Arvio: WWF Armageddon 1999

Päivämäärä: 12.12.1999

Sijainti: Sunrise, Florida (National Car Rental Center)

Yleisömäärä: 17 054

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 

---

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että on aika mielenkiintoista, että Undertaker on valittu ppv:n posteriin, vaikka mies on ollut poissa ruudusta elokuusta lähtien. No, tietenkin sen on oltava Undertaker, kun ppv:n nimi on Armageddon. Armageddon on yksi näistä uusista väli-ppv:istä, jonka nimistä tapahtumaa ei ollut nähty In Your House -aikana. Armageddon vakiinnuttikin paikkansa WWF:n vuoden viimeisenä ppv:nä saman tien ja toimi tässä roolissa useiden vuosien ajan aina siihen asti, kunnes WWE:lle tuli tämä pakottava tarve ppv:eiden uudelleen nimeämiselle. Selostajinamme tässä tutut ja turvalliset JR ja King.

WWF Tag Team Championship Title Shot

8 Team Battle Royal

Osallistujat: Dudley Boyz, Edge & Christian, Head Bangers, Hardy Boyz, Mean Street Posse (Pete Gas & Rodney), Acolytes, Too Cool, The Godfather & Mark Henry

Koska WWF:llä ei tosiaan vuonna ’99 LHW-divisioona saanut minkäänlaista huomiota (vyö oli edelleen Gillbergillä, joka ei käytännössä edes ollut WWF:n palkkalistoilla tällä hetkellä), oli openerissa vuoden aikana nähty monenmoisia otteluita. Jotkut toimivat show’n avaajana paremmin ja jotkut huonommin. Nyt tarjolla oli suurin osa WWF:n joukkuedivisioonasta tappelemassa siitä, kuka saisi kohdata joukkuemestarit tammikuisessa Royal Rumblessa. Kaikki muut joukkueet ovatkin entuudestaan tuttuja, mutta uutena parivaljakkona tässä nähtiin The Godfatherin ja äskettäin faceksi kääntyneen Mark Henryn muodostama joukkue, josta ei tosin mitään pitkäaikaista tiimiä tullut.

Tämä oli aika perinteinen Battle Royal, kuten saattoi odottaakin. Erityisesti alussa, kun kehässä oli yhteensä 16 painijaa, ei hommassa ollut paljon päätä taikka häntää, vaan ottelu oli pelkkää vastustajien halailua. Kun pari turhinta joukkuetta oli saatu eliminoitua, alkoi meno vaikuttaa enemmän oikealta painilta. Loppua kohti meininki yltyi jopa yllättävänkin viihdyttäväksi, kun mm. Jeff Hardy väläytti taas pari oikein nättiä high flying -liikettä. Toisaalta taas ottelun loppuratkaisujen sekavuudet ärsyttivät, mutta en voi silti kiistää, etteikö virallinen lopetus olisi ollut hemmetin näyttävä. Kokonaisuudessaan siis Battle Royaliksi ihan hyvä, mutta kun yli puolet ottelusta oli silti epämääräistä kehässä pyöriskelyä, niin ei tälle yli kahta tähteä voi antaa.

* * 

Singles Match

Kurt Angle vs. Steve Blackman

Kurt Anglesta oli Survivor Series -debyytin jälkeen tullut täysverinen heel, ja olympiamitalisti olikin aloittanut uransa varsin vakuuttavasti, sillä hän ei ollut toistaiseksi hävinnyt yhtään ottelua WWF-urallaan. Juuri ennen Armageddonia nähdyssä Smackdownissa kävi kyllä tavallaan Anglen kannalta nolosti, sillä hänen joukkueparinsa Steve Blackman selätettiin ottelun päätteeksi. Angle ei kuitenkaan laskenut tuota tappiokseen, koska hän ei itse ollut ratkaisusuorituksessa ollenkaan mukana. Itse asiassa Angle syyttikin tappiosta Blackmania, jonka kanssa hän oli debyyttinsä jälkeen taggaillut ihan jonkin verran, ja tarjosi nyt entiseksi joukkueparikseen muuttuneelle Blackmanille turpalöylyt. Näin ollen face-turnin tehnyt Blackman tietenkin mielelleen tahtoi kostaa Anglen petturimaisuuden.

