Arvio: WWF One Night Only

Sijainti: Birmingham, Englanti (NEC Arena)

Päivämäärä: 20.9.1997

Yleisömäärä: 11 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Tämä oli hyvin poikkeuksellinen maksulähetys. WWF päätti nimittäin kokeilla aivan jotain uutta ja suunnata rapakon yli Brittein saarille tuottamaan PPV-lähetyksen! Birminghamissa kuvattu tapahtuma lähetettiin Sky Box Officella, ja lisäksi sitä pystyi katsomaan maksulähetyksenä Euroopassa ja Kanadassa. Jenkeissä tätä tapahtumaa ei siis pystynyt katsomaan suorana lähetyksenä ollenkaan, vaan ainoaksi mahdollisuudeksi nähdä kyseinen PPV oli hankkia myöhemmin tapahtuman VHS-kasetti. En tiedä, kuinka paljon tämä amerikkalaisia harmitti, mutta ainakin tapahtumassa paikan päällä olleet britit tuntuivat olevan ihan villinä tästä show’sta.

Singles Match

Dude Love vs. Hunter Hearst Helmsley

Tämä oli ensimmäinen Dude Loven PPV-ottelu, vaikka itse hahmo oli jo useamman kuukauden vanha. Kaikkihan alkoi siis jo vuoden 1997 keväällä, kun sekopäisestä Mankindistä alkoi paljastua jotain aivan uutta. Niin selostajat kuin mies itsekin alkoivat paljastaa, ettei Mankind oikeastaan ollutkaan maan syöveristä esiin noussut mielipuoli, vaan ympäri maailmaa aikaisemmin Mick Foleyn ja Cactus Jackin nimellä paininut mies! Tämän paljastuksen myötä Mankind alkoi myös vähitellen muuttua hiukan normaalimmaksi ja vähemmän toisia painijoita vihaavaksi, ja niinpä yleisö kääntyi tämän puolelle. Kesällä Jim Rossin haastattelussa paljastui, että Mick ”Mankind” Foleyn kotivideoissa Foley esiintyi rauhaa rakastavana Dude Love -hahmona. Kun sitten Steve Austin ei hyväksynyt friikki Mankindia joukkueparikseen eräässä Raw’ssa, Loven hahmo teki debyyttinsä liittyen Steve Austinin joukkuepariksi. Tästä lähtien Foley hieman skitsofrenisesti esiintyikin molempina hahmoina tasaisesti. Mankindilla oli ollut King of the Ringistä lähtien verinen feudi Hunter Hearst Helmsleyn kanssa (se tosin päättyi pitkälti jo SummerSlamiin), ja tämän pohjustuksen kautta nyt Helmsley joutuikin kohtaamaan lemmen lähettilään Dude Loven, joka muuten oli hieman iskenyt silmänsä HHH:n henkivartijaan, Chynaan.

Jälleen kerran Mick Foleyn ja Triple H:n välinen kohtaaminen, ja jälleen kerran tarjolla oli oikein hyvää ja viihdyttävää painia. Näiden kahden ottelut oikeastaan sopivatkin näinä aikoina erinomaisesti avausmatseiksi: miehet tiesivät, mitä kehässä pitää tehdä, ja he tunsivat toisensa melko hyvin, joten kokonaisuutena oli kerrasta toiseen vakuuttavaa menoa, joka sai yleisön aina hyvin mukaan. Brittiyleisöä ei tosin tarvinnut mitenkään erityisesti tempaista mukaan: se oli muutenkin tulikuumana. Silti tästäkään ottelusta ei mitään klassikkoa syntynyt, ja oikeastaan tämä oli kaksikon otteluista ainakin tähän mennessä kehnoin vuonna 1997. Tässä ei ollut enää samaa tarinaa ja intensiivisyyttä kuin aikaisemmissa kohtaamisissa, ja muutenkin tarina jäi vähän vaisumman puoleiseksi. Joka tapauksessa hyvä mutta jo hieman liian vanha ja tuttu ottelu.

