1996ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF In Your House 12: It’s Time

Sijainti: West Palm Beach, Florida (West Palm Beach Auditorium)

Päivämäärä: 15.12.1996

5 708

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Vuorossa WWF:n vuoden viimeinen PPV, In Your House 12: It’s Time. Hassuinta tässä on se, että Vader, jonka mukaan tapahtuma sai lisänimensä, oli loukkaantumisen vuoksi sivussa juuri tähän aikaan. Vaderista täytyy vielä sen verran sanoa, että itseäni harmittaa suuresti, kun hänen ei annettu Michaelsia voittaa SummerSlamissa 1996. Siinä jos missä olisi ollut hieno paikka päättää Michaelsin kausi ja samalla nostaa Vader todella korkealle; vuonna 1996 Vader olisi toiminut WWF:ssä enemmän kuin hyvin promootion pahimpana heelinä. No, tilanne meni miten meni, ja Michaels ei tuolloin ottanut kuuleviin korviinsa vyön häviämistä ennen kuin sitten Survivor Seriesissä luovutti sen Sycho Sidille. Jippijaijee. Selostajinamme Vince McMahon ja vanha kunnon Jim Ross, ja taisi myös se Jerry Lawler vaihteeksi pöydän takana olla.

Singles Match

Leif Cassidy vs. Flash Funk

iyh12-1

Tämä oli jännä ottelu ihan jo sen takia, että tässä kaksi miestä, jotka eivät varsinkaan vuonna 1996 kummemmin näytönpaikkoja olleet saaneet (eikä niitä myöhemminkään miesten WWF-uralla sadellut), pääsi avaamaan show’n keskinäisellä ottelullaan. Flash Funkilla, alias 2 Cold Scorpiolla, oli mukanaan siis oma naisryhmänsä, Funkettes (vrt. The Godfatherin ”huorat” myöhemmin). Muutenkin Funkin gimmick oli Godfather-hahmon [toim. huom. tai Brodus Clayn] selvä edeltäjä. Leif Cassidy, alias Al Snow, puolestaan oli alkanut Survivor Seriesin jälkeen tahtoa tehdä omaakin uraansa, koska The New Rockersissa taggailu Marty Jannettyn kanssa oli alkanut turhauttaa tätä ilkeää miestä. Ottelun tarinasta en tiedä, mutta mitä väliä sillä on, kun kehään pistetään vuonna 1996 Al Snow ja 2 Cold Scorpio ja annetaan aikaa yli 10 minuuttia? Tuloksena on erittäin onnistunut opener. Tässä saattaa olla hienoista yliarvostelua ihan jo sen takia, että tämmöiset otteet, jota tässä ottelussa nähtiin, olivat oikeasti harvinaisia tämän ajan WWF:ssä. Al Snow’kin esitteli pariin otteeseen todella tyylikkäitä high flying -liikkeitä. Erittäin positiivisesti yllättänyt opener (vaikka kyllä tältä paljon sopi myös odottaa), jonka lopetus oli aikaansa edellä WWF:ssä. Miinusta silti osittain pituuden (vain karvan verran yli 10 minuuttia) ja selkeän tarinan puutteesta.

Arvosana: * * * ½

WWF Tag Team Championship

”Razor Ramon” & ”Diesel” vs. Owen Hart (c) & The British Bulldog (c)

Tämä oli suurin saavutus, johon Dieselin ja Razor Ramonin kopiot ylsivät. Tai no, ”Diesel” vielä menestyi ihan hyvin Royal Rumblessa, mutta sitä ei noteerattu myöhemmin mitenkään, ja pian sen jälkeen kaksikko katosi WWF:stä. Tässä ottelussa kuitenkin ”Diesel” ja ”Ramon” olivat päässeet haastamaan Owen Hartin ja British Bulldogin mestarijoukkueen joukkuemestaruudesta. Tässä vaiheessa Owenin ja Bulldogin ensimmäiset keskinäiset ongelmat olivat alkaneet, kun Bulldogilla oli kehkeytynyt suuria erimielisyyksiä Steve Austinin kanssa, ja Owenin mielestä Bulldog ei keskittynyt tarpeeksi heidän joukkuevöistään huolehtimiseen. Tästä esimerkkinä se, kun Austinin ja Bulldogin staredownin aikana eräässä Raw’ssa ”Ramon” ja ”Diesel” pääsivät hyökkäämään joukkuemestareiden kimppuun. Itse ottelu oli yllättäen ihan onnistunut. En oikeastaan tiedä, miksi se edes yllätti minut: olihan kehässä kuitenkin ihan taidokkaita kavereita, ja haastajatkin hoitivat hommansa ihan hyvin. Silti vähän mitäänsanomattomaksi joukkuepainiksi tämä jäi (ei mitään mieleenpainuvaa ja paikoitellen vähän tylsähköä), ja myös Austinin sekaantuminen otteluun vähän rokotti sitä. Paljon kehnompaa tavaraa nähtiin yhtä kaikki pitkän aikaa vuonna 1996 joukkuemestaruusotteluissa. Ja itse jotenkin aina markkasin Dieselin ja Razorin kopioille.

Arvosana: * * ½

iyh12-2

Ahmed Johnson kävi tässä välissä puhumassa Faarooqista ja tämän ilkeydestä sekä kehumassa tietenkin faneja. Faarooq ja Nation of Domination keskeyttivät miehen puheen, ja tästä seurasi keskinäistä kettuilua koskien sitä, kuinka miehet vihdoin kohtaavat toisensa Royal Rumblessa. Feudi ihan hyvä, mutta Ahmed mikissä ei.

