2000ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Fully Loaded 2000

Päivämäärä: 23.7.2000

Sijainti: Dallas, Teksas (Reunion Arena)

Yleisömäärä: 16 504

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tämä oli jo historian kolmas kerta, kun heinäkuussa järjestettiin Fully Loaded -niminen ppv. FL oli siis tässä vaiheessa vakiinnuttanut asemansa KOTRin ja SummerSlamin välissä nähtävänä ppv:nä. Sittemmin tuon paikan ottaisi haltuun aikanaan muun muassa Great American Bash. Tässä ppv:ssä alettiin nähdä selvästi uusien nimien rantautumista ME-kuvioihin. Lisäksi ppv:ssä nähtiin uudenlaista väriä authority figure -tasolla, koska KOTRia seuranneessa Raw’ssa pitkän aikaa aktiivitoiminnasta poissa ollut comissioner Shawn Michaels saapui ilmoittamana, että Linda McMahon oli valinnut hänen seuraajakseen comissionerin tehtävään Mick Foleyn. Foley toi uudenlaista huumoria comissioner-meininkiin ppv:tä edeltävissä show’issa ja myös tässä ppv:ssä itsessään. Selostajinamme tutut JR ja King.

Intergender Tag Team Match

T & A & Trish Stratus vs. Hardy Boyz & Lita

Hardy Boyzien ja T & A:n vihanpito oli lähtenyt liikkeelle King of the Ringissä nähdystä joukkuemestaruusottelusta, mutta todellinen tarina tämän ottelun takana oli joukkueiden valettien Trish Stratuksen ja Litan todella rajuksi yltynyt välienselvittely. Trish oli useaan otteeseen yhdessä Testin ja Albertin kanssa hyökännyt todella rajusti Litan kimppuun. Lita oli jäädä taistelussa alakynteen, mutta uhkarohkeilla ja lennokkailla hyökkäyksillään hän oli antanut Trishille osansa. Kyllä vain, tästä lähti liikkeelle Trish Stratuksen ja Litan feud, joka ei päättynyt koskaan lopullisesti, ennen kuin Trish jätti painikehät taaksensa. Nyt he ottivat yhteen ensimmäistä kertaa painiottelussa, jossa mukana oli myös molempien naisten manageroitavat joukkueet.

Tämä oli epäilemättä vuoden 2000 positiivisimpia yllätyksiä otteluiden laadun osalta. Tiesin kyllä, että a) Hardyt ovat tässä vaiheessa uraansa hyvin lähellä koko joukkuepainiuransa huippuhetkiä ja b) Trish ja Lita ovat koko WWF:n naispainin kulmakiviä. En kuitenkaan ollut varma siitä a) onko Testistä ja Albertista pysymään menossa mukana ja b) ovatko Trish ja Lita tässä ottelussa vielä turhan vihreitä. Pelkoni olivat kuitenkin turhia, sillä Hardyn veljekset saivat kiskottua Testistä ja Albertista irti huikean hienoa liikettä ja todella murhaavan näköisiä power-liikkeitä. Heelien pahuus vain korostui siinä, kun he riepottelivat pienikokoista Litaa miten halusivat. Hienosti rakenneltu ottelu. Naiset olivat kieltämättä tässä vielä selväsi vihreitä, mutta heillä oli sellainen yritys päällä, että vastaava ei ollut nähty varmaan yhdessäkään WWF:n Women’s-mestaruusottelussa sen jälkeen, kun vyö palautettiin käyttöön vuonna 1998. Kaikin puolin hemmetin vauhdikas ja viihdyttävä ottelu, joka avasi show’n hienosti ja sai päälle todella odottavaisen mielen jatkoa varten.

