2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE WrestleMania XX

Päivämäärä: 14.3.2004

Sijainti: New York City, New York (Madison Square Garden)

Yleisömäärä: 18 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Tähän sitä oli tultu. Vuonna 1985 Vince McMahon järjesti historian ensimmäisen WrestleMania-nimeä kantavan pay per view -tapahtuman, ja nyt tarkalleen ottaen 19 vuotta myöhemmin (ei 20 vuotta myöhemmin kuten kaikki WWE:n surkealla matikkapäällä varustetut palkolliset tapahtuman ajan väittivät) tapahtuma järjestettiin 20. kerran. Tässä ajassa WrestleManiasta oli muodostunut koko painimaailman tärkein tapahtuma, joka keräsi kaikkien huomion aina kerran vuodessa. Historian siipien havinaa oli siis todella tarjolla, kun WWE palasi kotiseudulleen New Yorkiin ja kotiareenalleen Madison Square Gardeniin, jossa myös se kaikkien aikojen ensimmäinen WrestleMania järjestettiin. Selostajinamme Raw’n puolella JR ja King, Smackdownin puolella Michael Cole ja Tazz. Show’n avasi Boys Choir of Harlem, joka luikautti kauniisti America The Beautifulin keskellä kehää. Suurten hypevideoiden ja pyrojen jälkeen WrestleMania oli valmis alkamaan.

WWE United States Championship

Big Show (c) vs. John Cena

20. WrestleMania aloitettiin US-mestaruustaistelulla, jossa pitkään vyötä hallussaan pitänyt dominoiva mestari Big Show kohtasi kovassa nosteessa olevan ja yleisön puolelleen voittaneen räppärin John Cenan. Cenalla ja Show’lla oli ollut jo pidemmän aikaa erimielisyyksiä, ja ne olivat käynnistyneet kunnolla viimeistään sen jälkeen, kun sekä Show että Cena yrittivät nousta WWE-mestaruuden ykköshaastajaksi No Way Outissa. NWO:ta edeltävinä viikkoina miehet ottivat useita kertoja rajusti yhteen, ja NWO:ssa Cena säväytti yleisön täräyttämällä Show’n kanveesiin FU:lla. Ykköshaastajuuden voitti kuitenkin ottelun kolmas osapuoli Kurt Angle, mutta nämä kaksi eivät lopettaneet vihanpitoaan NWO:hon. Sen sijaan tilanne vain paheni seuraavina viikkoina. Lopulta Cena haastoi Show’n WM:ssä käytävään US-mestaruusotteluun, ja Show otti tuon haasteen mielellään vastaan. Tämä oli muuten Show’n ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus sen jälkeen, kun hän oli voittanut vyön lokakuussa 2003.

Tämä Show’n ja Cenan avausottelu WM XX:lle on noussut tietynlaiseen klassikkoasemaan, koska kaikki tuntuvat aina muistavan, kuinka tässä ottelussa Cena teki WM-debyyttinsä ja kuinka tästä alkoi virallisesti hänen polkunsa kohti supertähteyttä. Tasan vuoden päästä Cena ottelisi jo ensimmäistä kertaa päämestaruusottelussa, ja me kaikki taidamme myös tietää, kuinka tuossa ottelussa kävi. Se ei ole kuitenkaan vielä tämän WrestleManian asioita. Cena ja Show pistettiin siis avaamaan tämä historiallinen tapahtuma, ja voin hyvin ymmärtää, miksi heidät valittiin tuohon rooliin. Cena vs. Show ei ollut missään tapauksessa tyypillinen vauhdikas ja räjähtävä opener, mutta tässä oli taustalla pitkä storyline ja yleisö oli upeasti mukana kamppailussa. Cena sai ottelun aikana todella kovat popit. Lisäksi pitää kehua sitä, kuinka molemmat miehet pistivät parastaan tässä ottelussa. Show’lta nähtiin järisyttävä Superkick ja Chokeslam + Leg Drop -kombinaatio. Cena puolestaan liikkui kehässä nopeasti, myi Show’n iskut hyvin ja räjäytti areenan hurrauksiin lopputaisteluiden aikana. Painilliselta anniltaan tämä ei kuitenkaan ollut millään tavalla ainutlaatuinen ottelu, koska Cena ja Show eivät yksinkertaisesti ole mikään unelmapari keskenäiseen otteluun. Niinpä tässä jäätiin piirun verran kolmen tähden alapuolelle. Joka tapauksessa toimiva avaus illalle.

* * ½ 

Täytyy mainita, että tässä välissä nähtiin angle, jossa Jonathan Coachman käväisi Eric Bischoffin toimistossa ja sai Bischoffilta tehtäväkseen hankkia Undertaker käsiinsä ennen UT:n ja Kanen ottelua. Sinänsä tuossa anglessa ei ollut mitään merkittävää, sillä sille nähtiin jatkoksi koko illan aikana vain yksi lyhyt backstage-angle, jossa Coach yllätti Bobby Heenanin ja Gene Okerlundin muhinoimasta Mae Youngin ja Fabulous Moolahin kanssa. Ei tainnut olla Coach kovin innokas etsimään UT:tä. Maininnan arvoisen tuosta anglesta teki se, että Bischoffin toimistossa tuon anglen ajan hengaili muuan John Hennigan alias Johnny Nitro alias John Morrison (alias Mundo alias Ultra alias Impact alias Blackcraft… toim.huom 2019). Tässä vaiheessa tämä monien nimien mies ei oikeastaan käyttänyt mitään noista nimistä, vaan hänet tunnettiin Johnny Spadena (pari viikkoa myöhemmin se muutettiin sitten Johnny Nitroksi). Spade oli tehnyt maaliskuun alussa debyyttinsä GM:nä työskentelevän Eric Bischoffin assistanttina. Tässäkään anglessa Johnny ei tehnyt mitään järkevää, mutta olihan tämäkin tapa tehdä WM-debyytti.

