1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF No Mercy 1999

Päivämäärä: 17.10.1999

Sijainti: Cleveland, Ohio (Gund Arena)

Yleisömäärä: 18 742

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


WWF oli tosiaankin järjestänyt vuonna ’99 jo yhden No Mercy -nimeä kantaneen ppv:n, kun toukokuussa järjestetty kyseisen vuoden ensimmäinen ppv-matka Britteihin nimettiin No Mercyksi. Nimi todettiin selvästikin toimivaksi, koska se otettiin loppuvuodesta käyttöön myös jenkki-ppv:issä, ja tästä lähtien No Mercy-niminen ppv nähtiinkin monen vuoden ajan loppusyksyn ppv:nä. Selostajanamme tässä kaikkien aikojen toisessa NM:ssä olivat taas JR ja King. JR ja King alkoivat tässä vaihessa lähestyä jo klassikkoasemaa, vaikka Stylesin ja Cyruksen muodostama selostajakaksikko ECW:ssä oli myös varsin kova.

Singles Match

The Godfather vs. Mideon

Taas varsin jännä ratkaisu show’n avausotteluksi. Ei ihan mitään CW-tyylistä meininkiä. Taustatarinaakaan ottelulla ei ihan kauheasti ollut. Pienessä nosteessa oleva Godfather oli voittanut Mideonin ppv:tä edeltävän torstain Smackdownissa, mutta ottelun jälkeen Mideonin ystävä Viscera oli saapunut paikalle, ja kaksikko oli piessyt yhdessä Godfatherin. Tästä suivaantuneena Godfather vaati ppv:tä edeltävässä Heatissa uusintaottelua Mideonia vastaan, ja sai kuin saikin sen.

Kuten odottaa sopi, tämä tyhjästä nyhjäisty opener ei ollut mikään mestariteos. Yleisö oli kyllä mukavasti mukana ja hurrasi Godfatherin meiningille kehässä, mistä ehdottomasti plussaa. Muuten tästä jäi aika plääh fiilis. Ei missään tapauksessa ihan karmeaa sontaa, mutta kaikin puolin mitäänsanomatonta ja sellaista, jota en taatusti enää viikon päästä muista. Godfather on ihan hassu, mutta ei se yksistään mihin tahansa riitä.

* ½ 

WWF Women’s Championship

Ivory (c) vs. Fabulous Moolah

Tämä kuvio oli ehtaa Attitude Eraa ja samalla täyttä paskaa. Fabulous Moolah ja Mae Young olivat alkaneet pyöriä vuonna ’99 WWF:n backstagella turhissa huumorisegmenteissä, mutta mitään suurempaa he eivät tehneet – ennen tätä. Unforgivenissä mestaruudenpuolustuksensa jälkeen Ivory sattui menemään haastattelupisteelle, jossa haastateltiin parhaillaan Moolahia ja Youngia. Täysin törkeästi tämä nuori naisten mestari hyökkäsi naispainin legendan Moolahin ja tämän sidekickin Youngin kimppuun. Tästä alkoikin oikea feud Moolahin ja Ivoryn välille, ja se huipentui siihen, että Moolah päätti palata eläköitymiseltään vielä kerran ja haastaa Ivoryn Women’s-mestaruusotteluun. Kyllä, WWF:n naisten divisioona oli näin korkealla tasolla.

Minulla ei periaatteessa ole mitään Moolahia vastaan, mutta kun hän sattui tämän ottelun aikaan olemaan 76-vuotias. Kyllä, 76-vuotias. Sanoin jo Heroes of Wrestlingin ottelijoiden kohdalla, ettei puoletkaan kehässä olleista kuuluisi lähellekään ringside-aluetta, mutta tässä on kyse vielä vakavammasta tapauksesta. Yllättäen ottelusta ei näiden olosuhteiden takia tullutkaan mitään, ja homma oli pelkkää surkean puuduttavaa ja mukahauskaa räpellystä. Onneksi se edes loppui lyhyeen. Ainut positiivinen juttu ottelussa oli Mae Young, joka otti kahteen otteeseen ikäisekseen hurjaa bumppia. Harmi vain, ettei Mae ollut kumpikaan ottelun osapuolista. Lopetuskin oli tässä jotain aivan uskomattoman noloa.

