Arvio: WWF Backlash 2002

Päivämäärä: 21.4.2002

Sijainti: Kansas City, Missouri (Kemper Memorial Arena)

Yleisömäärä: 12 489

WWF:n tilanne oli kokenut täysmuutoksen WrestleMania X8:n jälkeen. Kayfabessa Ric Flair palasi WWF:n osaomistajaksi WM:ään asti kestäneen hyllyttämisensä jälkeen, mutta WWF:n johtokunta päätti, etteivät toistensa kurkuissa kiinni olevat Flair ja Vince McMahon pystyisi johtamaan firmaa enää yhdessä. Niinpä heti WM:n jälkeisellä viikolla julistettiin, että yhtenäisen WWF:n aika olisi ohi. Promootio pitäisi jakaa kahtia niin, että Flair ottaisi toisen puoliskon haltuunsa ja McMahon toisen puoliskon haltuunsa. Kahtiajako toteutettaisiin niin, että WWF:n kahdesta tv-show’sta Raw’sta ja Smackdownista tulisi omat brändinsa, jossa olisi omat painijansa. Toisen brändin painijat eivät voisi esiintyä toisen brändin show’ssa. Yhteiset ppv:t kuitenkin säilyisivät. Ric Flairista tuli Raw’n johtaja ja Vince McMahonista Smackdownin pomo. Painijat jaettiin tasan kahden brändin välillä maaliskuun viimeisessä Raw’ssa, joka oli historiallinen WWF Draft -jakso. Tuon jakson aikana Flair ja McMahon saivat valita 10 painijaa (tai ryhmittymää) omaan show’hunsa. Loput jäljelle jääneet painijat jaettiin kahden brändin välillä show’n jälkeen WWF.comissa nähdyssä arvonnassa.

Lopulta kaikki painijat olivat päässeet joko Raw’n tai Smackdownin rosteriin – kaikki paitsi kolme. Undisputed WWF -mestari Triple H ja WWF Women’s -mestari Jazz eivät päässeet kummankaan show’n rosteriin, koska sekä Raw’n että SD!:n painijoilla oli oikeus tavoitella noita vöitä. Niinpä Triple H ja Jazz esiintyivät molemmissa show’issa, kunnes he häviäisivät vyönsä. Sen sijaan muista mestaruuksista tuli yksin sen show’n omaisuutta, johon hallitseva mestari oli draftattu. Kolmas rosteritta jäänyt nimi oli ”vapaa agentti” Steve Austin, joka ei ollut paikalla draft-jaksossa, mutta brand split viimeisteltiin Draft Raw’ta seuranneessa jaksossa, jossa Steve Austin valitsi Raw’n omaksi show’kseen.

Todellinen syy tälle brand splitille oli tietenkin se, että ECW:n ja WCW:n kaatumisen jälkeen WWF oli haalinut itselleen runsaan määrän noiden promootioiden tähtiä. WWF:ssä oli ollut jo entuudestaan aikamoinen kasa isoja nimiä, ja nyt kaikille ei enää millään riittänyt ruutuaikaa. WrestleMania oli taidonnäyte siitä, kuinka mahdollisimman suuri joukko isoja nimiä yritettiin saada samaan ppv:hen, ja silti esimerkiksi Big Show ja Test jäivät ulkopuolelle. Tv-lähetyksissä tilanne oli monin verroin pahempi, kun monille painijoille ei riittänyt ollenkaan aikaa. WWF uskoi brand splitin helpottavan tilannetta ratkaisevasti ja luovan samalla kilpailua firman sisälle, kun kilpailu ulkopuolisten promootioiden kanssa oli kuollutta. Henkilökohtaisesti minä rakastan brand splitiä. Tämä seuraavien vuosien meno on tietyllä tavalla aivan sitä kultaisinta aikaa, kun brändeillä on omat painijansa (ja myöhemmin omat ppv:nsä ja kokonaan jaetut mestaruudetkin). Tätä aikaa minä kaipaan edelleen.

