2001ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Backlash 2001

Päivämäärä: 29.4.2001

Sijainti: Rosemont, Illinois (Allstate Arena)

Yleisömäärä: 15 592

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Backlash järjestettiin jo kolmatta vuotta peräkkäin ensimmäisenä ppv:nä WrestleManian jälkeen. Ppv oli siis ottanut oman paikkansa niin sanotusti uuden WWF-vuoden ensimmäisenä ppv:nä. WrestleMania oli päättänyt tietyn aikakauden tällä kertaa tavallista merkittävämmin. Sen lisäksi että WM:n ME:ssä nähtiin yksi historian suurimmista heel-turneista, alkoi suurin Attitude Era olla vähitellen ohi. Samalla kokonaan uusi aikakausi kolkutteli nurkilla, kun WWF omisti nyt sekä WCW:n että ECW:n ja merkittävän osan heidän painijoistaan (vaikkeikaan WCW:n ME:läisistä kuin aivan murto-osan). Proomotio mietti Vince McMahonin johdolla parhaillaan, mitä he oikein saisivatkaan WCW:n ja ECW:n materiaalilla aikaan. Sen tulisimme seuraavina kuukausina näkemään. Tätä ppv:tä selosti uusi mahtava selostuskaksikkomme JR ja Paul Heyman.

Six Man Tag Team Match

Dudley Boyz vs. X-Factor

Tässä alettiin nähdä ensimmäisiä ECW-nimiä ppv-tason otteluissa. Spike Dudley oli siis tehnyt WWF-debyyttinsä pari viikkoa ennen WrestleManiaa ja integroitunut saman tien Dudley Boyz -porukkaan kahden velipuolensa D-Von Dudleyn ja Bubba Ray Dudleyn kanssa. Viime aikoina tällä Dudley-kolmikolla oli ollut suuria ongelmia X-Factorin kanssa. X-Factor oli X-Pacin maaliskuun alussa perustama uusi stable, johon hän rekrytoi vastikään WWF-debyyttinsä tehneen Justin Crediblen ja vuodenvaihteesta asti tyhjillään harhailleen Albertin. Tämä uusi heelkolmikko kylvi kauhua WWF:n alakortissa, ja nyt he olivat sitä mieltä, että he ansaitsiviat paljon enemmän huomiota kuin olivat tähän mennessä saaneet. Huomion saaminen helpottuisi heidän päättelynsä mukaan huomattavasti, jos he saisivat näytettyä legendaariselle Dudley-porukalle kaapin paikan.

Miksi Justin Credible ei paininut farkkushortseissa? Ei p****le. Siinä on yksi niistä harvoista painijoista, joille ei vaan minkäänlainen muu attire sovi. Pitkälahkeiset slimmit painihousut ovat yhtä kaukana Justin Crediblestä kuin John Cenasta. Aa, niin. Pitäisikö tästä ottelustakin sanoa jotain? No, sehän oli oikeastaan parempi kuin olin odottanut. Pelkäsin tästä varsin yhdentekevää parhaimmillaankin tv-ottelumeininkiä muistuttavaa kuuden miehen satunnaismäiskintää. Sen sijaan kaikilla näytti olevan työkengät jalassa, ja erityisesti uudet tulokkaat S. Dudley ja Credible tarjosivat oikein hyviä otteita. Muutenkin ottelun tempo oli paljon vauhdikkaampi kuin olisin koskaan kuvitellut, ja homma pysyi alusta loppuun mielenkiintoisena ja oikeasti kivan näköisenä. Kunniaa on myös annettava Albertille, jonka Double Underhook Suplex oli oikeasti hieno. Eihän tämä nyt siis tosiaan mikään laadullisesti erityinen superopener ollut, mutta sellainen kiva ja menevä koitos, joka tempaisi mukaan show’hun.

