrestleMania XIX on yleisen käsityksen mukaan yksi kaikkien aikojen parhaimmista ’Manioista, vaikka usein WrestleMania X-Seven tuntuu vievänkin sen ”kaikkien aikojen parhaan WrestleManian” tittelin. Palaan omaan mielipiteeseeni tässä vertailussa tapahtuman lopuksi. Tämä ’Mania oli ensimmäinen WM, joka järjestettiin brand splitin jälkeen ja samalla ensimmäinen WM, jossa puolustettiin kahta maailmanmestaruutta. Selostajinamme Raw’n puolelta nyt taas tutusti JR ja King ja SD:n puolelta Michael Cole ja Tazz. Show’n aluksi ei kuultu America The Beautifulia, mikä oli ehkä pienoinen pettymys, koska mielestäni se kuuluu WM:ään, vaikken muuten jenkkien ylipatrioottisuuden fani olekaan. Onneksi sentään nähtiin mahtava alkuvideo.

WWE Cruiserweight Championship

Matt Hardy (c) vs. Rey Mysterio

Matt Hardy oli noussut kuukausi sitten urallaan ensimmäistä kertaa WWE Cruiserweight -mestariksi onnistuttuaan tiputtamaan painonsa tasan 220 paunaan. Sen jälkeen Mattitude-kultin johtaja oli joutunut tiukasti treenaamaan pitääkseen itsensä cruiserweight-kunnossa. Hardyn treenistä ensisijaisesti vastasi Hardyn oppipoika ja Mattitude-follower Shannon Moore. Nyt Hardy pääsi puolustamaan mestaruuttaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä ja saman tien vuoden mahtavimmassa tapahtumassa. Vastustajakseen hän sai WWE:n oman hyppypavun ja yleisön suursuosikin Rey Mysterion, joka oli voittanut ykköshaastajuusottelussa entisen mestarin Jamie Noblen ja Tajirin. Tämä oli Mysterion WrestleMania-debyytti. Samalla tämä oli ensimmäinen kerta sitten WrestleMania XIV:n, kun Cruiserweight-mestaruutta puolustettiin ’Maniassa.

Tämä jos mikä oli superintenssiivinen ja -vauhdikas Cruiserweight-mestaruusottelu ainakin WWE:n mittapuulla. Oli mahtavaa päästä taas näkemään, miten huikeisiin ja uskomattomiin liikkeisiin Mysterio pystyi näinä uransa huippuvuosina. Ei löydy painikentältä montaa, joka olisi yhtä hyvä kuin täydessä iskussa oleva Rey Mysterio. Myös Matt Hardy näytti tässä ottelussa hyvältä, ja hän sopi mainiosti yhteen Mysterion kanssa. Hardy CW-mestarina oli muutenkin hyvä kuvio, koska Hardy pystyy uskottavasti dominoimaan muita cruiserweightejä power-liikkeillä, koska on kieltämättä heitä isokokoisempi. Jopa Shannon Mooren rooli tässä ottelussa oli hyvä. Kaiken tämän kehumisen jälkeen onkin inhottavaa antaa tälle ottelulle vain kiva arvosana, mutta en yksinkertaisesti voi antaa enempää, koska ottelu sai niin harmillisen vähän aikaa ja tuntui jäävän tosi pahasti kesken. Vähintään kaksinkertainen aika olisi tehnyt tässä tapauksessa jo ihmeitä. Silti tämä oli viihdyttävä ja hienosti show’n avannut opener.

