1997ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF In Your House 18: Badd Blood

Sijainti: St. Louis, Missouri (Kiel Center)

Päivämäärä: 5.10.1997

Yleisömäärä: 21 151

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Monet tietänevät ne kaksi asiaa, joista WWF:n kaikkien aikojen kahdeksastoista In Your House on kuuluisa. Toinen on tietenkin se, että tapahtumassa nähtiin yksi painihistorian parhaimmista otteluista (historian ensimmäinen Hell in a Cell) ja samalla tähän liittyen myös muuan edelleenkin aktiivisen painijan debyytti. Toinen, paljon surullisempi tähän PPV:hen liittyvä asia on se, että samana päivänä kuin Badd Blood pidettiin (5.10.1997) löydettiin WWF-painija Brian Pillman kuolleena hotellihuoneestaan. Uudentyyppisen light heavyweight -painin kirkkaimpiin pioneereihin kuuluneen Pillmanin viimeisimmät vuodet mm. pahan loukkaantumisen myötä olivat olleet hyvin vaikeita, ja mies olikin lähinnä kalpea varjo aikaisemmista ajoista. Tähän liittyi vahvasti miehen päihteidenkäyttö, ja myöhemmin kuolinsyyksi paljastuikin yliannostus. Yksi hyvin surullinen tarina painin historiassa, itse ainakin pidin Pillmanista kovasti: mies kun oli painimisen lisäksi loistava myös esiintymään. Siinä hän loistikin myös viimeisinä vuosinaan. Pillmanin poismeno näkyi varmasti myös monien miehen läheisten ystävien (erityisesti Hart-perheen ja Steve Austinin) otteissa tässä tapahtumassa. Pillmanin muuten piti tapahtumassa painia Dude Lovea vastaan.

Tapahtuman selostajina toimivat Jim Ross, Jerry ”The King” Lawler ja Vince McMahon. Tämä muuten oli viimeinen kerta, kun nämä kolme muodosti PPV:ssä selostuskolmikon. Vincellä nimittäin alkoi seuraavasta PPV:stä lähtien omat kuvionsa…

Handicap Match

The Nation of Domination (Rocky Maivia, D’Lo Brown & Kama Mustafa) vs. The Legion of Doom

1

Tämä oli Rockyn ensimmäinen PPV-esiintyminen sitten toukokuisen In Your House -lähetyksen. Miehen uran alku oli tosiaan hyvin vaikeaa, koska valtavasta nosteesta huolimatta yleisö ei oikein ottanut Maiviaa omakseen, ja jo ennen WrestleManiaa Intercontinental-mestariksi noussut Rocky keräili sankarina aika kovia ”Rocky sucks!” -huutoja. Niinpä WWF:n oli keväällä pakko jarruttaa Rockyn nostamista, mikä ei suuresti silti auttanut. Maivian ura lähtikin uuteen nousuun vasta, kun hän paikkasi uudesta Nation of Dominationista potkitun Ahmed Johnsonin ja alkoi nousta ylimieliseksi, yleisön entistä enemmän vihaamaksi nilkiksi. Se Maiviasta, ottelun tarinahan oli aika simppeli. Ken Shamrock oli loukkaantunut WWF:n Englannin-vierailulla NOD-johtaja Faarooqia vastaan käydyssä ottelussa, ja Shamrock kantoi tästä Faarooqille suurta kaunaa. Shamrock oli jo lähellä päästä painikuntoon ennen tätä tapahtumaa (ja alun perin ottelun pitikin olla NOD vs. LOD & Shamrock), mutta PPV:tä edeltävässä Raw’ssa Nation pieksi Shamrockin uudestaan niin pahasti, ettei hän ollut PPV:ssä painikykyinen. Tämän seurauksena Legion of Doom joutui puolustamaan Shamrockin kunniaa alivoimalla.

