2002ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Insurrextion 2002

Päivämäärä: 4.5.2002

Sijainti: Lontoo, Englanti (Wambley Arena)

Yleisömäärä: 9 308

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Tämä oli kolmas kerta, kun World Wrestling Federation järjesti Isossa-Brittaniassa Insurrextion-nimisen ppv:n. Perkästään brittikatsojille tarjottuja ppv-lähetyksiä oli järjestetty vuodesta 1997 lähtien, ja vuodesta 1999 alkaen niitä oli nähty kaksi vuodessa. Insurrextionista oli muodostunut WWF:n keväinen britti-ppv, ja Rebellion puolestaan järjestettiin loppuvuodesta. Vuonna 2002 Insurrextion järjestettiin Lontoossa. Yleensä britti-ppv:t ovat jääneet varsin mitäänsanomattomiksi tapahtumiksi, mutta tämä vuoden 2002 Insurrextion on jäänyt historian kirjoihin poikkeuksellisena tapahtumana. Painillinen anti ei ollut varsinaisesti mitenkään erityistä, mutta tämän Insurrextionin poikkeuksellisuuteen on 3 muuta syytä:

1) Tämä oli viimeinen ppv ja yleensäkin viimeinen painitapahtuma, jonka järjesti painipromootio nimeltä World Wrestling Federation. Lakikiista luonnonsuojelujärjestö World Wildlife Funin kanssa oli edennyt siihen vaiheeseen, että WWF:n oli pakko muuttaa nimensä. PPV:n jälkeisen päivän Raw-lähetyksestä lähtien maailman suurin painipromootio tunnettiin nimellä World Wrestling Entertainment. Muutos WWF:stä WWE:hen on monien mielestä myös merkinnyt ratkaisevaa suunnanmuutosta WWF/E:n tarjonnan tasossa.

2) Tämä oli historian ensimmäinen WWF:n ppv, jossa esiintyi vain yhden brändin painijoita. Kuten Backlashin taustatarinassa selitin, brand split oli saanut alkunsa WrestleManian jälkeen. Brand splitin alkuaikoina kaikki ppv:t olivat kuitenkin vielä molempien brändien yhtenäisiä, mutta näissä britti-ppv:eissä WWF teki poikkeuksen. Ppv:ssä esiintyi ainoastaan Raw’n kalusto, sillä Lontoon-matkalle olivat lähteneet ainoastaan Raw’n painijat.

3) …Niin ja se matka. Se on oikeasti se asia, mistä tämä toukokuinen britti-ppv tunnetaan painifanien keskuudessa kaikkein parhaiten. Tai ei oikeastaan tätä ppv:tä, vaan paluumatka ppv:n jälkeen takaisin USA:han. Tuttavallisemmin tuota WWF:n painijoiden ja henkilökunnan lentomatkaa Britanniasta Yhdysvaltoihin kutsutaan Plane Ride From Helliksi. Miksikö? Pähkinänkuoressa: suurin osa painijoista ja muusta koneessa olevasta porukasta oli jo koneeseen astuessaan jumalattoman päissään. Joidenkin lähteiden mukaan jotkut henkilöt olivat onnistuneet käyttämään jopa vahvempia aineita kuin alkoholia. Joka tapauksessa koko lennosta muodostui aivan järkyttävä katastrofi, kun humalainen porukka alkoi… käyttäytyä kuten änkyräkännissä olevat ihmiset käyttäytyvät.

Road agent Michael Hayes alkoi tapella Bradshaw’n kanssa ja sai lopulta köniinsä. Myöhemmin Hayes sammui, ja Sean Waltman leikkasi hänen takatukkansa. Dustin Rhodes lauloi lentokoneen äänentoistolaitteiden kautta epätoivoisia serenaadeja ex-vaimolleen Terri Runnelsille, kunnes Jim Ross käski hänet pysymään hiljaa. Ric Flair keräsi erityisen paljon huomiota heilumalla ympäri lentokonetta pelkkä kaapu päällään. Ei, ei alusvaatteita. Ja lopulta ei kaapuakaan, kun Flair päätti esitellä ulottuvuuksiaan koneen lentoemännille. Paljon heikommaksi ei jäänyt Scott Hall, joka ruiskutti partavaahtoa useiden nukkuvien kollegoidensa päälle. Niin ja sitten oli vielä epäonninen Mr. Perfect, joka haastoi Brock Lesnarin tappeluun, koska oli sitä mieltä, että hän on parempi amatööripainija ja että Lesnar saa WWF:ssä aivan liikaa huomiota. Lesnarille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin niitata rasittava Hennig lentokoneen seinää vasten. Paikalle tarvittiin Triple H, Dave Finlay ja Paul Heyman rauhoittamaan tilannetta.