* * * ½ 

Singles Match

Tazz vs. Al Snow

Tässäpä hyvin jännittävä ottelu. Kaksi entistä ECW-tähteä, joista erityisesti Tazzista olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tulla vähintäänkin kova midcard-nimi WWF:ssä. Niin ei vain koskaan käynyt. Snow’n huippuvuodet alkoivat puolestaan olla takana. Vuosituhannen vaihteessa nähty heel-turn floppasi täysin, ja sittemmin faceksi uudestaan kääntynyt Snow alkoi samoina Head-juttuineen olla lähinnä tylsä. Kumpaakaan näistä kahdesta ei ollut nähty ppv:ssä WrestleManian jälkeen. Tazz oli tässä välissä tosin voittanut vielä kerran sen ECW-mestaruuden kaikkien sekalaisten vaiheiden jälkeen ja käynyt ECW-mestarina jobbaamassa Triple H:lle Smackdownissa. Loppukeväästä ja alkukesästä hän oli poissa ruudusta ilmeisesti hauisvamman takia, mutta nyt hän oli takaisin kuvioissa. Itse asiassa Tazz oli alkanut paluunsa jälkeen taas saada kunnon pushia, sillä hän oli heelmäisesti hyökännyt jakso toisensa perään monien face-painijoiden kimppuun ja tuhonnut heidät rajusti Suplexeillaan ja Tazzmissionillaan. Nyt ainakin hetkellisesti näytti siis siltä, että WWF:llä oli kiinnostusta nostaa Tazzin statusta. Yksi Tazzin moninkertaisista uhreista oli ollut juurikin Al Snow, joka halusi nyt maksaa potut pottuina.

Minä tavallaan tykkäsin tästä ottelusta, vaikka ei tämä pituudeltaan tai laadultakaan mitään huippukamaa ollut. Silti oli hauskaa nähdä Tazz taas pitkästä aikaa kehässä ja ensimmäistä kertaa sitten Royal Rumblen esiintymisen oikeasti tyylikkäästi dominoimassa ja viskomassa vastustajaansa näyttävästi. Suplexeja olisi tosin voinut olla vähän enemmänkin, mutta kyllä tämäkin esiintyminen taas vakuutti. Harmi vain, ettei Tazzista tosiaan koskaan tullut mitään suurta WWF:ssä. Joka tapauksessa roolinsa välipalaotteluna hienosti hoitanut ytimekäs koitos, joka ei kuitenkaan painianniltaan mihinkään erityisiin suorituksiin sinänsä yltänyt.

* * ½

WWF European Championship

Eddie Guerrero (c) vs. Perry Saturn

Eddie Guerrero oli siis tässä viimeisen parin kuukauden ajan tehnyt jo hidasta käännöstä kohti sympaattisen facen roolia, ja nyt tämä käännös alkoi olla valmis ja viimeistelty. Guerrero ei ollut enää siis niljakas valehtelija ja huijaaja vaan hauska face-hahmo. Samalla face-Eddie oli kuitenkin joutunut entistä suurempiin ongelmiin entisen Radizalz-partnerinsa Perry Saturnin kanssa. Saturn syytti edelleenkin Eddien naista, mamasitaa, Chynaa siitä, että Radicalz oli alun perin hajonnut. Samalla Saturn halusi viedä Eddieltä tämän European-mestaruuden, jota Guerrero oli pitänyt huhtikuusta lähtien. Viime aikoina Eddie oli kuitenkin joutunut ongelmiin mamasitansa kanssa, kun Saturn oli yhdessä uuden yhteistyökumppaninsa Terri Runnellsin kanssa hyökännyt Chynan kimppuun niin, ettei Eddie ollut päässyt auttamaan Chynaa. Chyna syytti Eddietä siitä, että hän oli hyljännyt Chynan. Nyt Eddie yritti siis samassa ottelussa lepyttää naisensa ja antaa köniin entiselle kaverilleen, joka oli aiheuttanut koko ongelman.

Jostain syystä näiden Radicalzien keskenäiset ottelut eivät nyt tunnu millään toimivan WWF:ssä. Judgment Dayssa nähty Eddie vs. Saturn vs. Malenko oli ”ihan mukava”, ja tämä ottelu jatkoi samalla linjalla. Eivät nämä ottelut siis missään tapauksessa ole olleet huonoja, mutta jotenkin osaisin odottaa Eddien, Saturnin ja Malenkon kaltaisilta painijoilta vähän enemmän. Tässä ottelussa oli hetkittäin jo oikeanlaista intenssiivistä ja vauhdikasta menoa, mutta sitten lopun turhat sekaantumiset ja muut sekoilut veivät taas harmittavan paljon fiilistä pois. Muuten tämä olisi ehkä jo yltänyt hyvän tasolle. Ehkä seuraavalla kerralla…