½ 

Tag Team Match

New Age Outlaws vs. Holly Cousins

New Age Outlawsit eivät olleet enää joukkuemestareita, mistä kaikki kiitos kuuluu heidän tämän illan vastustajalleen Holly Cousinseille. Road Dogg ja Billy Gunn olivat nimittäin puolustamassa mestaruusvöitään varsin menestyksekkäästi The Rockin ja Mankindin Rock ’n’ Sock Connectionia vastaan, kun pitkään NAO:ta kohtaan kaunaa kantaneet Hardcore ja Crash Holly ryntäsivät paikalle ja auttoivat Rockin ja Mankindin mestaruusvoittoon. Ei kovinkaan yllättäen NAO kantoi tästä tietenkin suunnatonta kaunaa Hollyille, ja niinpä tämä ottelu buukattiin No Mercyyn Outlawsien kostomahdollisuudeksi.

Tämä oli ihan kivaa joukkuepainia, mutta ei millään tasolla erityisen muistettavaa. Suurin plussa kuuluu taas yleisölle, joka kävi uskomattoman kuumana Outlawseihin ja hurrasi kaikelle, mitä nämä kaksi tekivät. Painillisella puolella suurin ongelma on se, että sekä Outlawseja että Hollyja pitäisi kantaa hyvään otteluun, mutta kummastakaan ei ole kantamaan toista. Niinpä meininki jäi vain sille ihan kivan tv-ottelun tasolle.

* * 

WWF Intercontinental Championship
Good Housekeeping Match

Jeff Jarrett (c) vs. Chyna

Edelleenkin Chynan face-statuksesta pitää muistaa se, että tässä feudissa hän oli täysin selvä face, mutta samalla hän hännysteli yhä Triple H:n takana ja pieksi julmasti kaikki HHH:ta vastaan käyneet facet. Tämä naisvihaaja-Jarrettin ja Chynan feud ei ollut siis päättynyt vieläkään, koska Jarrett oli tähän mennessä luikerrellut ulos halpamaisesti kaikista otteluistaan Chynaa vastaan. Jarrett oli edelleen sitä mieltä, että naisilla ei ole mitään asiaa painibisnekseen, ja Chyna tahtoi todistaa hänen olevan täysin väärässä voittamalla Jarrettilta tälle hyvin arvokkaan Intercontinental-vyön. Jarrett oli päättänyt, että tässä hänen ja Chynan viimeisessä ottelussa stipulaatio olisi Good Housekeeping Match, eli kehäalue olisi täynnä siivous- ja keittiötarvikkeita, joilla vastustajaa saisi piestä vapaasti. Tämä ottelu jäi muuten Jarrettin viimeiseksi WWF-otteluksi ikinä (tähän mennessä). Itse asiassa Jarrettin sopimus WWF:n kanssa oli umpeutunut jo ennen tätä ppv:tä, mutta hän saapui silti vielä ottelemaan. Tästä lisää arvostelun lopussa.

Minä nautin tästä ottelusta. Jarrett ja Chyna olivat osoittaneet jo Unforgivenissä pystyvänsä keskenään parhaimmillaan aika lähellä hyvän tasoa olevaan otteluun. Tähän mennessä otteluissa oli vain ollut omat ongelmansa, ja kieltämättä niitä oli tässäkin. Siksi tämäkään ottelu ei yltänyt sille maagiselle ***-tasolle vaan jäi pykälää alemmaksi. Silti ottelu oli kivaa menoa. Stipulaatio toimi itse asiassa tässä tosi hyvin ja toi otteluun samalla sopivasti intenssiivisyyttä mutta myös toimivaa huumoria. Tykkään tällaisista vauhdikkaista ja vähän huvittavastikin HC-mätöistä. Juuri siksi olen aina HC-divisioonasta varmaan tykännytkin. Huvittavuus ei ollut tässä siis sellaista vääränlaista, sillä koko ajan kuitenkin näytti siltä, että nämä kaksi todella tahtovat piestä toisensa. Ottelun suurin heikkous oli tyhmä lopetus, jonka takia arvosana tippui tuon ratkaisevan pykälän.

