Arvio: WWF No Way Out 2001
Päivämäärä: 25.2.2001
Sijainti: Paradise, Nevada (Thomas & Mack Center)
Yleisömäärä: 15 223
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
No Way Out -nimeä kantanut ppv nähtiin ensimmäisen kerran helmikuussa 1998, jolloin In Your House -sarjan ppv:nä nähtiin No Way Out of Texas -niminen häppeninki. Seuraavan kerran NWO palasi ppv-kalenteriin helmikuussa 2000, jolloin WWF oli luopunut In Your House -sarjastaan. Tuon jälkeen No Way Out jäikin pysyvästi osaksi ppv-kalenteria, ja se nähtäisiin helmikuussa aina 2000-luvun lopulle saakka. Sitten NWO:n korvaisi Elimination Chamber, kunnes vuonna 2012 NWO otettaisiin taas käyttöön, tällä kertaa kesäkuisen ppv:n nimenä. Tätä ppv:tä selostivat ensimmäisen puoliskon JR ja King, ja Kingin omasta ottelusta lähtien homman ottivat haltuun JR ja Tazz. Tazzille tämä oli toinen kerta ppv-selostamossa. Samalla tämä jäikin sitten viimeiseksi kerraksi hyvään toviin, kun King hoiti color commentatorin hommia ppv:ssä. Siitä myöhemmin lisää.
WWF Hardcore Championship
Hardcore Match
Raven (c) vs. Big Show
Viime syksynä WWF-debyyttinsä tehnyt Raven ei ollut saanut WWF-uralleen varsinaisesti mitään räjähtävää starttia. ECW:ssä ja hetkittäin WCW:ssäkin yläkortin kuvioissa pyörinyt erittäin mielenkiintoinen hahmo oli alusta lähtien ajautunut alakortin mitättömiin kuvioihin, eikä hänen valloittava persoonansakaan päässyt samalla tavalla esille WWF:ssä. Loppuvuodesta 2000 Raven oli kuitenkin löytänyt paikkansa HC-mestaruuskuvioissa, ja hän oli onnistunutkin pysymään vyön syrjässä kiinni joulukuussa nähdystä ensimmäisestä mestaruusvoitostaan lähtien. Täytyy tosin sanoa, että HC-vyön ympärillä pyörinyt 24/7-sääntö hankaloitti Ravenin kunnollista hallintaa aika tehokkaasti, sillä kuka tahansa saattoi yrittää viedä häneltä vyön koska tahansa. Niinpä NWO:hon tullessa Ravenilla oli menossa jo 10. (!) kausi HC-mestarina. Niistä pisimmät olivat kestäneet 34 ja 12 päivää, muut reilusti alle viikon. Raven oli kuitenkin siis lukuisista haastajistaan huolimatta onnistunut nousemaan joka kerta uudestaan mestariksi, mutta nyt hän oli uransa suurimman ongelman edessä, kun hänen haastajakseen astui Big Show, joka oli tehnyt 8 kuukauden tauon jälkeisen comebackinsa tammikuisessa Royal Rumblessa. Big Show oli äärimmäisen vihainen, sillä hän oli hävinnyt täpärästi mahdollisuuden otella WWF-mestaruudesta tässä ppv:ssä.
On tärkeää huomata, että 24/7-säännön ansiosta kuka tahansa pystyi saapumaan ”haastamaan” mestarin myös kesken meneillään olevan mestaruusottelun. Niinpä tässäkin ottelussa nähtiin Big Show’n ja Ravenin lisäksi muun muassa Billy Gunn, Steve Blackman ja Crash Holly. Koska kaikki yrittivät selättää hallitsevaa mestaria, meno oli välillä todella sekavaa. Yhteensä ottelun aikana nähtiin 3 mestarinvaihdosta, ennen kuin voittaja pääsi pakenemaan paikalta. Sinänsä tykkään näistä 24/7-säännön aikaisista HC-hulinoista, sillä niitä on sekavuudesta huolimatta tosi hauskaa katsoa. Tässäkin nähtiin sekä oikeasti kovia bumppeja että hauskoja hetkiä. Jälkimmäisestä esimerkkinä toimii Big Show’n lyönti maahan popcorneja täynnä olevalla myyntitelineellä. Mestaruuden arvolle toki tällainen jatkuva pallottelu ei tee ihmeitä, mutta toisaalta taas arvo pysyy kohdillaan, koska vyöstä on selvästi kilpailua. Kokonaisuutena tämä monen miehen lyhyehkö hulina oli ihan hauska tv-ottelumainen avaus, vaikka roskapainillisestakaan tässä ei tarjoiltu mitään kovin suurta tai ennnenäkemätöntä.