* * ½ 

Jos jotain sattuu kiinnostamaan WWF Light Heavyweight -vyön kohtalo (WWF:ää ei ainakaan), niin nyt on sopiva hetki päivittää kyseisen läpyskän tilanne, koska WWF:kin päätti ensimmäistä kertaa vuoden aikana mainita kyseisen vyön jollain tavalla ppv:ssään asti. WWF ei tosiaan ollut tähän WCW:n Cruiserweight-hömpötykseen ollut lähtenyt mukaan. No, Dean Malenko oli pitänyt LHW-vyötä edellisen vuoden WrestleManian ajoilta aina vuoden 2001 helmikuuhun asti. Tuolloin hän hävisi vyön Crash Hollylle Heatissa. Kyllä, niin merkittävä tuo vyö oli. Crash ei vyön kanssa pahemmin ainakaan Raw’ssa esiintynyt, eikä hänellä ollut mitään asiaa esim. WM:ään. Nyt hän oli päässyt sentään puolustamaan mestaruuttaan ennen ppv:tä käydyssä Heatissa! Tuossa suurottelussa hän sai vastaansa ECW:stä WWF:ään saapuneen Jerry Lynnin, joka – kyllä vain – voitti mestaruuden itselleen. Itse ppv:ssä tuoretta mestaria ei tietenkään esimerkiksi haastateltu, mutta ppv-katsojillekin sentään näytettiin, kuinka Lynn voitti vyön Heatissa. Hienoa.

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Rhyno (c) vs. Raven

Jos LHW-vyö ei ollut paljon esillä, niin Hardcore-vyö oli sitten senkin edestä. Lisäksi vyö oli oikeasti ottanut uuden suunnan edellisen vuoden vitsimeiningistä ja Blackmanin tylsyyskauden ajoista. Nyt vyön perässä olivat oikeasti vaaralliset ja vakavasti otettavat painijat. Tässä kaksi hyvää esimerkkiä heistä. Rhyno teki tässä ppv-otteludebyyttinsä puolustaessaan pari viikkoa WrestleManian jälkeen voittamaansa Hardcore-mestaruutta. Vastaansa tämä raivoisa ja pelottava ihmispeto sai entisen moninkertaisen HC-mestarin Ravenin, joka ihan oikeasti tuntui olevan face näissä HC-kuvioissa. Se tuntuu niin älyttömältä, koska on tottunut aina pitämään Ravenia heelinä.

Jos kehuin WrestleManian HC-mestaruusottelua siitä, että se oli todellinen brutaali tappelu mestaruudesta, niin tämä oli sitä vieläkin enemmän vaikka hyvin toisella tapaa. WM:n ottelu oli semmoinen vihainen mäiskintä, jossa tosiaan niiden suurten spottien (vaikka niitäkin oli) sijaan keskityttiin enemmän yleisesti siihen hardcoretunnelmaa hönkineeseen tappeluun. Tässä taas pysyttiin koko ajan ringsidealueella ja samalla keskityttiin paljolti juuri niihin spotteihin. Samalla tämä oli kiistatta paras ppv:ssä käyty Hardcore-mestaruusottelu tähän mennessä ja sellainen HC-ottelu, josta nykypainissa voitaisiin ottaa hitosti oppia. Minun kaltaiselle HC-painidiggarille tämä oli kuin etuaikainen joulu. Perkeleen stiffiä menoa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Molemmat pistävät kroppansa aivan täysillä likoon ja tarjoavat sellaisia bumppeja, ettei hurjemmista väliä. Mieleen jäi muun muassa Rhynon älytön loikka teräsportailta suoraan terästuolin päälle ja loppupuolella nähty Gore ostoskärryn läpi. Lisäksi ottelu oli oikeasti hiton jännittävä: tuli ihan huomaamatta istuttua tuolinreunalla tätä katsoessa. Tämän tyylisen ottelun on aika hankala päästä huippuottelutasolle, koska liika pituus olisi syönyt tästä sitä tiettyä menoa pois, mutta silti tällä rakenteella tästä tuntui se joku jäävän huippuottelutasosta vielä jäävän puuttumaan. Tässä oltiin kuitenkin todella lähellä sitä. Huikea koitos, kemiat pelasivat näillä kahdella hienosti yhteen.