Minusta ottelu oli ihan kiva avausmatsi. Ei tässä tosiaan mitään kummoisia catch as catch can -vaiheita nähty, mutta ei niitä tarvitsekaan kaikissa otteluissa nähdä, jos ne muuten onnistuvat olemaan kivoja (tämä on muuten varmaan se seikka, joka erottaa minut muista tämän aikakauden PPV-arvostelijoista, jotka tuntuvat lyttäävän täysin nämä minusta ihan mukavat ottelut ja kehuvan semmoisia, jotka minusta ovat heikkoja tai turhan sekavia). Tässäkin oli varsin onnistunut tunnelma, ja yllättävän hyvä vauhti päällä ottaen huomioon, keitä kaikkia kehässä oikein oli. Road Warriors näytti poikkeuksellisen vauhdikkaalta esitellen hyppypotkuja ja muita vauhdikkaita liikkeitä. Eikä Nation of Domination huonolta näyttänyt sekään. Ottelun lopetus oli vähän sekava ja tuli vähän puskista. Kokonaisuutena kuitenkin ihan hyvä tapa avata show, vaikka ei tämä nyt tosiaan mitenkään erityinen painiottelu ollut.

Arvosana: * * ½

Tag Team Match

Tarantula & Mosaic vs. Max Mini & Nova

Vincen kääpiöfetissin näkyminen PPV-tarjonnassa sen kuin jatkuu. In Your House: Ground Zerossa sentään näkyi myös kevytsarjalaisten divisioona Brian Cristopherin ja Scott Putskin ottelulla, mutta tässä PPV:ssä tuon divisioonan näkyvyys oli jo unohdettu (vaikka toki vielä vuoden 1997 lopulla WWF:lle kruunattiin ensimmäinen Light Heavyweight -mestarikin). Kääpiöt jatkoivat rymyämistään.

Itse en ihan oikeasti tajua, mitä jotkut näkevät näissä kääpiöotteluissa. Max Minin ja El Toriton ottelu Ground Zerossa oli vielä paikoitellen hieman hauskaa ja näyttävää meininkiä. Tämä sen sijaan oli pelkästään sekavaa, tylsää ja mukahauskaa neljän kääpiöpainijan pyörimistä ympäri kehää. Tämän painityypin puolustelijat usein mainitsevat näiden miesten kyvyistä esittää uskomattomia liikkeitä kehässä, mutta tämän ottelun painillinen antikin oli ihan rehellisesti mielestäni huonompaa (ja epäonnistuneempaa) kuin edellisen ottelun. Yhden tähden annan Max Minille, jonka vuorovaikutus Jerry Lawlerin kanssa oli tässäkin ottelun parasta antia parin muutaman näyttävän hetken lisäksi. Tiedän lucha-painin olevan erittäin nopeatempoista jne., mutta siitä saa normaalisti kuitenkin selvää. Tästä ei saanut.

Arvosana: *

WWF Tag Team Championship

The Godwinns vs. The Headbangers (c)

3

Kuulostaapa aika karmealta tilanteelta. WWF:n joukkuedivarin kaksi pääjoukkuetta ovat Headbangers ja Godwinns? No, onneksi tilanne alkoi tämän jälkeen aika nopeasti kehittyä parempaan suuntaan, kun muuan hyvin kuuluisaksi tulevaisuudessa nouseva joukkue liittyi karkeloihin… and if you’re not down with that, we’ve got two words for ya! Mutta nyt vielä tähän tilanteeseen. Headbangers oli siis voittanut joukkuevyöt pari kuukautta taaksepäin ja monien yllätykseksi onnistunut pitämään niistä kiinni näinkin kauan. Nyt heitä vastaan asettuivat ilkeät juntit The Godwinns, joiden uusi ”Hillbilly Jim” oli Uncle Cletus. Ottelun tausta lyhykäisyydessään: Godwinnsit olivat viime kuukaudet ottaneet turpaan Legion of Doomilta oikein urakalla, mikä ansaitusti tekee heistä joukkuemestaruuden ykköshaastajan. Hienoa.

