1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF King of the Ring 1998

Päivämäärä: 28.6.1998

Sijainti: Pittsburgh, Pennsylvania (Civic Arena)

Yleisömäärä: 17 087

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


King of the Ring oli aina vuoteen 2002 asti yksi WWF:n viidestä pitkän historian omaavasta ja suuresta ppv’stä. Tuon vuoden jälkeen ppv poistettiin kalenterista, vaikka muutaman kerran samanniminen turnaus on männävuosinakin järjestetty, vaikkei niiden merkittävyys ehkä ole enää samaa luokkaa ollutkaan. Toki jo näiden ’90-luvun lopunkin turnauksien merkittävyydestä voi olla montaa mieltä, sillä tästäkään ppv’stä harva muistaa turnausta ollenkaan johtuen siitä eräästä bumpista, josta joku on saattanut joskus kuulla. Yhtä kaikki JR ja King olivat jälleen valmiina selostamossa.

Six Man Tag Team Match

The Headbangers & TAKA Michinoku (c) vs. Kaientai

Tämä oli tietenkin jatkoa jo edellisessä WWF:n ppv:ssä Over The Edgessä osuutensa saaneelle TAKA Michinoku vs. Kaientai -feudille. Japanilainen katujengi ei ollut saanut edelleenkään kostettua TAKAlle, varsinkin kun Light Heavyweight -mestaruuskin oli yhä Michinokun vyötäisillä. Niinpä Kaientai kohtasi ppv’ssä jälleen TAKAn, mutta tällä kertaa Michinokun apuna olikin yhden ison teksasilaisen sijaan kaksi normaalikokoista hevidiggaria.

Piristävä tapa WWF:ltä avata show. Harmi, että light heavyweight- tai myöhemmin cruiserweight-divisioonakaan ei koskaan WWF/E:ssä lyönyt niin hyvin läpi, että se olisi täysin vakiintunut ppv:eiden ottelukalustoon. Kyllä minä avaisin mielummin show’n nimittäin tämmöisellä nopeatempoisella ottelulla, jossa Headbangersitkaan eivät kauhean huonoilta näyttäneet, kuin vaikkapa LOD:n ja DOA:n rymistelyllä. Piristävyydestä huolimatta tämä ei nyt mitään ihan huipputasoa otteluna ollut vaan tuntui hiukan laimealta ja jäi laadullisesti minun mielestäni jopa ihan hitusen sille viime ppv’n Handicap Matchille. Ehkä se hitunen oli sitten juuri Headbangersien heikkoutta. Eipä silti, tyylikästä menoa, kuten Baseball Slide Head Scissorsit, ottelussa nähtiin. LHW-divarin kuviot aina monipuolistivat tarjontaa. Kaikesta huolimatta siis kiva alku.

* * ½

Ensimmäisen ottelun jälkeen nähtiin myös illan ensimmäinen in ring -promo. Vince McMahon kävi kehässä puhumassa viitisen minuuttia ilman minkäänlaista kummempaa päämärää. Nyt voin sanoa, että minua alkaa jo hieman jurppimaan tämä ppv-ajan tarjoaminen mitäänsanomattomille tv-tyyppisille promoille. Hassua tässä oli se, että vaikka Sable sai viime ppv:ssä kenkää WWF:stä, oli hän jo nyt tullut takaisin ja kuulutti tässä Vincen kehään. Toinen hassu fakta oli se, että juuri Pat Patterson kaikista Vincen hännystelijöistä oli buukattu läimäisemään Sablea takamuselle Vincen sisääntulon aikana. Bwahaha.

King of the Ring Semi Final Match

Double J vs. Ken Shamrock

Tänäkään vuonna ei siis itse ppv’ssä nähty muuta kuin välierät ja finaali, mikä on minusta kyllä vähän harmi. Toki se avaa sitten aikaa kaikille muille otteluille, mutta jotenkin näkisin mielelläni KOTR-ppv:ssä pääasiassa KOTR-otteluita. Shamrock oli aikaisemmilla kierroksilla päihittänyt Nationin jäsenet Kama Mustafan ja Mark Henryn. Double J (mikä oli siis tässä vaiheessa ilmeisesti Jeff Jarrettin virallinen kehänimi) taas oli voittanut Faarooqin ja Marc Meron.