* * ½

Singles Match

British Bulldog vs. The Rock

WWF-mestaruudesta oli tullut pakkomielle British Bulldogille, ja tuo vyö oli ollut alun perinkin ainut syy, miksi Bulldog oli vielä kerran palannut WWF:ään. Bulldogin suunnitelma nopeasta mestaruusvoitosta ei ollut kuitenkaan onnistunut, ja yksi suurimmista syistä siihen (ainakin Bulldogin mielestä) oli The Rock. Bulldog ei nimittäin ollut yksin mestaruusvoittohaaveidensa kanssa, vaan myös Rock hamusi kovasti itselleen tuota Triple H:n pitämää kultakimpaletta. Unforgivenin jälkeen Bulldog oli pilannut Rockin ja Triple H:n mestaruusottelun, ja niinpä Rock kosti seuraavassa show’ssa, jossa hän tuomaroi Bulldogin ja Triple H:n mestaruusottelua, kieltäytymällä laskemaan kolmeen Bulldogin selätyksen kohdalla. Tämä sai Bulldogin menettämään hermonsa lopullisesti, ja niinpä hän kotimaassaan järjestetävässä Rebellionissa aloittikin suunnattoman riehumisen, jossa hän teloi myös Vince McMahonin tyttären Stephanien. Samana iltana Bulldog pilasi jälleen Rockin mahdollisuuden voittaa WWF-mestaruus. Tämä alkoi olla tarpeeksi jo Rockillekin, ja hän tahtoi päästä kostamaan Bulldogille tämän teoista. Mikäpä olisikaan parempi tapa setviä välit kuin rehellinen 1 on 1 -ottelu?

Tältä ottelulta olisi periaatteessa voinut odottaa aika paljonkin. Toisaalta Bulldogin vuoden ’99 kunnon tietäen mitään ihan hirveän suurta ei kannattanut odottaa, eikä tämä mitään hirveän suurta elämystä tarjonnutkaan. Taas yleisö oli hyvin mukana, ja Rock veti hommansa oikein mallikkaasti, ja kieltämättä Bulldogkin näytti ihan vakuuttavalta. Silti tässä ei ylletty mihinkään huippumenoon. Ehkä näiden kahden kemiat eivät ihan vain toimineet, ja ehkä Bulldogista ei tosiaan mihinkään klassikoihin vain ollut enää. Kivaa entertainment-meininkiä mutta nopeasti unohdettavaa sellaista.

* * ½

Ladder Match

Edge & Christian vs. The Brood

Tämä ottelu oli Terri Invitational Tournamentin viimeinen ottelu. Jo jonkun aikaa tyhjänpanttina ollut Terri Runnels oli siis päättänyt järjestää WWF:n joukkueille kilpailun siitä, mikä joukkue saisi ensinnäkin hänet managerikseen ja toiseksi 100 000 dollaria, joka oli turnauksen voittopalkinto. Jäljelle jäivät Edge ja Christian sekä Matt Hardyn ja Jeff Jardyn muostama uusi The Brood. Näille kahdella joukkueella oli ollut entuusestaankin usean kuukauden ajalta suuria erimielisyyksiä, ja niitä oli hyvä selvitellä näissä TIT-otteluissa. Tämä oli nyt koko turnauksen viimeinen ottelu, eikä tämä ollutkaan mikä tahansa kamppailu vaan WWF-historian ensimmäinen joukkueiden välinen Ladder Match. Katosta roikkui 100 000 dollarin rahasäkki.