WWF Draftin jälkeen brändien rosterit näyttivät tältä:

Molemmissa show’issa esiintyvät painijat:
Triple H (Undisputed WWF Champion)
Jazz (WWF Women’s Champion)

Raw:
Ric Flair (Owner)
Rob Van Dam (WWF Intercontinental Champion)
William Regal (WWF European Champion)
Raven (WWF Hardcore Champion)
Steve Austin
Undertaker
nWo (Kevin Nash, Scott Hall & X-Pac)
Kane
Booker T
Big Show
Bubba Ray Dudley
Brock Lesnar
Bradshaw
Steven Richards
Matt Hardy
Jeff Hardy
Mr. Perfect
Spike Dudley
D-Lo Brown
Shawn Stasiak
Goldust
Justin Credible
Boss Man
Tommy Dreamer
Crash Holly

Lita
Terri
Jacqueline
Trish Stratus
Molly Holly

Smackdown:
Vince McMahon (Owner)
Billy & Chuck (WWF Tag Team Champions)
Billy Kidman (WWF Cruiserweight Champion)
The Rock
Kurt Angle
Chris Benoit
Hulk Hogan
Edge
Rikishi
D-Von Dudley
Mark Henry
Maven
Tajiri
Chris Jericho
Albert
The Hurricane
Al Snow
Lance Storm
Diamond Dallas Page
Scotty 2 Hotty
Christian
Test
Faarooq
Tazz
Hardcore Holly
Val Venis
Perry Saturn

Ivory
Torrie Wilson
Stacy Keibler

Nyt brand splitistä oli kulunut jo pari viikkoa, ja oli aika järjestetää ensimmäinen Raw’n ja SD:n yhteinen ppv, jossa painijat olivat ensimmäistä kertaa parin viikon tauon jälkeen saman katon alla. Ennen BL:ää oli rostereissa nähty jo hieman muutoksia, sillä Raw oli hankkinut Austinin lisäksi rosteriinsa toisenkin aika ison nimen. SD puolestaan oli solminut sopimukset Hugh Morruksen, Chavo Guerreron ja Godfatherin kanssa ja samalla joutunut luopumaan Diamond Dallas Pagesta, joka oli lähtenyt WWF:stä pysyvästi. Tazzkaan ei enää hyödyttäisi SD:n painijakalustoa, sillä hän oli useiden loukkaantumistensa päätteeksi ripustanut painibuutsit naulaan ja ryhtynyt täysipäiväisesti color commentatoriksi. Muutos ei ollut suuri, sillä hän oli jo viime vuosien aikana välillä vastannut tuosta työstä. Nyt Tazz muodosti Michael Colen kanssa SD:n selostajakaksikon JR:n ja Kingin jatkaessa Raw’n selostamista. Tässä ppv:ssä selostajina olivat vielä ainoastaan JR ja King.

WWF Cruiserweight Championship

Billy Kidman (c) vs. Tajiri

Ppv:n avasi Smackdownin uusi ylpeys, Cruiserweight-divisioona. Pieni taustoitus lienee paikallaan, koska kevytsarjalaisia ei ollut nähty ppv:ssä Survivor Seriesin jälkeen. Invasion-kuvion loputtua tilannehan oli se, että WWF:ssä oli kaksi kevyen sarjan mestaruutta: X-Pacin hallussa pitämä WWF Light Heavyweight -mestaruus ja Tajirin omistama WCW Cruiserweight -mestaruus. Vyöt oli tarkoitus yhdistää SurSerissä, mutta X-Pacin loukkaantuminen esti tuon ottelun. Niinpä heti SurSerin jälkeen X-Pacin Light Heavyweight -vyö yhdistettiin Cruiserweight-mestaruuteen, ja tästä yhdistetystä mestaruudesta tuli nimeltään WWF Cruiserweight -mestaruus. Mestarina jatkoi CW-vyötä hallinnut Tajiri, joka pitikin vyötä hallussaan koko alkuvuoden 2002, koska vyölle ei kaiken muiden kiireiden keskellä ollut uhrattu yhtään ajatusta. Kuitenkin heti WM X8:n jälkeen Tajiri hävisi mestaruutensa vanhalle kiistakumppanilleen Billy Kidmanille, ja kun molemmat miehet draftattiin SD!:hen, alkoi heidän feudinsa saada selvästi enemmän huomiota sinisessä brändissä. Mestaruustappion jälkeen Tajirista oli myös alkanut kuoriutua halpamainen nilkki, joka kohteli tyttöystäväänsä Torrie Wilsonia todella huonosti ja oli mustasukkainen siitä, miten paljon hän sai huomiota muilta miehiltä.