Plane Ride From Hellin seuraamukset olivat varsin näkyvät. Tuohon aikaan WWF:n henkilöstösuhteiden johdossa ollut Jim Ross kirjoitti netissä ilmestyneessä Ross Reportissaan tapahtuneesta, ja pahoitteli asiaa julkisesti syvästi. Rossin mukaan hän oli asemansa takia vastuussa tapahtuneista, ja hän aikoi pitää huolta, ettei vastaavaa enää tapahtuisi. Alkoholin käyttöön puututtiin myöhemmillä matkoilla paljon tarkemmin, ja käyttäytymishäiriöihin puututtiin näkyvästi. Myös tästä Plane Ride From Hellistä saivat kärsiä kaikkein pahimmin öykkäröineet painijat. Hayes ja Rhodes saivat kärsiä pienistä ”kurinpidollisista toimenpiteistä” (eli backstage heatista) pitkän aikaa, mutta huonoiten kävi Scott Hallille ja Curt Hennigille, joiden WWF-sopimukset purettiin pian tapahtuneen jälkeen. Erityisen ikävää tämä oli tietenkin Hennigille, jonka katsottiin olevan yksin vastuussa Lesnar-tappelusta. Joka tapauksessa Hallin ja Mr. Perfectin WWF-urat olivat tämän jälkeen lopullisesti ohi. Hallin tapaus on tosin hieman epäselvempi, koska hän oli ilmeisesti muutenkin jo lähtökuopissaan ennen näitä tapahtumia.


Sitten itse tapahtumaan. Selostajinamme Raw-selostajat JR ja King.

WWF Intercontinental Championship

Eddie Guerrero (c) vs. Rob Van Dam

Eddien ja RVD:n feud ei ollut suinkaan päättynyt Backlashiin. Ennemminkin se oli vain tulistunut sen jälkeen, kun Guerrero oli heti ensimmäisessä ppv-ottelussaan paluunsa jälkeen onnistunut kevyellä huijauksella voittamaan Intercontinental-mestaruuden RVD:ltä. Van Dam ei ollut alkuunkaan tyytyväinen siihen, että hänen IC-mestaruuskautensa jäi vajaan kuukauden mittaiseksi, ja nyt hän sai brittiyleisön edessä ensimmäisen mahdollisuutensa vyön takaisin voittamiseksi.

Minun mielestäni nyt otettiin selvästi askel oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin selvästi vastarannan kiiski, koska monien muiden arvostelijoiden mielestä tämä oli huonompi ottelu kuin Backlashin kohtaaminen. No, samapa se minulle. Minä viihdyin tätä katsoessa enemmän. Tämä oli selvästi vauhdikkaampaa, toimivampaa ja viihdyttävämpää menoa kuin Backlashin ottelussa. Tässäkin oli jonkun verran luovutusliikkeitä ja teknistä painia. Tällä kertaa se oli kuitenkin hyvin perusteltu, sillä Eddie teloi tehokkaasti RVD:n jalkaa, ja RVD myi vammansa vakuuttavan näköisesti – lukuun ottamatta loppua, jossa Van Damin myyminen kieltämättä vähän unohtui. Tärkeintä oli kuitenkin, että teknisen painin lisäksi ottelu oli paljon menevämpi kuin BL:ssä, ja koko ajan tapahtui oikeasti jotain. Monet high flying -liikkeet olivat juuri sellaisia, jollaisia näiltä kahdelta ollaan totuttu näkemään. Tämä oli nyt juuri sellaista Eddie vs. RVD -painia, jota voisin katsoa vaikka kuinka pitkään, koska tästä vain tulee äärettömän hyvä mieli. Ainut pieni heikkous oli ottelun hiukan laimea lopetus, joka vieläpä tuli liian aikaisin, mutta jäipähän minulle jotain odotettavaa vielä tulevaisuudenkin Eddie vs. RVD -otteluilta. Hieno avaus illalle.