* * ½ 

2 on 1 Handicap Match

Undertaker vs. Big Show & A-Train

Undertakerin feudi Big Show’n ja A-Trainin kanssa jatkui edelleen No Way Outin jälkeen. Undertaker oli saanut No Way Outissa kostonsa siitä, että Big Show oli pistänyt hänet kolmen kuukauden mittaiselle sairaslomalle, mutta NWO:n Taker vs. Show -ottelun jälkeen Show’n kaveri ja Paul Heymanin suojatti A-Train ryntäsi kehään ja pieksi UT:n. Tämän jälkeen UT alkoi käydä sotaa sekä Big Show’ta että A-Trainia vastaan, mutta hänen ei onneksi tarvinnut tehdä sitä yksin. Samoihin aikoihin WWE oli nimittäin palkannut WWA-arvosteluistani tutun australialaisen voimamieskilpailijan ja jättiläismäisen lihaskimpun Nathan Jonesin, joka tuotiin WWE:hen Undertakerin ”suojattina”. Jones pelasti Undertakerin Smackdownissa Big Show’n ja A-Trainin pieksennältä, ja tämän jälkeen Undertaker alkoi koulia hänestä painijaa. WrestleManiaan buukattiin joukkueottelu Undertaker & Jones vs. Big Show & A-Train, ja viikkojen ajan UT treenasi Jonesia tuota ottelua varten. Kuten ottelun teksti ja kuvat kuitenkin kertovat, Jones ei lopulta osallistunut tähän otteluun. Kayfabessa syy oli se, että WM:ää edeltävässä Heatissa Big Show ja A-Train olivat piesseet Jonesin backstagella niin pahaan kuntoon, ettei hän voinut osallistua otteluun ja että ottelu oli pakko muuttaa Handicap Matchiksi. Todellisuudessa WWE:n buukkaajat jänistivät viime hetkellä: he eivät olleet varmoja siitä, että vihreä Nathan Jones pärjäisi WrestleManiassa nähtävässä kehädebyytissään. Jones kuitenkin sekaantui ottelun lopetukseen.

Sama arvosana kuin äskeiselle ottelulle mutta täysin eri syistä. Tämä ottelu sai aikaa ihan tarpeeksi, ja minun puolestani osa tästäkin ajasta olisi voitu mielellään ojentaa CW-kamppailulle. Tämä ottelu olisi nimittäin toiminut aivan yhtä hyvin noin 5-minuuttisenakin versiona. Silti on todettava, että minusta tämä ei ole niin huono ottelu, kuin millaisen kuvan yleinen mielipide antaa. Tykkäsin UT:n ja Big Show’n NWO:n kohtaamisesta, ja tämä oli samanlaista perustoimivaa brawlausta, vaikka samalle tasolle ei yllettykään. Se taas johtunee osittain siitä, että hienoimmat jutut ehdittiin nähdä jo NWO:ssa ja että A-Train kolmantena pyöränä oli ehkä vähän turha lisä – vaikkakin ’Train hoiti heel-roolinsa hiton mallikkaasti. Hetkittäin ottelu tuntui hiukan tylsältä, mutta toisaalta tässä nähtiin monia hienoja power-liikkeitä, yleisö oli mainiosti mukana ja lopussa nähty Nathan Jonesinkin sekaantuminen toimi mukavasti. Ihan kiva kokonaisuus. Niin hyvä kuin tästä reseptistä pystyi saamaan irti.

* * ½ 

WWE Women’s Championship

Victoria (c) vs. Trish Stratus vs. Jazz

Victorian ja Trish Stratuksen feudi WWE Women’s-mestaruudesta ei ollut päättynyt viime vuoden lopussa, vaan se oli jatkunut tasaisesti läpi koko alkuvuoden 2003. Kahdessa edellisessä ppv:ssä naisten mestaruusottelu ei ollut mahtunut ppv:hen, mikä oli mielestäni oikeasti harmi. Tämän ajan naisten meininki oli nimittäin WWE:ssä oikeasti mielenkiintoista ja vieläpä tasokasta. Nyt Trishin ja Victorian ikuisuusfeudiin oli sekoitettu entinen Women’s-mestari Jazz, joka oli tehnyt alkuvuodesta paluunsa ruutuun. Jazz oli ollut kuvioista pois yli puoli vuotta loukkaannuttuaan edellisen vuoden keväällä pahasti. Nyt hän oli tullut takaisin ja tahtoi saman tien mestaruuskuvioihin. Niinpä hänet buukattiin Trishiä vastaan ykköshaastajuusotteluun, joka päättyi tupladiskaukseen, kun Victoria hyökkäsi molempien naisten kimppuun. Niinpä WrestleManiaan buukattiin Triple Threat Match mestaruudesta.