Hirveämmin en tältä ottelulta odottanut, enkä hirveämmin tältä myös saanutkaan. Kaikin puolin tämä muistutti semmoista normaalia ja ihan ok:ta tv-lähetyksen ottelua, jossa ei ollut tarjolla mitään erikoista. Sekä Double J että Shamrock vetivät aika rutiininomaisen esityksen, jollaiseen pystyisivät varmasti minä päivänä tahansa. Kyllä tämän siis läpi katsoi, mutta mitään kerrottavaa ei käteen jäänyt – paitsi, että ottelun lopetus oli aika hölmön oloinen.

* *

King of the Ring Semi Final Match

The Rock (c) vs. Dan Severn

WWF oli siis tässä vaiheessa tuonut rosteriinsa Dan Severnin, joka oli Ken Shamrockin lisäksi tunnetuimpia UFC:läisiä ja oli myös Shamrockia vastaan MMA-maailmassa pari kertaa otellut. Lisäksi Severn oli pitkän linjan painija, ja hänen nelivuotinen NWA World Heavyweight -mestaruuskautensa oli itse asiassa tässä vaiheessa käynnissä, mutta siitä WWF ei maininnut mitään. Harmi vain, että ainakaan tässä ppv:ssä yleisöä ei Severn kiinnostanut yhtään. ”The Beast” oli aikaisemmilla kierroksilla päihittänyt The Nationin jäsenet D-Lo Brownin ja Owen Hartin. IC-mestari The Rock oli puolestaan voittanut Vaderin ja edellisvuoden KOTR-voittaja Triple H:n.

Jos ensimmäinen välierä oli sentään ok:n tv-ottelun tasoinen, ei tästä voi sanoa sitäkään. Oikeastaan tässä ottelussa ei minun mielestäni tapahtunut yhtään mitään. Aikaa tämä sai kuitenkin lähes nelisen minuuttia, mutta suurin osa ajasta oli vain egobuustailua tai pakenemista, joiden lisäksi nähtiin pari liikettä. En tiedä, oliko buukkaus tehty sitten Severnin suojelemiseksi vai miksi, mutta todella vaisu fiilis tästä ottelusta jäi.

Tag Team Match
Special Referee: Jerry Lawler

Too Much vs. Al Snow & Head

Kuten kuvasta näkyy, oli Too Much joukkue, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan paljon paremmin Too Coolina. Sitä ennen tosin ”Too Sexy” Brian Cristopherista tulisi Grand Master Sexay ja ”Too Hot” Scott Taylorista Scotty 2 Hotty. Mutta siihen on vielä aikaa. Nyt ”Jerry’s Kid” Cristopher ja tämän uusi kamu Taylor kohtasivat varsin erikoisessa joukkueottelussa Al Snow’n ja… Headin. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun sekopäinen ja Headia mukanaan kuljettanut ja tälle puhuva Al Snow alkoi huhti-toukokuusta lähtien ilmestymään mitä erikoisemmissa paikoissa WWF:n show’iden aikana. Yksi esimerkki tästä nähtiin viime ppv’ssä, kun meksikolaiseksi naamioitunut Snow ja sombreron päähänsä vetänyt Head istuivat Spanish Announcer Tablen takana Hugon ja Carloksen seurana. Kaikella tällä sekopäisyydellä Snow’n tavoitteena oli päästä puhumaan Vince McMahonin kanssa – aihetta tuskin kukaan saattoi arvella. Lopulta Jerry Lawler kyllästyi tähän Snow’n hullutteluun. Hän lupasi, että koska hän tuntee Vincen hycin, voi hän järjestää Snow’lle keskusteluajan McMahonin kanssa, jos Snow ja Head voittavat KOTR-ppv:ssä Too Muchin. Harmi vain, että Lawler ei muistanut mainita kenellekään ennen ottelua, että hän itse toimii ottelun tuomarina.