* *
WWF Intercontinental Championship
Chris Jericho (c) vs. X-Pac vs. Eddie Guerrero vs. Chris Benoit
Chris Jericho joutui tässä No Way Outissa todellisen haastajajoukon eteen, sillä kaikilla kolmella hänen vastustajallaan oli runsaasti hampaankolossa Y2J:tä kohtaan. X-Pac oli ollut viimeiset kolme kuukautta poissa kuvioista, sillä Jericho oli pistänyt hänet sairastuvalle Powerbombillaan heidän pitkän feudinsa päätteeksi. Radicalzeja edustava Guerrero oli ollut samaisella sairastuvalla kuukauden Jerichon Walls of Jerichon takia, ja hänen stable-kaverinsa Chris Benoit oli Guerreron sairasloman aikana hävinnyt IC-mestaruutensa Jericholle. Kaikki kolme siis maksaisivat mielellään kalavelkoja IC-mestarille. Oman lisänsä otteluun tietenkin toi se, että joukkuekaverit Benoit ja Guerrero joutuisivat selvittämään keskinäisiäänkin välejä, jos mielivät ratkaista IC-mestaruuden kohtalon.
Tämä oli juuri niin hieno IC-mestaruusottelu kuin osallistujalistasta saattoi päätellä. Oikein malliesimerkki siitä, millaista menoa tässä kakkosvyön otteluissa pitäisi olla, kun rosterissa on siihen edellytykset. Edellytyksiä on mielestäni tämänkin päivän WWF:ssä, mutta niitä ei vain osata käyttää hyödyksi. Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että se kesti vain 12 minuuttia, missä ajassa ei saada aikaan huippuottelua kuin aivan äärimmäisen poikkeuksellissa olosuhteissa. Tämä ei ollut ihan äärimmäisen poikkeuksellinen olosuhde, vaikka hyvin lähelle sitä päästiinkin. Tämä jäi nimittäin arvosanaltaan aivan hitusen vain siitä neljän tähden haamurajasta. Hienoa venymistä kaikilta neljältä: Benoit oli ehkä ottelun suurin tähti mahtavilla Chopeillaan ja upeilla Suplexeillaan, mutta kaikkien muidenkin otteita pitää kehua yhtä lailla. Myös X-Pac näytti taas vaihteeksi todella hyvältä jaellessaan upeita potkuja. Ei tätä koitosta voi kuin kehua. Viisi minuuttia lisäaikaa, ja kasassa olisi MOTYC. Joka tapauksessa ppv-tason IC-mestaruusotteluilla on ollut huikea alku vuonna 2001.
* * * ½
Singles Match
Trish Stratus vs. Stephanie McMahon-Helmsley
Tämän hyvin mielenkiintoisen ottelun taustalla oli hyvin mielenkiintoinen feud, jota avasin jo Royal Rumblen mestaruusottelun kohdalla. Mr. McMahon oli siis eronnut vaimostaan Lindasta joulukuussa, ja Linda oli tuon jälkeen romahtanut henkisesti ja joutunut mielisairaalaan. Samalla Vince oli alkanut viettää aikaa epäilyttävän tiiviissä tunnelmassa Trish Stratuksen kanssa. Tätä menoa ei Triple H:n vaimo ja Vincen tytär Stephanie McMahon-Helmsley suvainnut, sillä hän ei voinut sietää Trishiä, joka oli yrittänyt edellisenä syksynä vokotella myös Triple H:ta. Niinpä Stephanie ja Trish ajautuivat jatkuvasti rajuihin yhteenottoihin, joita Triple H ja Vince yrittivät rauhoitella. Lopulta ei ollut kuitenkaan mitään muuta mahdollisuuttaa kuin päästää nämä naiset toisiin käsiksi oikean painiottelun muodossa.