Jatketaan samalla arvosanalinjalla, vaikka taaskin syyt arvosanan takana ovat hyvin erilaisia kahteen edelliseen verrattuna. Tätä on hyvä pohjustaa sillä, että olen elämäni aikana nähnyt erittäin vähän naisten otteluita, joille olen antanut kolme tähteä tai enemmän. Tämän projektin aikana niitä on tainnut olla yksi, jos sitäkään. Näin ollen jo **½ on tosi hyvä arvosana naisten otteluksi, mutta tämä sen myös ansaitsee. Oli nimittäin älyttömän viihdyttävää katsoa kunnon intenssiivistä ja rajua naisten painia, jota nykyisin WWE:ssä ei tunnu näkevän enää ollenkaan. Kaikki kolme olivat ottelussa mukana aivan täysillä, ja naiset sekä paiskoivat toisiaan hienosti että ottivat myös iskut urheasti vastaan. Pari kunnon spottiakin nähtiin ottelun aikana. Aikaa tällä ottelulla oli juuri sopivasti, ja yhtä pientä botchia lukuun ottamatta meno oli teknisesti lähes virheetöntä. Hyvä naisten mestaruusottelu.

* * ½ 

WWE Tag Team Championship

Team Angle (c) vs. Los Guerreros vs. Chris Benoit & Rhyno

Kurt Anglen suojatit Charlie Haas ja Shelton Benjamin olivat pitäneet WWE Tag Team -mestaruuksia jo parisen kuukautta. Nyt he joutuivat luultavasti uransa vaikeimman mestaruuspuolustuksen eteen, kun heidän haastajikseen asettuivat sekä entiset mestarit Chavo & Eddie Guerrero (jotka olivat viime aikoina alkaneet käyttäytyä facemaisesti) että uusi Chris Benoit’n ja comebackinsa tehneen Rhynon muodostama kaksikko. Jos mietitte, milloin Rhyno on esiintynyt edellisen kerran arvosteluissani, on siitä aikaa lähes puolitoista vuotta. Edellisen kerran Rhyno paini Unforgiven 2001:ssä, jolloin hän edusti WWE:tä uhannutta Alliancea. Pian tuon jälkeen Rhyno loukkaantui pahasti ja joutui vuoden 2001 lopussa niskaoperaatioon, josta palautumisaika oli vähintään vuosi. Niinpä koko vuosi 2002 jäi Rhynolta sivuun, ja lopulta hän teki paluunsa vasta helmikuun 2003 lopuilla paljastuessaan Chris Benoit’n uudeksi yllätysjoukkuepariksi. Benoit ja Rhyno lähtivät saman tien haastamaan Team Anglea joukkuemestaruuksista, mutta myös Guerrerot halusivat vyönsä takaisin. Niinpä nämä kolme joukkuetta ajautuivat rajuun tappeluun, jonka lopputulemana ’Maniaan määrättiin näiden kolmen joukkueen mestaruusottelu.

Tämä oli kaikinpuolin malliesimerkki hyvästä joukkuemestaruusottelusta mutta ei kuitenkaan sen enempää. Vaikka vuoden 2002 arvioissa kritisoinkin Angle/Benoit vs. Guerreros vs. Mysterio/Edge -otteluiden yliarvioimista, on nyt todettava, että tämä Triple Threat ei noiden kohtaamisten tasolle yltänyt. Esimerkiksi SurSerin joukkuemestaruusottelu oli kiistatta huippuluokan painiottelu, mutta tässä jäätiin vain kolmeen tähteen. Ei sekään tosin ole huono suoritus, sillä juuri tällaistä joukkuepainia on ilo katsoa koska tahansa. Tempo pysyi korkealla ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, ja kaikki kuusi painijaa väläyttivät parasta osaamistaan. Kaikkein parhaiten mieleen jäivät Rhynon murhaavat Goret. Silti jotenkin tuntui, että tässä ei ollut sellaista ainutlaatuisuutta tai varsinkaan huikeaa ja jännittävää lopputaistelua, joka nostaa parhaat joukkueottelut muiden yläpuolelle. Silti tässä paikassa tämä hoiti tehtävänsä hyvin yleisönviihdyttäjänä, mutta vielä parempaankin voisi olla mahdollisuuksia.