* * * ½ 

Duchess of Queensberry Rules Match

William Regal vs. Chris Jericho

Chris Jericho oli menettänyt (comissioner-Regalin suotuisella avustuksella) rakkaan Intercontinental-mestaruutensa, mutta sekään ei riittänyt brittiläis-comissionerillemme, joka ei yksinkertaisesti voinut sietää Chris Jerichon pärstää. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että Jericho jaksoi viikosta toiseen viihdyttä yleisöä aukomalla päätään Regalille mitä monipuolisimmilla tavoilla. Nyt Regal oli kuitenkin keksinyt ovelan tempauksen buukatessaan itsensä ja Jerichon välille Duchess of Queensberry Rules Matchin (ja kyllä, se kirjoitettiin todellakin Queensberry joka kerta ppv-lähetyksessä eikä Queensbury niin kuin nämä muka englantitietoiset wikipediat jne. väittävät). Ottelun idea oli siis se, että brittiläinen herrasmies Regal oli kutsunut Queensberryn herttuattaren Brittein saarelta asti tähän ppv:hen vieraaksi, ja herttuatar itse sai päättää ottelun säännöt. Hieman häiritsevä seikka oli se, että kehäkellonkaan soidessa ottelun sääntöjä eivät tuntuneet tietävän muut kuin ringsidellä istuva herttuatar ja William Regal (ja Paul Heyman).

Tämä ottelu muistutti idealtaan hyvin paljon edellisenä syksynä WCW:ssä nähtyä Lance Storm vs. Mike Awesome -ottelua, jossa ottelun erikoistuomari Jacques Rougeau keksi otteluun sääntöjä sen edetessä niin, ettei Lance Storm vain voisi hävitä. Tuossa ottelussa homma rupesi ärsyttämään nopeasti, mutta tässä se oli hoidettu paljon paremmin ja oli pitkään jopa hauskaa. Lopussa alkoi ehkä vähän turhauttaa, mutta pitkään se toimi hyvin. Hauskuutta lisäsi se, että Paul Heyman oli aivan mahtava esittäessään koko ajan mukamas tietävänsä ottelun säännöt, vaikkei hän oikeasti tiennyt asiasta mitään. Toki tätä samaa esitti tuossa Storm vs. Awesomessa Mark Madden, mutta Heyman hoiti jutun about miljoona kertaa paremmin. Ilman Heymania tämä olisi jäänyt jälkeen WM-ottelun tasosta, mutta ihan pelkästään nuo loistavat kommentit (ja JR:n reaktiot niihin) pitivät tätä hiton viihdyttävänä. Lisäksi ottelun idea oli ihan hauska, vaikka lopussa söikin vähän turhan paljon painista. Ja sitten on vielä sekin piirre, että paini oli taas oikein viihdyttävää ja kivaa katsottavaa, kun siinä muutaman kerran päästiin kunnolla vauhtiin. Kokonaisuutena voin siis sanoa pitäneeni tätä hyvänä otteluna, vaikka puhtaasti laadullisesti jäätiin jälkeen WM-ottelusta.

* * * 

30 Minute Ultimate Submission Match

Kurt Angle vs. Chris Benoit

Kurt Anglen ja Chris Benoit’n feud ei ollut siis suinkaan päättynyt WrestleManiaan, jossa Kurt Angle otti halpamaisesti voiton roll upilla, jonka aikana hän kiskoi Benoit’n pöksyistä. Benoit oli raivoissaan lopputuloksesta, koska hän oli ottelun aikana laittanut Anglen luovuttamaan, mutta tuomari oli ollut tuolloin poissa pelistä. Niinpä hän jatkoi Anglen kimppuun käymistä, ja Angle puolestaan yritti kaikein keinoin vältellä Benoit’n kohtaamista. Anglen mukaan hän oli jo osoittanut olevansa parempi tekniikkapainija kuin Chris Benoit. Lopulta hänen oli kuitenkin suostuttava Benoit’n ultimaattiseen haasteeseen. Miehet ottelisivat puoli tuntia kestävän ottelun, jossa ainoana ratkaisusuorituksena kelpaisi luovutus. Enemmän ratkaisusuorituksia (eli luovutuksia) saanut painija voittaisi.