WWF Intercontinental Championship

Marc Mero vs. Hunter Hearst Helmsley (c)

Helmsley ja Mero olivat feudanneet aina Meron ja Sablen WWF-debyytistä eli WrestleMania XII:n jälkimainingeista lähtien. Tuolloin Helmsley siis kohteli huonosti valettinaan toiminutta Sablea, ja Mero saapui puolustamaan naista. Seurasi kovaa kamppailua villimies Meron ja snobi Helmsleyn välillä: kaksikko mm. kohtasi In Your House 8:ssa ottelussa, jota tuolloin taisin kehua aika paljon. Sitten kaksikon feudi unohdettiin, kun Helmsley joutui koirankoppiin Curtain Callin takia, mutta kun Helmsleyn pushaus alkoi uudestaan, tämä feudi heräteltiin eloon: Mero oli tuolloin IC-mestari, ja heeliksi juuri ennen WWF:stä lähtöään vielä kerran kääntynyt Mr. Perfect huijasi Helmsleyn kanssa yhdessä vyön Merolta (sitten kyllä HHH puukotti Perfectiä selkään vielä, mutta se siitä). Kaikkien näiden kuvioiden jälkeen Mero tahtoi nyt kostoa. Itse otteluhan oli oikein mukavaa menoa, kuten miesten ottelu myös alkuvuodelta. Täytyy ihan rehellisesti sanoa, etten ole varma, miksi olen antanut tälle puolikkaan enemmän kuin miesten aikaisemmelle kohtaamiselle: luultavasti se johtui siitä, että tässä tuntui olevan ne edellisen kohtaamisen pienet tylsät kohdat karsittu kokonaan pois. Tai sitten se on vain tuo panoksena ollut Intercontinental-mestaruus. Joka tapauksessa oiva mestaruusottelu.

Arvosana: * * * ½

Armageddon Rules Match

The Undertaker vs. The Executioner

iyh12-3

Armageddon Rules on periaatteessa Texas Death Match eli sama kuin Last Man Standing -ottelu sillä lisäyksellä, että vastustaja pitää selättää ennen kuin tuomari ryhtyy laskemaan kymmeneen. Ottelun tarina oli siis se, että Undertaker oli feudannut ikuisuuden Mankindin kanssa, ja In Your House 11: Buried Alive -PPV:ssä Mankindin manageri Paul Bearer toi WWF:ään Teloittajan sitten Mankindin avuksi. Executioner tunnetaan paremmin Terry Gordyna, mutta nyt hänet oli isketty roska-gimmickillä roskaotteluihin. Executioner hyökkäsi Takerin ja Mankindin Survivor Series -ottelunkin jälkeen Takerin kimppuun, ja niinpä tämä ottelu määrättiin. Itse ottelu oli todella laimea, ja siitä näki, että jo taatusti ennen tätä ottelua oli päätetty, että Executionerin lyhyt aika WWF:ssä on ohi. Undertaker liikkui ihan kivasti, ja kyllä tässä hiukan jotain hardcoren tapaistakin nähtiin, mutta muuten todella vaisua. Todellinen squash-lopetuskin. No, hyvää oli se, että tämä feudi oli tässä.

Arvosana: * ½

WWF Championship

Bret Hart vs. Sycho Sid (c)

Shawn Michaels siis hävisi Survivor Seriesissä dramaattisten vaiheiden jälkeen mestaruutensa Sycho Sidille eikä paininut tässä PPV:ssä ollenkaan. Sen sijaan hän saapui kommentaattoriksi, kun Survivor Seriesissä paluunsa tehnyt Bret Hart haastoi nyt uuden mestarin Shawnin vanhasta mestaruudesta. Henkilökohtaisesti markitan Hartia hieman Michaelsia enemmän, mutta ainakaan Sycho Sidiä vastaan Bret Hart ei saanut luotua läheskään samantasoista ottelua kuin Michaels (HBK vieläpä kahdesti). Ei tämäkään missään tapauksessa huono ottelu ollut, ja Hart piti ottelun hyvin kasassa esittäen myös hyviä otteita, mutta ei tässä mitään samanlaista jännittävyyttä ollut kuin Sid vs. HBK -otteluissa. Lisäksi Hart ei saanut Sidiä näyttämään läheskään niin mielenkiintoiselta ja jopa uskottavalta painijalta kuin Michaels. Ottelun tarinasta en tiedä muuta kuin että Hart voitti Austinin Survivor Seriesissä ottelussa, jossa oli panoksena ykköshaastajuus. Ehkä se vaisuus oli myös tarinan puutetta. Oli miten oli, aika hyvä otteluhan tämä Hartin esiintymisen ansiosta oli, mutta vaisu päämestaruusotteluksi ja main eventiksi, eikä semmoista mitä olisi voinut toivoa.

Arvosana: * * *

Kokonaisuudessaan In Your House 12: It’s Time tarjosi siis hienon openerin, oikein hyvän Intercontinental-koitoksen, menettelevät joukkue- ja päämestaruusottelut ja huonoa wrestlecrapia. Aika välitapahtumalta tämä kaikin puolin tuntui; päämestaruusottelukin tuntui koko ajan siltä, että se järjestettiin vain siksi, että Sycho Sidin ja Shawn Michaelsin revanssia säästettiin Royal Rumbleen. Ei siis mitenkään kauhean hieno lopetus, mutta toisaalta ei tässä mitään järkyttävän huonoa nähty. Kaikin puolin siis Ok.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.10.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW World War 3 1996

Next post

Arvio: WCW Starrcade 1996

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.