1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Judgment Day – In Your House 25

Päivämäärä: 18.10.1998

Sijainti: Rosemont, Illinois (Rosemont Horizon)

Yleisömäärä: 18 153

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Ensimmäiseksi on sanottava, että taitaa olla tämä vuoden tyylikkäin ppv-poster ainakin tähän mennessä. On oikeastaan hankala selittää, mikä tässä toimii niin hyvin. Ehkä se on vain se sopiva yksinkertaisuus ja samalla hitonmoinen tyylikkyys. En toki kiistä, etteikö varsinkin SummerSlaminkin posteri olisi ollut todella näyttävä, mutta tämä iskee silti vielä enemmän. Judgment Day kuuluu taas näihin In Your Houseihin, joiden nimi tulisi myöhemminkin elämään WWF:n/E:n vuosittaisissa väli-ppv:issä. Selostajina edelleenkin JR ja King.

Singles Match

Al Snow vs. Marc Mero

Al Snow ja Head olivat siis tulleet jäädäkseen, ja pysyvän WWF-sopimuksen jälkeen Snow ja Head tippuivatkin nopeasti kaluamaan WWF:n midcardia. Ei sillä, että siinä varsinaisesti mitään vikaa olisi, sillä eihän Snow nyt rehellisyyden nimissä mikään Main Event -kaveri vain ikinä ole ollut. Vastaansa Snow sai WWF-uransa ehtoopuolella olleen Marc Meron, jonka manageri Jacquelinen vyötäisille oli nyt saatu viime vuoden loppuun asti käytössä ollut Women’s-mestaruusvyö muistuttamaan siitä, että hän tosiaan oli WWF:n naisten divisioonan kuningatar. Mitään kummempaa feudia ei ilmeisestikään Snow’n ja Meron välillä ollut.

Eipä sitä feudia aina kaivatakaan, jos ottelu on hyvä, ja olihan tämäkin nyt vähintään ihan hyvä. Tämä on taas niitä vähän hankalia tapauksia, joissa on oikeastaan vaikea selittää, miksi homma ei toiminut nyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut toimia. Snow ja Mero vetivät homman kyllä kunnialla läpi, mutta ehkä kummallakaan ei sitten vain ollut kiinnostusta tarjota mitään sen erityisempää IYH-openerissa. Joka tapauksessa vauhdikasta painia, ja kyllähän nyt esim. Meron SSP säväyttää aina, ja Snow puolestaan loisti ilmeillään ja esiintymisellään. Huonomminkin voisi ppv alkaa…

* * ½ 

Six Man Tag Team Match

Disciples of Apocalypse & Paul Ellering vs. Legion of Doom & Droz

…Tai jatkua. Koska ppv järjestettiin Chicagossa, koki WWF ilmeisesti velvollisuudekseen tuoda LOD:n vielä kerran ppv:hen painimaan, vaikka käytännössä Road Warriorsienkin WWF-ura alkoi tässä vaiheessa Attitude Eraa olla ohi. Muistin näköjään väärin, että Darren Drozdov olisi vielä aloittanut kunnolla singleuran, koska nyt hän pyöri taas LOD:n kanssa ja oli myös maalannut naamansa kunnon LOD-tyyliin. Legion of Doomin viimeiseksi feudiksi WWF:ssä jäi tämä ikuisuuskamppailu tylsääkin tylsemmän DOA:n kanssa, ja siihen kuului myös Scott Hallin alkoholiongelmakuvion kanssa vuoden kuvottavimman storylinen kanssa kilpaileva Hawkin huume- ja lääkeriippuvuusongelmakuvio. Hawk oli siis ollut paljon poissa viime aikoina ruudusta, koska WWF oli päättänyt käyttää tämän oikean elämän ongelmia myös storylinessä. Tähän liittyi myös Hawkin esiintymistä ”aineiden vaikutuksen alaisena”, minkä ansiosta Droz olikin viime aikoina paininnut enemmän Animalin kanssa. Joka tapauksessa tämä kuvio oli LOD:lle ilmeisesti liikaa, koska vuoden loppuun mennessä he olivat lähteneet WWF:stä. Onneksi samaa voi sanoa myös DOA:sta.

