Arvio: WWF Judgment Day 2001

Päivämäärä: 20.5.2001

Sijainti: Sacramento, Kalifornia (ARCO Arena)

Yleisömäärä: 13 623

Tämä WrestleManian ja alkukesän välinen ajanjakso oli oma pieni palansa painihistoriassa. Kaikkien aikojen huiken WrestleMania (tähän mennessä) oli ohi, ja uuden aikakauden alkaminen oli lähellä. ECW ja WCW olivat kaatuneet, ja WWF omisti niiden materiaalien lisäksi myös merkittävän osan kyseisten firmojen painijoista. Silti toistaiseksi koko WCW-osto oli näkynyt WWF:n kuvioissa vielä todella vähän, jos muutamia Shane McMahonin huuteluita ei huomioida. Tässäkään ppv:ssä sen enempää Shanea kuin WCW:tä ei mainittukaan. Niinpä itse näen tämän parin kuukauden ajanjakson eräänlaiseksi ”siirtymäkaudeksi”, joka ei sinänsä tarjonnut mitään vuosituhannen järisyttävintä painia mutta oli silti oikein viihdyttävää katsottavaa. Tämä myöskin todella viihdyttävä Judgment Day päätti kyseisen siirtymäkauden, koska pian JD:n jälkeen WCW-kuvio lähti käyntiin toden teolla, ja sitä meillä olisikin tarjolla sitten seuraavat kuukaudet. Selostajinamme Paul Heyman ja Jim Ross.

Singles Match

William Regal vs. Rikishi

Rikishistä ei ollut kuultu paljoakaan tämän vuoden puolella. Loppuvuodesta 2000 Rikishi teki dramaattisen heel-turnin ja feudasi Steve Austinin ja The Rockin kanssa. Homma kuitenkin kuivui kasaan, kun buukkausporukka ilmeisesti tajusi, ettei Rikishistä ollut ME-heeliksi. Niinpä hänet iskettiin vuoden 2001 alussa joukkueeseen Rumblessa WWF-paluunsa tehneen Hakun kanssa. Tämäkin ilo päättyi lyhyeen, kun Rikishi loukkaantui maaliskuun alussa ja joutui parin kuukauden sairaslomalle. Kun Rikishi teki paluunsa toukokuussa, liittoutui hän ensin Triple H:n ja Austinin kanssa, mutta Mick Foleyn avulla hän tajusi nopeasti, että Power Trip käytti häntä vain hyväkseen. Niinpä Rikishi teki pitkään toivotun face-turninsa ja yritti heti sen kunniaksi tarjota Stink Facea Triple H:n vaimolle Stephanielle. Vince McMahonin talutushihnassa oleva comissioner William Regal lähetettiin kostoretkelle heel-porukan yhteisen hyvän vuoksi.

Tämän openerin päällimmäisin tarkoitus oli saada yleisö mukaan tapahtumaan, ja siinä se onnistui aivan erinomaisesti. Koska ottelulla oli pituutta vain nelisen minuuttia, oli ihan turha odottaakaan, että tästä olisi kuoriutunut joku huipputason ottelu. Oikeastaan näiden kahden keskinäisestä ottelusta ei sellaista olisi tullut, vaikka aikaa olisi ollut tunti. Niinpä tämä ottelu oli buukattu juuri täydellisesti. Homma pysyi todella vauhdikkana, ja Rikishikin vaikutti taas viihdyttävältä parin kuukauden tauon jälkeen. Regal oli puolestaan aivan elementissään iskiessään muutaman näyttävän liikkeen ja myydessään Stink Facen jälkeiset reaktionsa ja oksennusrefleksinsä paremmin kuin kukaan painibisneksessä. Juuri tämmöisessä roolissa Regal on aivan parhaimmillaan. Lisäksi Regalin bleidaus oli aika rajun näköinen. Kokonaisuudessa ottelusta jäikin hienon buukkauksen ja painijoiden hyvän ja vauhdikkaan suorituksen ansiosta sellainen kiva tv-ottelufiilis.

* *

2 out of 3 Falls Match

Kurt Angle vs. Chris Benoit

Tähän oli tultu. Nämä miehet vihasivat toisiaan, ja viimeisin niitti tälle vihan kierteellä oli se, kun Chris Benoit oli varastanut Kurt Anglen olympiamitalit ja alkanut nöyryytyksen maksimoimiseksi kuljettaa niitä housuissaan. Angle ei yksinkertaisesti voinut sietää tätä, mutta yleisö ja Benoit nauttivat hänen kärsimyksestään. Nyt Anglella oli kuitenkin mahdollisuus päättää tuo kärsimys, sillä Judgment Dayhin buukattiin miesten välille ottelu, jonka panoksena nuo kultaiset mitalit olivat. Ottelumuoto oli jo Insurrextionissa nähty 2 out of 3 Falls Match, mutta erona brittitapahtumaan oli se, että tässä ensimmäinen osuus käytäisiin Pinfalls Only -stipulaatiolla, toinen Submissions Only -stipulaatiolla ja (tarvittaessa) kolmas Ladder Matchina, jossa mitalit roikkuisivat katosta.