* * * ½ 

Tag Team Match

Jacqueline & Trish Stratus vs. Jazz & Molly Holly

Backlashin jälkeen WWF Women’s-mestari Jazz oli lyöttäytynyt yhteen Molly Hollyn kanssa. Molly oli auttanut Jazzia säilyttämään vyönsä ottelussa heidän yhteistä vihollistaan Trish Stratusta vastaan. ”Neitseellinen” Molly oli saanut houkuteltua myös Jazzin mukaan tähän WWF:n naispainijoiden seksuaalisuuden paheksuntaan. Heidän mielestään Trish Stratus ja Jacqueline olivat pahimpia esimerkkejä siitä, miten naispainijat esittelevät taitojensa sijaan vain muotojaan. Niinpä Trish ja samassa rysäyksessä faceksi kääntynyt Jacqueline kävivät näiden syytöksien jälkeen varsin voimallisesti Jazzin ja Mollyn kimppuun.

Hyväntuulinen ja kaikin puolin kiva naisten ottelu, jossa tapahtuikin yllättävän paljon. Ensimmäisten minuuttien aikana meno oli vielä vähän hapuilua mutta silloinkin jo ihan kohtuullista naisten painia. Paini muuttui kuitenkin sitä paremmaksi ja viihdyttävämmäksi mitä pidemmälle ottelu eteni. Lopputaistelu oli buukattu oikeasti hyvin. Jacqueline näytti tässä ottelussa taas vaihteeksi yllättävän hyvältä, vaikka hänen otteensa välillä ovat olleet jo heikompia. Kokonaisuutena ottelu oli juuri sellainen kiva naisten ottelu, joka sopi tähän kohtaan kortissa mallikkaasti.

* * 

Singles Match

Bradshaw vs. X-Pac

Bradshaw jatkoi Backlashin jälkeenkin rajua taisteluaan new World orderia vastaan. Uusin käänne tässä taistelussa nähtiin BL:n jälkeen Raw’ssa, jossa nWo oli kolkannut Bradshaw’n takahuoneissa tajuttomaksi juuri, kun Bradshaw’n olisi pitänyt otella Steve Austinin joukkueparina Scott Hallia ja X-Pacia vastaan. Nyt Bradshaw oli kuitenkin taas painikunnossa, ja hän tahtoi päästä kostamaan nWo:lle ja tällä kertaa nimen omaan X-Pacille sen, kuinka halpamaisesti nWo oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ihan mukava ottelu, jossa erityisesti Bradshaw pisti itsensä kunnolla likoon – kenties suuren pushin toivossa. Bradshaw myi X-Pacin iskut hyvin ja jopa bleidasi tämmöisessä pikku-ppv:n keskikortin ottelussa. X-Paciakin oli kiva nähdä pitkästä aikaa kehässä, vaikkei hän tässä ottelussa tuntunutkaan olevan ihan parhaassa vireessään. Yleisö chanttasi alussa tuttua ”X-Pac Sucks” -chanttia tosi kovaa mutta hiljeni pian ottelun alkamisen jälkeen ihmeellisesti, mikä oli kieltämättä vähän harmi. Kokonaisuutena ottelu oli kuitenkin hyvä paketti, jota katsoessa viihtyi mukavasti. Ei tätä silti miksikään superotteluksi voi kutsua. Siihen tarvittaisiin paremmin yhteensopiva ottelijapari. Brawlaaja ja light heavyweight -painija eivät kieltämättä ole ihan ykkösvalinta. Lähtökohtiin nähden Bradshaw ja X-Pac tekivät kuitenkin oikein hyvää työtä tässä nWo-kuviota jatkavassa ottelussa.

* * ½ 

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Steven Richards (c) vs. Booker T

Jos alkaisin selittää kaikki HC-mestaruuden vaihdokset, jotka oli nähty WrestleManian jälkeen, tämä arvosteluteksti ei päättyisi koskaan. 24/7-säännön ansiosta vyö oli vaihtanut omistajaansa jatkuvasti, mutta vyön jäätyä Raw’n puolelle kaikkein hartaimmin mestaruutta oli onnistunut pitämään hallussaan singles-uralle siirtynyt ja face-turnin tehnyt Bubba Ray Dudley. Bubba Ray kuitenkin hävisi vyönsä tätä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa, jossa hänen oli tarkoitus puolustaa vyötään Women’s-mestari Jazzia vastaan. Kesken tuon ottelun mukaan saapui yllättäen Steven Richards (koska 24/7-säännöt sallivat sen), ja uuden yhteistyökumppaninsa Jazzin suosiollisella avustuksella hän selätti Bubba Rayn. Nyt Richards oli ensimmäisen mestaruudenpuolustuksensa edessä. Hänen vastustajansa oli hiukan toista tasoa, sillä haastajaksi ilmaantui viisinkertainen WCW-mestari Booker T.