World Tag Team Championship

Booker T & Rob Van Dam (c) vs. La Résistance vs. Garrison Cade & Mark Jindrak vs. Dudley Boyz

Koska kahdella midcardin suositulla facella Booker T:llä ja Rob Van Damilla ei ollut vähään aikaan ollut mitään järkevää käyttöä, oli WWE:n luova tiimi päättänyt iskeä heidät joukkueeksi. Storylinessä tuo yhteenliittouma alkoi siitä, että miehet saivat mahdollisuuden haastaa hallitsevat mestarit Ric Flairin ja Batistan joukkuemestaruuksista, ja kaikkien odotusten vastaisesti Booker & RVD onnistuivat viemään vyöt Evolutionilta heti joukkueotteludebyytissään. Tämä oli varmaankin ihan hyvä ratkaisu Bookerille ja RVD:lle, joita ei ollut osattu buukata hyvin ja joiden painiotteetkin olivat olleet heikentymään päin. Vaikka Evolution ei jäänytkään feudaamaan Bookerin ja RVD:n kanssa vöistä, ei kaksikon tarvinnut silti huolehtia haastajien puutteesta. Dudley Boyzit olivat aina valppaana joukkuemestaruusrintamalla, ja samoin oli vanha mestarijoukkue La Résistance, jonka kolmas jäsen (Sylvan Grenier) oli edelleen loukkaantuneena. Selvästi kokemattomin kaksikko tässä ottelussa oli Garrison Caden ja Mark Jindrakin joukkue, joka teki ppv-debyyttinsä viime Armageddonissa ja oli sen jälkeen pyörinyt tasaisesti Raw’n joukkuedivarissa. Nuorukaiset olivat ansainneet paikkansa tähän otteluun karsintaottelussa, ja nyt he tahtoivat nousta joukkuemestareiksi. Ikävä kyllä niin tahtoivat kaikki muutkin.

WrestleManiaan haluttiin saada mukaan kaikki mestarit ja mestaruudet, ja niinpä sekä Raw’n että SD:n joukkuemestaruuksista päätettiin järjestää WM:ään monen joukkueen ryhmäkamppailu. Erityisesti Raw’n puolella ottelun takana ei tuntunut olevan minkäänlaista tarinaa, joten koko ottelun tarpeellisuuden vuoden (ja vuosikymmenen) suurimmassa tapahtumassa voi mielestäni kyseenalaistaa vahvasti. Toisaalta tykkään kuitenkin hyvästä joukkuepainista, ja tässäkin oli mukana mielenkiintoisia konkareita sekä tuoreempia joukkueita. Erityisen jännä parivaljakko oli konkareista yhteenliitetty RVD:n ja Booker T:n mestarijoukkue, joka oli otellut ensimmäisen ottelunsa vasta pari kuukautta aikaisemmin. Loppujen lopuksi tämän ottelun aineksista ei kuitenkaan valmistunut mitään muuta kuin ihan mukava tv-ottelutasoinen koitos. Hetkittäin meno oli kyllä erittäin vauhdikasta, ja erityisesti Booker T:ltä nähtiin yllättävän säväyttäviä otteita, mutta loppujen lopuksi ottelussa oli vähän turhan paljon rest holdeja ja muutenkin peruspainimenoa, että tämä olisi yltänyt mihinkään muuhun kuin kahden tähden sarjaan. Ihan kiva, mutta ei silti WM-tasoa.

* * 

Singles Match

Christian vs. Chris Jericho

Tämä feud oli kehittynyt pitkään, ja tavallaan tällä oli vuosia kestävä taustatarina, sillä Jericho ja Christian olivat olleet ystäviä ja joukkuekavereita pitkän aikaa. Tähän otteluun johtaneet syyt alkoivat kuitenkin siitä, kun Jericho ja Christian löivät vetoa yhden Kanadan dollarin panoksella siitä, onnistuisiko Jericho pääsemään ensimmäiselle pesälle Trish Stratuksen kanssa ennen kuin Christian onnistuisi samassa Litan kanssa. Kun tämä selvisi Trishille ja Litalle, he tietenkin raivostuivat heel-kaksikolle, ja Armageddonissa nähtiin Eric Bischoffin muukkaama Jericho & Christian vs. Lita & Trish -ottelu. Christian näytti täysin siemauksin naisten kurittamisesta, mutta Jerichossa oli muuttumassa joku: hän tuntui oikeasti välittävän Trishistä eikä olisi halunnut otella tätä vastaan. Vähitellen Jericho alkoikin etääntyä Christianista ja viettää mahdollisimman paljon aikaa Trishin kanssa, kun oli saanut tältä anteeksi typerän vedonlyönnin. Trish ei kuitenkaan halunnut Jerichon kanssa mitään muuta kuin ystävyyttä, mutta Jericho oli rakastunut Trishiin. Christian syytti pitkään Trishiä hänen ja Jerichon välien pilaamisesta, mutta lopulta hän näytti hyväksyvän tilanteen. Alkoi itse asiassa jopa näyttää siltä, että Christian oli ihastumassa Trishiin.

Jericho ei tiennyt tästä mitään, koska hän oli loukannut polvensa pahasti ottelussa Kanea vastaan ja joutui olemaan viikkojen ajan sivussa. Samaan aikaan Eric Bischoff monimutkaisti tätä kolmiodraamaa buukkaamalla ottelun Christianin ja Trishin välille. Ennen ottelua Christian lupasi Trishille antavansa tämän selättää hänet suoraan, mutta sen sijaan Christian pieksikin Trishin rajusti ja lukitsi tämän lopuksi Walls of Jerichoon. Seuraavalla viikolla Christian saapui ylpeilemään teollaan ja haukkumaan Trishiä siitä, kuinka tämä oli tehnyt Chris Jerichosta nössön, jonka kanssa Christian ei haluaisi olla enää missään väleissä. Juuri kun Christian ilmoitti kohtaavansa Jerichon WrestleManiassa, Jericho teki comebackinsa ja hyökkäsi raivoissaan Christianin kimppuun. Nyt oli ottelun aika.