Olisi varmasti paljon arvostettavampaa tykätä jonkin verran tuosta äskeisestä joukkueottelusta ja haukkua tämä taas maan rakoon, mutta en voi itselleni mitään. Oletin tämän ottelun olevan sysimustinta paskaa, mitä tämän ajan WWF:n joukkuedivisioona voisi tarjota, mutta tämä ottelu yllätti minut todella pahan kerran. En tarkalleen tiedä, mistä se johtui, mutta minusta tämä oli ihan mukavaa katsottavaa! Kyllä, voitte syyttää minua idiootiksi, joka ei ymmärrä painista mitään, mutta ei tämä minusta ollenkaan niin kauhea koitos ollut. Ei tämä tosiaan painillinen mestariteos ollut, ja hiukan epäonnistuneita hetkiä oli ottelun kulussa mukana, mutta kaikki neljä näytti työskentelevän oikeasti perseensä ruvelle saadakseen kivan ottelun aikaan. Alussa vahvaa menoa esitti Headbangers, joka liikkui tavallista paremmin ja väläytti tavallista näyttävämpiä high flying -liikkeitä saaden yleisön mukaan ja minut yllättyneeksi. Godwinnsin hallintaosuus oli buukattu sopivan lyhyeksi, mikä oli myös ottelun vahvuus: heikkoudet oli onnistuttu piilottamaan hyvin. Tämän jälkeen nähtiinkin hyvin buukattu loppukahina ja minut täysin yllättänyt lopetus. Kyllä, minusta tämä oli niin hyvä ottelu kuin nämä kaksi joukkuetta ikinä varmaan voi saada aikaan. Ei siis tosiaan edes mitenkään oikein hyvä ottelu, mutta silti aika kiva, ja eipä tätä katsoessa tarvinnut yhtään tuskailla – toisin kuin edellisen kamppailun kohdalla. Hyvä pojat!

Arvosana: * * ½

Tässä välissä nähtiin Jim Rossin juontama jonkinlainen ”Legends’ Ceremony”, joka kunnioitti St. Louisin (jossa tämä tapahtuma siis järjestettiin) alueen painilegendoja. Mistään Hall of Fame -tilaisuudesta ei ollut kyse, mutta joku vastaava kaiketi. Kunnianosoituksia saivat Gene Kiniski, Jack Brisco, Dory Funk Jr., Harley Race, Terry Funk, Lou Thesz ja promoottori Sam Muchnik, jotka kaikki saapuivat myös kehään. Thesz oli aika vanha.

WWF Intercontinental Championship

Owen Hart vs. Faarooq

2

Kaksi pahista kamppailemassa Intercontinental-mestaruudesta maksutelevisiossa. Aika mielenkiintoinen tilanne. Kaikkihan lähti siis SummerSlamin hienosta Owen vs. Austinista, jossa oli panoksena Intercontinental-mestaruus ja joka kuitenkin päättyi pahasti töksähtäen johtuen pahasta mokasta, jossa Owen lähti suorittamaan normaalia Piledriveriä ja Austin lähti vastaanottamaan normaalia Tombstone Piledriveriä. Seurauksena Austininin murtunut niska ja Intercontinental-vyön kinkkinen tilanne, koska mestari Austin ei ollut vyötä pystynyt puolustamaan loukkaantumisensa jälkeen. Intercontinental-mestaruus siis riistettiin Austinilta, ja siitä järjestettiin turnaus, jonka finaaleihin olivat edenneet Owen Hart ja Faarooq. Owen, joka oli SummerSlamin tapahtumista lähtien kehuskellut murtaneensa Austinin niskan, oli turnauksessa päihittänyt Goldustin ja Brian Pillmanin. Faarooq oli jo ensimmäisellä kierroksella hävinnyt Ken Shamrockille, mutta Shamrockin loukkaannuttua samassa ottelussa eteni Faarooq kuitenkin toiselle kierrokselle, jossa voitti Ahmed Johnsonin.