* * ½ 

WWF Tag Team Championship

Edge & Christian (c) vs. Acolytes

Acolytes oli voittanut ykköshaastajuuden joukkuemestaruuksiin pian sen jälkeen, kun Edge ja Christian olivat saaneet joukkuemestaruudet jälleen haltuunsa. Tuosta ykköshaastajuudesta lähtien Edge ja Christian olivat yrittäneet vältellä kaikin keinoin näiden kahden ison brawlaajan kohtaamista. Niljakkaina juonittelijoina tunnetut Edge ja Christian olivat pakoilleet, teeskennelleet sairasta ja hyökänneet vastustajiensa kimppuun takaapäin. Nyt heidän oli aika puolustaa mestaruuksia Bradshaw’n kotiosavaltiossa. Kuitenkin show’n alkupuolella Edge saapui ilmoittamaan WWF:n uudelle comissionerilla Mick Foleylle, että Christian kärsi oksennustaudista eikä pystyisi ottelemaan. Ensin Foley uskoi taitavan vedätyksen kuultuaan Christianin oksentamassa, mutta myöhemmin paljastui, että koko homma oli huijausta, ja niinpä E & C joutui loppujen lopuksi puolustamaan mestaruuksiaan ppv:ssä.

Samoin kuin tuosta Tazzin ja Snow’n ottelusta, myös tästä nautin yllättävänkin paljon. Painilaadullisesti sekä tämä että Tazz vs. Snow häviävät kyllä Saturn vs. Guerrerolle, mutta annan silti näille kaikille saman arvosanan, koska minua ne viihdyttivät yhtä paljon. Tämäkin oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen todella vauhdikasta ja intenssiivistä joukkuepainia, jossa Acolytes yritti parhaansa mukaan rymistellä Edgen ja Christianin yli, ja joukkuemestarit puolestaan keksivät metkuja, joilla selvitä tilanteesta. Yleisökin oli hienosti ottelussa mukana, mikä parantaa aina ottelun laatua. Kokonaisuudessaan siis oikein kiva joukkuemestaruuspuolustus, vaikka lopetus olikin vähän tönkkö ja painin laatu ei itsessään räjäyttänyt varmasti kenenkään mieltä.

* * ½ 

WWF Intercontinental Championship
Steel Cage Match

Val Venis (c) vs. Rikishi

Eiiiii! Kuten kuvasta näkyy, Val Venis oli leikannut hulmuavan pitkät ja karismaattiset hiuksensa! Perhana. Tämähän alkoi kaiketi olla sitä aikaa, kun dirt sheeteissä liikkui juttua siitä, kuinka Triple H oli pakottanut joitakin midcard-painijoita leikkaamaan hiuksensa, koska hän halusi pitää pitkät hiukset omana juttunaan. Ensin Eddie, nyt Venis. Ehkä jutussa on perää… Mutta se hiuksista. Val Venis oli siis noussut paluunsa jälkeen uudestaan mestaruuskuvioihin, kun hän oli onnistunut voittamaan pari viikkoa ennen ppv:tä IC-mestaruuden Rikishiltä sen jälkeen, kun Tazz oli sekaantunut otteluun ja auttanut Veniksen voittoon. Itse feud Rikishin ja Veniksen välillä oli ehtinyt jatkua jo parin kuukauden ajan, ja se oli saanut alkunsa siitä, kun Rikishi iski karsean Stink Facensa Veniksen managerille Trish Stratukselle. Miehet olivat ottaneet yhteen monesti, muun muassa King of the Ringissä, ja kenties nyt oli aika päättää koko feud. Teräshäkin ympäröivässä kehässä otettiin selvää siitä, kumpi näistä kahdesta todella ansaitsi IC-mestaruuden itselleen.