Tämä ottelu on ehdottomasti yksi vuoden ’99 WWF:n klassikko-otteluista. Niitä vuoden ’99 WWF-klassikoita ei tosiaankaan ole liikaa, sillä ennen tätä ottelua tämän vuoden aikana oli nähty 10 ****-tason ottelua, joista vain 3 oli oteltu WWF:ssä. Ei siis ihmekään, että tätä muistellaan erityisellä lämmöllä. Toisaalta olen aika varma, että tätä muisteltaisiin lämmöllä, vaikka vuosi ’99 olisi ollut millaista ilotulitusta, sillä tämä oli monella tapaa historiallinen ottelu. Jollain tapaa näiden kahden joukkueen kamppailu Ladder Matchissa loi tikapuuottelulle taas aivan uudenlaisia mahdollisuuksia, jollaisia kukaan ei ollut aikaisemmin tajunnut edes harkita. Tässä nähtiin niin näyttäviä spotteja ja bumppeja, että olen yhäkin niistä hiton vakuuttunut. Kokonaisuudessaan ottelu oli upeaa joukkuemeininkiä näyttävillä spoteilla mutta samalla myös jännittävällä meiningillä. Silti tämä ei yllä ihan ****-tasoa korkeammalle, koska varsinkin lopetus tuli vähän laimeasti, ja olisin ehkä jäänyt odottamaan vielä sitä jotain yhtä isoa juttua. Onneksi sellainen koittaisi viimeistään seuraavassa WrestleManiassa.

* * * *

Singles Match

Val Venis vs. Mankind

Kesällä hiljaiseloa viettänyt Val Venis oli nyt taas selvässä nosteessa urallaan. Venis oli parin kuukauden ajan napsinut tasaisesti voittoja midcard-vastustajistaan, kunnes tapahtui jotain hurjaa: Venis kääntyi ylimieliseksi heeliksi. Lähes koko WWF-uransa ajan facena pysynyt Veniksestä kuoriutui varsinainen munapää, joka ei enää liehitellytkään yleisössä olevia leidejä tai muutenkaan naurattanut katsojia. Venis oli päättänyt ansaitsevansa menestystä, ja sen hän oli päättänyt ottaa itselleen, jos sitä hänelle ei muuten annettaisi. Parhaiten menestystä tulisi isojen nimien kaatamisella, ja yleisön suuressa suosiossa oleva Mankind oli Venikselle juuri täydellinen iso nimi. Niinpä Venis muun muassa hyökkäsi Mankindin kimppuun halpamaisesti vessassa, ja tämä ottelu oli valmis.

Tältäkin ottelulta olisi voinut odottaa aika paljon, koska sekä Mankind että Venis olivat varsin taidokkaita painijoita, ja mielestäni ’90-luvun lopun ja 2000-luvun alun Venis on yksi suurimmista menetetyistä mahdollisuuksista, sillä hänestä olisi ollut aivan hyvin ME-tasolle. Tässä ottelussa Venis ja Mankind eivät kuitenkaan joko ”klikanneet” tai jostain muusta syystä ottelu ei vain lähtenyt täysillä liikkeelle missään vaiheessa. Tämä oli kyllä hyvin, järjestelmällisesti ja järkevästi rakenneltu ottelu ja ansaitsee siitä ison plussan. Paikoitellen ottelussa oli muutenkin oikein hyviä kohtia, mutta kokonaisuutena tämä ei silti ollut millään tavalla merkittävä ottelu. Harmi, sillä tämä oli Venikselle harvinaisen ison luokan koitos.

* * ½ 

4 Corners Elimination Match

Kane vs. X-Pac vs. Faarooq vs. Bradshaw

Älkää vain kysykö minulta, miksi tämä ei ollut joukkueottelu vaan neljän hengen Elimination Match, sillä minulla itselläkään ei ole kunnon hajua asiasta. Kanella ja X-Pacillahan oli ollut omat ongelmansa Acolytesin kanssa, ja ne olivat siis pohjalla tässä ottelussa. Lisäksi kuitenkin X-Pac oli ilmeisesti alkanut tahtoa näyttää entistä kovemmin pystyvänsä itse Singles-tasollakin ylemmän kortin suorituksiin, ja tämän ottelun oli ilmeisesti tarkoitus antaa mahdollisuus X-Pacille todistaa väitteiden paikkansapitävyys. Tai jotain. Mitään ongelmia ei nimittäin X-Pacin ja Kanen väleissä ollut, vielä.