* * * 

Singles Match

Chris Jericho vs. Shawn Michaels

Tämä feud oli saanut alkunsa jo vuoden 2002 loppupuolella, mutta se oli tulistunut kunnolla vasta vähitellen. Kaikki oli alkanut siitä, että Chris Jericho tahtoi osoittaa olevansa parempi kuin Shawn Michaels. Jericho oli aikoinaan ajautunut painibisnekseen, koska Shawn Michaels oli hänen suurin idolinsa. Uransa alkuaikoina Jericho oli monesti saanut kuulla olevansa ”seuraava Shawn Michaels”, mutta nyt Jericho oli kyllästynyt siihen. Hän ei enää halunnut olla seuraava Shawn Michaels vaan ensimmäinen Chris Jericho. Royal Rumblessa häneltä vietiin mahdollisuus paremmuuden osoittamiseen, kun sisääntulonumero 1 luovutettiin HBK:lle, ja Jericho joutui tyytymään numeroon 2. Rumblessa Jericho hyökkäsi HBK:n kimppuun halpamaisesti ennen ottelun alkua, pieksi hänet verille ja eliminoi Michaelsin nopeasti. HBK kuitenkin kosti tempun juoksemalla myöhemmin kehään ja eliminoimalla Jerichon. Tämän jälkeen miesten yhteenotoista oli tullut entistä fyysisempiä, ja No Way Outissa Michaels hyökkäsi taas Jerichon kimppuun tämän ottelun jälkeen. Lopulta kun Jericho oli saanut Raw’ssa piestyä Michaelsin perinpohjaisesti, Y2J haastoi Michaelsin WrestleManissa käytävään otteluun, johon Show Stopperilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

Jos joku ei ole vielä nähnyt tätä ottelua, kannattaa korjata tilanne mahdollisimman nopeasti. Tämä on todellinen klassikko ja täydellinen tapa Shawn Michaelsilta palata WrestleManian kirkkaimpiin valoihin. Tätä ottelua itsessään voisi hehkuttaa vaikka kuinka paljon, koska se on painillisesti anniltaan aivan upea suoritus. Molemmat miehet pistivät tässä kaikkensa peliin. He kertoivat hienon tarinan, jossa erityisesti Jericho veti roolinsa turhautuneena ”nuorukaisena” aivan täydellisesti. Ottelussa nähtiin hienoja countereita (erityisesti Jerichon Walls of Jericho counterit), high flying -liikkeitä ja submission-käänteitä. Silti minun on hieman nuristava siitä, että ensimmäisen 10 minuutin aikana ottelussa oli pieniä vähän laimeilta tuntuneita hetkiä, joiden aikana jo pelkäsin sitä, pääseekö tämä sittenkään täyteen loistoonsa. Onneksi pääsi, mutta ihan viittä tähteä en tälle anna. Todella lähellä kuitenkin. Myös ottelun post match -kuviot olivat loistava lisä Y2J:n hahmonrakennuksessa.

* * * * ½

Tässä välissä nähtiin täysin turha, tylsä, yhdentekevä ja onneksi myös aika lyhyt angle, jossa kaksi jotain random-bimboa, Stacy Keibler ja Torrie Wilson ”painivat” sisääntulorampille pystytetyssä sängyssä. Jerry Lawler tuli houisihinsa anglen aikana ainakin kymmenen kertaa, kunnes homma päättyi siihen, että naiset riisuivat ”tuomarina” toimineen Jonathan Coachmanin housut. Tämä ei ollut oikea ottelu, eikä se lyhyytensä takia edes pahemmin haitannut minua, mutta olisihan nämäkin minuutit toki voitu antaa cruiserweighteille. Ennen anglea nähtiin muuten mielenkiintoinen hypevideo, jossa hehkutettiin erään painijan tulevaa WWE-debyyttiä…