Kuuden henkilön joukkueottelu oli ollut illan ensimmäinen yllättäjä, ja tässä oli sitten toinen. Suhtauduin aluksi aika epäileväisesti siihen, että Val Venis ja Rikishi olivat ottaneet haltuunsa IC-kuviot, jotka olivat pyörineet kuukausitolkulla Jerichon, Benoit’n ja Kurt Anglen ympärillä. Vaihtelu ei kuitenkaan ollut yllättäen mitenkään huono asia, sillä nämä kaksi tarjosivat oikeasti viihdyttävän ja ennen kaikkea jännittävän taistelun IC-mestaruudesta. Alku lähti liikkeelle ehkä vähän hitaasti, mutta ottelu parani vanhetessaan kuin ensiluokkainen viini. Oikeasti hyvää painia ja kovaa taistelua keskinäisestä paremmuudesta ja arvokkaasta mestaruudesta. Juuri tällaiset ottelut nostavat sitä vyön arvo. Ottelun ehdoton kohokohta oli toki lopussa nähty huikea splash, joka kaikkien pitää nähdä. Lopetus oli taas hiukan ankea, mutta siitä huolimatta ottelu oli ehdottomasti hyvä.

* * * 

Singles Match

Kurt Angle vs. Undertaker

Tämä ottelu oli ensimmäinen illan kolmesta hehkutetusta Triple Main Event -ottelusta, jossa kaikissa ottelun toinen osapuoli oli vasta vähitellen nousemassa ME-tason otteluihin. Alkunsa tämä feud sai siitä, kun Kurt Angle auttoi ystäviään Edgeä ja Christiania säilyttämään mestaruusvyönsä ottelussa Undertakeria ja Kanea vastaan. Itse asiassa Anglella ei ollutkaan alun perin mitään mielenkiintoa otella häntä selvästi isokokoisempaa ’Takeria vastaan, ja hän jopa yritti lepytellä Undertakeria lahjoittamalla tälle skootterin. Undertaker ei kuitenkaan lepyttelyistä välittänyt, ja lopullinen niitti Anglen kohtalolle johtui tavallaan Anglen ja Triple H:n erimielisyyksistä. HHH:n ja Anglen erimielisyydet olivat alkaneet siitä, että jostain selittämättömästä syystä HHH:n vaimo Stephanie McMahon-Helmsley oli tullut auttamaan Anglea tämän KOTR-ottelussa viime ppv:ssä. Lopulta Angle päätti hyökätä HHH:n kimppuun kesken tämän ottelun, mutta harmikseen Angle kuitenkin munasi hyökkäyksen ja täräyttikin HHH:n sijaan Undertakeria. Kun tähän yhdistettiin Anglen aikaisemmat munaukset, oli Undertaker valmis pieksemään Anglen henkihieveriin. Parin viikon ajan Angle yritti pysyä mahdollisimman kaukana ’Takerista, mutta vihdoin ppv:tä edeltävässä SD!:ssä hän hyökkäsi jakoavaimen kanssa ’Takerin kimppuun backstagella.

Tämä oli ehkä show’n isoin pettymys, mutta ei huono ottelu tämäkään. Ottelussa oli vain kaksi suurta ongelmaa. 1) Aikaa oli aivan liian vähän. 2) Ottelu oli buukattu osittain aika tyhmästi: Angle saatiin ihan turhaan näyttämään liian heikolta ’Takeriin verrattuna. Lisäksi monet väittävät, että ’Taker oli edelleen paluunsa jälkeen aika kankea, ja kyllä kankeutta olikin hiukan tässä ottelussa ilmassa, mutta minusta se vain sopi hyvin tarinaan, sillä Angle oli hyökännyt jakarin kanssa uudestaan ’Takerin kimppuun juuri ennen ottelua. Minä en vain voi olla markkaamatta tälle American Bas Ass ’Takerille. Todella kovaa settiä. Joka tapauksessa ottelu oli sinänsä oikein kiva, ja Angle teki taas hullusti työtä saaden ottelusta ihan laadukkaan ja vetäen vieläpä rooliaan erinomaisesti. En kuitenkaan tykännyt siitä, miten tylsästi ottelu oli buukattu, ja lopetus tuntui vähän laimealta. Joka tapauksessa kiva ME-välipala, mutta enemmän tältä olisi voinut odottaa.