Tämänkertaisen WrestleManian alakortin otteluista puhtaasti painilliselta anniltaan tämä Jerichon ja Christianin kohtaaminen oli aivan kiistatta paras. Tämä oli oikeastaan aikalailla täydellinen oppikirjasuoritus siitä, miten alakortin ottelu WM:ssä pitää hoitaa. Ensinnäkin ottelua oli buildattu kauan ja rauhallisesti, ja buildaukseen kuului myös hyvin toteutettu Jerichon face-turn. Toiseksikin on huomioitava, että Jericho ja Christian ovat hemmetin mielenkiintoisia painijoita, joiden keskenäistä kohtaamista on odotettu siitä lähtien, kun he ovat painineet joukkueena. Kolmanneksi: itse ottelu sillä kuuluisalla Kaikkein Suurimmalla Lavalla meni aika lailla nappiin. On toki totta, että aikaa olisi pitänyt olla enemmän ja että lopetuksen olisi pitänyt olla puhdas, jotta tällä olisi päästy huippuarvosanoille. Hieno ottelu tämä on kuitenkin kiistatta, ja siitä ei voi kiittää muita kuin Jerichoa ja Christiania, jotka tekivät upeaa työtä. Ottelussa nähtiin pari tosi rajua heittoa ulos kehästä (ensin Christian Back Body Dropilla ja sitten Jericho Back Suplexilla), ja muutenkin miehet esittivät läpi koko liikearsenaalinsa. Ja neljänneksi on vielä todettava, että tavallaan jopa tykkäsin ottelun (silloin ensimmäisellä kerralla nähtynä) yllättävästä lopetuksesta ja jälkikuvioista, vaikka ne estivätkin tätä nousemasta ****-tasolle. Vaikka tämä ei siis ollutkaan huippuluokan ottelu, nautin tästä aivan täysin siemauksin. Tätä on WrestleMania. Niin ja Tim White teki comebackinsa WWE:hen ottelun tuomarina!

* * * ½ 

3 on 2 Handicap Match

Evolution vs. Rock ’n’ Sock Connection

Muistaakseni What (?) väitti tämän samaisen tapahtuman arvostelussaan, että Undertaker vs. Kanella oli tämän tapahtuman pisin feud takanaan, mutta mielestäni se kunnia kuuluu kiistatta tälle ottelulle. Tai toki UT:n ja Kanen tarina on alkanut vuonna 1997, mutta ei sitä nyt ihan niin voi mielestäni kuitenkaan laskea. Tämän ottelun feud sai tosiaan alkunsa siitä, kun vuoden 2003 kesäkuussa ”Legend Killer” Randy Orton otti uhrikseen juuri WWE:hen palanneen Mick Foleyn. Orton pieksi Foleyn rajusti tällä samaisella Madison Square Gardenilla ja heitti hänet lopuksi rappusia alas. Foleyta ei nähty, ennen kuin hän palasi joulukuussa Raw’n co-GM:ksi ja jatkoi kaunojensa selvittelyä Evolutionin kanssa. Foleyn oli tarkoitus otella Ortonin kanssa IC-mestaruudesta, mutta viime hetkellä hän käveli areenalta pois ja ilmoitti luopuvansa co-GM:n paikasta. Seuraavan kerran Foley nähtiin Royal Rumblessa, jossa hän teki shokkipaluunsa kehään ja eliminoi Ortonin Royal Rumble -ottelusta. Seuraavalla viikolla Foley selitti yrittäneensä päästä irti vihasta, mutta hän ei yksinkertaisesti onnistunut siinä röyhkeän Ortonin tapauksessa. Niinpä näiden kahden vihanpito syveni viikko viikolta, ja lopulta Foley haastoi Ortonin otteluun WrestleManiaan. Evolution-beatdownin jälkeen Orton ilmoitti suostuvansa haasteeseen, mutta Foley muutti tuon haasteen 3 on 2 Handicapiksi, koska Batista ja Flair puuttuisivat kuitenkin otteluun. Vain yksi asia oli epäselvä: kuka olisi Foleyn pari? Se paljastui kuitenkin jo samana iltana, kun The Rock teki comebackinsa WWE:hen ja yhdisti voimat entisen joukkueparinsa ja vanhan ystävänsä kanssa käydäkseen taisteluun Evolutionia vastaan.

Tätä ottelua on usein moitittu siitä, että odotuksiin nähden tämä oli aikamoinen pettymys. Olen ollut aina hieman eri mieltä, sillä mielestäni tämä hoiti erittäin hienosti sen roolin, johon tämä ainutlaatuinen kohtaaminen oli mielestäni buukattu. Ottelun pointtina oli olla tunnelmaltaan erittäin kuuma ottelu, jossa kaksi legendaa palaa yhteen yhden ottelun ajaksi, jotta he pääsevät antamaan opetuksen Evolutionille. Juuri tältä osin ottelu toimikin pirun hyvin, ja tässä nähtiin useita hienoja yhteenottoja, joihin erittäin tärkeän lisävärin toi Ric Flairin mukanaolo ottelussa. Flair kehässä Foleyn tai Rockin kanssa on automaattista klassikkokamaa, ja muun muassa Flairin People’s Elbow on legendaarinen WrestleMania-hetki. Samaan hengenvetoon on lisättävä, että myös Batista ja Orton näyttivät hyvältä, ja kokonaisuudessaan ottelu kulki oikein hyvin ja viihdyttävästi, vaikka painianti ei mitään klassikkokamaa ollutkaan. Olisin luultavasti antanut tälle kokonaisuutena aivan ainutlaatuiselle ottelulle arvosanaksi muuten ***½, mutta ikävä kyllä ottelun äkillinen ja yllättäväksi tarkoitettu lopetus vei ainakin minulta tosi paljon fiilistä pois. Muuten koko ottelussa oli ollut juuri täydellinen tunnelma, mutta tuo lopetus ei vain sopinut tähän tapahtumaan ja tähän otteluun millään tavalla. Minä tahansa muuna iltana tuo olisi ollut täysin oikea buukkausratkaisu. Siitä jäi yksinkertaisesti kehno fiilis. Ja kuten me kaikki tiedämme, tämä jäi Rockin viimeiseksi WWE-otteluksi lähes 8 vuoteen.

* * * 

20. WrestleManian kunniaksi WWE oli päättänyt palauttaa Hall of Fame -perinteensä, joka oli ollut kuolleena vuodesta 1996 lähtien. Tuolloin oli nimitetty edelliset jäsenet WWE:n HOFiin, ja silloinkaan se ei ollut tapahtunut WrestleManiassa vaan myöhemmin syksyllä. Nyt HOF-luokan julkistus sai ensimmäisen kerran historiassa paikan WrestleManiassa. Edellisenä iltana oli järjestetty perinteeksi muodostuva Hall of Fame -seremonia, ja nyt ”Mean” Gene Okerlund esitteli vuoden 2004 Hall of Famerit, joita oli peräti 11: Greg Valentine, Don Muraco, Big John Studd, Junkyard Dog, Billy Graham, Sgt. Slaughter, Tito Santana, Harley Race, Jesse Ventura, Bobby Heenan ja Pete Rose.