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Booker T

Triple H oli saanut surkean feudinsa Scott Steinerin kanssa päätökseen No Way Outissa, ja NWO:n jälkeisessä Raw’ssa järjestettiinkin 20 miehen Battle Royal, jossa ratkaistiin HHH:n haastaja WrestleManiaan. Tuon Battle Royalin voitti ehkä hiukan yllättäen Booker T, joka eliminoi viimeisenä The Rockin. Booker ei ollut viime aikoina ollut pinnalla kovin tärkeissä ME-kuvioissa, mutta nyt hänellä oli tuhannen taalan mahdollisuus nousta 6-time, 6-time, 6-time World Championiksi. Booker myös osoitti olevansa erittäin vaaralinen haastaja selättämällä HHH:n ensin joukkueottelussa ja seuraavalla viikolla 1 on 1 Non title -mestaruusottelussa. HHH oli jäänyt alakynteen Bookeria vastaan kehäotteissa, joten hänen piti turvautua taas halpamaisiin temppuihinsa. Hunter toi feudiin mukaan Bookerin historian siitä, kuinka tämä oli nuoruudessaan ollut nuorisorikollinen ja istunut vankilassa. Triple H:n mukaan oli kyseenalaista, olisiko ”Bookerin kaltaisilla” edes oikeutta nousta mestareiksi. Nämä kommentit herättivät paljon kohua, koska niissä nähtiin tietynlaisia rasistisia sävyjä. Triple H myös kommentoi Bookerin viittä WCW World Heavyweight -mestaruuskautta nimittämällä koko promootiota vitsiksi. Booker T itse antoi enemmän tekojen puhua, mutta hän myönsi katuvansa nuoruutensa hölmöilyjä, joista hän on kuitenkin oppinut paljon vuosien aikana. Triple H oli muuten tässä vaiheessa menettänyt Evolutiostaan Batistan ja Randy Ortonin loukkaantumisten vuoksi, joten hänellä oli tukenaan vain Ric Flair.

Tämä ottelu oli männävuosina ainakin vaparin puolella kulttiasemassa sen takia, että selostajat eivät mukamas ottelun aikana puhuneet mistään muusta kuin Booker T:n rikollisesta taustasta. Olen nyt katsonut ottelun kahdesti ja voin kertoa, että vajaan 20 minuutin aikana selostajat puhuivat tuosta storylinetaustasta ehkä 2-3 minuuttia ja loput he keskittyivät otteluun. Samalla hengenvedolla voidaan jatkaa myös siitä, että tämä ottelu on muutenkin saanut mielestäni aivan liian vähän arvostusta laatuunsa nähden. On totta, että Triple H:n vuoden 2003 mestaruuskausi ei ollut aina kovin kaunista katsottavaa ja että mukaan mahtui HHH vs. Steinerin kaltaista roskaa, mutta tämä oli hieno ottelu. Itse asiassa vielä parempi kuin muistin. Olin todella lähellä antaa tälle huippuarvosanan, mutta alkuosuuden hienoinen vaisuus ja yllätyksettömyys jättävät sen kuitenkin neljän tähden ulkopuolelle. Sen sijaan loppuosuus ja lopputaistelu olivat täyttä kultaa. Booker T myi HHH:n telomaa jalkaa mahtavasti, ja lisäksi hän väläytti varmaan ensimmäistä kertaa WWE-urallaan Houston Hangoverin. Lopputaistelussa molemmat olivat niin täysin kaikkensa antaneen ja uupuneen oloisia, että olipa se vain upeaa myymistä tai todellisuutta niin tätä suoritusta pitää arvostaa. Hieno ja törkeästi aliarvostettu päämestaruusottelu ehkä vähän laimeista lähtökohdista.