Noniin, nyt puhutaan asiaa. Tämä oli ensimmäinen CW-mestaruusottelu sitten SummerSlamin, ja juuri tällaista näiden otteluiden kuuluisi ollakin. On hienoa nähdä tämä aika, kun WWF vihdoin tajusi alkaa satsata CW-divariinsa. On vain suunnaton harmi, että se kiinnostus divariin panostamiseen kuitenkin lopulta päättyi surkeasti. No, nautitaan tästä sen aikaa, kun tätä kestää. Ottelu oli juuri sellaista erittäin viihdyttävää kevyen sarjan painijoiden menoa kuin sopi toivoakin. Aluksi nähtiin teknisempää ja rauhallisempaa painia, josta siirryttiin sitten asteittain suurempiin ja koko ajan näyttävämpiin liikkeisiin. Esimerkiksi Kidmanin Dropkick-counter Tajirin Handspring Elbow’hun oli pirun hieno. Lopetuskin oli juuri sellainen kuin tällaisessa ottelussa kuuluu olla: hurjia finishereitä ja oikeasti jännittäviä hetkiä. Hieno ja todella vauhdikas kokonaisuus, josta innostuin suuresti. Vain aika oli huippuarvosanan rajana.

* * * ½

Singles Match

Scott Hall vs. Bradshaw

Illan ensimmäinen Raw-ottelu. New World Order oli kokenut suuren muutoksen WM X8:ssa, kun yleisö ei suostunut buuaamaan Hollywood Hoganille vaan tarjosille tälle illan suurimmat popit. Niinpä Hoganin ja Rockin ottelun jälkeen nWo-kumppanit Scott Hall ja Kevin Nash yrittivät hyökätä Hoganin kimppuun, mutta Hogan ja Rock pieksivät Outsidersit ulos kehästä. WM:n jälkeisellä viikolla Hall ja Nash kävivät uudestaan Hoganin kimppuun. Tällä kertaa he jäivät voitollisiksi, sillä X-Pac teki paluunsa kuukausien tauon jälkeen ja liittyi nWo:hon auttamalla kaksikkoa pieksemään Hoganin ja sprayaamaan nWo-logon tämän selkään. Draftin jälkeen Hoganista ei ollut nWo:lle enää huolta, sillä Hogan draftattiin SD:hen ja koko nWo Raw’hon. Siellä he joutuivat kuitenkin uusien ongelmien eteen, sillä Steve Austin, Kane ja Bradshaw olivat yhdistäneet voimansa ja päättäneet hankkiutua eroon nWo:sta. Bradshaw’lle kaavailtiin selvästi siis pushia, kun hänet oli nyt erotettu Faarooqista Draftin avulla. Suunnitelmat eivät kuitenkaan menneet ihan putkeen, sillä pian brand splitin jälkeen Kane loukkaantui oikeasti. Storylinessä hänet kirjoitettiin ulos niin, että nWo pieksi hänet kylmäksi, minkä seurauksena Ric Flair hyllytti Kevin Nashin (joka oli niin ikään loukkaantunut oikeasti). Näiden moninaisten vaiheiden jälkeen olimme siis tilanteessa, jossa nWo:n Scott Hall otti yhteen Bradshaw’n kanssa. Juuri ennen ottelun alkua Bradshaw’n ringsidelle saapui Smackdownin rosteriin kuuluva Faarooq, joka auttoi vanhaa kaveriaan yhden illan ajan.

Annan ottelulle puolikkaan lisää ensinnäkin ihan sen takia, että nyt yleisö oli mahtavasti nWo:ta vastaan. Lisäksi X-Pac toimi nWo-roolissaan hienosti, ja sekä hän että Faarooq hoitivat omat osuutensa ringsidellä ja ottelun tarinassa todella pätevästi. Itse painillinen anti olikin sitten varsin vaisua. Ei se mitenkään järkyttävän kamalaa ollut, mutta aika mitäänsanomattomaksi kokonaisuus kieltämättä jäi. Hallin ja Bradshaw’n kemiat eivät sopineet mainittavan hyvin yhteen, eikä kummankaan motivaatio tuntunut olevan huipussaan. Hall myi Bradshaw’n iskut hiukan laiskasti. Kokonaisuutena noiden alussa mainittujen syiden ansiosta juuri ja juuri ihan kivan tv-ottelun tasoinen koitos. Parempaa toivoisin nWo:lta. Mielenkiintoinen tämä WWF:n yritys pushata face-Bradshaw’ta ylös kortissa.