Täytyy sanoa, etten odottanut tältä ottelulta etukäteen yhtään mitään. Niinpä oli aikamoisen positiivinen yllätys, kun tästä paljastuikin ihan oikea henkilökohtainen ja raju taistelu. Huvittavinta tässä (Stephanien ensimmäisessä ppv-ottelussa) on se, että tämä oli laadultaan parempi kuin yksikään Women of Wrestling Unleashedin otteluista. Ei tässäkään toki varsinaisten naispainin huippuotteluiden tasolle päästä, sillä painillinen anti jäi kuitenkin aika heikoksi, koska Stephanie ei ollut oikea painija ollenkaan ja Trishikin oli vasta uransa alussa. Silti tässä nähtiin pari oikeasti nättiä painiliikettä, kuten Trishin DDT ja Stephanien järisyttävä Powerbomb. Ottelun parasta antia oli kuitenkin tosiaan ulkonäöllisen puolen lisäksi hieno tunnelma. Lopussa homma meni sitten vähän turhaksi sähläykseksi, eikä sitä todellakaan auttanut comissioner William Regalin turhat sekaantumiset. Silti todella kiva kamppailu, kun otetaan huomioon, että oletusarvoni oli sellaista DUD-luokkaa. Tällaisia näiden non wrestler -naisten feud-koitosten pitäisi aina olla.
* *
Three Stages of Hell Match
Triple H vs. Steve Austin
Oi kyllä, seuraavaksi olikin sitten vuorossa matsien matsi ja moraalinen co-Main Event. Eikä se ollut edes illan viimeinen ottelu, koska tässä ei ollut panoksena firman päämestaruus. Tästä voisi muuan nykypromootiokin ottaa oppia. Toki päämestaruus oli tähänkin otteluun kytkeytynyt salakavalasti, sillä Steve Austin oli voittanut Royal Rumblen ja ansainnut näin oikeuden otella WWF-mestaruudesta WM:n Main Eventissä. Austin oli janonnut mestariksi palaamista aina viime syksyn paluustaan lähtien, mutta sitä ennen hänellä olisi hoidettavana vielä yksi asia. Austinin piti päästä kostamaan lopullisesti ja brutaaleimmalla mahdollisella tavalla sille yhdelle henkilölle, joka oli vuoden 1999 lopussa aiheuttanut sen, että Austin joutui lähes vuodeksi pois painikuvioista. Tuo henkilö oli tietenkin Triple H, joka puolestaan tahtoi savustaa Austinin lopullisesti ulos WWF:stä. Tässä kuviossa oli nähty niin monia rankkoja yhteenottoja, etten ala turhaan edes niitä selittämään tässä. Pari viikkoa ennen ppv:tä yhteenotot kuitenkin loppuivat, koska miesten tekemässä ottelusopimuksessa luki, ettei kumpikaan saisi koskea toiseen ennen kehäkellon soimista. Niinpä miehet ottivat psykologiset aseet käyttöönsä: Austin teki Stunnerin Stephanielle ja Triple H vastasi JR:lle tehdyllä Pedigreellä. Tämä ei voisi olla henkilökohtaisempaa. Three Stages of Hell Match oli siis yhtä kuin 2 out of 3 Falls mutta niin, että jokaisessa ottelussa oli eri stipulaatio. Ensimmäinen ottelu oli Singles, toinen Street Fight ja kolmas (jos sitä tarvittaisiin) Steel Cage.