* * * ½

Street Fight Match

Hulk Hogan vs. Mr. McMahon

Huhhuh, tämä jos mikä on huikea feud. Ottelu, jota kukaan tuskin odotti ikinä näkevänsä. Tämän feudin perimmäinen kysymys oli se, kuka loi Hulkamanian ja 1980-luvulla syntyneen wrestling-buumin. Hulk Hoganin mukaan Hulkamanian synnyttivät kaikki katsojat ja WWF-fanit, mutta Hogania sydämensä pohjasta vihaavan Vincen mukaan hän yksin oli vastuussa Hulkamanian luomisesta. Vince oli ollut jo aivan raivoissaan siitä, kun Stephanie McMahon oli solminut Hoganin kanssa uuden sopimuksen Royal Rumblen jälkeen. No Way Outissa Vince oli saanut nöyryytettyä Hogania aiheuttamalla tälle tappion Rockia vastaan käydyssä WM-uusintaottelussa sen jälkeen, kun Vincen palkkaama tuomari Sylvain Grenier puuttui ottelun lopputulokseen. Tämän ”Montreal Screwjob II:n” jälkeisessä Smackdownissa Vince kertoi vihaavansa Hogania, koska tämä oli jättänyt hänet yksin ratkaisevalla hetkellä vuonna 1993 pestatuakseen Vincen pahimman kilpailijan leipiin. Lisäksi Hogan oli todistanut Vinceä vastaan samoihin aikoihin nähdyssä steroidioikeudenkäynnissä. McMahon ilmoitti saaneensa näiden 20 vuoden aikana tarpeeksi Hoganista, ja nyt hän tahtoi tehdä Hulkin urasta lopun. Vince haastoi Hoganin Street Fight -otteluun, jonka panoksena oli se, että Hogan joutuisi eläköitymään, jos hän häviäisi ottelun. Parin viikkoa tuon haasteen jälkeen nähdyssä sopimuksenkirjoitustilanteessa McMahon iski Hogania terästuolilla päähän ja kirjoitti tämän allekirjoituksen Hoganin omalla verellä.

Tämä on niitä otteluita, joille on poikkeuksellisen vaikea antaa arvosana ja joista arvosana ei tosiaankaan kerro kaikkea. Näiltä osin tällä on paljon yhtymäkohtia Vincen ja Shanen väliseen Street Fight -otteluun kahden vuoden takaa. Yhteistä on myös se, että tykkään molemmista otteluista suurin piirtein yhtä paljon. Silti tässä ottelussa oli mielestäni vielä joku sellainen tunnelma, jota edes pojan ja isän keskinäisessä HC-ottelussa ei voinut olla ja joka oli pystynyt syntymään vain 20 vuoden aikana monien käänteiden seurauksena. Hogan ja McMahon saivat aikaan tässä ottelussa juuri niin huikean tunnelman kuin tämä feud ansaitsikin. Lisäksi he antoivat tässä rajussa HC-mäiskinnässä kaikkensa. Nähtiin verta, nähtiin Hugo Savinovichin ottama raju bumppi, nähtiin legendaarinen McMahonin loikka tikkailta ja nähtiin Roddy Piperin shokeeraava comeback. Tässä oli kaikkea mitä saattoi toivoa, ja siksi tämä oli omassa luokassaan mestariteos vaikkei huippuottelu arvosanansa puolesta olekaan.