Playboy Evening Gown Match

Sable & Torrie Wilson vs. Stacy Keibler & Miss Jackie

Tämä oli historian ensimmäinen Interpromotional Match WrestleManiassa, ja tuskinpa näiden otteluiden perinne olisi voinut paremmin alkaakaan. Smackdownin kärkidiivat Torrie Wilson ja Sable olivat tosiaan päässyt alkuvuodesta poseeraamaan Playboyn kannessa yhdessä, mitä WWE oli muistanut mainostaa hyvin tiiviisti näinä hyvinä aikoina, jolloin PG Erasta ei ollut vielä tietoakaan. Ilmeisesti Sable oli muuten tehnyt face-turnin samalla, kun hän oli päässyt taas Playboyhin. No, Raw’n diivat Miss Jackie ja Stacy Keibler eivät olleet niin ilahtuneita tästä Sablen ja Torrien saamasta huomiosta, sillä heidän mielestään he olivat paljon kuumempia ja olisivat sopineet paljon paremmin Playboyn kanteen. Kun Jackie ja Stacy järjestivät yhdessä Raw’ssa Vince McMahonille tanssishow’n, Vince päätti antaa naisille mahdollisuuden osoittaa WM:ssä, että Hugh Hefner oli tehnyt väärän valinnan. Alun perin tämän piti olla Evening Gown Match, joka päättyisi selätykseen/luovutukseen, mutta naiset päättivätkin riisua itsensä alusvaatteisille jo ennen ottelun alkua. Win-win.

Joku todellinen kielinikkari osaisi varmaan kirjoittaa tästä jonkun hupaisan kriittisen otteluarvion muun muassa lukkojen laadusta, liikkeiden ajoituksesta ja painiotteiden tuoreudesta. Luultavasti lukisin sen jopa mielenkiinnolla. Itse en kuitenkaan tuollaiseen nerouteen pysty ja joudun toteamaan, että olipahan meilä sitten hieman hengähdystaukoa tiivistahtisen alun jälkeen. Jos jostain sanakirjasta jostain syystä puuttuu pehmopornon määritelmä, tämä ottelu olisi varmaan aika lailla täydellinen selitys tuon sanan kohdalle. Arvosanan antaminen tuntuu aika turhalta, mutta annetaan nyt se puolikas merkiksi siitä, että turhuuttahan tämä oli mutta olen minä kehnompaakin naiskaunetta ylistävää viihdettä katsonut.

½

WWE Cruiserweight Championship

10 Man Cruiserweight Open Match

Participants: Chavo Guerrero (c), Nunzio, Jamie Noble, Tajiri, Akio, Funaki, Shannon Moore, Ultimo Dragon, Billy Kidman, Rey Mysterio

Chavo Guerreron ja Rey Mysterion feud oli ollut hallitseva kuvio Smackdownin CW-kentällä parin viimeisen kuukauden aikana, eikä tuo ex-mestarin ja nykyisen vyön haltijan vihanpito ollut päättynyt WrestleManiaankaan tultaessa. Tällä kertaa mestaruudesta mitteli heidän lisäksi kuitenkin myös kahdeksan muuta CW-painijaa (mm. WWE:n ppv-debyyttinsä tehneet Akio ja Ultimo Dragon), sillä Tajirin muodostama japanilaisporukka oli mennyt valittamaan GM Paul Heymanille kesken Smackdownissa järjestetyn ykköshaastajuusottelun siitä, kuinka ykköshaastajuusottelussa ei ole yhtään japanilaista ja kuinka tämä voidaan tulkita syrjinnäksi. Niinpä Heyman päätti keskeyttää ottelun ja ilmoittaa, että WrestleManiassa kuka tahansa halukas CW-painija saisi osallistua ennennäkemättömään Cruiserweight Open Matchiin. Yhteensä 9 halukasta ilmoittautui, ja seuraavien viikkojen aikana heidän välillä nähtiin monia hyviä joukkueotteluita. Tämä ottelu oli käytännössä Singles-versio Tag Team Turmoilista. Kaksi painijaa aloitti ottelun, ja kun toinen eliminoitiin, seuraava nousisi kehään. Tätä jatku, kunnes kaksi viimeistä painijaa on kehässä ja toinen eliminoi toisen.

Evolution vs. Rock ’n’ Sock Connectionin ohella tämä on toinen ottelu WM XX:stä, jolla on mielestäni huonompi maine kuin tarvitsisi olla. On toki aivan totta, että 10 Cruiserweightin änkeminen 10-minuuttiseen otteluun on talentin hukkaamista ja todellisten näytönpaikkojen estämistä. On myös totta, että melkein ketkä tahansa näistä kavereista (vaikkapa ne eniten pinnalla olleet Mysterio ja Chavo) olisivat varmaan saaneet 1 vs. 1 -ottelussa aikaan ehjemmän ja myös kovatasoisemman ottelun kuin mitä tämä oli. Silti jostain syystä minä tykkään paljon tästä ratkaisusta, johon WWE päätyi. Esimerkiksi Rey vs. Chavo nähtiin jo No Way Outissa, ja tämä oli nyt jotain aivan erilaista. Tämä oli jotain, mitä ei ollut tehty ennen. Tämä oli WrestleMania, ja oli mahtavaa, että sen takia myös CW-mestaruusottelu hoidettiin poikkeuksellisella tyylillä. Toki täydellisessä maailmassa tälle ottelulle olisi sitten annettu enemmän aikaa, mutta kaikkea ei voi saada. Minä olin innoissani jo alussa, ja vielä enemmän innoissani olin, kun ottelun aikana nähtiin muun muassa Ultimo Dragonin upeita liikkeitä, Rey Mysterion tajuttoman vauhdikasta liikkumista, Jamie Noblen teknistä osaamista, Tajirin makeita potkuja ja kirssikana kakun päällä Billy Kidmanin Shooting Star Press kehästä ulos, mikä oli todellinen holy shit -hetki. Kaikki äijät antoivat kaikkensa sillä lyhyellä omalla ajallaan. Olisin antanut tälle muuten arvosanaksi ***, mutta tässäkin lopetus oli sen verran harmillisen laimea, että siitä rokotan lopulta puolikkaan pois.