Tästä ottelusta on hankala sanoa paljoa, koska suuren osan huomiosta vei entinen Intercontinental-mestari Austin, joka oli tähän asti kantanut mukanaan mestaruusvyötä ja tuli nyt luovuttamaan sen komissaari Slaughterin käskystä. Austin aloitti show’nsa jo ennen ottelun alkua: hän laittoi ottelun käyntiin lyömällä ajanottajan kelloa ja kävi ottelun aikana kaikkien kolmen selostuspöydän (englannin-, espanjan- ja ranskankielisen) luona riehumassa ja promoamassa. Ottelun lopetuksessakin Austinilla oli vahva roolinsa. Mitä nyt itse ottelusta sitten voi sanoa, niin kyllähän Faarooq ja Owen ihan taidokkaita herroja kehässä olivat, ja Owen jonkinlaista tarinaakin yritti ottelulle rakentaa, mutta aika laihaksi (ja lyhyeksi) tuo kyllä jäi. Plussaa kuitenkin Austinista ja hänen sekä Owenin kuvion rakentelusta.

Arvosana: * *

8-Man Tag Team Match

Los Boricuas (Savio Vega, Miguel Pérez Jr., Jesús Castillo Jr., Jose Estrada Jr.) vs. The Disciples of Apocalypse (Crush, Chainz, Skull, 8-Ball)

Tämä ottelu tosiaan lisättiin ylimääräisenä vetona korttiin Love vs. Pillmanin tilalle. Ainakin itse olisin kyllä aika paljon mielummin nähnyt Dude Loven edes jollain tapaa esiintymässä show’ssa. Tämän ottelun taustalla oli edelleen ihan sama, kesästä asti jatkunut jengisota Nationin, Boricuasin ja DOA:n välillä. Ei mitään uutta, mutta hommaa ei voitu ilmeisesti lopettaakaan, koska feudi ei tähänkään vielä päättynyt.

SummerSlamissa nähtiin tismalleen samojen joukkueiden kohtaaminen, joka oli todella heikko ottelu. Se johtui pitkälti siitä, ettei siinä näiden painijoiden edes annettu yrittää mitään, vaan homma oli pelkkää epämääräistä sähellystä, johon pistettiin Nation of Domination hillumaan mukaan. Nyt näiden kahden joukkueen annettiin painia rauhassa keskenään, ja kun Disciples of Apocalypse sai yleisön puolelleen, eikä sen tarvinnut vetää missään vaiheessa vahvaa hallintaroolia, ei heidän paininsa todellinen yksipuolisuus ja tylsyys ehtinyt paljastua, vaan nelikko näytti lähinnä vahvalta. Samaan aikaan Boricuas onnistui säväyttämään parilla ihan näyttävällä liikkeellä. Niinpä tämä olikin kokonaisuutena ihan menettelevä ottelu, vaikka painillisesti homma olikin suurelta osin vain pyykkinaruja, potkuja ja nyrkiniskuja (jokin raja siinä minunkin kestämisessäni on), ja ottelun kuvio oli jo niin nähty. Yleisö kuitenkin osti tämän ottelun ja sai minutkin katsomaan tämän ilman suurempia tuskia. Olisi tämä voitu hoitaa paljon heikomminkin. Selvää parannusta siis.