Arvosana: * * *

Singles Match

Leif Cassidy vs. Tiger Ali Singh

Leif Cassidy (eli Al Snow) oli oikeastaan melkein jo siirtynyt ECW:n rosterin puolelle osana WWF:n ja ECW:n treidausta, mutta tähän PPV:hen mies vielä saapui esittämään vanhaa kunnon pahasti epäonnistunutta Leif Cassidya. Vastustajaksi hänelle asettui WWF:n hyvin uusi hankinta Tiger Ali Singh, joka oli siis legendaarisen Tiger Jeet Singhin poika. En tiedä, kuinka kovaa nostetta WWF oli vielä tässä vaiheessa tälle toisen sukupolven painijalle suunnitellut, mutta aika pannukakuksihan miehen ura sittemmin jäi. Osansa saattoi olla vaikkapa sillä, että sankarina mies imi kiviä: tässäkin hän sai puheensa aikana lähinnä buuauksia brittiyleisöltä. Ai niin, mitään feudia näiden kahden välillä ei todellakaan ollut.

Ottelu oli lyhyt. En oikeastaan tiedä, oliko se tässä tapauksessa enemmän huono vai hyvä juttu, mutta ehkä kuitenkin hyvä. Jos ottelu olisi jatkunut pidempään, olisi Cassidy saanut ehkä kannettua Singhin kohtuulliseen otteluun, mutta toisaalta taas en osaa kuvitella, miksi se olisi ollut kovin tarpeellista. Ottelu toimitti tällä pituudellaan tarkoituksensa eikä ainakaan vienyt turhaan aikaa tärkeämmiltä otteluilta (joita ei kyllä liikaa tässä kortissa ollut). Laadultaan tämä nyt oli aika heikkoa: Cassidy väläytti muutaman kerran ihan kivoja otteita, mutta siinä ne valopilkut pitkälti olivat. Yleisökin oli harvinaisen kuollut.

Arvosana: * ½

WWF Tag Team Championship

Los Boricuas (Savio Vega & Miguel Pérez, Jr.) vs. The Headbangers (c)

Kaiken tarpeellisen WWF:n tällöisestä joukkuedivisioonasta kertonee se, että In Your House: Ground Zero -tapahtuman neljän joukkueen kamppailussa mestaruusvyöt todella voitti The Headbangers! Voi pyhä isä. Kaiken lisäksi nämä kaksi sekopäätä oli kuumaa kamaa Briteissä: engelsmannit hurrasivat kaksikolle kovempaa kuin Elvikselle. No, oli miten oli, (vuosia myöhemmin WWE Magazinessa ”ei mestaruusvöidensä arvoisiksi” luokitellut) Mosh ja Trasher puolustivat vöitään puertoricolaisjengin Savio Vegaa ja Miguel Péreziä vastaan. Mitään kummempaa tarinaa ei tälläkään ottelulla ollut.

Tämä oli yllättävän kivaa menoa. Vaikka aina pahasti mollaankin Headbangersia, täytyy minun myöntää, että eivät ne miehet nyt täyttä roskaa olleet. Heikko joukkue kyllä, mutta toivatpa WWF:ään sitä tietynlaista tuoretta high flying -menoa, jota ei tähän aikaan ollut vielä paljon nähty. Lisäksi miesten vastustajat Vega ja Pérez Jr. eivät olleet ihan sieltä heikoimmasta päästä, joten kyllä tämä joukkuemestaruuskamppailu toimi aika hyvin. Los Boricuas veti vahvaa roolia yleisön inhokkeina, mikä vain kasvatti Headbangersin keräämiä huutoja ja hurrauksia. Ottelu oli siis ihan järkevästi buukattu aina lopetustaan myöten. Kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu, mutta ei sen enempää. Pitää kuitenkin muistaa, ettei tässä se painillinen anti oikeasti nyt mitään huippuluokkaa ollut, ja taustatarina uupui täysin.