* * ½ 

Special Referee: Steve Austin

Brock Lesnar vs. Goldberg

Kaikki muistavat tästä ottelusta aina sen, kuinka onneton pannukakku ottelusta tuli verrattuna siihen, miten rajattomat potentiaalit sillä oli. Samaa voi kuitenkin sanoa koko feudista, joka olisi voitu rakentaa yhdeksi isoimmista feudeista ikinä mutta joka meni aikalailla munille ennen kaikkea Goldbergin takia. Tämä feud alkoi siis kunnolla Royal Rumblessa, kun Brock Lesnar sekaantui Rumble-otteluun ja aiheutti Goldbergin eliminoimisen ottelusta. Goldberg ei arvatenkaan tätä sulattanut, joten Raw’n sheriffin Steve Austinin avulla hän sai paikan No Way Outin katsomoon, josta hän nousi kehään ja hyökkäsi kaksi kertaa illan aikana Brock Lesnarin kimppuun. Jälkimmäinen hyökkäys aiheutti sen, että Lesnar hävisi WWE-mestaruutensa Eddie Guerrerolle. Nyt nämä miehet olivat tasan, mutta kauna ei ollut suinkaan ohi. Raw’ssa Vince McMahon saapui kertomaan tietävänsä, että kaikki haluavat nähdä Goldbergin ja Lesnarin kohtaamisen. Vasta sheriffi Austinin vakuuttelu ottelun tarpeellisuudesta sai Vincen buukkaamaan ottelun WM:ään, mutta samalla Vince teki Austinista tuon ottelun erikoistuomarin. Tästä lähtien tämä feud olikin pelkkää Lesnarin ja Austinin feudaamista: ilmeisesti Goldbergilla oli sopparissa määrätyt esiintymiset täynnä, koska häntä ei nähty NWO:n ja WM:n välillä käytännössä WWE:n ohjelmistossa ollenkaan. Sen sijaan ensin Lesnar promotteli SD:ssä vihastaan Goldbergiä vastaan ja siitä, kuinka hän oli rukoillut Vinceltä ottelua WM:ään. Tuo tarina ei kuitenkaan olisi kantanut kovin montaa viikkoa, joten seuraavaksi Lesnar alkoi syyttää Austinia Goldbergin auttamisesta, ja nämä kaksi sitten ottivatkin yhteen seuraavien viikkojen aikana mitä moninaisemmilla tavoilla. Kaikki olivat varmoja, että Austin ei tuomaroisi ottelua rehdisti.

Tämä ottelu muistetaan aina siitä, kuinka New Yorkin yleisö osoitti arvostuksensa (tai sen puutteen) sekä Lesnaria että Goldbergiä kohtaan niin sanotusti paskomalla tämän ottelun päälle. Heti ottelun alussa kuultiin ”You sold out” ja ”Na na na na, hey hey good bye” -chantit. Ne johtuivat siitä, että kaikki olivat kuulleet siitä, että Brock Lesnar päätti noin viikko ennen ’Maniaa jättää WWE WM:n jälkeen ja siirtyä jenkkifutiksen puolelle. Samoin yleistä tietoa oli se, että Goldbergin ja WWE:n sopimus umpeutuisi WrestleManian jälkeen ja että sitä ei jatkettaisi. Siksi ottelussa kuultiin myös ”Goldberg sucks” ja ”This match sucks” -chantteja, ja lopulta ainut hurrauksia saanut oli erikoistuomarimme Steve Austin. Aina välillä kuitenkin tästä yleisöstä puhuttaessa unohtuu se tosiasia, että tuon yleisön ansiosta tämä ottelu oli edes siedettävää katsottavaa. Painillisesti tämä Lesnarin ja Goldbergin kauan odotettu huippukohtaaminenhan oli nimittäin täyttä kuraa ja aivan älytön pettymys. Kumpaakaan ei kiinnostanut painia enää ollenkaan, ja sen he kyllä näyttivät. Yleisön chantit olisivat (ehkä) hiljentyneet, jos nämä kaksi olisivat täräyttäneet 110 lasissa huikean intenssiivisen brawlauksen, jossa molemmat jyräävät toisiaan täysillä kanveesiin. Sen sijaan saimme 3 minuuttia pelkkää seisoskelua, 5 minuuttia rest holdailua ja lopun ajan todella kömpelöä brawlausta. Ottelussa nähtiin tasan yksi hyvin suoritettu ja hyvin myyty liike, ja se oli Goldbergin eräänlainen Powerslam Lesnarille. Kaikki muu oli hoidettu todella puolivillaisesti, joten Lesnar ja Goldberg ansaitsevat kaiken, minkä ottelussa saivat niskaansa. Yleisöä saa kiittää siitä, että annan tälle enemmän kuin yhden tähden.

* ½ 

Tässä välissä nähtiin lyhyt mutta poikkeuksellinen hetki, kun Vince McMahon teki illan ainoan esiintymisen saapuessaan kiittämään faneja kaikista kuluneista vuosista ja ennen kaikkea siitä, että WrestleManiasta on tullut se, mitä se nykyisin on. Hieno hetki senkin takia, että WM XX:n jälkeen McMahonien ruutu roolissa väheni hetkeksi aikaa merkittävästi.

WWE Tag Team Championship

Scotty 2 Hotty & Rikishi (c) vs. World’s Greatest Tag Team vs. APA vs. Basham Brothers

Kuten No Way Outissa jo kävi esille, nämä neljä joukkuetta olivat tällä hetkellä Smackdownin joukkuedivisioonan tärkeimmät neljä tiimiä. Scotty 2 Hottyn ja Rikishin sympaattinen joukkue oli pitänyt vöitä nyt hallussaan parin kuukauden ajan, mutta ex-mestarit Basham Brothersit janosivat edelleen vöitä takaisin itselleen. Viime aikoina myös konkarikaksikko APA ja myös entiset mestarit World’s Greatest Tag Team olivat tunkeutuneet entistä tiiviimmin mestaruuskuvioihin. Joukkueet olivat ottaneet useita kertoja yhteen keskenään, joten oli hyvin luontevaa iskeä nämä neljä kaksikkoa toisiaan vastaan WrestleManian toisessa joukkuemestaruusottelussa.