* *

WWF Women’s Championship

Jazz (c) vs. Trish Stratus

Sanotaan nyt vielä kerran tähän alkuun, että Jazzin hallussa pitämä WWF Women’s -mestaruus oli toinen kahdesta WWF:n mestaruusvyöstä, jotka tässä brand splitin alkuvaiheessa olivat molempien brändien painijoiden ulottuvilla. Ensimmäinen ppv-tason mestaruusottelu tästä mestaruudesta nähtiin Jazzin ja Raw-painijan välillä. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Trish Stratus ja Molly Holly olivat otelleet ykköshaastajuusottelussa, jonka Trish oli voittanut. Molly oli siis luopunut WM X8:n jälkeen Mighty Molly -gimmickistään, leikannut hiuksensa lyhyeksi ja alkanut vetää neitseellistä gimmickiä, jossa hän paheksui WWF:n diivojen ylitsepursuavaa seksuaalisuutta. Holly ei ollut innostunut siitä, että hän oli hävinnyt ykköshaastajuusottelunsa Trishille, ja niinpä hän hyökkäsi Trishin kimppuun juuri ennen tämän ottelun alkua. Jazzilla oli siis selvä etulyöntiasema.

Aika lailla toimiva ja pätevä naisten ottelu. Suurin ongelma oli tällä kertaa se, että aikaa oli vähän turhan niukasti, mutta nyt oli vihdoin päästy yli lähes kaikista botcheista ja haparoinneista. Ottelu kulki sujuvasti, ja liikkeet olivat pääasiassa oikeasti hienon näköisiä. Näiden kahden kemiat pelaavat hyvin yhteen, ja vielä hieman pidemmällä ajalla ja kunnon tarinankerronnalla voidaan päästä jo oikeasti hienoihin naisten otteluihin. Ei tässäkään kovin suurta valittamista enää ollut.

* *

Singles Match

Jeff Hardy vs. Brock Lesnar

Lisää Raw-painijoita ja samalla yksi painihistorian merkittävimmistä ppv-debyyteistä – siitäkin huolimatta, että debytoijan aktiivinen WWE-ura ehti kestää kaksi vuotta. ”The Next Big Thing” Brock Lesnar esiintyi WWF:ssä ensimmäistä kertaa WM:n jälkeisessä Raw’ssa, jossa hän pieksi yksin Al Snow’n, Mavenin ja Spike Dudleyn. Lesnarin rinnalla seisoi Paul Heyman, joka oli saanut kayfabessa potkut WWF:stä Invasionin jälkeen ja joka oli nyt palannut Lesnarin agentin roolissa. Draftissa Lesnar sai brändikseen Raw’n, jossa hän jatkoi loputtoman tuhon kylvämistä viikosta toiseen. Samaan aikaan Paul Heyman oli alkanut seksuaalisesti häiriköidä Litaa. Kun Lita ei kiinnostunut Heymanin ehdotteluista, Heyman pisti Lesnarin hyökkäämään Litan poikaystävän Matt Hardyn ja tämän veljen Jeff Hardyn kimppuun. Alun perin tässä ppv:ssä piti nähdä ottelu Lesnarin ja Matt Hardyn välillä, koska Matt tahtoi kostaa tyttöystävänsä puolesta. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Lesnar kuitenkin hyökkäsi Mattin kimppuun ja tiputti hänet sisääntulorampille finisherillään F-5:llä, joten Jeff otti loukkaantuneen veljensä paikan tässä ottelussa. Mattin loukkaantuminen oli osa storylineä, mutta sen sijaan Jeffin ringsidellä ollut Lita oli oikeasti loukkaantunut Dark Angel -ohjelman kuvauksissa. Lita piteli tämänkin ottelun ajan niskaansa, ja tämä jäisi hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen lähes vuoteen, sillä pian tämän ppv:n jälkeen hän menisi leikkaukseen.

Ei tästä voi muuta sanoa kuin, että olihan tämä vakuuttavan näköistä hallintaa. Mikään suuri ja vaikuttava painillinen ottelu tämä ei varsinaisesti ollut, mutta ei Lesnarin ensimmäisen WWF-ottelun sellainen kuulunutkaan olla. Sen sijaan jokaiselle katsojalle kävi varmasti tämän ottelun aikana selville se, kuinka vaarallinen kaveri Lesnar todella on. Lesnar toteutti kaikki liikkeensä tyylikkäästi, ja Jeff myi jokaisen iskun urhoollisesti ja vakuuttavasti. Ottelun rakennekin toimi, joten tämä oli omassa luokassaan juuri sellainen ottelu kuin vain voi toivoa.