Kuulun tämän ottelun osalta siihen joukkoon, joka pitää tätä hienona huipputason koitoksena ja samalla siis parempana kuin WrestleManian ottelua. Toki vaikutusta saattaa olla sillä, että turhankin helposti pidän tämänkaltaisia pitkiä otteluita hyvin helposti hienoina… En tosin mitenkään automaattisesti, sillä pahimmillaan pitkä ottelu voi olla myös todella tylsä. Tämä taas oli äärimmäisen kaukana tylsästä, vaan sen sijaan koitos oli sekä mielenkiintoinen että oikeasti hiton viihdyttävä. Äijät täräyttelivät hienoja submission-liikkeitä toisensa perään ja ottelussa kerrottiin oikeasti tietynlaista tarinaa samalla, kun kaverukset uupuivat silminnähden sitä enemmän mitä pidemmälle ottelu eteni. Todella mielenkiintoista seurattavaa, ja niinpä tekniikkapainikoitoksena ehdottomasti parempi kuin WM:n ottelu. WM:ssä homma tuntui jäävän vähän kesken ja odottamaan sitä, että molemmat antavat kaikkensa. Tässä he sen todella tekivät. Silti tämäkään ei ollut läheskään se kaikkien aikojen paras Angle/Benoit, koska välillä miesten luovutusliikevalinnoista ja toisen ruumiinosien telomisesta tuntui puuttuvan kaikki logiikka. Lisäksi lopetus tuli turhan nopeasti ja löysästi. Lisäksi ottelussa nähtyjen ratkaisusuoritusten määrästä voi olla montaa mieltä. Minusta tämä malli toimi hyvin.

* * * * 

Last Man Standing Match

Big Show vs. Shane McMahon

Shane McMahonin ja hänen isänsä Vincen raivoisa vihanpito ei ollut suinkaan päättynyt WrestleManiaan, vaan se oli saanut vasta alkunsa siellä. Vince oli edelleen raivoissaan siitä, kuinka Shane oli ostanut koko WCW:n ja tämän painijat hänen nenänsä edestä. WM:n jälkeen Shane alkoikin rekrytoida tiettyjä painijoita WWF:n riveistä omaan WCW-porukkaansa. Yksi ensimmäisistä hankinnoista oli Shanen vanha tuttu Big Show. Tilanne näytti Shanen kannalta hyvältä, kun Vince oli ahdistettuna nurkkaan, kunnes eräässä Raw’ssa Vince kutsui Shanen ja Big Show’n kehään, ja promottelun päätteeksi Big Show kääntyikin Shanea vastaan ja liittyi Vince McMahonin johtamaan porukkaan! Tuosta lähtien Big Show’sta tuli Vincen oma henkivartija, jonka päällimmäisenä tehtävänä oli Vincen oman pojan fyysinen ja henkinen tuhoaminen. Vince päätti lopettaa Shanen uran buukkamalla tämän Last Man Standing Matchiin Big Show’n kanssa. Shane O’Mac ei tästä kuitenkaan hätkähtänyt vaan jatkoi samalla tavalla taistelemistaan Vinceä vastaan. Shane jopa vertasi ppv:tä edeltävässä SD!:ssä itseän Jaakko ja pavunvarsi -kirjan Jaakkoon, joka kaataisi ylimielisen ja kömpelön hirviön.