Mitä tästä ottelusta nyt oikeasti pitäisi sanoa? En minä ainakaan tiedä. Katsokaa tämä. Siis ei hyvät pyssyt miten jumalattoman kovaa menoa. Olen jotenkin onnistunut kaikkien näiden vuosien ajan välttämään tämän ottelun näkemisen, mutta onneksi vihdoin tämä tuli katsottua. Olen kyllä kuullut tästä paljon, mutta silti. Tämä pomppasi kertaheitolla yhdeksi kaikkien aikojen suosikkiotteluistani, joten tämän mahtavuutta on turha edes missään tekstimuodossa yrittää selittää. Ottelun alku oli mahtavaa rajua brawlausta yhdistettynä hienoon kehäpsykologiseen taisteluun, jossa molemmat äijät telovat todella rajun näköisesti toistensa heikkoja ruumiinosia. Kun tuota tykitystä on nähty lähemmäs 15 minuuttia, alkaa aivan huikea HC-tykitys, joka jatkuu loppuun asti eri muodoissa. Yhtä mahtavaa No DQ -painia en ole nähnyt kuin ihan parissa muussa ottelussa. Yksi niistä on tietenkin viime vuoden Royal Rumblen HHH vs. Cactus Jack. Ottelun lopetuskin on kaikessa yllättävyydessään niin ovela, että ei tähän oikeastaan ole yhtään mitään lisättävää. Malliesimerkki täydellisestä viiden tähden koitoksesta. Katsokaa, jos ette ole nähneet.
* * * * *
Singles Match
Steven Richards vs. Jerry Lawler
Äskeinen klassikko olisi lähes vuoteen viimeinen WWF:n ppv-ottelu, jonka Jerry Lawler selostaisi. Syyllinen tähän asiaan on Lawlerin ringsidellä tässä ottelussa ollut The Kat, joka oli tähän aikaan oikeassa elämässä Jerry Lawlerin vaimo. Kyllä, heillä on yli 20 vuotta ikäeroa. Ei, se ei häirinnyt Jerry Lawleria. Yhtä kaikki The Katin ura WWF:ssä päättyi yhtäkkisesti pian tämän ppv:n jälkeen, sillä hän sai kenkää ”asenneongelmansa” takia. Jerry Lawler ei näitä vaimonsa perusteettomia yhtäkkisiä potkuja hyväksynyt, ja protestina hän päätti irtisanoutua WWF:stä. Näin voi käydä. Sitten tämän ottelun taustatarinasta sen verran, että tilanne oli lähtenyt siitä, kun Kat oli yrittänyt riisuutua ilkosilleen Raw’ssa, mutta Right To Censor oli arvatenkin tullut estämään tämän. Kat perusti oman ”Right To Nudity”-liikkeensä, johon Jerry Lawler tietenkin mielellään liittyi. Luojan kiitos, että Naked Mideon oli jo lähtenyt WWF:stä. Yhtä kaikki Lawler ryhtyikin sitten puolustamaan Katia tämän taistelussa RTC:tä vastaan, ja näin ollen NWO:hon buukattiin ottelu Kingin ja RTC-johtaja Steven Richardsin välille.
Täytyy nostaa hattua WWF:lle siitä, että he olivat buukanneet tämän ppv:n rakenteen täydellisesti. Mikä muu ottelu olisi oikeasti sopinut korttiin äskeisen koitoksen jälkeen paremmin kuin tämä? Joo, toki tähän oltaisiin voitu buukata joku Light Heavyweight -koitos, mutta se nyt vain ei olisi yksinkertaisesti kiinnostanut ketään yleisössä, ja koko sen merkitys olisi vähän niin kuin kadonnut. Minä kyllä olisin kiittänyt, koska se olisi tehnyt tästä ppv:stä vielä paremman, mutta minun mielipiteelläni ei tässä tapauksessa ole merkitystä. Sen sijaan tähän buukattiin storyline, johon liittyy alastomia naisia, ja jotenkin yleisö selviää äskeisen ottelun krapulastaan yllättävän nopeasti ja on jo loppuottelun aikana hyvin mukana. Hieno suoritus WWF:ltä. Richardsilta ja Lawlerilta ei sitten niinkään hieno suoritus. Ottelu oli juuri niin tylsä ja mitäänsanomaton kuin saatoin odottaa. Asiaa ei parantanut sekään, että ottelun lopetus oli hävettävän typerännäköistä sähläystä, mistä voidaankin kiittää Katia. Näkemiin, ei tule ikävä.