* *

Singles Match

Kurt Angle vs. Edge

Illan toinen Smackdown-ottelu, jonka feud oli lähtenyt liikkeelle itse asiassa varsin pikkuasiasta. Kurt Angle oli WM X8:n jälkeen voitokkaalla tuulella, sillä hän oli voittanut Kanen feudin päätösottelussa ’Maniassa. Kun Angle draftattiin SD:hen, hän oli sitä mieltä, ettei koko show’sta löytyisi ketään hänen tasoistaan painijaa. Niinpä nöyryytys oli suuri, kun IC-mestaruuskuvioissa pyörinyt nouseva tähti Edge onnistui voittamaan Anglen SD:ssä nähdyssä ottelussa. Angle ei tuota tappiota niin vain hyväksynyt, vaan hän hyökkäsi Edgen kimppuun rajusti backstagella ja täräytti hänet tajuttomaksi tekemällä Angle Slamin betonilattialle. Seuraavalla viikolla katsojat hämmästyivät, kun hetken aikaa näytti siltä, että Edge tahtoi hieroa sopua Anglen kanssa. Edge alkoi muistella Anglen kanssa heidän hyviä yhteisiä aikojaan Team ECK:ssa vuosien 2000-2001 aikana. Lopulta kävi kuitenkin selväksi, että Edge oli vain pilaillut Anglen kanssa antamalla hänen käteensä kuvia, joiden takapuolella luki Anglea solvaavia kommentteja. Kun tämä selvisi Anglelle, hän sai tarpeekseen Edgen pilailuista ja yritti piestä hänet uudestaan. Lopulta Edge haastoi Anglen Backlashissa käytävään otteluun.

Malliesimerkki huikean hienosta alakortin ottelusta, joka paranee sitä mukaa, mitä pidempään se kestää. Alkupuoli oli vielä suhteellisen rauhallista rakentelua, joka oli painilliselta anniltaan kivaa katsottavaa ja antoi odottaa jatkolta suurta menoa. Sitten homma alkaa pikku hiljaa muuttua koko ajan vauhdikkaammaksi, ja yleisölle tarjotaan koko ajan suurempia ja suurempia liikkeitä, kuten Edgen hienot German Suplexit Anglelle (kyllä, juuri noin päin) ja Edgen Crossbody yläköydeltä ulos kehästä Anglen päälle. Sitten alkoikin lopputaisteluosuus, joka oli aivan huikeaa katsottavaa. Yleisökin oli täysillä mukana (parhaiten koko illan aikana), ja yhdessä vaiheessa katsojat raivostuvat täysin, kun Edge ei saa selätettyä Anglea. Mahtavaa, kyllä Edge ja Angle tietävät, miten hieno ottelu rakennetaan. Yksi niistä harvoista otteluista, joka nousee huippuottelutasolle, vaikka aikaa ei ole edes ihan 15 minuuttia. Tältä otteluparilta odotan vielä lisää vastaavaa tulevissa ppv:issä.

* * * *

Ennen seuraavaa ottelua oli vuorossa in ring -promo Chris Jericholta. Jericho oli ollut WM X8:n jälkeen todellisessa alennustilassa: hän oli hävinnyt kiistattoman mestaruutensa, ja Draft-jaksossa häntä ei valittu kumpaankaan show’hun 20. ensimmäisen painijan joukossa. Katsojat ja muut painijat alkoivat pitää Jerichoa has beeninä, mutta Jericho ei suostunut alentumaan tuohon tilanteeseen. Sen sijaan hän jatkoi Smackdownissa tilanteestaan valittamistaan ja uuden mahdollisuuden vaatimista. Samaa sisältöä hän tuli kertaamaan myös tässä Backlashin promossa. Jerichosta oli pöyristyttävää, kuinka Billy Kidmanin, Mavenin ja Trish Stratuksen tapaiset painijat olivat päässeet ottelemaan Backlashissa, mutta WM X8:n Main Eventissä painineelle Jericholle ei ollut buukattu ottelua ollenkaan. Pahinta oli kuitenkin se, että päämestaruusottelussa paini Hulk Hoganin tapainen ikäloppu. Hyvää settiä Jericholta ja toimivaa hahmon kehittämistä.