Arvosana: * *

Flag Match

Bret Hart & The British Bulldog vs. Vader & The Patriot

Kortin kuudes ottelu ja viides joukkueottelu. Ei ollut tapahtuma ainakaan singles-kohtaamisilla pilattu. Tämän (ja muutaman muunkin, jotka kerron ottelun arvostelussa) ongelman olisi voinut korjata buukkaamalla Bulldog vs. Patriot ja Bret vs. Vader -ottelut. Itseä ainakin tuo Bretin ja Vaderin kohtaaminen olisi kiinnostanut kovasti. Tämä jäi Bretin viimeiseksi WWF:n PPV-otteluksi, jossa Hart oli tietoinen ottelunsa loppuratkaisusta, ja aika surullisesti päättyi tämä todella pitkä historia. Kaikesta oikein huomasi, kuinka pieni luotto WWF:llä enää tässä vaiheessa oli päämestari-Hartiin. Ei edes mestaruusottelua? Mestaruusottelun puute kyllä johtunee myös siitä, että kovin paljon suurempi luotto ei WWF:llä ollut myöskään Vaderiin, jonka WWF-ura alkoi myös olla ehtoopuolella, vaikka mies sentään oli melkeinpä firman suosituin painikuntoinen sankari heti Undertakerin jälkeen tässä vaiheessa. Aika karu tilanne. Ottelun taustatarina oli se, että Vader oli paluunsa jälkeen vastustanut Hart-perhettä ja puolustanut USA:n kunniaa näiden Kanada-hehkutusta vastaan, ja ystäväkseen tähän kamppailuun Vader oli saanut The Patriotin. Teemaan sopien saimmekin nähdä harvinaisen lippuottelun.

Sen lisäksi, että ottelu oli tyypiltään aika karu päätös Hartin WWF-historialle, oli se kyllä laadultaankin aika järkyttävä. Ei siis tietenkään kamalan surkea, mutta aikamoinen shokki kuitenkin. Bretiltä kun ei ole tottunut näkemään oikeastaan koskaan alle kolmen tähden otteluita (edellinen varmaan Lawler-feudin ajalta), mutta tässä se nyt tuli. Syitä oli varmaan monia, kuten se, että Bret ei ihan parhaimmalla mielialalla ottelussa paininut ja ennen kaikkea se, että ottelu oli aivan liian pitkä. Alussa homma näytti vielä kiinnostavalta ja intensiiviseltä brawlilta, mutta vähitellen se alkoi muuttua sekavaksi pyöriskelyksi kehässä. Ottelussa ei tuntunut olevan edes mitään sääntöjä. Välillä kaikki heiluivat tasaisesti kehässä ja välillä taas taggailivat toisiaan sisään. Epäilen, tiesikö aina välillä kukaan ottelun painijoista, miten tätä ylipitkää hommaa tahdottaisiin edes jatkaa. Välillä ottelussa olikin pitkiä pätkiä, jolloin ei oikeastaan tuntunut tapahtuvan mitään. Lippujen tavoittelukin tolppien päistä (mikä oli siis yksi tapa päättää ottelu) oli aika onnettoman näköistä. Ottelun parhaista hetkistä vastasi mielestäni ehdottomasti Vader: erityisesti säväytti huikea takaperinvoltti ja sen kääntäminen vieläpä jaloilleen. Todella näyttävä suoritus. Haukuista huolimatta siis laadultaan ihan menettelevä ottelu, mutta sai tämmöisen ryöpytyksen, koska harvoin joutuu näin pahasti pettymään, kun kehässä painii Bret Hart.

Arvosana: * *

Hell in a Cell Match

Shawn Michaels vs. The Undertaker

5

Sitten oli tämä ottelu, jonka takia koko aikaisemman arvostelun voikin oikeastaan unohtaa. Shawn Michaelsin ja Undertakerin feudi oli alkanut vain yhdestä väärinkäsityksestä, kun Shawn yritti lyödä Bret Hartia tuolilla mutta osuikin Bretin sijaan Undertakeriin, ja nyt se oli edennyt ottelumuotoon, jota ei ollut koskaan aikaisemmin käyty – ottelumuotoon, josta muotoutui tämän kamppailun myötä niin suuri legenda WWE:n historiassa, ettei sitä pilannut kuin vasta matsimuodon inflaatio 00-luvun loppupuolella. Monesti puhutaan, ettei jokin feudi ole Hell in a Cellin arvoinen, koska se ei ole niin pitkä tms. ties mitä humpuukia, mutta loppujen lopuksi ei koko tämä perinteen aloittanutkaan feudi niin erityisen pitkä ollut. Se oli vain muuttunut parissa kuussa niin intensiiviseksi vihaksi, jonka aikana Michaelsista oli kehittynyt egomaaninen kusipää, joka oli muodostanut parin kaverinsa (HHH, Chyna, Rick Rude) kanssa ryhmittymän, joka pian alettiin tuntea D-Generation X:nä. Tämä porukka oli tehnyt Undertakerin elämästä yhtä helvettiä, ja Undertaker oli vastannut tähän hyödyntämällä kaikki tilaisuutensa purkaa Michaelsiin kaikki se viha, jota oli tuntenut SummerSlamin pääottelusta lähtien. Niinpä näiden kahden feudi oli pakko päättää ottelussa, johon ei pääsisi kukaan muu sekaantumaan ja jossa taatusti nämä kaksi saisi keskenään päättää koko homman ilman ”DX:ää” tai vaikkapa Undertakerin elämää piinannutta Paul Beareria.