Täytyy todeta, että hieman yllättäen tämä SD:n joukkuemestaruusottelu jäi vielä pykälän heikommaksi suoritukseksi kuin Raw’n vastaava. Tähän asti SD:n joukkuedivari on tarjonnut lähes poikkeuksetta aina parempia otteluita kuin Raw’n divari, mutta nyt alkaa SD:nkin puolella olla huippujoukkueet aika vähissä. Tämän ottelun kaksikoista huippujoukkueeksi voi laskea vain WGTT:n, vaikka Scotty 2 Hotty ja Rikishi olivatkin ihan sympaattinen kaksikko. Ottelun laadun kannalta ei ollut siis kovin hyvä ratkaisu, että Benjamin ja Haas pääsivät olemaan esillä aika vähän aikaa eivätkä siinäkään ajassa saaneet merkittävästi aikaan. Oikeastaan tästä ottelusta jäi sellainen fiilis, että kukaan ei oikein saanut mitään mainittavaa aikaan. Kaikki koittivat väläyttää ne tunnetuimmat liikkeensä kuudessa minuutissa, mutta mitään muuta merkittävää tässä ei tosiaan nähty. Kaikin puolin varsin yhdentekevä joukkuemestaruusottelu, jollaista ei todellakaan pitäisi päästää WM:ään. Harmi, koska tällä oli jopa jonkinlainen taustatarinakin.

* ½ 

Tässä välissä nähtiin lyhyt hassutteluangle, kun Jesse ”The Body” Ventura saapui haastattelemaan ringside-paikoilla istuvaa Donald Trumpia. Venturaa oli mahtava nähdä taas pitkästä aikaa ihan mikin varressa, vaikken kamalan innoissani ollutkaan siitä, kuinka Ventura käytti aikansa lähinnä itsensä promoamiseen. Venturan mukaan vuonna 2008 olisi aika saada painija valkoiseen taloon. Harmi, että Ba Rack oli toista mieltä asiasta.

WWE Women’s Championship
Hair vs. Title Match

Victoria (c) vs. Molly Holly

Molly Holly oli pitänyt Women’s-mestaruutta vyötäisillään pitkän aikaa, mutta ppv:ssä hän esiintyi viimeksi Armageddonissa. Tuon jälkeen on tapahtunut aika paljon. Kaikki alkoi siitä, kun Hollyn kanssa yhteistyötä tehnyt Victoria voitti ykköshaastajuuden vuoden 2003 viimeisessä Heatissa, ja seuraavassa Raw’ssa hän kävi Molly Hollyn kimppuun kääntyen samalla faceksi. Tammikuussa Molly sai apua Testiltä, joka pisti Big Bootillaan Victorian sairaslomalle. Molly ilmoitti, että näin ollen hän oli säilyttänyt vyönsä Victoriaa vastaan luovutuksella. Tammikuun lopussa Victoria teki paluunsa ja selätti Mollyn ensin non title- ja sitten joukkueottelussa. Lopulta helmikuussa hän pääsi ottelemaan mestaruudesta Fatal 4-Way Matchissa Molly vs. Victoria vs. Jazz vs. Lita, ja tuossa ottelussa hän myös vei mestaruuden Mollylta. Seuraavina viikkoina raivostunut Molly Holly kävi entisen ystävänsä kimppuun hyvin rajuin keinoin ja yritti muun muassa repiä tältä hiuksia päästä. Kun Molly oli hävinnyt Victorialle uudestaan, sai hän vielä yhden mestaruusottelun ja vieläpä WrestleManiassa. Ehtona oli kuitenkin se, että hän suostui sheriffi Austinin määrittämään lisästipulaatioon: jos Molly häviää, hän menettää hiuksensa.

Tämän ottelun suurin ongelma oli aika. Sitä ei nimittäin pahemmin tälle kohtaamiselle ollut suotu, mikä on suuri vääryys. Victoria ja Molly Holly ovat nimittäin kiistatta kaksi naispainijaa, jotka pystyvät tempaisemaan keskenään kovatasoisen painiottelun, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Tässäkin kohtaamisessa nähtiin siitä pieniä merkkejä muun muassa silloin, kun Molly täräytti Victorian maahan rajulla Top-Rope Sunset Flip Powerbombilla. Potentiaalia näillä kahdella olisi siis ollut, mutta noin neljän minuutin pikaisessa rykäisyssä ei vain saada aikaan WM-tasoista naisten ottelua. Se on senkin takia tosi harmi, että aikaisemmin illalla nähtiin jo sitä pehmopornopuolta, ja nyt olisi ollut kiva nähdä oikeaa naisten painia kunnolla. Vähäiseksi jäi kuitenkin anti tällä kertaa, mutta aikaan suhteutettuna tämä oli ihan hyvä suoritus Victorialta ja Mollylta.

* ½ 

WWE Championship

Eddie Guerrero (c) vs. Kurt Angle

No Way Outissa Eddie Guerrero oli saavuttanut koko painiuransa ajan kestäneen unelmansa ja noussut ensimmäistä kertaa urallaan maailmanmestariksi. Samassa tapahtumassa Kurt Anglesta oli tullut ykköshaastaja Eddien kantamalle mestaruudelle. Jo jonkun aikaa heel- ja face-roolien rajalla kiikkunut Angle teki lopullisen heel-turninsa NWO:ta seuranneessa SD:ssä, jossa hän tuomaroi Eddien ja Chavon välistä ottelua. Kesken tuon ottelun Anglella napsahti, ja hän pieksi entisen ystävänsä Eddien veriseksi mössöksi. Seuraavassa Smackdownissa Angle saapui selittämään tekojaan: hän ei tehnyt sitä vain itsensä vaan koko Amerikan vuoksi. Anglen mielestä Eddien kaltainen entinen narkkari ei voisi olla WWE:n tärkeimmän mestaruuden haltija. Angle ilmoitti, että on suorastaan sietämätöntä, millaisen roolimallin Eddie antaa WWE:n nuorimmille faneille. Eddie hyökkäsi kesken promon Anglen kimppuun, mutta tappelu keskeytyi, kun Paul Heyman käski poliisipartion pidättää Eddien, jota Heyman syytti takahuoneessa naisen kimppuun hyökkäämisestä. Seuraavalla viikolla Eddie ja Heyman ottivat kehässä verbaalisesti yhteen, ja lopulta Heymanin provosoima Eddie ilmoitti pystyvänsä päihittämään Heymanin vaikka molemmat kädet selän taakse sidottuina. Heyman otti tuon virallisena haasteena ja buukkasi myöhemmin illalle ottelun, jossa kädet selän taakse sidottuna otteleva Eddie kohtaisi Heymanin. Nopeasti tuon ottelun jälkeen Heyman vetäytyi backstagelle, ja paikalle saapui sen sijaan Angle, joka arvatenkin pieksi Eddien todella rajusti, sillä Eddie ei pystynyt puolustautumaan muuten kuin sylkemällä Anglen kasvoihin.