Ottelusta ei taas paljon hyvää voi sanoa. Vähän kuitenkin voi: Paul Ellering oli ihan hauska tuossa järkyttävässä moottoripyöräilijä-lookissaan, Droz hoiti hommansa ihan ok:sti kehässä, ottelu oli lyhyt ja Hawkin nykyinen keski-ikäistynyt hiustyyli oli aika hassua tarkasteltavaa verrattuna vanhaan kunnon mohawkiin. Kaikki muu olikin sitten aika lailla täyttä roskaa, joka oli nähty jo kahdessa aikaisemmassa ppv-ottelussa ja joka muuttui vain kerta toisensa jälkeen tylsemmäksi. Vaikka viini paraneekin vanhetessaan, DOA vs. LOD -feudiin ei sama sovellus toimi.

WWF Light Heavyweight Championship

TAKA Michinoku (c) vs. Christian

TAKA oli pitänyt LHW-mestaruusvyötään edellisen vuoden joulukuusta asti, mutta viimeeksi mestaruutta oli puolustettu ppv-tasolla maaliskuisessa WrestleManiassa. Oli siis vähitellen aikakin, vaikka kyllä tässä vaiheessa oli jo nähtävissä WWF:n/E:n tulevien vuosien kevyensarjan arvostus. Christian teki siis viime ppv:ssä debyyttinsä ilmestymällä ringsidelle kesken Edgen ottelun. Edgen veljen saapuminen WWF:ään hämmensiä Edgen niin pahasti, että hän hävisi tuon ottelun. Seuraavilla viikoilla Edge hämmentyi entistä pahemmin, kun Christian alkoi kaveerata epäilyttävän Gangrelin kanssa. Gangrel oli ollut useaan kertaan yhteydessä myös Edgeen, mutta Edge ei Gangrelista perustanut, joten nyt häntä arvelutti suuresti se, että Christian oli tämän goottista elämäntapaa edustavan miehen kanssa hyvissä väleissä. Niinpä Edge olikin jälleen tuttuun tyylinsä katsomon varjoissa seuraamassa veljensä ensimmäistä ottelua WWF:ssä. Painijoiden välillä ei siis tässäkään kummempaa feudia ollut.

Jännää ajatella Christiania LHW-divisioonan painijana, mutta ehkäpä uransa alkuvaiheessa tosiaan juuri ja juuri. Itse ottelu oli oikein viihdyttävää ja vauhdikasta menoa, ja vaikka Christian ei tosiaan ihan tyypillisin LHW-divarin painija ollutkaan, esitti hänkin tässä ottelussa yllättävän high flying -menoa. Harmi, ettei WWF kokenut tarpeelliseksi antaa aikaa ja paikkaa useammin näille otteluille. Ajan puutteesta kärsi myös tämäkin ottelu, ja ennen kaikkea sen takia tästä ei ehtinyt hyvää parempaa rakentua. Joka tapauksessa mukavaa katsottavaa, jota olisi saanut olla tarjolla useamminkin.

* * *

Singles Match

Val Venis vs. Goldust

Ainakin minun silmissäni tässä vaiheessa tätä feudia viimeistään oli face/heel-jako kääntynyt ja toisin päin. Breakdownin jälkeen Venis oli nimittäin jatkanut rehentelyään ja Dustin Runnelsin vaimon Terrin kanssa vehtaamista, kunnes Dustin sai tarpeekseen ja katosi WWF:stä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Dustinin lupaama ”He is coming back” tapahtui: kesken Veniksen ja Runnelsin promon areena muuttui kultaiseksi, vanha kunnon sisääntulomusiikki alkoi soida ja lähes vuoden tauon jälkeen Goldust teki paluunsa! Runnels oli siis palannut yleisönsuosikki Goldustina WWF:ään, ja heti paluuiltanaan hän jysäytti Big Valbowskille Shattered Dreamsina ja sai näin osan kostostaan. Nyt hän haki lisää sitä tästä ottelusta.