Noniin. Tästä kuoriutui minun ehdoton suosikkini tästä vuoden 2001 ottelusarjasta. Olen oikeastaan jopa hieman hämmästynyt siitä, kuinka monet muut arvostelijat ovat eri mieltä kanssani. Ottelu oli liian pitkä? Siinä nähtiin liikaa samanlaista teknistä painia kuin aikaisemmin, ja siinä olisi pitänyt mennä suoraan lopun Ladder-osioon? Siis mitä paskaa? Tämä otteluhan oli lähes tulkoon täydellinen juuri sen takia, että se niputti yhteen koko tämän feudin. Nähtiin sähäkkä ja yllättävä aloitus, jonka jälkeen siirryttiin äärimmäisen viihdyttävään ja mainstream-painin parasta tekniikkapainia lähentelevään lukkopainiosioon, jossa nähtiin samaan aikaan myös koko ajan henkilökohtaiseksi ja rajummaksi menevää pieksentää. Lopussa sitten päästiin siihen todella rajuun henkilökohtaiseen välienselvittelyyn, jossa otettiin kunnolla bumppia ja Anglekin osoitti pysyvänsä mahtavasti mukana tämänkaltaisissa otteluissa. Ottelu ei myöskään ollut todellakaan liian lyhyt, vaan juuri sopivan pituinen. Tämän verran tämä homma tarvitsi aikaa, että se voitiin pistää kunnialla pakettiin. En voi kuin hämmästellä sitä, että silloin kun firmalla on munaa käyttää kunnolla aikaa ja vaivaa keskikortin feudin lopettamiseen, homma on mukamas buukattu liian pitkäksi. Ei, ei ja ei. Tässä ottelussa olivat kohdillaan juuri ne kaikki asiat, jotka mättivät paljon kehutussa WM:n ottelussa. Tässä ei ollut kiire, tässä ei sählätty yhtään eikä tämä tuntunut keskeneräiseltä. Ottelun lopetus on ainut pieni miinuksen paikka, koska en olisi toivonut mitään sekaantumista loppuun, mutta sekään ei haitannut suuresti, koska sekaantuminen oli buukattu hyvin. Ei tämä ihan täydellinen siis ollut, mutta ehdottomasti vuoden parhaita otteluita tähän mennessä.

* * * * ½

Noniin. Koska itse olen aina ollut äärettömän suuri CW-painin fani ja aina salaa toivonut, että WWF/E olisi joskus osannut käyttää omaakin divisioonaansa paremmin hyödyksi, käytän kaikki tilaisuudet päivittää LHW-mestaruustilannetta, kun vyö jollain tavalla mainitaan ppv:ssä. Nyt LHW-mestari (Jerry Lynn) pääsi nimittäin esiintymään ppv-lähetyksessä ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Tosin vieläkään mestaria ei ollut päästetty areenalle, vaan hän promotti videolähetyksen välityksellä tuosta edellisessäkin arvostelussani mainitsemasta New Yorkissa sijaitsevasta The WWF World -baarista. Lynn puhui juurikin siitä, kuinka LHW-mestaruutta pitäisi päästä puolustamaan ppv:ssä sen sijaan, että mestari hengalee jossain WWF-ravintolassa ppv-isäntänä. Loistava promo Lynniltä. WWF, tehkää asialle jotain!

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Rhyno (c) vs. Test vs. Big Show

Rhyno oli pitänyt HC-mestaruutta hallussaan pisimpään sitten Steve Blackmanin mestaruukausien, sillä hän ei ollut hävinnyt vyötään kertaakaan sen jälkeen, kun hän voitti sen pian WrestleManian jälkeen. Haastajia oli kyllä riittänyt, mutta ihmispeto Rhyno oli onnistunut toistaiseksi kaatamaan heistä jokaisen. Nyt Rhyno oli kuitenkin yhden elämänsä vaikeimman haasteen edessä, kun hänen vastaansa asettuivat sekä Test että Big Show. Testillä ja Show’lla oli HC-mestaruuden voittamisen lisäksi taatusti tavoitteena toistensa telominen henkihieveriin, sillä Show ei voinut sietää Testiä, ja Test janosi kostoa Show’lle siitä, että tämä oli piessyt hänet vähäksi aikaa painikyvyttömäksi.