Tämä kuuluu mielestäni aliarvostettujen otteluiden joukkoon. WrestleMania XX:stä puhuttaessa kaikki tietenkin muistavat Main Eventin ja hehkuttavat sen huikeaa laatua, ja kieltämättä he ovat siinä aivan oikeassa. Samaan hengenvetoon yllättävän moni tuntuu kuitenkin kritisoivan tätä Smackdownin päämestaruusottelua tai pitää sitä ainakin ”odotuksiin nähden pettymyksenä”. Minun on vaikea ymmärtää, millaisia odotuksia tälle Anglen ja Guerreron ottelulle oli sitten oikein kasattu, jos huippuluokan ****-kohtaaminen ei täytä edes suurta osaa niistä. On toki totta, ettei tästä ihan MOTY-ehdokasta tullut ehkä hieman turhan rauhallisen vaikkakin todella taidokkaan tekniikkapainotteisen alun vuoksi. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että tämä oli mielestäni kiistaton huippuottelu ja suoranainen malliesimerkki siitä, kuinka viihdyttävää tällainen puhdas painillinen paremmuuden mittely voi olla. Rakenne oli aikalailla täydellinen: ottelussa edettiin teknisestä väännöstä pariin hienoon välispottiin, josta taas rauhoitettiin menoa muun muassa Suplex-taisteluilla, kunnes sitten päästiin kunnolliseen lopputykitykseen. Siinä sitten nähtiin hienoja heittoja yläköydeltä ja rajuja lentämisiä ulos kehästä. Ottelun lopetuskin oli juuri sopivalla tavalla ovela ja viihdyttävä. Jos alku olisi ollut hieman energisempi ja jännittävämpi, tämä olisi ollut MOTYC, mutta tällaisenaankin tämä oli tosi kova ottelu.

* * * * 

Singles Match

Kane vs. The Undertaker

Tämä feud alkoi Survivor Seriesistä, jossa psykopaattinen Kane teki kaikkein anteeksiantamattomimman tempun ja hautasi veljensä Undertakerin elävältä. Syyksi Kane kertoi sen, että viimeisten vuosien aikana Undertaker oli kääntänyt selkänsä yliluonnollisille voimilleen ja yliluonnolliselle luonteelleen. Undertaker ei ollut enää Dead Man, vaan hänestä oli tullut alhaisin mahdollinen tapaus: tavallinen ihminen. Tätä Kane ei voinut sietää, ja siksi hän oli päättänyt poistaa Undertakerin maailmasta lopullisesti. Royal Rumblessa nähtiin kuitenkin käänne, kun ennen Spike Dudleyn sisääntuloa kuultiin ensimmäisen kerran lähes viiteen vuoteen vanhan Dead Man Undertakerin kongien sointi. Kane meni täysin sekaisin tästä, minkä takia hänet eliminoitiin ottelusta. Seuraavilla viikoilla yliluonnolliset merkit Undertakerin paluusta voimistuivat: alkoi käydä selväksi, että Undertaker olisi tulossa takaisin ja nimenomaan vanhalla Dead Man -gimmickillään. Helmikuun lopussa Vince McMahon ilmoitti, että Kane kohtaisi paluunsa tekevän Undertakerin WrestleManiassa. Kane ei tätä ilmoitusta hyväksynyt, koska hän oli edelleen varma, että Undertaker oli kuollut eikä tulisi tekemään paluutaan. WM:ää edeltävänä aikana Kane joutui kaikkien perinteisten mind gamesien uhriksi: valot sammuivat, druidit saapuivat, kehä täyttyi savulla ja oli sortua Kanen alta, mystinen ääni ilmoitti Takerin paluun olevan lähellä, kehään ilmestyi hautajaisarkku… WM:ään tullessa Kane oli aivan sekoamispisteessä, mutta hän silti kieltäytyi uskomasta veljensä paluuseen.

Tämän ottelun suurin anti oli tietenkin se tunnelma, mikä tässä kohtaamisessa oli. Harvoin on nimittäin ottelun alkaessa sellainen tunnelma, kuin Kanen ja Undertakerin tässä WrestleMania-ottelussa. Undertaker oli todellakin palannut sillä kaikkien toivomalla Dead Man -gimmickillään, ja hän oli vieläpä tuonut mukanaan Paul Bearerin. Huolimatta siitä, että Undertakerin elävältä hautaaminen oli nähty vasta marraskuisessa Survivor Seriesissä, WWE oli saanut rakenneltua jo tässä ajassa Undertakerin paluusta elämää suuremman jutun. Tämä ottelu oli merkittävässä roolissa koko WM:n suuruuden rakentamisessa, koska tällaisia comebackeja ei koska tahansa nähdä. Näiden lähtökohtien takia on toki sinänsä harmi, että itse kohtaaminen UT:n ja Kanen välillä oli varsin unohdettava ja kalpenee aika 100-0 verrattuna miesten ottelun WM XIV:ssä. Toisaalta tämä oli kuitenkin kaikin puolin pätevä brawli, jossa nähtiin kaikki ne vaadittavat osuudet ja jossa saatiin tyylipuhdas lopetus. Tunnelmansa ansiosta tämä on minun asteikollani ihan hyvä muttei kuitenkaan sen enempää.