WWF Intercontinental Championship

Rob Van Dam (c) vs. Eddie Guerrero

Kyllä vain, Eddie Guerrero oli se toinen iso nimi, jonka kanssa Raw oli tehnyt sopimuksen brand splitin alkamisen jälkeen. Kuten viime vuoden arvosteluissa kerroin, Eddie oli ensin hyllytetty toukokuussa 2001 ja lopulta erotettu WWF:stä jäätyään marraskuussa kiinni humalassa ajamisesta. Pian tuon jälkeen Eddie otti vihdoin itseään niskasta kiinni. Kuten edellisestä arvosteluista tiedämme, hän kävi painimassa yhdessä WWA:n ppv:ssä. Lisäksi hän pyöri jonkun aikaa muun muassa IWA-MS:n kuvioissa ja kävi myös painimassa ROH:n ensimmäisessä show’ssa. Lopulta hän oli osoittanut luotettavuutensa, ja WWF kutsui hänet takaisin palkkalistoilleen. Comebackinsa Eddie teki huhtikuun ensimmäisessä Raw’ssa, jossa hän hyökkäsi IC-mestari Rob Van Damin kimppuun. Eddie oli varma, että koko RVD:n suosio perustui siihen, että hän matki Guerreroa jopa finisheriään myöten. Eddien mukaan Van Damin Five Star Frog Splash oli suora kopio Eddien alkuperäisestä Frog Splashista. Nyt miehet pääsivät selvittämään ensimmäistä kertaa välejään ppv-tasolla.

Täytyy ikävä kyllä todeta, että tämä oli illan pahin pettymys tähän mennessä. Olen ilmeisesti poikkeus painiarvostelijoiden kentällä, sillä yleisesti tätä on pidetty huikeana koitoksena, mutta minusta tämä oli vain hyvä. Ehkä minulla oli vain liian suuret odotukset, sillä Eddie vs. RVD on yksi suurimmista unelmaottelupareistani, mutta ei tämä viihdyttänyt lähellekään huippuottelun tasoisesti. Ongelmia oli useita: Ensinnäkin RVD:n ja Eddien tyylit eivät jostain syystä tässä ensimmäisessä ppv-kohtaamisessa klikanneet ollenkaan sillä tavalla kuin olisi toivonut. Suuret ja säväyttävät hetket jäivät aika vähäiselle, ja homma vaikutti paikoitellen enemmän harjoittelulta. Toinen ongelma oli siinä, ettei Eddie oikein vieläkään tuntunut olevan samanlaisessa kunnossa kuin ennen taukoaan. Ehkä olen väärässä, sillä joidenkin mielestä hän oli uransa parhaassa kunnossa, mutta jotenkin minun silmiini pisti edelleen pieni ruostumus. Kolmas ongelma oli ottelun rakenteessa, joka varmasti vaikutti myös painin tasoon. Ottelu oli turhan paljon luovutusliike- ja tekniikkapainivoittoinen. Näiden kahden olisi pitänyt antaa vetää se huikean vauhdikas ottelu, mutta sitä tämä ei ollut. Myös lopetus tuntui loppujen lopuksi hiukan laimealta. Jään odottamaan parempaa.

* * *

Undisputed WWF Championship Title Shot
Special Referee: Ric Flair

Undertaker vs. Steve Austin

Illan viimeinen Raw’n ottelu käytiin päämestaruuden ykköshaastajuudesta. Vince McMahon oli saanut oikeuden nimetä ensimmäisen päämestaruuden haastajan Backlashiin, joten Judgment Dayssa oli Raw-painijan vuoro päästä ottelemaan firman isoimmasta vyöstä. Undertaker oli varma, että tuo paikka kuuluisi hänelle. Hän oli voittanut Ric Flairin WM:ssä ja uhkaillut Flairia senkin jälkeen jatkotoimenpiteillä, jos Flair ei ymmärtäisi antaa mestaruusottelua ’Takerille. Suurin este Undertakerin mestaruusottelun tiellä oli Steve Austin, joka oli henkilökohtaisten ego-ongelmien takia ollut WM:n jälkeen pari viikkoa poissa WWF:stä mutta palannut huhtikuun ensimmäisessä Raw’ssa. Tuona iltana hän valitsi brändikseen Raw’n ja tarjosi Vince McMahonille Stunnerin. Hetken aikaa Ric Flair oli innoissaan hänen ja Austinin väleistä, mutta sitten Austin tyrmäsi myös Flairin Stunnerilla. Sekä Undertaker että Austin olivat siis varmoja siitä, että he olivat ansainneet mestaruusottelun, mutta kumpikaan heistä ei tullut toimeen Ric Flairin kanssa. Niinpä Flair päätti buukata miesten välille ykköshaastajuusottelun ja nimetä itsensä tuon ottelun erikoistuomariksi.