Hmm, harmillisesti tämä ei yltänyt samalle viihdyttävyyden tasolle kuin BL:ssä ja WM:ssä nähdyt HC-mestaruusottelut. Rhyno oli kyllä tässäkin ottelussa vireessä, ja hänen työskentelyään ja bumpinottokykyään oli taas ilo seurata. Muutenkin ottelu parani ehdottomasti loppua kohti, ja lopussa nähtiinkin muun muassa todella näyttävä roskapönttö-Gore. Ei, en osaa selittää sitä tuon paremmin. Se pitää nähdä itse. Muuten homma muistutti kuitenkin vähän enemmän entisaikojen ”ihan mukavia” HC-mäiskintöjä. Loppu pelasti ottelua sen verran paljon, ettei tässä ajauduttu vielä siihen ihan perusroskapainiin, joka on nähty jo loputtoman monta kertaa. Alun meno oli nimittäin pelottavan peruskauraa, ja jotenkin Test ja Big Show olivat tässä ottelussa aika laiskan oloisia. Ehkä he eivät ole ihan parhaita kavereita HC-divariin. HC-painifanina tykkäsin tästä vielä, mutta nyt on otettava ryhtiliike takaisin oikeaan suuntaan. Testin ja Big Show’n feud voitaisiin unohtaa.

* * ½

WWF Women’s Championship

Chyna (c) vs. Lita

WrestleManiassa paha oli saanut palkkansa, kun Chyna oli dominoinut häntä piinanneen Right To Censorin Ivorya ja voittanut ensimmäistä kertaa urallaan WWF Women’s-mestaruuden. Chyna ei kuitenkaan tuntunut sopivan naisten divisioonaan ollenkaan, koska hän oli luonut koko uransa miehiä vastaan painimalla. Niinpä Chyna oli muutaman viikon mestarina olon jälkeen promottanut siitä, kuinka hän kunnioittaa suuresti jokaista WWF:n naispainijaa, mutta rehellisesti sanottuna yksikään heistä ei tuntunut olevan hänen tasollaan. Oli kuitenkin yksi, joka tahtoi kovasti yltää tuolle tasolle. Lita oli voittanut hiljattain ykköshaastajuuden Women’s-mestaruuteen, ja hitaasti treenaamalla hän oli noussut koko ajan uskottavammaksi haastajaksi. Lisäksi Lita oli ystävystynyt Chynan kanssa, ja kaksikko oli jopa paininut joukkueotteluita yhdessä. Vähitellen Chyna oli alkanut pitää Litaa arvoisenaan vastustajana. Ennen ppv:tä kaksikko kertoi odottavansa innolla sunnuntain ottelua, jossa parempi nainen voittaisi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämä jäi Chynan viimeiseksi ppv-otteluksi. Chynalla ja WWF:llä oli ollut jo pidemmän aikaa monenlaisia erimielisyyksiä. Chyna ei huhujen mukaan tykännyt tästä uudesta roolistaan Women’s-divisioonassa. Lisäksi Chynalla oli alkanut nousta pissa päähän viimeistään Playboy-esiintymisen jälkeen, ja hän oli alkanut vaatia itselleen Steve Austinin palkkaa vastaavia summia. Tilannetta ei helpottanut myöskään Chynan katkeruus siitä, että hänen ex-kumppaninsa Triple H oli jättänyt hänet ja alkanut seurustella Stephanie McMahonin kanssa. WWF yritti silti löytää yhteisen sävelen Chynan kanssa, mutta sitä ei enää syntynyt. Sinänsä harmi, mutta ehkä Chynan aika alkoi tosiaan olla ohi. Tämä ottelu kylläkin oli oikein mukavaa katsottavaa. Juuri sellainen naisten ottelu, joita ei turhan usein tähän aikaan vielä nähty ppv:issä. Molemmilla oli oikeasti painitaitoja, ja vaikka kyvyt eivät ehkä ihan riittäneet niin ison ottelun rakenteluun kuin kaksikko yritti, oli yritys silti kunnioitettava ja lopputuloskin ihan mukava. Pienistä botcheista huolimatta tätä katsoessa viihtyi. Juuri tällaisen fiiliksen naisten ottelut saisivat jättää useammankin. Paljon parempaakin on toki vielä tulevina vuosina luvassa.