Nämä Shanen vertaukset ovat aina yhtä loistavia. Viime keväänä kun nämä kaksi kohtasivat JD:ssä (silloin Shane oli heel ja Show face), Shane vertasi itseään Leijonakuninkaan Simbaan. Nyt oli vuorossa Jaakko ja pavunvarsi. Mitäköhän seuraavaksi? Taustatarinan lisäksi toinen mainittavan hieno juttu oli se, että tässä ppv:ssä kuultiin ensimmäistä kertaa Shanen uusi sisääntulomusiikki Here Comes The Money. Siihen asti Shane oli käyttänyt isänsä No Change in Hell -biisiä. Ottelusta pitää sanoa sen verran, että jo toisen kerran vajaan vuoden sisällä nämä onnistuivat kiskaisemaan odotettua paremman ottelun kasaan. En vieläkään jaksanut uskoa, että nämä pystyisivät välttämättä edes tv-ottelutasoiseen mäiskintään, mutta niin vain he aloittivat ihan viihdyttävän näköisen HC-rymistelyn, jossa ei toki sinänsä ollut mitään kovin uniikkia mutta jota oli ihan kiva katsella. Puolivälissä hommaan tuotiin mukaan sekaantumiset, jotka tavallaan ärsyttivät, mutta toisaalta ylibuukkaus toimi tässä hyvin. Lopputaistelu olikin sitten taas kivaa katsottavaa ja itse lopetus jälleen kerran ihan h**vetin huikea spotti. Ei voi kun nostaa Shanelle hattua. Siitä jo lisäpuolikas tälle muuten tv-ottelutasoiselle HC-mäiskinnälle. Nämä kaksi oikeasti pystyvät parempaan kuin paperilta katsottaessa luulisi. Lisäksi tämä toimi hienosti tässä kohtaa tuon edellisen tekniikkaväännön jälkeen.

* * ½ 

WWF European Championship

Matt Hardy (c) vs. Christian vs. Eddie Guerrero

Matt Hardy voitti ppv:tä edeltäneessä Smackdownissa uransa ensimmäisen singles-mestaruuden WWF:ssä, kun hän päihitti Eddie Guerreron. Guerrero tietenkin tahtoi mahdollisuuden voittaa mestaruutensa takaisin, ja niinpä uusintaottelu buukattiin heti Backlashiin. Vielä ennen ppv:tä paikkansa otteluun keplotteli comissioner-Regalin avulla myös Christian.

Tämä oli juuri sellainen hyvällä tavalla toimiva väliottelu kahden ison ottelun ja ME:n välillä. Hieno osoitus siitä, että curtain jerkin ei tarvitse olla mikään tylsä paskaottelu. Toki on totta, ettei yleisö ollut hommassa täysillä mukana ja että ottelu olisi varmasti pidempänä versiona voinut olla huomattavasti parempi, mutta kyllä tästä silti jäi hyvä fiilis, kun ottaa huomioon, missä paikassa tämä ottelu oli. Erityisesti Matt Hardyn vakuuttava DDT ja Eddien Brainbuster apronilta kehään sisälle olivat näyttäviä. Muutenkin pakka pysyi kasassa, vaikka lopussa otteluun sotkettiinkin sekaantumisia. Ei minulla ole tästä siis mitään huonoa sanottavaa, vaikkei mihinkään huikealle tasolle yllettykään.