Yllättävää, kuinka paljon Goldustin paluu teki hyvää myös ottelun laadulle. En tiedä, olisiko Runnels vaikka saanut oikeasti lisää motivaatiota palattuaan vanhaan gimmickiinsä, mutta jotenkin nyt hänen menonsa kehässä näytti paremmalta kuin pitkään aikaan. Myös Venis oli laajentanut nyt taas repertuaariaan eikä esittänyt vain niitä debyytistä lähtien nähtyjä samoja kikkoja. Kun tähän vielä lisää sen, että yleisökin osasi olla luonnikkaammin vain toisen puolella ja toista vastaan, oli tämä kokonaisuutena hyvä ottelu. Ei vieläkään mikään mestariteos, mutta tuskin nämä kaksi paljon tätä parempaa saavatkaan aikaan. Tähän sopisi vaikka päättää koko feud, mutta en tiedä, jatkuuko tämä vielä tästä.

* * * 

WWF European Championship

D’Lo Brown (c) vs. X-Pac

Parin viime kuukauden aikana European-mestaruusvyön ympärillä oli tapahtunut aika paljon. Nation vs. DX -feudin aikana D’Lo voitti siis European-mestaruuden heinäkuussa HHH:lta Rockin avustuksella ja otteli tuota Raw’ta seuranneessa IYH:ssa X-Pacia vastaan Non Title Matchissa. Myöhemmin SummerSlamin jälkeen X-Pac pääsi haastamaan D’Lon mestaruusvyöstä, ja tuolloin X-Pac onnistui voittamaan vyön itselleen. Onni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Breakdownin jälkeen Brown käytti revanssimahdollisuutensa ja voitti vyön takaisin itselleen. Tällä kertaa Milanosta kuulutuksen mukaan kotoisin oleva D’Lo joutui nyt puolestaan tilanteeseen, jossa hänen täytyisi säilyttää mestaruusvyö, kun entinen mestari X-Pac käytti revanssimahdollisuutensa.

Näiden kahden ottelu Fully Loadedissa oli hyvä, ja niin oli tämäkin. Muuten tämä oli oikeastaan voinut olla jo illan paras ottelu ja ihan erityisen onnistunut koitos, mutta lopun sekavuus pilasi taas sen mahdollisuuden. En tykännyt yhtään, kun Mark Henryn piti saapua ringsidelle sekoittamaan pakkaa, minkä jälkeen ottelun loppuhulinat olivatkin (ihan näyttävästä lopetuksesta huolimatta) aika kehnoja. Muuten ottelu oli kyllä hyvää ja vauhdikasta painia, vaikka olisin ehkä odottanutkin jonkinlaista parempaa rakentelua. Kritiikkiä nyt taas riitti tälle ottelulle, vaikka kyllä tästä katsoessa tykkäsinkin. European-mestaruuskuviot ovat mukava piristysruiske.

* * *

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. The Headbangers

Headbangersit kuuluivat taas tähän osastoon, joka tulisi katoamaan WWF:stä Attitude Eran ensimmäisen vuoden loppuun mennessä – tosin ei samassa mittakaavassa kuin LOD tai Mero, sillä molemmat jatkaisivat kyllä (wrestlecrapin värittämällä) singleurallaan ja tekisivät myöhemmin vielä paluun joukkueenakin. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että näitä kahta en kyllä suuremmin jää kaipaamaan. Joukkueuran loppupuolella Headbangerseille haettiin ilmeisesti piristystä vielä heel-turnilla, mutta mitään kummempaa edistystä se ei tuonut. Joka tapauksessa uuden asenteen voimin Headbangersit olivat nyt valmiita haastamaan New Age Outlawsit näiden joukkuemestaruuksista.

Muuten voisi väittää, että mielipiteeni tästä ottelusta johtuu antipatioistani Headbangerseja kohtaan, mutta ei se siitä voi olla kiinni, koska olen myöntänyt muutaman kerran tämänkin projektin aikana yllättyneeni iloisesti joistakin Headbangersien otteluiden laadusta. Tästä en kuitenkaan yllättynyt, koska tämä oli puhtaasti tylsä ja muutenkin kehno. Tiedän kyllä, että face vs. heel -joukkueotteluiden yleisin rakenne on se, heel-joukkue eristää toisen faceista siihen asti, kunnes face pääsee niskan päälle ja saa hot tagin. Tässä kuitenkin tuota eristysvaihetta oli jatkettu aivan liian pitkäksi – erityisestikään kun Headbangerseilla ei ollut edellytyksiä minkäänlaiseen viihdyttävään hallintaan. Lisäksi muutenkin tuohon liittyvät jatkomeiningit ja lopetus oli todellinen antikliimaksi. Toisin sanoen en ymmärrä tämän ottelun yllättävänkin hyviä arvosanoja. Alkupuoli tässä oli kyllä aika hyvääkin menoa, mutta loppupuoli alkoi rehellisesti sanottuna ärsyttämään.