Jo toinen harmillinen pettymys. Kieltämättä pelkäsin jo etukäteen että Austin ja ’Taker eivät veny enää edellisten vuosien huippuotteluidensa tasolla, mutta nämä kaverit ovat yllättäneet minut ennenkin keskinäisissä otteluissaan. Lisäksi UT on ollut viime aikoina varsin kovassa vireessä. Tämä ottelu ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin, ja suurin syy siihen oli se, että ottelu kesti aivan liian kauan verrattuna siihen, kuinka vähän merkittäviä tapahtumia otteluun oli lopulta buukattu. Jos tämä olisi edes ollut HC-ottelu, kesto olisi voinut olla sopiva, mutta nyt ottelu muuttui puolivälissä tolkuttoman tylsäksi. Alku oli vielä hyvää ja intenssiivistä brawlausta, ja ringsidellä tappeleminenkin toimi hyvin. Sitten kuitenkin siirryttiin keskelle kehää ja aloitettiin kaikenlaisten tylsien lukkojen vaihtelu, mikä ei ole todellakaan sitä, mitä näiltä kahdelta tahtoisi nähdä. Tämä vaihe venyi liian pitkäksi. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että paikalle saapui nWo, joka vei turhaan huomiota ja ei lopulta tehnyt koko ottelun aikana mitään. Lopputaistelut olivat ihan ok, mutta nekin on nähty aikaisemmin parempana. En myöskään innostunut tavasta, jolla ottelu päättyi. Oli tässä omat hyvät puolensakin, mutta vähän vaisuksi jäi näiden legendojen kenties viimeinen ppv-kohtaaminen.

* * ½

WWF Tag Team Championship

Billy & Chuck (c) vs. Al Snow & Maven

WWF:n joukkuemestareiden Billyn ja Chuckin keskenäinen läheisyys oli käynyt koko ajan hämmentävämmäksi, ja tilannetta ei ollut helpottanut se, että WM:n jälkeen kaksikon apuriksi liittyi WWF-debyyttinsä tehnyt tyylitaituri Rico. Ricosta tuli siis kaksikon manageri ja stylisti, joka piti Billyn ja Chuckin nimeä entistä enemmän esillä. Siihen olikin aihetta, sillä joukkuemestaruuksien kotibrändin Smackdownin joukkuedivisioona ei ollut kovin kummoinen Draftin jälkeen. Ensimmäisiksi haastajikseen Billy ja Chuck saivat Tough Enough -kaksikon Al Snow’n ja Mavenin. Snow oli siis ollut ensimmäisen Tough Enough -voittajan Mavenin kouluttaja, ja Draftin jälkeen he olivat alkaneet painia joukkueena.

Perustoimiva tv-ottelutasoinen joukkuekamppailu, jossa pääsi taas vaihteeksi näkemään Al Snow’nkin painiotteita. Kestoa oli juuri sopivasti, sillä pidempänä versiona tämä olisi luultavasti alkanut käydä tylsäksi, mutta nyt ottelu pysyi alusta loppuun ihan menevänä. Erityisesti loppuvaiheet olivat ihan viihdyttäviä, kun ilmaan saatiin jopa pientä jännitystä. Myös Ricon rooli toimi ottelussa hyvin. Kieltämättä silti harmittaa, että WWF:n joukkuedivari ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan ollenkaan sellaista menoa, johon viime vuosien aikana ehdin tottua. Uudet nimet ovat toki hyvästä, mutta toivoisin vähitellen jotain oikeasti erikoista menoa. Tällaiset välipalaottelut ppv:ssä eivät ole hyväksi joukkuepainille.