Tässä ottelussa oli paljon vähemmän hardcorea ja paljon enemmän tasaväkistä painia kuin olin etukäteen odottanut tältä otteluparilta. Richards vs. Booker T HC-ottelussa kuulosti paperilla lähinnä aseilla täytetyltä squashilta, ja alkuvaiheiden perusteella siltä tämä vaikuttikin. Yhtäkkiä Richards kuitenkin heräsi ottelussa taisteluun mukaan, ja tästä kehkeytyi kohtuullisen pitkä ja oikeasti tasaväkinen kamppailu. Samalla aseiden käyttö jäi minimiin, ja ottelun HC-status jäi lähinnä nimelliseksi. En ole ollenkaan varma, oliko tämä yllättävä käänne ottelussa hyvä asia. Loppujen lopuksi käteen jäi kaipuu kunnollisesta HC-mäiskinnästä ja tv-ottelun tasolla ollut tasaväkinen vääntö, jossa ei kyllä mitään varsinaista vikaa ollut. Itseäni kuitenkin häiritsi tosi paljon se, kuinka heikosti WWF on viime aikoinut buukannut Booker T:tä, joka voisi aivan hyvin painia ME-tasolla. Tässä ottelussa yleisö oli muuten selvästi Bookerin puolella, vaikka hän heel virallisesti olikin. Ottelun jälkeen nähtiin vielä useita HC-mestaruudenvaihdoksia, joihin sekaantuivat muun muassa Tommy Dreamerin ja Justin Crediblen joukkue (Dreamerin ja Crediblen yhteistyö oli ilmeisesti WWF:n viimeisin tapa haistattaa pitkät ECW-faneille) ja viimeisen WWF ppv -esiintymisensä tehnyt Crash Holly.

* *  

Tag Team Match

Hardy Boyz vs. Brock Lesnar & Shawn Stasiak

Hardyn veljesten sota Brock Lesnarin kanssa ei ollut päättynyt vielä Backlashiin, jossa Lesnar tuhosi Jeff Hardyn ottelussa niin pahasti, että tuomarin oli lopetettava matsi kesken. Pian BL:n jälkeen Matt palasi sairaslomaltaan, jonka Lesnar oli hänelle alun perin aiheuttanut, ja kohtasi Brockin virallisessa ottelussa. Se päättyi samalla tavalla tuomarin keskeytykseen kuin Lesnarin ottelu Jeff Hardya vastaan. Nyt Hardyt olivat ehtineet toipua tovin iskuistaan, ja selvästi masokistimaisen luonteenpiirteensä vuoksi he tahtoivat jälleen painia Lesnaria vastaan. Tällä kertaa he tahtoivat kuitenkin olla molemmat kehässä samaan aikaan, ja niinpä he vaativat, että ottelusta tehdään joukkueottelu. Lesnar ja Paul Heyman valitsivat Lessun joukkuepariksi Shawn Stasiakin, joka oli pian WrestleManian jälkeen mennyt lopullisesti sekaisin ja alkanut väittää olevansa kotoisin Planet Stasiakista. Päänsä sisällä ääniä kuuleva Stasiak oli Lesnar & Heyman -kaksikon mielestä juuri sopiva joukkuepari, koska hän tajuaisi pysyä koko ottelun ajan ringsidellä ja antaa Lesnarin hoidella Hardy-kaksikon yksinään.

Olihan tämä tavallaan ihan hauskasti buukattu ottelu. Kuten arvata saattoi, Stasiak ei tyytynyt pysymään vain ringsidellä, ja hän hoitikin oman roolinsa sekopäisenä hyypiönä todella malikkaasti. Lesnar puolestaan näytti pirun vakuuttavalta dominoidessaan Hardyja, eikä Hardyjenkaan osuudessa ollut mitään vikaa. Veljekset myivät Lesnarin iskut erinomaisesti ja hoitivat omat hallintavaiheensa tutun varmalla tyylillä. Kieltämättä tästä ottelusta kokonaisuudessaan jäi enemmänkin fiilis komediapainotteisesta tv-ottelusta kuin mistään erityisen totisesta ppv-ottelusta, mutta tämä kuitenkin onnistui viihdyttämään minua. Olisi siis voinut mennä huonomminkin.