* *

WWF Intercontinental Championship
Chain Match

Triple H (c) vs. Kane

Tähän oli tullut tämä Triple H:n ja Austinin feud Brothers of Destructionia vastaan. Molemmat joutuivat puolustamaan omia mestaruuksiaan 1 on 1 -ottelussa, ja ensin tulilla olisi Triple H, joka saisi vastaan raivostuneen punakoneen. Kanen raivo oli varsin ymmärrettävä, sillä The Two-Man Power Trip oli pistänyt Kanen käden paskaksi useampaankin otteeseen. Pahin isku nähtiin Backlashin jälkeen, kun kaksikko tuhosi Kanen käden niin perusteellisesti, että Big Red Machine joutui olemaan vähän aikaa poissa kuvioista. Kane kuitenkin teki paluunsa ennen Judgment Dayta ja kävi saman tien rajusti Triple H:n kimppuun. Kane tahtoi kostaa kohtalonsa miehelle, joka oli selättänyt hänet Backlashissa. Jotta homma ei menisi turhan hempeäksi, lisättiin otteluun vielä Chain-stipulaatio. Toisin sanoen miehet olivat siis paksulla ketjulla toisissaan kiinni ottelun ajan.

Tämä oli varmaankin show’n positiivisin yllättäjä. En oikeastaan edes tiedä, miksi innostuin tästä ottelusta niin paljon, koska minulla ei ollut kummoisiakaan ennakko-odotuksia ottelulta. Oikeastaan ihan huomaamatta jossain ottelun puolivälissä tajusin, että tykkään tosi paljon tämän ottelun meiningistä. Kun homma jatkui samanlaisena loppuun asti, oli minun todella helppo viihtyä tätä katsoessa. Ketjua käytettiin ottelussa oikeasti hyvin hyödyksi. Sen avulla saatiin toteutettua näyttäviä bumpeja, joista yksi rajuin oli, kun Kane kiskaisi ketjun avulla terästuolia kädessään pitäneen Triple H:n suoraan tolppaa päin. Todella näyttävä spotti. Molemmat myös antoivat ottelussa kaikkensa: Triple H vuosi taas verta, ja Kanekin oli tavallistä pirteämmän oloinen. Tästä ottelusta aisti henkilökohtaisuuden kilometrien päähän. Kokonaisuutena ottelu oli siis todella onnistunut ja jätti positiivisen fiiliksen. Ei tässä sentään huipputasolle liikuttu, mutta hieno koitos silti.

* * * ½

WWF Tag Team Title Shot
Tag Team Turmoil Match

APA vs. Radicalz vs. Dudley Boyz vs. X-Factor vs. Hardy Boyz vs. Chris Jericho & Chris Benoit vs. Edge & Christian

Vielä ennen illan Main Eventiä oli aika järjestää kunnon joukkuerähinä, jossa seitsemän eri kaksikkoa tavoitteli mahdollisuutta päästä haastamaan Triple H ja Steve Austin joukkuemestaruuksista. Ottelumuotona oli siis Tag Team Turmoil, jossa kaksi joukkuetta aloittivat painimisen, kunnes toinen joukkue eliminoitaisiin jollain perinteisellä ratkaisusuorituksella. Sen jälkeen saapuisi seuraava joukkue, ja tätä jatkuisi, kunnes viimeinen joukkue oli saapunut paikalle, ja tuon kohtaamisen voittaja voittaisi koko ottelun. Oikeastaan ottelun suurin taustatarina oli Edgen ja Christinian joukkueen ja Chris Jerichon välillä. Näillä kanadalaisilla oli ollut rähinää jo jonkun aikaa, ja Jericho oli julistanut antavansa E & C:lle isän kädestä tässä Tag Team Turmoilissa. Ainut suuri mysteeri oli se, kuka mahtaisi olla Jerichon joukkuepari. Joukkuepariksi paljastui jo yhden vaivaisen 25-minuuttisen ottelun paininut Chris Benoit vasta siinä vaiheessa, kun kaksikko käveli yhdessä sisääntuloramppia pitkin.

Olen aina ollut tämän ottelumuodon fani, koska tässä pääsee näkemään niin monia joukkueita ja sellaisiakin joukkueidenvälisiä kohtaamisia, joita ei normaalisti näkisi. Otteluun ei myöskään kyllästy, vaikka se voi kestää jopa puoli tuntia, koska osanottajat vaihtuvat tasaisella tahdilla. Silti minun täytyy sanoa, että tämä ottelu haisi etukäteen niin pahasti Jericho & Mister X vs. E & C -loppukohtaamisen petaamiselta, että vähän tuli ottelua katsoessa sellainen fiilis, että mihin näitä muita joukkueita edes tarvittiin. No, se ei poista sitä tosiasiaa, että paini oli viihdyttävää ja erityisesti loppua kohti paranevaa. Erityisesti lopputaistelu oli huikean viihdyttävää menoa, mutta myös pari muuta pidempään kestänyttä taistelua Turmoilin alkupuolella olivat oikein viihdyttäviä. Benoit ja Jericho pelasivat täydellisesti yhteen, ja heidän lisäkseen ottelusta jäivät erityisen positiivisesti mieleen E & C ja taas kerran X-Factor.