* *

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Shawn Michaels vs. Chris Benoit

Ja vihdoin illan Main Eventin aika. Tämä ottelu oli saanut ratkaisevan starttinsa Royal Rumblessa, jossa Chris Benoit voitti Rumble-ottelun ja sai oikeuden otella kummasta tahansa haluamastaan päämestaruudesta. Benoit käytti tilaisuuden hyväksi ja hyppäsi Smackdownista Raw’hon haastaakseen Triple H:n WrestleManiassa. Muuten tässä ei olisi ollut mitään ongelmaa, mutta Triple H:lla oli meneillään äärimmäisen intenssiivinen ja juuri uudestaan lämmennyt feud entisen parhaan ystävänsä Shawn Michaelsin kanssa. Tuo feud oli jäänyt auki Royal Rumblessa, jossa miehet olivat otelleet Last Man Standing Matchissa tasapelin. Michaels oli sitä mieltä, että Benoit on ansainnut mestaruusottelunsa, mutta hänen ja HHH:n feud oli jatkunut niin pitkään, että sen olisi pakko päättyä WrestleManiassa. Benoit puolestaan sanoi ymmärtävänsä HBK:ta, mutta ’Maniassa tuo feud ei päättyisi, sillä siellä Benoit ottelee päämestaruudesta. Miehet ottivat näkemyksistään rajusti yhteen Raw’ssa, jossa Benoit’n piti allekirjoittaa virallinen sopimus WM-ottelusta. Tuo väittely päättyi siihen, että Michaels täräytti Benoit’n tajuttomaksi Sweet Chin Musicilla ja kirjoitti papereihin oman nimensä. Seuraavalla viikolla asian selvittelyä jatkuttiin, ja lopulta sheriffi Austinin päätöksellä päädyttiin tilanteeseen, että HHH:n on nyt pakko puolustaa vyötään sekä Benoitia että Michaelsia vastaan. Tämän jälkeen nämä kolme ottivatkin yhteen moneen otteeseen: ensin Benoit ja Michaels olivat toistensa kimpuissa, mutta lopulta he alkoivat tajuta tehdä yhteistyötä HHH:n pieksemiseksi.

Mitä tästä ottelusta voi sanoa? Kaikki tietävät taustatarinan ja luultavasti aika pitkälti myös ottelun kulun. Ennen kaikkea kaikki tietävät sen, kuinka legendaarisesti tämä ottelu päättyi ja kuinka historialliset post match -meiningit WrestleMania XX:n päätteeksi nähtiin. Kaikkein surullisinta tässä on tietenkin se, että tuskin kukaan osasi tuona iltana vuonna 2004 arvata, miten murheelliselta tuo show’n päättänyt kuva näyttää näin 10 vuotta myöhemmin. Mutta se siitä. Ottelu, se oli puhdas klassikko. Olen nähnyt tämän kohtaamisen vain kerran aiemmin, ja siloin en ollut ihan parhaassa vireystilassa, joten olen aina ollut hieman epäileväinen tämän ottelun saamaa hehkutusta kohtaan. Olen kyllä tiennyt, että kyseessä on kiistaton huippuottelu, mutta että kiistaton klassikko… No, nyt olen varma, että juuri sitä tämä on: kiistaton klassikko. Kuten on monesti tullut tässä projektissa todettua, olen aina ollut hyvin varovainen sen legendaarisen *****-arvosanan kanssa, mutta nyt tämän toisen näkemisen jälkeen voin sanoa sataprosenttisella varmuudella, että se on ainut oikea arvosana tälle ottelulle. Tämä ottelu oli rakennettu niin täydellisesti kuin mahdollista, ja kaikki kolme antoivat aivan kaikkensa. Tässä nähtiin hurjia bumppeja, verta, upeita liikkeitä ja loputonta taistelua. Tämä oli sitä, mitä showpaini parhaimmillaan on. Mahtavaa.

* * * * * 


Tämän 10-vuotisjuhlani vuoksi lisään jokaisen ppv:n loppuun tiedon siitä, ketkä kyseisessä ppv:ssä nähdyt painijat olivat mukana samassa kuussa järjestetyssä WWE:n ppv:ssä jo projektini ensimmäisenä vuotena (1995). No Way Outissa en pystynyt tätä tekemään, koska helmikuussa 1995 ei järjestetty WWF-ppv:tä. Tämän show’n painijoista projektini ensimmäisessä WrestleManiassa esiintyivät seuraavat nimet:

– The Undertaker & Paul Bearer (Ottelussa King Kong Bundya vastaan)
– Shawn Michaels (WWF-mestaruusottelussa Dieseliä vastaan)
– Vince McMahon (Selostajana)
– Jerry Lawler (Selostajana)
– Jim Ross (Haastattelijana)


Tässä on taas tapahtuma, jonka kokonaishienoutta ei otteluiden keskiarvo kerro. Yksi *****-ottelu ja yksi ****-ottelu, mutta vain kaksi muuta vähintään ***-ottelua. Toisin sanoen 2/3 otteluista ei WrestleManiassa yltänyt edes kolmeen tähteen. Olenkin aikaisemmin kirjoitellut muun muassa Whatin arvostelun jälkeen siitä, kuinka tämä on mielestäni yksi yliarvostetuin WrestleMania historiassa, ja tavallaan olen edelleen sitä mieltä. Monet tuntuvat pitävän tätä Main Eventin ansiosta yhtenä parhaimmista WrestleManioista ikinä ja muutenkin liki täydellisenä tapahtumana. Näihin näkemyksiin en edellenkään yhdy, mutta nyt kun katsoin tämän pitkästä aikaa ajatuksella, näkemykseni muuttui paljon positiivisemmaksi. Suurin vaikutus oli sillä, että tässä tapahtumassa on yksinkertaisesti järisyttävän ison tapahtuman tuntu, sellainen mitä moni nykyisistä WrestleManioistakaan ei saavuta. Madison Square Garden, aivan huikea yleisö, kaikki aivan täpinöissään tapahtumasta, Rock ja Foley painimassa viimeistä kertaa yhdessä, Undertaker palaa Dead Manina, hienosti ja pitkään rakenneltuja feudeja kortti täynnä, lähes kaikki painijat mukana show’ssa – ja yleisesti aivan mahtava tunnelma. Puhumattakaan siitä, että tässä tosiaan nähtiin MOTY(C) ja yksi toinen huippuluokan ottelu. Ensimmäiset neljä otteluakin muodostivat tosi hyvän kokonaisuuden, ja ainut epätoivon hetki tätä tapahtumaa kohtaan iski siinä vaiheessa, kun nähtiin neljä *½-ottelua putkeen. Tuosta päästiin onneksi yli, ja loppuosuus – erityisesti ME ja ME:n jälkeinen post match -meiningit – oli jotain aivan ainutlaatuista. Kyllä tämä heikosta keskiarvosta huolimatta on juuri ja juuri Hieno ppv.

Wikipedia: WWE WrestleMania XX

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.5.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #82

Next post

Arvio: NWA TNA Maaliskuu 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.