Kuten jo toisessa arvostelussa aika hyvin sanottiinkin, tämä oli suurin piirtein yhtä hauskaa katsottavaa kuin Acolytesin joukkueottelu Kanea ja X-Pacia vastaan. Koska kehässä oli Four Corners -stipulaation takia samaan aikaan kaksi miestä, tämä ottelu muistutti lähes jokaiselle tavalla perinteistä joukkueottelua. Ainoat poikkeukset nähtiin, kun ensin Kane ja X-Pac ja vähän myöhemmin Faarooq ja Bradshaw ottivat keskenään yhteen. Sinänsä joukkueottelumaisuus ei kuitenkaan tarkoita mitään huonoa, ja tämä olikin mielestäni kiva ottelu. Erityisesti X-Pac oli todella hyvässä vedossa, ja hän esitti näyttäviä liikkeitä ja pari hienoa high flying -loikkaakin. Kanekin veti osuutensa tyylikkäästi läpi, ja Acolytesit olivat omia itsejään, eli varmoja suorittajia. Kokonaisuutena siis kivaa midcard-meininkiä, jonka funktiota (erityisesti ME:tä edeltävän otteluna) en vain ihan tajunnut.

* * ½ 

WWF Championship
No Holds Barred Match

Triple H (c) vs. Steve Austin

Ja vihdoin oli SEN ottelun aikana. SEN ottelun, jolla tätä tapahtumaa myytiin. Muuten No Mercy oli ollut kortiltaan aikamoinen väli-ppv, sillä Tag Team Ladder Matchia lukuun ottamatta muut kamppailut eivät olleet kuitenkaan millään tavalla erikoisia. Onneksi kortissa oli sitten Main Event, joka korvasi kaiken muun puutteen, sillä tämä oli viimeisen päälle iso ottelu. Steve Austinin ja Triple H:n väliset erimielisyydet olivat alkaneet jo niin monta kuukautta sitten, viimeistään loppukeväällä, että kaikkia yksityiskohtia on tuskin tarpeellista tässä kerrata. Kaikki alkoi siitä, kun Triple H oli Corporationin/Corporate Ministryn riveissä taistelemassa Austinia vastaan. Vähitellen HHH alkoi nousta noista riveistä esille, sillä hänellä oli suunnaton halu nousta WWF-mestariksi. Lopulta Triple H sai mestaruusottelunsa SummerSlamissa, jossa mestaruusvoiton hänen nenänsä edestä vei kuitenkin Mankind. SS päättyi, kun raivostunut Triple H teloi lekallaan Austinin jalan tuhannen pullan päreiksi. Pian ’Slamin jälkeen Triple H voitti vihdoin ja viimein WWF-mestaruuden, ja vaikka Austin välillä aiheutti Hunterin mestaruuskauden päättymisen, sai HHH vyönsä takaisin Unforgivenissä, kun Austin itse laski kolmeen Triple H:n selättäessä The Rockin. Vince McMahon oli luvannut Austinille, että tämä saisi mestaruusottelunsa No Mercyssä UG:n mestaruusottelun voittajaa vastaan, ja niinpä mikään ei enää estänyt Austinin ja Triple H:n 1 on 1 -kohtaamista. Seuraavien viikkojen aikana nähtiin hurjia yhteenottoja. Austin muun muassa heitti Triple H:n huoneeseen oikean kalkkarokäärmeen kanssa, ja seuraavalla viikolla käärmeenmyrkystä kärsivää näytellyt Triple H pieksi Austinin backstagella. Tämä oli Austinin ensimmäinen ottelu SummerSlamin beatdownin jälkeen, mutta ring rust ei varmasti vaivaisi Stone Coldia. Näissä olosuhteissa Vince McMahon päätti, että tämän ottelun on pakko olla No Holds Barred Match.