Tämä oli ihan mukava ottelu. Astetta parempi kuin Anglen ja Shawn Stasiakin kamppailu. Angle oli kyllä hoitanut hommansa todella vakuuttavasti, koska hän sai tässä ottelussa jo aika rajun vastaanoton yleisöltä, joka oli täysin sitä mieltä, että entinen olympiasankari oli p****estä. Angle sai jopa yleisön hurraamaan Steve Blackmanille, joka kuitenkin yleisesti oli kaiken karisman musta aukko eikä toiminut sen paremmin heelinä kuin facenakaan. Kehässä Blackman oli kuitenkin ihan ok, ja niinpä Anglen kanssa ottelusta muotoutuikin kiva vääntö. En silti lähtisi tätä hehkuttamaan vielä erityisen hyväksi, koska varsinkin loppu oli harmillisen kömpelö, eikä tämä muutenkaan nyt mitään loistokasta menoa ollut. Kiva alakortin ottelu silti.

* * ½ 

WWF Women’s Championship
Evening Gown Pool Match
Special Referees: Mae Young & Fabulous Moolah

Ivory (c) vs. Miss Kitty vs. Jacqueline vs. B.B.

Oi kyllä. Ei tässä voi kuin ihailla WWF:n päätöstä palauttaa naisten divisioona vuoden ’98 lopussa, kun reilu vuosi tuon jälkeen mestaruuskuviot olivat näin korkealla tasolla. Aluksi meininki näytti vielä hyvältä, vaikka divarin ykkösnimeksi noussut Sable ei mikään superpainija ollutkaan. Sitten touhu kuitenkin lässähti vähitellen aika pahasti, eikä Ivorysta ja Torista ollut vetämään ketään kiinnostavaa naisten divisioonaa. Seuraavaksi lääkkeeksi koettiin ’70-luvun suurnimen Fabulous Moolahin nostaminen kuvioihin, mutta kun sekään ei toiminut, oli seuraava lääke luonnolisesti siirtyminen T&A-meininkiin. Voi Trish, Lita, Victoria ja Molly Holly… Missä te oikein viivytte? Kyllä Ivorykin toki on ihan ok naispainija, mutta ei hänestä ikinä tämän divarin kärkinimeksi ole ollut. Tämä ottelu oli siis yksinkertaisuudessaan sisääntulorampin viereen pystytetyssä vesialtaassa käyty ottelu, jossa Women’s-mestaruuden voittaisi se nainen, jolla olisi viimeisenä yhä iltapuku yllään. B.B. oli joku WWF:n uusi blondi, jonka painitaidot olivat pyöreä nolla ja joka oli palkattu firmaan tasan yhden, anteeksi… kahden, syyn takia. Miss Kitty puolestaan oli siis ensin Jeff Jarrettin managerina toiminut ja sitten Chynan avuksi siirtynyt leidi. Mitään kummempaa feudia ei tässä taustalla ollut.

Tuleeko ihan oikeasti kenellekään yllätyksenä, että tämä ottelu oli ihan täyttä paskaa? Ei tätä voi painiksi kutsua parhaalla tahdollakaan. Perinteistä Attitude Eran pehmopornomeininkiä, joka voisi toimia Raw’n välipalana mutta ei todellakaan ppv:n naisten mestaruusotteluna. Lisäksi kukaan naisista ei ollut mitenkään hehkutettavan hyvän näköinen. Erityisesti B.B:n rintavarustus oli näyttävän sijaan lähinnä järkyttävä. Antaisin tälle muuten DUD:n, mutta historia-arvonsa takia tämä ansaitsee puolikkaan. Tämä on nimittäin varmaan ainut kerta T&A-meiningillä uhonneen WWF:n historiassa, kun lähetyksessä nähtiin (tarkoituksellisesti) oikeasti paljaat tissit. Ei voi WWF:ää syyttää siitä, ettei painin puutetta koitettaisi aktiivisesti korvata jollain muulla.