* * * 

Singles Match

The Rock vs. Steve Austin

No Way Outin jälkeen The Rock siirtyi Smackdownista Raw’hon. Hävittyään ykköshaastajuus-Battle Royalin Rock haukkui jälleen katsojat siitä, kuinka he olivat kääntäneet selkänsä Rockille ja kuinka he olivat valinneet Steve Austinin vuosikymmenen parhaaksi painijaksi vuoden alussa nähdyssä äänestyksessä, vaikka Austin oli lähtenyt WWE:stä edellisvuonna paljon törkeämmin kuin Rock. Austin teki Raw-paluunsa viikkoa myöhemmin ja kiitti faneja saamastaan kannustuksesta ja luottamuksesta, vaikka hän olikin lähtenyt halpamaisesti pois WWE:stä viime kesänä. Austin selitti kehässä tekojaan, kunnes Rock keskeytti hänet ja kertoi, että mikään ei syö häntä enempää kuin se, että hän ei ole vieläkään onnistunut urallaan voittamaan Austinia WrestleManiassa. Austin ja Rock olivat kohdanneet kahdesti, mutta Rock tahtoi kohdata Austinin vielä kerran WM:ssä, koska ainut asia, mitä Rock ei ollut urallaan vielä tehnyt, oli Austinin voittaminen ’Maniassa. Ottelu varmistettiin sen jälkeen, kun Austin oli aiheuttanut Rockille tappion ottelussa Hurricanea vastaan. Tämä oli sitä aikaa, kun Rockilla oli Hurricanen kanssa sivujuonnefeud, jossa hän muun muassa pilkkasi Hurricanea hamburgerihemmoksi. Vielä WM:ää edeltävässä Raw’ssa nähtiin historian ensimmäinen Rock concert, jossa Rock pilkkasi katsojia ja Austinia, kunnes Stone Cold ryntäsi paikalle ja pieksi hänet. Kaikki oli valmiina tämän legendaarisen kaksikon kohtaamista varten. Otteluun tultaessa oli selvää, että Austin oli niin heikossa kunnossa, että hänen painiuransa olisi aika tulla päätökseen.

Montakohan kertaa olen jo tämän arvostelun aikana käyttänyt ’klassikko’-sanaa? No, jälleen sitä on käytettävä, koska tämä on todellinen klassikko-ottelu. Rockin ja Stone Coldin viimeinen kohtaaminen ja mahdollisesti Steve Austinin kaikkien aikojen viimeinen ottelu. Tässä ei edes hehkutettu millään tavalla Austinin uran olevan päätöksessä (eikä se edes ollut yleisön tiedossa). Tämä ottelu ei edes tarvinnut tuota tietoa, koska tässä oli tunnelmaa muutenkin niin älyttömästi. Rehellisesti heelinä esiintyvä Rock asettuu vielä kerran yleisön ikisuosikki Austinia vastaan ja yrittää voittaa hänet WrestleManiassa. Mahtava tarina, huikea tunnelma ja legendaarinen ottelu. Ei tämä painilliselta anniltaan nouse ihan WM XV:n ja WM X-Sevenin Rock vs. Austineiden tasolle, koska kumpikaan (erityisesti Austin) ei tosiaan ollut elämänsä parhaassa kunnossa. Silti tämä on ihan jo fiiliksensä ja kokonaisuutensa ansiosta huippuottelu. Tämä jos mikä oli finisherihuorauskohtaaminen, mutta tämä on myös yksi niistä ainoista kerroista, kun tuo huoraus toimi täydellisesti.