Jos Tag Team Ladder Match oli vuoden ’99 WWF:n parhaimpia otteluita, niin yhtä lailla sellainen oli tämäkin. Koko vuoden ajan WWF-mestaruusottelut olivat olleet se yksi juttu, jotka eivät olleet laadullaan pettänyt ppv:issä kertaakaan (ainakaan kovin pahasti), ja niinpä minulla oli aikamoisen suuret odotukset tätä ottelua kohtaan. Suuri tarina taustalla, hienosti miehille sopiva ottelumuoto ja paikka näyttää, mihin he oikeasti kykenivät. Ottelulla oli ainoastaan yksi varjo, eli tieto siitä, että Austin ei olisi tässä ottelussa lähellekään parhaassa kunnossaan, sillä hän kärsi edelleen vuoden ’97 SummerSlamin Piledriver-botchista. Siitä huolimatta Austin suoriutui ottelusta aivan huikeasti, ja niin teki myös Hunter. Hienoa tarinankerrontaa, näyttäviä bumppeja ja juuri sopivasti rajua hardcorea. Tässä oli aika lailla kaikki, mitä tältä mestaruusottelulta sopi odottaakin. Vielä korkeamman arvosanan saavuttaminen olisi edellyttänyt varmaan Austinin täysin kunnossaoloa tai kerrankin täysin puhdasta lopetusta, mutta oli tämä tällaisenaankin huikea veto. Hienoa WWF.

* * * * 


– Ennen kokonaisarviota pitää vielä sanoa No Mercystä sen verran, että tämä oli siis viimeinen WWF:n show, jossa Jeff Jarrett esiintyi. Sen lisäksi tämä oli viimeinen WWF:n ppv, jonka pääbuukkausvastuussa legendaariset Ed Ferrara ja Vince Russo olivat. Russo ja Ferrara olivat tähän asti olleet periaatteessa Attitude Eran päämiehet, mutta he eivät suinkaan toimineet yksin, vaan heillä oli vahva muu buukkaustiimi takanaan ja Vince McMahon ylhäällä karsimassa pois kaikkein idioottimaisimmat ideat. Silti heille on annettava tunnustusta Attitude Eran luomisesta. Nyt nämä kaksi olivat kuitenkin saaneet tarpeekseen WWF:stä, sillä firman suurin kilpailija WCW oli tarjonnut heille vielä parempaa työpaikkaa. WCW oli tällä hetkellä aivan suossa, kun kaikki Eric Bischoffin suuret ideat nWo:n perustamisen jälkeen olivat osoittautuneet yksi toisensa jälkeen susiksi, ja firman katsojaluvut ja tulot sukelsivat jyrkästi alaspäin Kevin Nashin buukkaillessa itseään mitä hassumpiin kuvioihin. WCW oli päättänyt, että he tarvitsevat jotkut ihmeentekijät pelastamaan tuotteensa, ja ketkäpä voisivatkaan olla parempia kuin kilpailevan firman supertuotteen kehittelijät Russo ja Ferrara? No, se nähtäisiin seuraavien kuukausien aikana ja viimeistään uuden vuosituhanteen koittaessa. Russon ja Ferraran mukana WCW:hen lähti siis myös Jarrett. Ilkeät huhut kertovat, että koska Jarrettilla ei ollut enää virallisesti sopimusta jäljellä tämän ppv:n aikana, oli hänelle pitänyt maksaa hulppeat massit siitä, että hän suostui puolustamaan hallussaan pitämäänsä IC-vyötä vielä viimeisen kerran.

Täytyy myöntää, että tämä ppv oli positiivinen yllätys. Positiiviset yllätykset ovat aina kivoja, mutta erityisen kivoja ne ovat tämän vuoden ’99 kohdalla, koska kivoja yllätyksiä ei näissä arvosteluissa mitenkään liikaa ole tullut vastaan. Nyt kuitenkin niin kävi, sillä minulla ei ole paljoa pahaa sanottavaa tästä show’sta. Ensimmäiset kolme ottelua nyt olivat aika laimeaa menoa, mutta sen jälkeen kokonaisuus oli varsin hyvä. Päätähtenä olivat tietenkin kaksi hulppeaa ****-ottelua, jotka tekivät tästä ppv:stä ppv:n. Sen lisäksi tarjolla oli neljä kivaa ottelua, joista yksikään ei ihan yltänyt ***-tasolle, mutta kaikki hoitivat kuitenkin oman osuutensa ihan toimivasti. Ei tämä mikään legendaarisen hyvä ppv siis tosiaankaan ollut, mutta näinä aikoina Ok ppv:kin on melkein kuin Hyvä.

Wikipedia: WWF No Mercy 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 29.10.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: Heroes of Wrestling

Next post

Arvio: WCW Halloween Havoc 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.