* ½

WWF Intercontinental Championship

Ken Shamrock (c) vs. Mankind

Tämänkin ottelun taisteluparin face/heel-jakauman epäselvyys on taas Attitude Eraa aidoimmillaan. Ken Shamrock oli edellisen kuukauden Breakdownista lähtien alkanut hermostua siihen, kuinka hän oli hävinnyt otteluita ja kuinka yleisö suhtautui häneen. Lisäksi Shamrockille ryppyilevät henkilöt, kuten loukkaantumisesta kärsivä entinen IC-mestari Triple H, joutuivat Shamrockin raivohullun hyökkäyksen kohteeksi. Mankind oli taas edelleenkin epätoivoisesti kiinni Mr. McMahonissa, ja hän yritti edelleen päästä tämän kultapojaksi, mutta Foleyn tilanteen säälittävyys ja McMahonin suhtautuminen Mankindiin oli kääntänyt Mankindin yleisön silmissä faceksi. Itse ottelun taustasta sen verran, että Triple H tosiaan voitti SummerSlamissa IC-vyön itselleen mutta loukkaantui pian tuon jälkeen, ja niinpä vakatoidusta mestaruudesta järjestetitin turnaus. Tuon turnauksen voitti Shamrock, ja hänen ensimmäiseksi haastajakseen tuli Mankind, joka oli viime aikoina muutenkin paininut Shamrockia vastaan. Shamrock tahtoi osoittaa, että hän saa Mankindinkin luovuttamaan Ankle Lockiinsa.

Tämä oli minun silmissäni ppv:n paras ottelu. Sen kyllä myönnän, että paikoitellen ottelu oli vähän hidastempoista, mutta oikeastaan oli kivakin nähdä monien vauhdikkaiden ja räjähtävien otteluiden jälkeen tämmöinen paikoin hieman rauhallisempi meno. Toisaalta tässäkin ottelussa oli omat vauhdikkaat hetkensä, ja tässä nähtiin myös näyttävimmät bumpit, kuten Powerslam teräsportaiden päälle. Kunniaa täytyy antaa myös sekä Shamrockille että Mankindille, koska molemmat vetivät oman roolinsa hyvin. Ottelun lopetuskin oli ovela tapa päättää kamppailu kaikkien kannalta hyvin. Silti ei tämä nyt mikään huippukamppailun tasoinen ollut, koska todellinen erikoisuus ja muu loisti tässäkin poissaolollaan.

* * * ½

Singles Match

Mark Henry vs. The Rock

(The) Nation (of Domination)in aika oli tullut lopullisesti päätökseen. Nation-johtaja Rock oli pian SummerSlamin jälkeen alkanut saada huikeaa yleisönsuosiota, mistä malliesimerkki oli Breakdownissa nähty vastaanotto, ja ilmeisesti tuo suosio oli alkanut muuttaa ennen niin ylimielistä Rockia jälleen ihan oikeasti ihmisläheisemmäksi ”People’s Championiksi”. Nationin jäsenistä Godfatheria tämä ei paljoa kiinnostanut, koska hän oli muutenkin eriytynyt porukasta jo omiin pimppaus-touhuihinsa, mutta Mark Henry ja D’Lo Brown eivät Rockin uudesta linjasta pitäneet. Niinpä he ”heittivätkin ulos” Rockin Nationista ja jatkoivat itse kahdestaan tynkä Nation of Dominationin jäseninä. Rockin ryhmästä ulosheittäminen ei kuitenkaan riittänyt Henrylle, vaan hän tahtoi muutenkin kostaa entiselle johtajalleen.

Täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti ottelun laadusta. Projektini aikana en ole nähnyt vielä yhtään edes siedettävää 1 vs. 1 -ottelua Mark Henryltä, mutta tässä Mark oli yllättävän virkeässä kunnossa. Suurin kunnia tietenkin kuuluu Rockille, loistavasti mukana olleelle yleisölle ja ottelun lyhyydelle, mutta tästä jäi ihan ok maku suuhun. Ei tämä siis tietenkään hyvä ottelu ollut, mutta en minä semmoista olisi koskaan voinut odottaakaan. Ihan ok tv-ottelun tasoinen kamppailu, jonka laatua lisäsi oikeasti yllättävä ja siksi myös onnistunut lopetus.