½ 

Tag Team Match

Hardcore & Crash Holly vs. Viscera & Rikishi Phatu

Hardcore ja Crash Hollyn joukkuehan oli siis vetänyt koko syksyn gimmickiä siitä, kuinka he ovat super heavyweightejä ja kuinka he painavat yhteensä 800 paunaa, eli noin 375 kiloa. Lisälsi he vaativat jatkuvasti vastustajikseen tosi super heavyweight -painijoita. Silti he olivat koko syksyn vetäneet vain satunnaisia joukkueotteluita ilman suurempaa päämäärää, mutta nyt he vihdoin saivat itsellen vastaansa kaksi todellista super heavyweightia, jotka eivät tosin olleet missään yhteistyössä toistensa kanssa. Rikishi Phatu oli tehnyt juuri WWF-comebackinsa. Aikaisemminhan hän oli urallaan WWF:ssä otellut muun muassa Fatuna ja The Sultanina. Vuoden ’97 Sultan-stintin jälkeen Phatu oli pitänyt parin vuoden tauon ennen comebackiaan. Mitään erityisempää feudia ei tässä taustalla ollut.

Olin periaatteessa hieman yllättynyt, että tämä oli laadultaan ok tv-ottelutasoinen mättö. Kukaan ottelun neljästä painijasta kun ei tosiaan ollut mikään painin supermies, niin siihen nähden nämä neljä onnistuivat esittämään ihan mukavaa ja jopa aika vauhdikasta joukkuepainia. Toisaalta tämä oli pituudeltaankin aika lailla tv-ottelumeininkiä, eli pidempi aika ehkä olisikin tehnyt tästä huonomman, kun näiden neljän olisi pitänyt ruveta kunnolla rakentelemaan ottelua. Nyt ei tarvinnut kuin vetää alusta loppuun niin täysillä kuin he osasivat. Toisin sanoen siis en usko, että nämä neljä pystyvät edes paljon parempaan. Rikishiä oli kyllä ihan hauska nähdä.

* * 

WWF European Championship

British Bulldog (c) vs. D’Lo Brown vs. Val Venis

Tämä oli varsin yksinkertainen alakortin mestaruus”feud”. British Bulldog oli voittanut lokakuussa European-mestaruuden juurikin D’Lo Brownilta, joka yritti nyt saada mestaruutta takaisin itselleen. Brown ei ollut kuitenkaan ainut mestaruudenjahtaaja, sillä myös Val Venis oli kiinnostunut vyön voittamisesta. Valin ja Bulldogin johtamat joukkueet olivat kohdanneet toisensa SurSerissä, ja silloin Venis oli ollut parempi, joten Big Valbowskilla oli kova luotto voittomahdollisuuksiinsa.

Tämä oli mukava Triple Threat -mestaruuskamppailu. Ei mitään hämmästyttävän säväyttävää mutta kaikin puolin toimiva ja paikoitellen ihan näyttäväkin ottelu. Ok, jossain kohdissa oli ehkä vähän epäonnistuneita hetkiä tai muuta vastaavaa, mutta kokonaisuudesta jäi silti hyvä fiilis. Ei European-mestaruusotteluiden tarvitse ollakaan mitään illan suurimpia huippuhetkiä, vaikka ei minulla toki mitään sitäkään vastaan olisi. Tällaisenaan tämä hoiti kuitenkin oikein hyvin oman tonttinsa.

* * ½

Steel Cage Match

Kane vs. X-Pac

Tähän Kanen ja X-Pacin hyvin henkilökohtaiselle tasolle edenneeseen feudiin oli Armageddonin jälkeen saatu vahvasti Attitude Eran tyylistä meininkiä, kun X-Pac oli alkanut väittää haastatteluissa, että Kane on impotentti. Rehellisesti sanottuna en ehkä halua tietää, miten X-Pacilla on niin yksityiskohtaista tietoa Kanen potenssitilanteesta. Muuten feud oli ollut hyvin rajua meinkiä: X-Pac oli muun muassa yrittänyt hyökätä Torin kimppuun ynnä muuta. Tämän Steel Cage Matchina käytävän ottelun oli nyt tarkoitus päättää miesten feud lopullisesti. Tämän Steel Cage Matchin erikoisstipulaatio oli se, että Kane voisi voittaa ottelun vain selätyksellä mutta X-Pac joko kiipeämällä häkistä ulos tai selätyksellä.