*
WWF Tag Team Championship
Tables Match
Dudley Boyz (c) vs. Kane & Undertaker vs. Edge & Christian
Dudleyt olivat voittaneet WWF:n joukkuemestaruudet pitkän kuivan kauden jälkeen tammikuussa 2001. Nyt he olivat toistaiseksi pahimman mestaruuspuolustuksensa edessä, kun entisten mestareiden lisäksi vöitä havittelivat toisetkin painijaveljekset Kane ja Undertaker. Nämä kaksi monsteria olivat vihdoin löytäneet yhteisen sävelen vuodenvaihteen aikoihin, ja siitä lähtien he olivat kylväneet tuhoa ympäri WWF:ää. Pari viikkoa sitten he olivat tajunneet, että he voisivat käyttää yhteistyötään hyödykseen myös joukkuemestaruuksien havittelussa, ja niinpä he hyökkäsivät samassa show’ssa sekä Dudleyiden että Edgen ja Christianin kimppuun. Lopputulos ei ollut kaunis, eikä se ollut kauniimpaa myöhemminkään, kun ex-mestarit saivat huijattua sekä Dudleyt että Kanen ja Undertakerin backstagelle toistensa kimppuun samalla, kun he itse katselivat tappelua sivusta. Dudleyille suotiin sen verran helpotusta, että ottelumuodoksi määrättiin Tables Match. Ottelun voittaisi se, joka laittaisi ensimmäisenä vastustajan läpi pöydästä.
Täytyy myöntää, että minä odotin tätä ottelua ihan mielenkiinnolla. Joo, toki Hardyt olisivat olleet varmasti parempi Brothers of Destructionin (kyseistä termiä ei muuten tämän ottelun aikaan vielä käytetty) tilalla, mutta se 2 vs. 2 vs. 2 on jo nähty monesti ja tullaan vielä näkemäänkin. Toki se on aina yhtä mahtavaa settiä, mutta välillä on kiva nähdä vaihtelua. Juuri sitä vaihtelua Kanen ja Undertakerin lisääminen sitten toikin. Tykkäsin erityisesti ottelun alkupuolesta, joka oli oikeasti vauhdikasta mäiskintää, vaikkakin aika brawlausvoittoista, koska Edge ja Christian jäivät pienimpään rooliin ottelun aikana. Brawlaus ei tosin tarkoita automaattisesti huonoa, ja tässäkin se oli ihan sähäkän näköistä. Toisaalta ei tämä nyt ollut laadultaan lähelläkään juuri niitä edellä mainittuja otteluita, joissa Hardyt olivat mukana. Lisäksi ottelu alkoi lopussa mennä vähän tylsäksi ja hajota käsiin, eikä tilannetta todellakaan auttanut se, että soppaan sekoitettiin aivan ilman mitään järkevää syytä Rikishi ja Haku. Niinpä loppu tuntui vähän laimealta, ja sen takia tämä jäi kokonaisuudessaan niukasti hyvän alapuolelle.
* * ½
WWF Championship
Kurt Angle (c) vs. The Rock
Kurt Angle voitti uransa ensimmäisen päämestaruuden noin neljä kuukautta sitten juurikin The Rockilta. Tuon jälkeen Rock ei koskaan saanut kunnon 1 vs. 1 -mahdollisuutta mestaruudensa takaisin voittamiseen ppv:ssä, sillä mestaruustappiostaan lähtien hänen päähuomionsa oli keskittynyt hänen serkkuunsa Rikishiin, joka oli syyttänyt Rockia Austinin päälleajosuunnitelman laatimisesta. Nyt Rikishi oli vihdoin taaksejäänyttä elämää, ja Rock saattoi keskittyä taas siihen, mitä hän tahtoi urallaan eniten, eli päämestaruuteen. Pian Royal Rumblen jälkeen Rock voitti ykköshaastajuusottelussa Big Show’n, ja siitä lähtien People’s Champion oli ollut varma siitä, että hän voittaisi mestaruutensa takaisin Anglelta, kun he vihdoin kohtaisivat rehdissä mies vastaan miestä -ottelussa. Rock oli ollut kahden edellisenkin WrestleManian Main Eventissä ja oli sitä mieltä, että tuo paikka oli kuin luotu häntä varten myös tulevaan ’Maniaan. Niinpä Rock aikoi päästä ME:seen voittamalla mestaruuden Anglelta No Way Outissa. Samalla hän saisi päätettyä Anglen huipullaolokauden, joka oli Rockin mukaan kestänyt jo aivan liian pitkään. Angle ei aikonut niin vain luopua mestaruudestaan ’Manian kulmilla.