* * 

WWF European Championship

Spike Dudley (c) vs. William Regal

European-mestaruus oli Intercontinental- ja Hardcore-vöiden ohella kolmas titteli, josta oli tullut brand splitin jälkeen Raw’n yksinomaisuutta. Pian WM:n jälkeen ex IC-mestari William Regal oli voittanut vyön Diamond Dallas Pagelta ja tullut sen jälkeen draftatuksi Raw’hon. Siellä hän joutui puolustamaan vyötään monia midcardilaisia vastaan. Regal onnistui pitämään vyötä hallussaan halpamaisilla keinoillaan, kunnes piskuinen Spike Dudley pisti hänet maistamaan omaa lääkettään iskemällä Regalin tajuttomaksi nyrkkiraudalla ja viemällä häneltä mestaruuden. Nyt Regalilla oli mahdollisuus mestaruuden takaisin voittamiseksi oman kotiyleisönsä edessä. Regal ei kuitenkaan ollut erityisen suosittu tässä ottelussa, sillä hän oli ehtinyt jo mollata kaikkia paikalla olevia ennen ottelun alkua.

Ottelullinen anti jäi tässä aikamoisen vähäiseksi. Tavallaan toki ymmärrän buukkauksen idean, koska William Regal vs. Spike Dudley ei kieltämättä kuulosta miltään superottelulta. Niinpä WWF päätti buukata tämän ottelun kokonaan Spike Dudleyn ”loukkaantumisen” varaan. Tavallaan ihan toimiva ratkaisu, joka toi poikkeavuutta tällaiseen alakortin otteluun, mutta toisaalta tässä buukkauksessa unohdettiin kaikki logiikka. Jos Spiken nilkka olisi oikeasti murtunut, ottelu olisi keskeytetty saman tien. Niinpä koko ottelun loppupuolisko tuntui vain yksinkertaisesti tyhmältä, vaikka Regalin dominointi olikin vakuuttavan näköistä. Ei tästä paljoa sanottavaa kokonaisuudessaan jäänyt. Alas on European-vyökin tullut merkittävyydessään.

Special Referee: Ric Flair

Big Show vs. Steve Austin

Tämän ottelun taustatarina sai alkunsa erikoistuomari Ric Flairista, joka tuomaroi myös Steve Austinin edellistä ppv-ottelua Backlashissa. Tuo ottelu päättyi hyvin kyseenalaisesti, kun Undertaker selätti Austinin. Austin nosti jalkansa köydelle kesken selätyksen, mutta Ric Flair ei huomannut tätä vaan laski kolmeen. Jälkeenpäin Austin oli tietenkin aivan raivoissaan Ric Flairille. Miesten välit olivat olleet ongelmalliset siitä lähtien, kun Austin liittyi Raw’hon muttei saanut suoraan ojennettuna itselleen ykköshaastajan asemaa. Flair yritti kaikin keinoin pitää välit Austinin kanssa mahdollisimman hyvänä, ja hän yritti sovitella tilannetta buukkaamalla Raw’hon joukkueottelun nWo vs. Steve Austin & Bradshaw, jossa Austin pääsisi purkamaan raivoaan nWo:hon. Tilanne kuitenkin muuttui, kun nWo pieksi Bradshaw’n ottelukyvyttömäksi ennen Main Eventiä. Flair yritti pelastaa tilanteen määräämällä Austinin uudeksi joukkuepariksi Big Show’n, jolle WWF ei ollut tuntunut keksivät mitään järkevää käyttöä yli vuoteen (tai oikeastaan siitä lähtien, kun hän jäi keväällä 2000 pitkälle tauolleen). Show oli kuitenkin draftattu Raw’hon, jossa hän oli dominoinut alakorttia isona face-nimenä… Kunnes tuossa Raw’n Main Eventissä kaikki muuttui. Big Show kääntyi shokeeraavasti Austinia vastaan ja liittyi osaksi new World orderia! Show’sta tuli siis nWo:n uusin jäsen, ja samalla Austinin hit listan kärkinimi. Miesten välille buukattiin ottelu Insurrextioniin, ja Flair teki itsestään ottelun ”kakkostuomarin”, joka huolehtisi siitä, ettei nWo sekaantuisi otteluun.