* * ½ 

WWF Championship
WWF Intercontinental Championship
WWF Tag Team Championship

The Two-Man Power Trip vs. Brothers of Destruction

Noniin, tässä on se koko alkuvuosituhannen (ja pitkän aikaa myöhemminkin) yllättävin ja samalla kovin heel-turn. Kyllä vain, Steve Austin oli kääntynyt heeliksi WrestleManian Main Eventissä. Hän lyöttäytyi yhteen pahimman vihamiehensä Mr. McMahonin kanssa, kun Vince auttoi Austinin voittoon ottelussa Rockia vastaan. Ottelun jälkeen yleisö sai seurata shokeerattuna, kuinka entinen auktoriteetteja vihaava mies juhli yhdessä McMahonin kanssa. IWC:n yleinen mielipide taitaa olla se, että tämä Austinin heel-turn oli huonoin mahdollinen ratkaisu, mutta minä rakastin tätä käännöstä. Tämä kaveri oli ollut face vuoden 1997 WrestleManiasta asti. Jotain uutta alettiin jo tarvita. Ja uutta myös todella saatiin, koska Vincen kanssa liittoutumisen lisäksi Austin aloitti WM:n jälkeisessä Raw’ssa yhteistyön sen miehen kanssa, jota vastaan hän oli otellut verisimmät ottelunsa viime kuukausien aikana. Austin ja Triple H muodostivat McMahonin manageroiman voimakaksikon, joka mm. pieksi The Rockin ulos WWF:stä (oikeasti Rock lähti kuvaamaan Skorpionikuningasta). Samassa Raw’ssa Austin julisti, ettei hän ole kenellekään selitystä velkaa toiminnastaan. Vincen ja comissioner-Regalin avulla Triple H voitti IC-mestaruuden Chris Jericholta, ja näytti siltä, ettei kukaan voisi pysäyttää heitä. Tällöin vastaan asettuivat tiiviin yhteistyön aloittaneet Kane ja Undertaker, jotka olivat voittaneet joukkuemestaruudet pian WM:n jälkeen. Rajujen yhteenottojen päätteeksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin buukata BL:ään ottelu, jossa oli pelissä kaikki mestaruudet.

Tämä ottelu osoittaa hyvällä tavalla sen, kuinka tärkeää tunnelma ja kunnon toimiva rakentelu ovat minulle painiottelussa. Esimerkkinä toimikoon NWO:n Rock-Angle, joka oli painillisesti ehdottomasti tätä parempi koitos, mutta se oli ensinnäkin väsätty kasaan aika tyhjästä ja toisaalta pilattu lopussa pahasti typerällä buukkauksella. Siinä ei ollut suuren ottelun tunnelmaa tai rakennetta. Tässä taas puolestaan oli aivan huikea tunnelma. Jokaikinen katsoja yleisössä eli täysillä tässä ottelussa mukana. Edes pituus ei tuntunut liialliselta, kun meno oli niin sähköistä. Sen lisäksi ottelu oli rakenneltu tosi viisaasti. Joku sanoo rauhallisia vaiheita restholdeiksi ja naurettavaksi ottelun pitkittämiseksi, mutta tässä tapauksessa ne olivat minusta kaukana siitä. Kanen loukkaantunutta kättä telottiin oikeasti vakuuttavasti, ja ottelu eteni tasaisen varmasti ja viihdyttävästi sitä kliimaksikohtaa päin. Lopun sekaantumisetkaan eivät haitanneet, koska tähän otteluun ne kuuluivat. Loppu oli sitten kunnon tykitystä, joten loppujen lopuksi tästä jäi ME:nä aivan yhtä hyvä maku suuhun kuin Angle-Rockista, vaikka Angle-Rock olikin painillisesti moninkertaisesti tätä erikoisempi ja parempi.

* * * ½ 


Alaspäin tultiin WrestleManiasta ja myös kahdesta muusta tämän vuoden ppv:stä. Silti taso pysyi edelleen tosi kovana, ja tässäkään ei ollut yhtään huonoa hetkeä. Jokaisen ottelun kohdalla viihtyi, ja paketti pelasi hyvin. Silti tässä oli aika paljon sitä WrestleManian jälkilöylymeininkiä, ja uudet yllätykset puuttuivat vielä tässä kohtaa. Lisäksi mitään ihan tajunnanräjäyttävää MOTY(C)-ottelua ei nähty, joten tämä on ”vain” Hyvä. WWF:llä on toistaiseksi ollut aivan perhanan kova vuosi.

Wikipedia: Backlash 2001

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.10.2012

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania X-Seven

Next post

Arvio: WWF Insurrextion 2001

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.