* * *

WWF Championship
No Holds Barred Match

Steve Austin (c) vs. Undertaker

Ja tähän olisi päättyvä Steve Austinin ja Undertakerin WrestleManian jälkifiiliksestä lähtien jatkunut raju feud. Austinin ja Undertakerin ppv-kohtaaminenhan ei ollut millään tavalla uusi juttu. Ensimmäisen kerran se oli nähty jo vuoden 1997 keväällä, ja ensimmäinen todella suuri kohtaaminen oli tarjolla SummerSlamissa 1998. Vielä keväällä 1999:kin miehet ottelivat päämestaruudesta. Näistä edellisistä kohtaamista huolimatta minä odotin tätä ”one more time” -kohtaamista suurella mielenkiinnolla, koska nyt roolit olivat vaihtuneet. Undertaker oli se hyvyyden puolesta taisteleva Bad Ass (eikä mikään yliluonnollinen ilmestys tai niljakas heel), ja Austin oli taas viimeisen päälle halpamainen WWF-mestari. Ennen JD:tä Austin oli mennyt jopa niin pitkälle, että hän oli sotkenut kuvioihin mukaan Undertakerin vaimon Saran, mikä oli UT:lle jo liikaa. Tämän takia Undertaker pakotti comissioner Regalin tekemään tästä ottelusta No Holds Barred Matchin. Tämä olisi henkilökohtaista.

Tämä on yksi niistä kerroista, kun olen suuresti eri mieltä monien muiden painiarvostelijoiden kanssa, mutta minusta tämä on huipputason ottelu. Se on täysin ilman mitään ennakko-odotuksia luotu mielipide, koska huolimatta siitä, että olin odottanut tätä ottelua etukäteen, olin aika varma, etteivät nämä kaksi pääsisi parhaiden otteluidensa tasolle. Toisin kuitenkin kävi, ja siitä saadaan kiittää näiden kahden lisäksi tätä kalifornialaista yleisöä, joka oli aivan älyttömän hyvin mukana ottelussa. Se huusi äänensä käheäksi Undertakerin puolesta ja buuasi kaikelle, mitä Austin yritti ottelun aikana. Mahtava yleisö. Sen lisäksi nämä kaksi konkaria pistivät ihan oikeasti kaikkensa tässä likoon, kun heille annettiin mahdollisuus siihen ottelumuodonkin osalta. Kunnon tunteellista HC-mäiskintää, josta näkyi se, että kumpikin tahtoo piestä toisen sairaalakuntoon. Jotenkin näiden kahden tyylit vain toimivat ihan perhanan hyvin yhteen. Lisäplussaa ottelu saa myös siitä, kuinka tajuttoman hulvatonta oli kuunnella ottelun selostusta, kun Vince McMahon saapui ottelun special commentatoriksi, ja Heyman heitti Vincen kanssa hulvatonta läppää. Lopun sekaantumiset olivat toki vähän niin ja näin, mutta annetaan ne tämän kerran anteeksi, kun ne tähän tietyllä tavalla kuuluivat, ja ottelu oli muuten niin kovaa kamaa. Minä viihdyin suuresti tätä katsoessani. Ei paljon Undertakerin niin sanottu kankeus tässä haitannut. Ihan samaa tasoa WM:n HHH-Takerin kanssa.

* * * *

Niinhän siinä vain kävi, että WWF pyöräytti ulos taas yhden Hienon ppv:n. Siitäkin huolimatta, että juonikuviot olivat pitkälti vanhoja tuttuja ja kyseessä oli vahvasti välippv, oli kokonaisuus silti hiton viihdyttävää. Tätä ei nyky-WWE pääse lähellekään. Vähän jäätiin RR:n ja NWO:n taakse, mutta esimerkiksi BL:ää kovempi tämä oli selvästi. Siitä voidaan kiittää yhtä MOTYC-ottelua, huikeaa Main Eventiä ja muutenkin kaikin puolin kovaa korttia. Tätä katsoessa oli helppo viihtyä, vaikka vielä niihin WCW-kuvioihin ei päästykään. Jään innolla odottamaan King of the Ringiä.

Wikipedia: WWF Judgment Day 2001

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.10.2012

Lisää...

Arvio: WWF Judgment Day 2001