Lokakuun No Mercyssä nämä ottelivat oikein viihdyttävän Main Event -ottelun, joka ei kuitenkaan noussut ihan huippuottelutasolle, koska siihen piti buukata kaikenlaisia Rikishin sekaantumisia ja muita vastaavia. Niinpä toivoin, että nyt nämä vihdoin saisivat sen parikymmentä minuuttia aikaa otellakseen huippuottelun, koska näillä kahdella oli varmasti siihen edellytykset. Harmi vain, että WWF ei tahtonut suoda minulle tuota herkkua vieläkään. Jostain käsittämättömästä syystä noin ottelun puolivälissä, kun meno oli juuri parhaimmillaan, Big Show saapui paikalle aivan ilman mitään syytä ja hyökkäsi tuomarin, Anglen ja Rockin kimppuun ja tappoi täysin koko ottelun momentumin. Rock ja Angle toki tappelivat lopulta tuon momentumin takaisin, ja ottelun loppu oli taas huikeaa menoa. Samoin siis ottelun alku oli oikein hieno: oli mahtavaa nähdä, kuinka hyvin Angle työsti Rockin jalkaa Ankle Lockia varten ja kuinka hyvin Rock myi tuon työstämisen. Lisäksi yleisö oli hienosti mukana, joten kyllähän tämä sellainen oikein hieno entertainment brawl oli. Huipputasokin olisi ollut saavutettavissa ilman Big Show’n sekaantumista ja ilman tosi typerän näköistä tuomari Earl Hebnerin botchia lopussa. Nyt jäätiin niukasti neljästä tähdestä, joten tämä oli itse asiassa pieni pettymys. Yksi lukemani arvostelija antoi tälle ottelulle ****½, ja en kyllä millään voi ymmärtää, millä ansioilla tämä niin huikea ottelu olisi ollut. Vähän alan epäillä, nähdäänkö näiltä kahdelta koskaan sellaista MOTYC:tä.
* * * ½
Tuo samainen arvostelija, joka antoi Angle-Rockille ****½, sanoi tätä parhaaksi välippv:ksi ikinä. Itse en kyllä lähtisi tuollaiseen kehukarnevaaliin, vaikka tämä olikin ehdottomasti upea ppv. Silti täytyy sanoa, että omassa rankingissani tämä jää hitusen tämän vuoden mahtavan Royal Rumblen taakse, ja menneiden vuosien välippv:istä löytyy useampikin tätä parempi. Joo, tässä oli se yksi MOTY(C), mutta muuten mitään ihan unohtumatonta tässä ei ollut. Toki IC-ottelu oli hieno ja olisi viidellä lisäminuutilla noussut huipputasolle. Samoin ME oli hieno koitos ja parilla pienellä muutoksella huipputasoa. Stephanie-Trish yllätti positiivisesti ja näin edespäin, ja kaikki muukin oli omalla tavallaan oikein viihdyttävää, mutta mitään ihan huikeaa muuta tässä ei tuon Austin-Triple H:n lisäksi ollut. Tämän ppv:n suurin vahvuus olikin kokonaisuus. Tämä oli rakenneltu niin s****nan hyvin, ettei edes jostain turhasta Richards-Kingistä voi olla vihainen, koska se sopi Austin-HHH:n jälkeen kuin Lawlerin korvaaja selostuspöydän taakse. Ja olihan tämä nyt toki painilliseltakin anniltaan aikamoisen hulppea, mutta ei silti mikään kaikkien aikojen paras. Nyt tuli turhankin kriittinen tästä koosteesta, koska olihan tämä nyt ehdottomasti Hieno.
Wikipedia: WWF No Way Out 2001
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 16.9.2012
No Comment