* * ½ 

Last Man Standing Match

Triple H vs. Chris Jericho

Hauskaa kyllä, mutta myös tämän feudin alku liittyy Stephanie McMahon-Helmsleyhyn, ja itse asiassa tämä sai alkunsa juuri tuosta samasta KOTR-ottelusta kuin Anglenkin kuvio HHH:n ja sitä kautta Undertakerin kanssa. Stephaniehan saapui siis auttamaan Kurtia juurikin Jerichoa vastaan käytävässä KOTR-ottelussa. Homma vain ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, sillä Chris Jericho kaappasi ottelua häiriköineen Stephanien suuteloihin hänen kanssaan. Jostain kumman syystä Stephanien aviomies Triple H ei kauheammin tykännyt siitä, että toinen mies suuteli hänen vaimoaan, ja niinpä Fully Loadedin jälkeen Triple H otti tehtäväkseen Chris Jericholle käytöstapojen opettamisen. HHH:n suunnitelmat eivät kuitenkaan menneet putkeen, sillä Jericho aiheutti monenlaista päänvaivaa mestaruutensa FL:ssä hävinneelle Triple H:lle. Ensin Jericho aiheutti Hunterille tappion tämän uusintaottelussa Rockia vastaan ja sitten vieläpä auttoi WWF:n suurimman jobberin Brooklyn Brawlerin voittoon Triple H:sta niin, että HHH ei varmasti saisi vähään aikaan uutta mestaruusottelua. Jericho ehti siis piinata HHH:ta hyvän tovin, mutta lopulta myös Triple H pääsi kostamaan Jericholle, kun yhdessä Raw’ssa HHH pieksi lekaa apunaan käyttäen koko D-Generation X:n avustuksella Jerichon sairaalakuntoon. Jericholla oli edelleen siteitä keskivartalossaan tuon beatdownin seurauksena.

Tämä oli muuten Triple H:n ensimmäinen vuonna 2000 nähty ppv-ottelu, jossa EI ollut panoksena WWF-mestaruus. WWF-mestaruuskuviot olivatkin pyörineet lähes koko vuoden HHH:n ja Rockin (ja alkuvuodesta Foleyn) ympärillä, joten tuoreet kuviot olivat ihan tervetullut asia. Sen näki saman tien tässä ottelussa, sillä tämä koitos räjäytti pankin. Monet vuoden 2000 kovimmat ottelut (mm. Rock-HHH ja HHH-Foley) ovat sellaisia, että niitä muistellaan edelleenkin kaiholla, mutta jostain syystä tämä ottelu ei ole koskaan noussut samanlaiseen klassikkoasemaan. Niinpä en tiennyt oikein, mitä tältä Jerichon ja Hunterin ensimmäiseltä ppv-ottelulta sopisi odottaa, ja vajaan 10 minuutin kohdalla näytti siltä, että tämä päättyisi hyvin rakenneltuna storylinea jatkavana puoli-squashina. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan tuon hyvän ja mielenkiintoisen alkupuoliskon jälkeen alkoi vasta todellinen timanttinen tykitys ja hervottoman kova hardcore-mättö. Tämä oli WWF:n historian toinen Last Man Standing Match ikinä ja samalla myös varmaan yksi parhaista ikinä. Upea koitos. Ottelussa on kaksi selvästi erilaista vaihdetta, jotka kuitenkin nivoutuvat mahtavasti yhteen. Ihan täydellisyyteen tämä ei sentään yllä, mutta menee kuitenkin vuoden parhaimpien otteluiden listalla aika korkealle. Todellinen unohdettu klassikko.

* * * * ½ 

WWF Championship

The Rock (c) vs. Chris Benoit

The Rock oli siis jälleen onnistunut ottamaan WWF-mestaruuden takaisin haltuunsa selättämällä King of the Ringin erikoisessa 6 Man Tag Team Matchissa itse Mr. McMahonin. Kun tämän jälkeen ex-mestari Triple H siis vielä hävisi uusintaottelunsa Rockia vastaan ja söhläsi itsensä (Jerichon ystävällisellä avustuksella) muutenkin hetkellisesti ulos mestaruuskuvioista, oli McMahoneiden aika etsiä uusi vastustaja heidän valtakuntaansa uhkaavalle People’s Championille. Apu oli lopulta yllättävänkin lähellä, kun Shane McMahon otti suojatikseen viime kuukausina keskikortissa viikosta toiseen kylväneen Chris Benoit’n. Yhteistyö alkoi siitä, kun Chris Benoit keskeytti Rockin ja Shanen välisen ottelun hyökkäämällä Rockin kimppuun. Tämän jälkeen hän kidutti Rockia pitkään Crippler Crossfacessa ja toisti saman halpamaisen takaapäin hyökkäämisen parissa seuraavassakin tv-show’ssa. Lopulta Rock oli saanut tarpeekseen, ja kun hän sai Benoit’n käsiin erässä Raw’ssa, pieksi hän uuden haastajansa henkihieveriin. Tällöin kuitenkin uusi comissioner Mick Foley puuttui tilanteeseen: hän uskoi, että Rock ei välittäisi FL:ssä niinkään mestaruuden puolustamisesta vaan Benoit’n pieksemisestä keinolla millä hyvänsä. Niinpä Foley lisäsi otteluun stipulaation siitä, että Rock menettäisi mestaruutensa, jos hän häviäisi ottelun diskauksella.