Survivor Seriesin ottelussa oli se ongelma, että tiesin näiden kahden pystyvän hyvään otteluun, mutta heille ei vain annettu siihen mahdollisuutta. Nyt homman nimi oli aivan toinen. Tämän oli tarkoitus olla feudin huipentava kamppailu, ja sellainen tämä myös oli. Ehkä hetkittäin homma oli vähän turhan ylibuukattu, mutta pääasiassa se ei kuitenkaan mennyt vielä häiritsevyyden puolelle. Muuten hommassa nähtiin hienoja liikkeitä ja oikein toimivaa häkin käyttöä ja muutenkin intenssiivistä menoa. Erityisesti tykkäsin hiton hienosta lopetuksesta. Kokonaisuutena siis hyvä ottelu. Ei mikään mestariteos, sillä ei näistä kahdesta ihan sellaiseen ole, mutta juuri niin hyvä kuin tarvitsi ollakin.

* * * 

WWF Intercontinental Championship

Chyna (c) vs. Chris Jericho

Chynan ja Chris Jerichon feud ei suinkaan ollut päättynyt sihen, kun Jerichon järkyttävän suureksi häpeäksi Chyna onnistui päihittämään hänet Survivor Seriesissä. SurSeriä seuranneessa Raw’ssa Jericho näyttikin menettäneensä järkensä täysin. Hän nimittäin kaappasi Chynan, vei hänet takahuoneeseen ja löi siellä Chynan peukalon vasaralla palasiksi. Chyna teki kuitenkin paluunsa korjatun peukalonsa kanssa vielä ennen Armageddonia ja pieksi Jerichon pahanpäiväisesti. Molemmat näistä kahdesta tahtoivat siis tätä revanssia yhtä paljon.

Niinhän siinä vain kävi, että Jericho ja Chyna vetäisivät jo toista kertaa peräkkäin ppv:n kovimman ottelun. Tällä kertaa syy ei ole enää läheskään niin paljon ppv:n tasossa, sillä loppujen lopuksi tämä ppv paljastuisi ok:ksi tapahtumaksi. Sen sijaan tämä ottelu oli vielä astetta parempi kuin Survivor Seriesin veto. Kaikki meni vielä paremmin nappiin, missään kohtaa ei tullut kömpelöitä botcheja, ja ottelu oli yksinkertaisesti rakennettu hiton hyvin. Sekä Jericho että Chyna näyttivät hyviltä ja saivat vakuutettua minut taidoillaan. Jos ottelu olisi edes ollut hieman pidempi, olisin voinut harkita jopa huippuluokan arvosanan antamista tälle. Nyt tämä tuntui kuitenkin hieman jäävän kesken. Hieno IC-mestaruuskamppailu kuitenkin varsin vaikean IC-mestaruusvuoden päätteeksi.

* * * ½ 

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. Rock ’n’ Sock Connection

New Age Outlaws oli voittanut joukkuemestaruudet Mankindin ja The Rockin Rock ’n’ Sock Connectionilta hieman ennen Survivor Seriesiä, ja SurSerissä Mankind oli koittanut voittaa joukkuevöitä takaisin itselleen Al Snow’n kanssa, kun Rock oli päämestaruuskuvioissa. SurSerin jälkeen Rock tippui kuvioista pois (tästä myöhemmin lisää), ja niinpä hän palasi hieman vastentahtoisesti vielä kerran Mankindin kanssa yhteen kostaakseen ylimielisille Outlawseille ja viedäkseen näiden joukkuevyöt. Rock ei ollut tosiaan koskaan tykännyt tästä hänen ja Mankindin yhteistyöstä mitenkään kamalasti, mutta Mankind oli sen sijaan aivan hulluna heidän yhteistyöhönsä. Niinpä Mankind olikin vain sanonut pahoitellen hyvälle ystävälleen Al Snow’lle, että hän palaa mielummin joukkueeseen Rockin kanssa, koska he vetävät paremmin yleisöä. Snow oli raivostunut tästä, ja hän olikin tuosta lähtien vannonut kostoa Mick Foleylle.