* * * * 

WWE Championship

Kurt Angle (c) vs. Brock Lesnar

Oli ollut alusta lähtien selvää, että Kurt Angle ei tahtonut tämän ottelun tapahtuvan ikinä. Hän oli huijannut Brock Lesnaria Armagedonnissa auttamaan hänet mestaruusvoittoon, ja sen jälkeen Lesnarin entisen managerin Paul Heymanin kanssa liittoutunut Angle oli tehnyt kaikkensa estääkseen Lesnarin mestaruusottelumahdollisuuden. Edes Angle ei kuitenkaan voinut sille mitään, että Lesnar voitti Royal Rumblen ja asettui ilomielin vihamiehensä Anglen haastajaksi WrestleManiaan. Lesnar itse asiassa ansaitsi itselleen jo ennen WM:ää käytävän mestaruusottelun Anglea vastaan pieksemällä Paul Heymanin Steel Cage Matchissa. Tuon ottelun jälkeen Heyman jättäytyi on screen -roolistaan sivuun kuukausiksi, koska oli loukannut niskansa ja koska hänellä oli erimielisyyksiä Vincen kanssa. Itse mestaruusottelu päättyi halpamaisesti, sillä Kurtin sijaan ottelun alussa kehään nousikin hänen kaksoisveljensä Eric (viimeksi nähty vuoden 2000 feudissa UT:tä vastaan). Lesnar tai kukaan muukaan ei tätä kuitenkaan tiennyt, ennen kuin Lesnar oli selättämässä Anglea F-5:n jälkeen, ja hän tajusi, ettei hänen vastustajansa ole Kurt. Samalla hetkellä Team Angle saapui häiritsemään Lesnaria ringsidelle, ja Kurt vaihtoi paikkaa veljensä kanssa, minkä jälkeen hän onnistui selättämään Lesnarin halpamaisesti roll upilla. Smackdownin GM Stephanie McMahon päätti varmistaa, että WM:ssä Anglella ei ole mahdollisuutta samanlaisiin temppuihin: jos kukaan sekaantuisi otteluun tai jos Angle jouituisi diskatuksi tai uloslasketuksi, Lesnar poistuisi paikalta mestarina. Edellisessä ottelussa oli huonokuntoinen Austin, ja tässä oli loukkaantunut Angle. Anglen niska oli käytännössä käyttökelvoton, mutta hän ei tahtonut viime hetkellä jäädä väliin WM:n ME:stä. Tämän ottelun jälkeen hän meni leikkaukseen.

Tämä ottelu on tullut muistetuksi siitä pelottavasta hetkestä, kun Brock Lesnar oli päättää oman uransa yrittämällä aivan huikeaa Shooting Star Pressiä. Botchattunakin versiona tuo Lesnarin SSP on yksi painihistorian upeimmista liikkeistä, joka yksistään nostaa tämän huippuotteluiden tasolle. Se ei silti poista sitä faktaa, että olisihan tuossa voinut käydä aivan jumalattoman pahasti, kun Lesnarin kokoinen äijä laskeutuu yläköydeltä lähestulkoon oman niskansa päälle. On kuitenkin hyvä muistaa, että tässä ottelussa oli muutakin kuin yksi Shooting Star Press, sillä tämä jos mikä oli ensiluokkainen painiottelu. Silti minun on todettava, että olen ehkä aivan hitusen pettynyt tähän otteluun, koska muistin ensinäkemällä olleeni aivan myyty tämän ottelun loistavuudelle. Nyt kun katsoin tämän projektin ansiosta tämän toisen kerran, oli tämä edelleenkin mielestäni huippuluokan painiottelu, mutta on sitä parempiakin vuosien aikana nähty. Toisaalta tämä kritiikki tuntuu täysin aiheettomalta, kun otetaan huomioon, missä kunnossa Angle oli ottelun aikana. Kokonaisuutena tämä on ehdottomasti huippuluokan painiottelu.

* * * *


Noniin, ja sitten ne loppusanat. Olen tämän ehkä joskus ennenkin mennyt mainitsemaan, mutta WrestleMania XIX on mielestäni kaikkien aikojen paras WrestleMania. WM X-Seven on toki myös aivan loistava ja yksi kaikkien aikojen parhaista painitapahtumista, mutta tämä on vielä parempi. Tämä on jo lähes tulkoon täydellinen. Tässä oli hyvä alakortti, jossa nähtiin hyvä joukkuemestaruusottelu, mukaansatempaava opener, hieno naisten mestaruusottelu ja myös yksi ison tähden esiintyminen Undertakerin muodossa. Tämän jälkeen alkoi sitten se viiden pääottelun putki, jollaista ei varmaan enää koskaan tulla näkemään. Michaels/Jericho, Booker/HHH, Hogan/McMahon, Austin/Rock ja Lesnar/Angle on semmoinen rupeama, että hattua pitää nostaa sekä buukkaajille että painijoille, jotka pistivät otteluissa kaikkensa likoon. Tämä on yksinkertaisesti Loistava painishow, luultavasti oma all time -suosikkini.

Wikipedia: WrestleMania XIX

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.8.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #37

Next post

Arvio: WWE Backlash 2003

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.