* *

Undisputed WWF Championship

Triple H (c) vs. Hulk Hogan

Vince McMahon oli saanut oikeuden nimittää ensimmäisen haastajan kiistattomalle mestaruudelle WM:n jälkeen, ja McMahon oli päättänyt, että Hulk Hogan olisi tuo ensimmäinen haastaja. Hogan oli kääntynyt faceksi WM:ssä, ja ’Manian jälkeen hän oli hylännyt nWo-väriset kuteensa ja palannut takaisin keltapunaiseen asusteeseen. Sisääntulomusiikkinaan hän kuitenkin käytti Real Americanin sijaan Jimi Hendrixin Voodoo Childiä. Kun Hulk Hogan paistatteli yleisön suosiossa, yritti Triple H luoda uraa uskottavana face-mestarina. Triple H oli voittanut kaikki vaikeudet, jotka hänen tielleen oli asetettu siitä lähtien, kun hän loukkaantui edellisen vuoden toukokuussa. WM:ssä hän nousi vihdoin WWF:n huipulle. Samalla hän yhdisti päämestaruudet konkreettisesti, kun WM:n jälkeen WWF luopui WWF- ja World-mestaruuksien kantamisesta, ja tilalle tuotiin aivan uusi mestaruusvyö, joka näkyy yllä HHH:n vyötäisille. Tuo vyö on profiloitunut itselleni aina viralliseksi WWE:n päämestaruusvyöksi, koska tänä aikana aloin katsoa painia ensimmäisiä kertoja. Hoganin ja HHH:n välienselvittely ppv:tä edeltävinä viikkoina oli varsin kohteliasta, ja kaksikko jopa otteli yhdessä joukkueena. Ongelmia alkoi tulla, kun joukkueottelussa Jericho tönäisi HHH:n Hogania päin niin, että Hogan luuli HHH:n hyökänneen tarkoituksella hänen kimppuunsa. HHH ja Hogan suhtautuivat siis toisiinsa epäileväisesti tämän nuori kolli vs. vanha leijona -ottelun alkaessa.

Jaahas, sellainen päämestaruusottelu tällä kertaa. Ainakin tämä poikkesi hyvin paljon siitä menosta, johon viime kuukausina on totuttu WWF-mestaruusotteluissa. Toisaalta onhan se myönnettävä, että Hogan tuo ihan oman värinsä, vaikka painin tekninen taso ei varsinaisesti nousekaan. Osittain tässä oli samoja ongelmia kuin Austin/Undertakerissa, ja yleisökään ei ollut lähimainkaan niin hyvin mukana kuin WM:n Rock vs. Hoganissa. Sitten taas toisaalta tämä oli juuri sopivasti lyhyempi verrattuna Austin vs. ’Takeriin, joten tämä ei ehtinyt käydä tylsäksi. Ottelun rakennekin toimi paremmin, ja luovutusliikkeilläkin oli joku tarinallinen peruste, kun HHH yritti tuhota Hoganin polven. Ei tästä silti jäänyt sellaista klassikkofiilistä kuin Hoganin WM-ottelusta, mutta on tämä ehdottomasti pala painihistoriaa ja legendaarisuudessaan omalla tavallaan viihdyttävä ottelu.

* * *

Nyt on mennyt jo kolmannes vuodesta 2002, eikä yksikään ppv ole toistaiseksi tarjonnut mitään tajunnanräjäyttävää kokemusta. Toisaalta tarjonta on toistaiseksi rajoittunut neljään WWF-ppv:hen ja kolmeen WWA:n räpellykseen, joten on tässä aikaa vielä parantaa. Silti olin hieman pettynyt, kun tämä ensimmäinen brand splitin jälkeinen ppv:kään ei venynyt kovin erikoiseen kokonaisarvosanaan. Oli tässä tietenkin omat hyvät hetkensä, kuten hieno opener ja toistaiseksi vuoden paras keskikortin ottelu (Angle vs. Edge). Sitten taas pari ottelua petti odotukset ikävästi, ja tarjolla oli useita ”ihan kivoja” otteluita. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että tässäkään ei ollut mitään täyttä kuraa ja että kolmen tähden ylittäneitä otteluitakin oli useampi. Kokonaisuutena siis Ok, mutta jään edelleen odottamaan parempaa.

Wikipedia: WWF Backlash 2002

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.2.2013

Lisää...

Arvio: WWF Backlash 2002