Tämä oli siis Chris Benoit’n ensimmäinen päämestaruusottelu WWF:ssä, ja varsin mielenkiintoinen koitos tämä olikin. Aloitus oli ottelussa ehkä hiukan turhan vaisu, mutta aika nopeasti tämäkin lähti liikkeelle ja kehittyi hienoksi intenssiiviseksi taisteluksi kahden kovan painijan välillä. Tarjolla oli muutamia erityisen hienoja liikkeitä ja ennen kaikkea todella kova taistelun tunnelma, joka yksinään piti minut jo tuolinreunalla. Silti koko ottelun ajan ärsytti se, kuinka turhan paljon Shane McMahonin piti puuttua otteluun ja hääriä menossa mukana. Puhdas taistelu Benoit’n ja Rockin välillä olisi ollut vielä mielenkiintoisempi. En myöskään tykännyt ottelun Dusty finishistä (eli ottelun päättämisestä jo kerran ja sitten kuitenkin lopputuloksen pyörtämisestä ja ottelun aloittamisesta uudelleen). Lisäksi ihan lopullinen lopetus tuli vähän tyhjistä, eikä aiheuttanut sellaista ”no niin, sieltä se vihdoin tuli” -tunnetta, joka tällaisen intenssiivisen tappelun lopetuksen pitäisi saada aikaan. Näiden syiden takia tämä Benoit’n ensimmäinen WWF-päämestaruusottelu ei yltänyt vielä huippuarvosanoihin, mutta erittäin lähellä tämä kuitenkin oli sitä, koska olihan tämä nyt kaikin puolin todella hieno päämestaruusottelu. Mahtavaa työtä erityisesti Benoit’lta.

* * * ½ 


Tässä on nyt malliesimerkki siitä, kuinka WWF:n ja ECW:n show’t eroavat tällä hetkellä toisistaan. Toisaalta tässä WWF:n alakorttikin oli aika kovaa tasoa, mutta siinä oli kuitenkin myös se suvantovaiheensa, jossa ei mitään hirveän erityistä nähnyt. Toisaalta nuokin kaikki suvantovaiheen ottelut olivat tässä Fully Loadedissa kivaa katsottavaa. ECW:ssä midcard-otteluiden taso on kuitenkin yleisesti vielä hieman kovempi, ja siellä on yleensä vähintään yksi ****-ottelu. Sen sijaan ME-otteluiden kohdalla taso ECW:ssä laskee, mutta WWF:ssä huippuottelut tulevast vasta viimeisenä, kuten niiden kuuluukin. Erityisesti Jericho vs. HHH oli MOTYC-kamaa, eikä Benoit vs. Rock ollut todellakaan mikään huono WWF-mestaruusottelu, vaikka sitä hieman kritisoin. Kokonaisuudessaan tämä show oli kovaa kamaa, ja johan siitä kertoo sekin, ettei yksikään ottelu ollut alle kahden ja puolen tähden. Silti tuota Jericho vs. HHH:ta lukuun ottamatta ei nähty yhtään huippuottelua, ja olisin kaivannut ehkä pari ottelua enemmän yli kolmen tähden, että tässä olisi päästy lähelle vuoden parhaan ppv:n titteliä. Silti ehdottomasti Hyvä ppv ja menee tällä hetkellä top-viiteen.

Wikipedia: WWF Fully Loaded 2000

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.5.2012

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: ECW Heat Wave 2000

Next post

Arvio: WCW New Blood Rising

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.