Kuten jo taustatarinasta voi päätellä, oli tämä ottelu käytännössä pelkkää komediaa. Al Snow oli siis siirtynyt takaisin ECW:stä WWF:ään pian Living Dangerouslyn jälkeen, ja WWF päätti nyt käyttää hyödyksi samaa sekoPää-gimmickiä, jolla Snow’sta oli tullut järjettömän over ECW:ssä. Todelliset Painin Fanithan varmaan kiroavat nämä tämänkaltaiset ottelut alimpaan helvettiin, mutta minä kyllä nautin tästä tavallaan. En ole koskaan tykännyt kaikista Attitude Eran puolista, kuten vaikkapa niistä ylibuukatuista lopetuksista ME-otteluissa, mutta tämmöiset alakortin aivan järjettömät mutta samalla hauskat kuviot ja ottelut olivat oikeasti todella virkistäviä poikkeuksia totisten painiotteluiden ohella. Snow hoiti roolinsa aivan täydellisesti, ja niin teki Lawlerkin. Eikä Too Muchkaan nyt huono ollut. Hauska välipala, vaikka ei tämä toki painin tai vastaavan osalta mistään kotoisin ollutkaan. Lopetus oli loistava. Täytyy toki myöntää, että on sitä parempaakin huumoria joskus nähty, mutta ei tämäkään huonoa ollut.

* *

Singles Match

X-Pac vs. Owen Hart

Tämä oli X-Pacin ensimmäinen ppv-ottelu WWF:ssä WM:n jälkeisessä Raw’ssa tapahtuneen comebackin jälkeen, ja oli miehen viimeisimmästä ppv-ottelustakin ehtinyt kulua jo melkein vuosi, sillä se nähtiin Road Wildissä, jossa Syxx kohtasi Ric Flairin. Nyt kuitenkin vastassa oli Owen Hart, ja taustalla oli sama syvä feud Nationin ja DX:n välillä, kuin mikä oli viime ppv:n 6-Man Taginkin taustalla. Owen Hart oli aiheuttanut X-Pacille KOTRin ensimmäisellä kierroksella tappion, ja X-Pac oli palauttanut palveluksen auttamalla puolestaan Dan Severnin voittoon Owen Hartista turnauksen puolivälierävaiheessa.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Tämä oli sopivan intenssiivinen ja samalla kuitenkin molemmat pääsivät näyttämään hyviä painitaitojaankin. Owenin taitoja nyt ei kenenkään tarvinnut epäilläkään, mutta ainakin tässä ottelussa X-Pac yllätti ihan positiivisesti, kun välillä miehen otteet olivat WCW:ssä olleet aika laimeitakin. Hyvää ottelussa oli myös se, että suhteellisen lyhyt kesto, eli noin 8 minuuttia, oli onnistuttu käyttämään tässä tehokkaasti hyödyksi. Kaikin puolin siis hyvä ja napakka keskikortin ottelu ppv’ssä. Ei mikään, mistä lapsenlapsille riittää kerrottavaa, mutta hoiti hommansa näppärästi.

* * * 

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. New Midnight Express (c)

Vaikka NWA-angle alkoikin olla kuollut ja kuopattu, Bombastic Bobin ja Bodacious Bartin New Midnight Express jatkoi yhtä pyristelyään. Itse asiassa tuo James E. Cornetten manageroima joukkue piti hallussaan yhä NWA World Tag Team -mestaruuksiakin, ja ehkäpä juuri sen takia he olivat nousseet WWF Tag Team -mestaruuksien ykköshaastajiksi. Joukkueet olivat kohdanneet siis jo aikaisemminkin, mutta nyt oli vielä yhden ottelun paikka, sillä Cornette oli varma, että New ME veisi nyt vyöt. Hauskana lisänä ottelussa oli tietenkin veljesten ja entisten joukkuemestareiden Billyn ja Bartin kohtaaminen.

Ihan mukava joukkuemestaruusottelu, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Bob Holly ja Bart Gunn eivät missään tapauksessa olleet huonoja painijoita, kuten jo jossain aikaisemmessakin arvostelussa mainitsin, ja se tuli esille myös tässä ottelussa. Itse olen aina myös pitänyt NAO:sta, eivätkä hekään nyt tässä vaiheessa urallaan kehässä mitään paskasäkkejä olleet, vaikkei heidän parhaat taitonsa koskaan olleetkaan painissa. Silti siis varsin mukava joukkueottelu, joka oli rakennettu niin peruskaavan mukaan kuin tällainen kamppailu vain voidaan rakentaa. Lähinnä harmitti se, että yleisö ei kyllä tässä kummemmin mukana ollut. Silti kaikki neljä tekivät ihan hyvin työtä, ja vaikkei tämä mikään huippuottelu ollut, niin ihan hyvä lisä korttiin.