Tämä alkoi olla tosiaan NAO:n viimeisiä kuukausia joukkue(mestaruus)kuvioissa. Uuden vuosituhannan alkaessa NAO alkaisi olla historiaa, ja WWF:n joukkuedivarin huipulle nousisivat uudet nimet. Ehkäpä ihan hyvä niin. Toisaalta kyllä NAO erityisesti vuonna ’98 ja vielä vuonna ’99:kin teki hyvää ja erittäin tärkeää työtä joukkuedivarissa. Ehdottomasti WWF:n historian legendaarisimpia joukkueita. Tämä heidän vuoden viimeinen mestaruuspuolustuksensa oli itse asiassa oikein mallikasta meininkiä. Toki siitä voi paljon kiittää Rockia ja myös Mankindiä, mutta tämä oli kaikin puolin juuri sellainen ottelu, kuin hyvän joukkuemestaruusottelun pitää ollakin. Hyvä tunnelma, viihdyttävää painia ja muutamia oikein jännittäviä hetkiä. Toki Al Snow’n sekaantumisosuudet latistivat tunnelmaa ehkä hieman, mutta kyllä tämä silti kokonaisuudessaan oli minusta hyvä mestaruuskamppailu laimeahkolla lopetuksella.

* * * 

WWF Championship

Big Show (c) vs. Big Bossman

Kyllä vain, WWF-mestaruuskuviot olivat menneet SurSerissä ihan uusiksi. Alun perin ppv:n Main Eventinä piti olla siis Triple H vs. The Rock vs. Steve Austin, mutta kun kesken tapahtuman mysteerinen henkilö ajoi autolla täysiä Austinin päältä, jäi Austinin paikka vapaaksi. Austinia ei olisi odotettavissa takaisin pitkään aikaan. Sen sijaan Austinin paikan ME:ssä otti Big Show, ja tapahtuman lopuksi mestari-Triple H:ta Austinin loukkaantumisesta syyttävä Vince McMahon saapui paikalle ja auttoi Big Show’n voittoon. Show’sta oli siis tullut päämestari, mutta hänellä oli lisäksi omat vanhat ongelmansa Big Bossmanin kanssa. Kirjoitinkin jo pitkän tarinan SurSerin kohdalla tästä Big Show’n ja Big Bossmanin ensiluokkaisen timanttisesta feudista, joka oli saanut edelleen jatkoa kaiken maailman arkunkaappausepisodienkin jälkeen. Ensinnäkin SurSerin jälkeen Big Bossman kruunattiin ykköshaastajaksi Show’lle, kun hän voitti ykköshaastajuusottelussa The Rockin sen jälkeen, kun Prince Albert törkeästi saapui auttamaan Bossmanin voittoon ottelussa. Pian ykköshaastajuusaseman saavuttamisen jälkeen Bossman saapui pelaamaan mind gameseja isänsä kuoleman takia herkkänä olevan Show’n kanssa. Suurin kolaus tapahtui juuri ennen ppv:tä, kun Big Show’n äidin kotiin murtautunut Bossman sai Show’n murtuneen äidin paljastamaan, ettei kuollut mies ollutkaan oikeasti Show’n isä vaan että Show oli äpärä. Loistavaa viihdettä…

…Harmi vain, ettei ottelua voinut edelleenkään kuvailla samoilla sanoilla. Toisaalta annoin tälle kuitenkin yhden tähden, sillä tämä oli hoidettu sillä osin tyylikkäästi, että tämä oli ymmärretty pitää erittäin lyhyenä, jolloin nämä kaksi onnistuivat vielä rymistelemään siedettävästi. Lisäksi nähtiinhän tässä hiton hieno Chokeslam pöydän läpi ja Show’n näppärä kip up. Muuta mainittavaa ei sitten olekaan. Huono ottelu, ja en voi kuin ihmetellä, miten WWF:ssä tällainen roska nostettiin päämestaruusotteluksi. WCW:ltä tätä olisi voinut odottaa.