En oikeastaan tiedä, mitä sanoa tästä ottelusta. Tai tiedänpäs. Minä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tätä ottelua, joten odotin innolla sen näkemistä. Monet olivat kehuneet paljon sitä, ja tiesin myös, että ultimaattinen totuuden ääni Dave Meltzer oli antanut tälle ottelulle viisi tähteä. Suhtauduin silti hieman epäileväisesti etukäteen tähän otteluun ja sen maineeseen. Hyvin harva ottelu on minusta ihan sen viiden tähden ottelu, ja esim. Meltzerin hehkuttama Ricky ”The Dragon” Steamboat vs. ”Macho Man” Randy Savage WrestleMania III:sta ei ole minusta niin hyvä kuin annetaan ymmärtää.

Noh, tämä oli. Tämä oli juuri niin hyvä, kuin arvostelut antavat ymmärtää. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaista näkemistäni painiotteluista. Upeasti rakenneltu aivan alusta loppuun asti. Huikeita spotteja, hienoja keksintöjä häkin hyödyntämiseksi, sopivan brutaalia kamppailua. Mitään ei tehty kehässä ihan muuten vain, vaan kaikelle oli mietitty tarkka seurauksensa, mihin jokaisesta vaiheesta sitten edetään. Tätä nyt voisi kehua loputtomasti, ja tästä voisi mainita vaikka millä mitalla hienoja hetkiä (mm. kameramiehen piekseminen ja sen seuraukset, Michaelsin tippuminen pöydän läpi jne.) mutta ei se ole tässä tapauksessa tarpeellista. Tämä oli vain loistava ottelu, jonka todellisen huipennuksen tarjosi ottelun lopetus, josta seurasi sitten jotain aivan uutta kuukausiksi ja kuukausiksi (ja oikeastaan vuosiksi). Tämä ottelu oli tämä PPV.

Arvosana: * * * * *

WWF:llä oli selvästikin vuonna 1997 kummallinen tapa buukata kaksi parasta otteluaan vuosikausiin (joista toinen oma kaikkien aikojen suosikkiotteluni, eikä toinenkaan kaukana siitä) PPV:ihin, jotka muuten voisi unohtaa olankohautuksella. WrestleMania 13 oli vielä astetta kauheampi tapaus kahdesta syystä: 1) se oli WrestleMania, jonka nyt kaikista PPV:istä viimeisenä pitäisi olla yhden ottelun tapahtuma, ja 2) siinä muut ottelut olivat lähinnä pelkkiä pettymyksiä. Tässäkään show’ssa yksikään muu ottelu ei yltänyt edes kolmeen tähteen, mutta tässä sentään pari oli positiivisia yllätyksiä (joukkuemestaruusottelu, Boricuas vs. DOA). Tämän lisäksi tässä tämä huikea ottelu oli ymmärretty buukata kortin viimeiseksi otteluksi. Niinpä vaikka tällä on sama kohtalo kuin WrestleManialla (olla Ok:n veroinen PPV vain yhden ottelun takia), menee se silti hitusen WrestleManian edelle. Mutta vain hitusen. Toki nämä huippuottelut ovat aivan loistavaa antia, mutta kyllä ne kokonaisuutena hienot PPV:t ovat vielä parempia.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.9.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF One Night Only

Next post

Arvio: WCW Halloween Havoc 1997

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.