* * ½

King of the Ring Final Match

The Rock (c) vs. Ken Shamrock

Ja näin oli tullut aika King of the Ring -finaalille ennen kahta ME-ottelua. The Rockilla ja Ken Shamrockillahan oli takanaan pitkä feud, joka oli saanut alkunsa jo vuoden 1997 loppupuolella. Sittemmin Rock ja Shamrock olivat kohdanneet 1 vs. 1 -otteluissa niin Royal Rumblessa kuin WrestleManiassakin, ja Shamrock oli hävinnyt molemmat ottelut vähintäänkin kyseenalaisesti. Nyt oli kenties tullut aika lopettaa nämä kyseenalaisuudet, kun Rock ja Shamrock ratkaisisivat tämän vuoden kehäkuninkaan tittelin omistajan. Ainiin, Triple H oli ottelun ajan color commentatorina. Kultaa. ”JR, there are meny bi things I am but lingual is not one of them… Wait, why I said that?”

Täytyy myöntää, että tämä oli ehdottomasti suurin posiitiivinen yllättäjä tässä tapahtumassa. Shamrockin ja Rockin ottelu Royal Rumblessa oli kyllä ollut hyvä, mutta en uskonut, että siitä olisi enää paljon parannettavaa – varsinkin kun WrestleManian koitos jäi aika vaisuksi. Niinpä en kolmannelta kohtaamiselta jaksanut enää odottaa paljon mitään, mutta sen sijaan Rock ja Shamrock pistivätkin pystyyn todella vauhdikkaan, kovatasoisen ja jopa oikeasti jännittävän KOTR-finaalin. Kaikin puolin siis oikein energinen koitos, ja tämä jätti kyllä todella hyvän maun miesten feudista, jos tämä nyt sen lopullinen päätös sitten oli. Lopetuskin toimi. Vaikkei tämäkään nyt ihan huippuluokkaan päässyt, niin tätä parempaan tuskin nämä kaksi enää pystyvät.

* * * ½

Hell In A Cell Match

Mankind vs. The Undertaker

Ja vielä kerran elvytettiin tämä vuoden 1996 kuumin feud ajalta ennen Kanea. Dude Love alias Mick Foley oli siis epäonnistunut kaksi kertaa voittamaan WWF-mestaruuden Steve Austinilta, ja niinpä Over The Edgeä seuranneessa Raw’ssa Vince McMahon antoi sumeilematta kenkää tehtävässään epäonnistuneelle Dude Lovelle. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt Mick Foleyta, joka palasi hyvin nopeasti WWF:ään nyt jälleen järkensä täysin menettäneenä Mankindinä. Vaikka Mankindin tyyli oli muuttunut sitten viime näkemän, oli hän edelleen yhtä vaarallinen. Heti ensitöikseen Mankind nimittäin aiheutti The Undertakerin tappion ykköshaastajuusottelussa Kanea vastaan. Tämä oli eräänlainen palveluksenpalautus ’Takerille, joka oli itse estänyt Mankindia ottamasta huijausvoittoa Austinista Over The Edgessä. Tätä seurasi useampi todella brutaali yhteenotto näiden vanhojen vihollisten välillä, ja niinpä näiden kahden annettiin selvittää välinsä lopullisesti ottelussa, josta ei ole paluuta.

Niin, tämähän on se ottelu, jonka takia ylipäätänsä koko King of the Ring 1998 muistetaan. Tai ei oikeastaan edes koko ottelu, vaan juuri ne kaksi tiettyä bumppia. Kuten jo jossain aikaisemmassa arvostelussa sanoin, minulta on jäänyt näkemättä monia tämän aikakauden kuuluisimpia otteluita. Tämä on yksi niistä. En ole koskaan nähnyt tätä ottelua kokonaan. En oikeastaan tiennyt, minkälaisin ennakko-odotuksin suhtautua siis tähän, kun tästä aina puhutaan vain noiden kahden hetken otteluna. Ehkäpä se oli hyvä niin, sillä minä viihdyin suuresti tätä ottelua katsoessa. Ensinnäkin siitä voidaan olla montaa mieltä, tekivätkö nuo bumpit hyvää tuleville HIAC-otteluille tai yleensäkään koko lajille pidemmän päälle, mutta olivathan ne nyt aivan helkkarin tyylikkäitä ja pakottavat nostamaan suurta hattua Foleylle. Toiseksi tämä ottelu oli paljon muutakin kuin nuo kaksi bumppia. Niiden jälkeen käytännössä puolitajuton Foley ja Undertaker rakentelivat täysin järkevän ja psykologisesti hiton hyvin toimivan HC-mätön. Kyllähän tässä omat suuret heikkoutensa painin puolella oli, ja siksi tämä ei myöskään yllä ensimmäisen HIAC:n tasolle, mutta huippuottelu tämä silti oli. Uskomaton tunnelma. Uskomaton meno.