*

No Holds Barred Match

Triple H vs. Vince McMahon

Jos edellisessä ottelussa oli menty henkilökohtaiselle tasolle, niin yhtä lailla oltiin tässäkin. Triple H ja Vincehän olivat olleet toistensa vihamiehiä alkusyksystä lähtien, kun pari kuukautta WWF:stä pois ollut Vince teki paluunsa ja haastoi McMahonin suvun muita jäseniä piinaavan Hunterin päämestaruusotteluun, jonka hän voitti Steve Austinin avustuksella. Vince toki vakatoi mestaruuden heti, mutta hänen ja Triple H:n välit eivät todellakaan parantuneet seuraavina kuukausina. Todellisen huippunsa tilanne sai SurSerissä, jossa Vince aiheutti Triple H:n mestaruustappion ollessaan varma, että Hunter oli aiheuttanut Austinin päälle ajamisen. Tämän jälkeen Triple H oli raivoissaan Vincelle, ja miehet aloittivatkin avoimen sodan, jossa Vince hyökkäsi niin brutaalisti Vincen kimppuun, että Hunter sai hankittua Vincelle lähestymiskiellon. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Triple H:lle. Todellinen kuolinisku nähtiin Raw’ssa, jossa Stephanie McMahonin piti viimein mennä naimisiin Testin kanssa. Kaikki oli valmista. Seremonia pidettiin keskellä kehää, kun juuri ennen vihkimishetkeä Triple H asteli paikalle ja pisti titantronin kautta pyörimään videon, jossa Triple H menee huumatun Stephanie McMahonin kanssa naimisiin tienvarsimaistraatissa. Stephanie oli siis virallisesti Triple H:n vaimo! Tämä oli tietenkin täysi järkytys niin Vincelle kuin Stephaniellekin, ja niinpä syntyi tämä ottelu. Jos Vince voittaisi, Triple H:n ja Stephanien avioliitto olisi historiaa. Jos Triple H voittaisi, joutuisi Vince myöntämään hänelle päämestaruusottelun.

Tämä ottelu oli suurin yllätys minulle tästä tapahtumasta. Kuten ole ehkä pariin otteeseen maininnut, olen kerran aikaisemmin joitain vuosia sitten katsonut kaikki nämä WWF:n vuoden ’99 ppv:t, joten minulla on ollut kaikista WWF-tapahtumista jonkinlainen käsitys etukäteen ja muistikuva kaikista suurimmista kuvioista. Sinänsä siis vuonna ’99 ei WWF ole onnistunut tarjoamaan suurempia yllätyksiä minulle. Armageddoninkin kohdalla muistin hyvin tämän ottelun loppuvaiheet ja lopputuloksen, mutta muistin myös sen, että tämä oli mielestäni tuolloin todella vaisu ottelu. Ennakkoluuloani pahensi se, kun tajusin, että tälle non-wrestlerin ja Triple H:n koitokselle olisi luvassa puoli tuntia aikaa. Pelkäsin pahinta, eli todellista unijuhlaa vuosituhannen vaihteen kunniaksi. Toisin kuitenkin kävi. Tämä olikin todella hyvin rakennettu ja erittäin raju ja henkilökohtainen kamppailu, jossa todella selvitettiin miesten välinen paremmuus. Ei tämä siis mikään painin riemuvoitto nyt tietenkään ollut, koska McMahon ei varsinainen painija ole, mutta oli tämä ehdottomasti hyvä ottelu. Hyvä tarina, hyvä rakenne ja pari oikeasti rajua bumppia. Kokonaisuudessaan siis kaikkea, mitä tämän piti ollakin. Erityisen paljon plussaa toimivasta loppuratkaisusta ja ottelun post match -meiningistä, joka aloitti aivan uuden aikakauden. Tuo aikakausi saakin minut odottamaan innolla uutta vuosituhatta ja jätti kokonaisuudessaan tästä tapahtumasta oikein hyvän fiiliksen.

* * *

---

Niin vain kävi, että ME:n lisäksi myös koko tapahtuma jätti minulle kokonaisuudessaan yllättävän hyvän fiiliksen. Olin odottanut etukäteen, että Armageddon olisi varsin onneton ppv, mutta tämähän oli jopa kivaa menoa! Tosin ei meille yhtään ****-ottelua tarjottu, mutta Jericho vs. Chyna oli todella lähellä sitä, ja lisäksi useampi muukin ottelu oli oikein hyvää menoa. Ainoat huonot ottelut olivat naisten ottelu (odotetusti) ja WWF-mestaruusottelu, mutta nekin osattiin pitää lyhyinä. Kokonaisuudessaan tämä oli siis mielestäni Ok. Ei nyt siis mitään vuoden kärkikastia, mutta ihan kiva tapahtuma kuitenkin.

Wikipedia: WWF Armageddon 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.11.2011