Olen tämän ottelun osalta ilmeisesti aivan vastakkaista mieltä kuin kaikki muut arvostelijat, ja ehkä tässä tapauksessa minua voi syyttääkin pienestä yliarvostelusta, mutta minusta tämä ottelu ansaitsee puhtaat paperit ja hyvän arvosanan. Tämä oli nimittäin oppikirjamainen esimerkki siitä, kuinka kunniakkaasti voidaan hoitaa ottelu, joka ei paperilla kuulosta millään tavalla mielenkiintoiselta. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että Big Show vs. Steve Austin on periaatteessa ppv-tasolla lähes ennennäkemätön taistelupari, mutta toisaalta siihen on syynsä. Tämä kaksikko ei ole koskaan kuulostanut kovin houkuttelevalta feudkaksikolta. Tällaisessa pikku-ppv:n semi-ME:n roolissa näiden miesten ottelu toimi kuitenkin oikeasti malliikkasti. Erityisen paljon siihen vaikutti se, että ottelulla oli todella selvä rakenne. Austin teloi Show’n jalkaa tyylikkäästi, ja Show myi ottamansa vammat hyvin. Lopputaistelu oli myös hoidettu tosi hyvin, ja nWo:nkin rooli oli juuri sopiva. Rakenteensa ja toimintansa osalta tämä oli hyvä ottelu ja roolissaan juuri sellainen kuin sopi toivoa. Ei tällaisia liikaa jaksa katsoa, mutta mielestäni tämä ei ole millään tavalla ansainnut kaikkea sitä kuraa, jota tälle on kaadettu niskaan. Austin teki hitosti työtä saadakseen aikaan yllättävän toimivan ottelun.

* * * 

Singles Match

Undertaker vs. Triple H

Undertaker oli aiheuttanut Triple H:lle mestaruustappion Backlashissa käydyssä ottelussa Hulk Hogania vastaan. Triple H oli tästä ymmärrettävästi aivan raivoissaan. Mestaruus oli ollut HHH:n tärkein motivaatio kehään palaamiselle loukkaantumisen jälkeen. Nyt vyö oli riistetty häneltä vajaan kuukauden hallussapidon jälkeen. Triple H tahtoi kostaa Undertakerille. Virallisesti Hunter oli osa Smackdownin rosteria mestaruustappionsa jälkeen. Silti hän ilmestyi ppv:n jälkeen Raw’hon ja hyökkäsi Undertakerin kimppuun brutaalisti. Undertaker vastasi samalla mitalla seuraavassa Smackdownissa. Insurrextioniin buukattiin vihantäyteinen ottelu näiden eri brändeihin kuuluvien painijoiden välille.

Hyvä päätös illalle. Ei tämä Undertakerin ja Triple H:n paras ottelu, mutta miehet pistivät kroppansa ihan kunnolla likoon tässä mäiskinnässä, eikä havaittavissa ollut sellaista samanlaista säästelyä kuin yleensä painijoilla on näissä britti-ppv:issä. Toki tämä ei ollut mikään suuri HC-mättö, mutta sellaiseksi tätä ei ollut tarkoitettukaan. Sen sijaan kyseessä oli aika lailla niin intenssiivinen painiottelu kuin Singles Match voi vain olla. Undertakerkin otti kovaa bumppia muun muassa lentämällä ilmaan hemmetin korkealle Back Body Dropissa. Triple H otti totutusti iskuja vastaan, ja äijät jopa rikkoivat kehäköydet ottelun aikana. Tässä oli menoa ja meininkiä, mutta huipputasolle oltaisiin sitten vaadittu jo vielä jotain oikeasti todella ainutlaatuista. Sellaista tässä ei kuitenkaan ollut, vaikka aikamoisen kovatasoisesta ottelusta oli kyse.

* * * ½ 


Taas kerran tuttua britti-ppv-laatua. Periaatteessa mikään ei ollut kamalaa kuraa, ja pari ottelua olivat tasoltaan yllättävänkin korkealaatuisia, mutta lopulta mikään ei kuitenkaan ollut ennennäkemätöntä tai sellaista, mitä ei muissa ppv:eissä hoidettaisi paremmin. Näiden katsominen tuntuu vähän samalta kuin Rainbow-kahvin juominen. Periaatteessa samaa tavaraa, mutta nautinto ei ole koskaan lähelläkään samaa tasoa kuin ehdan tuotteen kohdalla. Kehno.

Wikipedia: Insurrextion 2002

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.2.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Backlash 2002

Next post

Arvio: WWE Judgment Day 2002

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.