* * * * 

WWF Championship
First Blood Match

Steve Austin (c) vs. Kane

Ilta ei siis tosiaan päättynyt tuohon HIAC-otteluun, vaan vielä oli tarjolla maailmanmestaruuskamppailu. Vaikka Vince McMahonin ensimmäinen vaihe taistelussa Steve Austinia vastaan oli epäonnistunut pahasti Dude Loven hävittyä kahdessa ppv:ssä putkeen Austinille, ei Vince luovuttanut vielä. Hän nimittäin tiesi, että niin Undertaker kuin Kanekin janosivat mahdollisuutta otella Austinin WWF-mestaruudesta. Niinpä hän buukkasi veljekset ykköshaastajuusotteluun, jonka Kane voitti Mankindin avulla. Kane oli siis vihdoin saanut selätysvoiton veljestään, ja hän oli täysin valmis jatkamaan eteenpäin – eli ottamaan haltuun WWF:n päämestaruuden. Kanen ja Paul Bearerin mind gameseista huolimatta Austin ei ollut pelokas kohtaamaan Kanea – ei edes, vaikka ottelumuodoksi oli määrätty historian ensimmäinen First Blood Match, jonka voisi voittaa vain pistämällä vastustajansa vuotamaan verta. Peini lisä ottelussa oli se, että jos Kane ei voita ottelua, hän sytyttää itsensä tuleen.

Itse ottelu oli hyvää ME-brawlausta, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Hattua pitää nostaa yleisölle ihan sen takia jo, että se jaksoi tuon hullun HIAC:n jälkeenkin hurrata vielä raivokkaasti Austinille ja olla muutenkin ottelussa mukana. Tunnelma oli siis kohdillaan, mutta muuten tämä ei yltänyt nyt Austinin ja Dude Loven mestaruusotteluiden tasolle. Ei Kanesta ehkä ole ihan vain korvaamaan Foleyta, koska tästä puuttui se semmoinen erikoisuus ja todellinen intenssiivisyys, joka oli Austinin ja Loven otteluissa läsnä. Silti, hyvää ja viihdyttävää brawlausta tämäkin oli. Suurin miinus oli jälleen lopun ylibuukkaus, mutta kai siihen pitää alkaa tottua nyt sitten WWF:n puolellakin. Onneksi sentään WWF osaa pitää vielä ME:ssä painin tasoa yllä, vaikka buukkauksessa ollaankin sorruttu ylimenemiseen.

* * * 


Edellisen arvostelun lopuissa toivoin King of the Ringin katkaisevan Kehnojen ppv:eiden sarjan, ja sen tämä onneksi teki. Silti tämäkin jäi vielä Ok:n tasolle, vaikka tapahtumasta yksi ****-tasoinen ottelu löytyi. Eniten tässä ppv:ssä harmitti se, että varsinkin ensimmäinen tunti oli loppujen lopuksi aika vaisua, ja vielä NAO vs. NME -ottelunkin jälkeen pelkäsin, jääkö tämäkin ppv taas flopiksi. Onneksi KOTR-finaali yllätti positiivisesti ja ME-ottelut hoitivat hommat kotiin. Siihen kun lisää, että oli alakortissakin pari hyvää ottelua, niin oli tämä ehdottomasti Ok. Siltikin alkupuolella tapahtumaa katsoessa oli sen verran heikko fiilis, ettei tämä sen korkeammalle nouse. Lisäksi ppv päättyi ikävästi hiukan seinään.

Wikipedia: WWF King of the Ring 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.2.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Great American Bash 1998

Next post

Arvio: WCW Bash at the Beach 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.