* *

WWF Championship
Special Referee: Steve Austin

Kane vs. The Undertaker

Viime kuukauden Main Event oli päättynyt sekaviin tunnelmiin, kun Mr. McMahonin ”Master Plan” oli tavallaan toiminut ja tavallaan ei. Ottelu nimittäin päättyi, kun Kane ja Undertaker, jotka olivat koko ottelun ajan tapelleet siitä, kumpi saa selättää Austinin, selättivät Stone Coldin yhdessä Double Chokeslamin jälkeen. Tuomari laski kolmeen, ja ottelulle oli saatu kaksi voittajaa. Heti tämän jälkeen Mr. McMahon ryntäsi paikalle, nappasi Austinin Smoking Skull -vyön itselleen ja pakeni paikalta. Ppv:n jälkeen Vince julisti, että seuraavassa ppv:ssä Kane ja Undertaker ottelisivat vastakkain ottelussa, jossa jommasta kummasta kruunataan uusi WWF Champion. Lisäksi Vince päätti, että Austin olis ottelun tuomari, ja että tämän olisi pakko tuomaroida ottelu rehellisesti ja julistaa ottelun päätteessä toinen veljeksistä uudeksi WWF-mestariksi, tai muuten Vince erottaisi Austinin WWF:stä ppv:n päätteeksi. McMahonin ilmoituksesta eivät innostuneet niin Kane ja Undertaker, jotka pieksivät Vincen sairaalakuntoon, kuin Austinkaan, joka saapui sairaalaan mätkimään McMahonia. Joka tapauksessa ottelu ja sen stipulaatiot olivat ja pysyivät.

Minä edelleenkin tykkään tästä Austin vs. McMahon -kuviosta, koska tämä ei ole samalla tavalla käynyt tylsäksi tai haitannut muita ME-kuviota (vaan itse asiassa piristänyt niitä) niin kuin nWo-kuvio nopeasti alkoi tehdä. Sen sijaan näistä parista viimeisimmästä ME:stä en ole kummemmin tykännyt, ja tämä ottelu oli nyt heikoin WWF:n päämestaruusottelu varmaan sitten SummerSlam 1995 Diesel vs. King Mabelin. Kane ja Undertaker vetivät kyllä tavallaan ihan katsottavaa ja vakuuttavaa kahden ison miehen intenssiivistä brawlia, mutta kumpikaan ei kyllä ollut todellakaan parhaassa vedossaan. Tähän kun lisätään se, että ottelun loppu piti sotkea typerällä Paul Bearerin sekaantumiselle puhumattakaan sitten idioottimaisesta lopusta tai jälkimeiningeistä, niin vähän laimea fiilis tästä ottelusta jäi. Ihan ok ottelu siis, mutta päämestaruusotteluksi aika vaisua. WWF-standardeilla puhuttaessa siis.

* *


Kyllähän tämä vuoden huonoin ppv WWF:ltä oli. Siitä huolimatta, että ppv:ssä oli neljä kolme tähteä tai sen yli olevaa ottelua, kokonaisuudesta tästä jäi aika vaisu fiilis. ME-kuvioita nyt tavallaan vietiin eteenpäin, mutta tavallaan niissäkin jämähdettiin nyt aika ilkeästi paikoilleen. Muuten ppv ei taas paljon mitään uutta tuonutkaan – jos ei lasketa sitä, että LHW-divisioona pääsi pitkästä aikaa esille mestaruusottelun muodossa. Lisäksi ME-ottelutkin olivat harvinaisen heikkoja, joten kauheasti hyvää sanottavaa tästä ei jäänyt, vaikka ei tämä nyt vielä WCW:n viime kuukausien tasolle yltänytkään. Parannusta voisi alkaa WWF:ltäkin joka tapauksessa toivoa. Kehno tapahtuma.

Wikipedia: WWF Unforgiven 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 13.3.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Breakdown - In Your House 24

Next post

Arvio: WCW Halloween Havoc 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.