Arvosana: * * *

Singles Match

Flash Funk vs. The Patriot

Viime PPV:ssä The Patriot haastoi vielä WWF:n mestarin tasaväkisessä ja pitkässä teknisessä kamppailussa päämestaruudesta, ja nyt hän oli jo tippunut ottelemaan täysin unohtunutta Flash Funkia vastaan. Tämä oikeastaan kertoo kaiken tarpeellisen Patriotin urasta WWF:ssä: mies oli ulkona firmasta ennen vuoden loppua. Ihan hyvä niin, itse en miehestä koskaan kummemmin perustanut. Eikä muuten perustanut brittiyleisökään: sankarin roolia vetänyt Patriot keräsi ihan kunnon buuaukset yleisöltä, sattuneesta syystä. Kummempaa tarinaa ei (tapahtuman teemaa noudattaen) ollut tälläkään ottelulla.

Vaikka en Patriotin suurempi fani ole, niin kyllähän mies nyt ihan hyvin hommansa kehässä osasi hoitaa. Flash Funkin (eli siis 2 Cold Scorpion) taidoista nyt ei kenelläkään mitään epäilyksiä pitäisikään olla. Niinpä kun nämä kaksi laitettiin kehään, oli lopputuloksena ihan mukava ottelu. Jotenkin vaimea fiilis tästä kuitenkin jäi, ehkä sen takia, että ottelussa oli vastakkain kaksi hyvistä, ja WWF:ssä eivät sellaiset ottelut koskaan ole kovin erityisesti toimineet. Ei varsinkaan silloin, kun yleisö buuaa toiselle ottelun osanottajalle ja on aika hiljaa toisen osalta. No, Funk ja Patriot kuitenkin yrittivät ihan kunnolla kehässä ja saivatkin aikaan ottelun, jonka kyllä ihan mielellään katsoi. Ei sen enempää, mutta parempi edes näin.

Arvosana: * * ½

Tag Team Match

The Godwinns vs. The Legion of Doom

No niin, nyt saatiin sitten vuoroon ottelu, jolla oli sentään pitkä tarina taustalla (itse asiassa pidempi kuin Foley vs. Helmsleyllä). Kaikkihan oli alkanut siis siitä, kun Henry O. Godwinn loukkaantui (oikeasti) jossain keväisessä Raw’ssa Doomsday Devicen seurauksena, ja kun Godwinnsit palasivat takaisin, he eivät enää olleet leppoisia ja lupsakoita maanviljelijöitä, vaan ilkeitä ja kostonhimoisia punaniskoja, jotka kantoivat kaunaa erityisesti Legion of Doomille. SummerSlamissa LOD oli jo voittanut Godwinnsit, ja Ground Zerossa joukkueiden tappelu meni niin rajuksi, että LOD diskattiin ottelusta. Nyt oli sitten vuorossa jälleen yksi kamppailu tästä sarjasta lisää.

SummerSlamin arvostelussa sanoin, että yllätyin jopa hieman siitä, että nämä kaksi joukkuetta sai aikaan katsottavan ottelun. Godwinns kun oli tunnetusti suurinta paskaa, mitä WWF:n joukkuedivisioona sisälsi, eikä LOD varsinkaan tässä vaiheessa ollut enää mitenkään erityisen tunnettu kyvystään kantaa huonompia joukkueita hyviin suorituksiin. Tunnelmaa kuitenkin piisasi niin SummerSlamin ottelussa kuin tässäkin, ja pitkälti tunnelman ansiosta nämä joukkueet saivat taas aikaan siedettävän ottelun. Painillisesti ei todellakaan mitään juhlaa, mutta ihan hyvä tunnelma kaikin puolin, ja kyllä kaikki neljä ihan jonkin verran tuntui yrittävän saadakseen aikaan parhaan mahdollisen lopputuloksen. Sitä tämä nyt varmaan aika lailla olikin – tuskin näistä tämän parempaan onkaan.

Arvosana: * *

Sitten saimme kuulla puheen Ken Shamrockilta, josta WWF yritti kovasti rakennella tulevaisuuden supertähteä (uutta sellaista se todella alkoikin kaivata hillittömän kapean rosterinsa takia). Nyt ongelmaksi oli muodostunut se, että Shamrock loukkasi itsensä Briteissä järjestetyn Raw’n nauhoituksissa, ja niinpä mies ei pystynyt painimaan tässä tapahtumassa, kuten hänen oli pitänyt. Alun perin Shamrockin oli ilmeisesti tarkoitus kohdata Owen Hart. Tyhjin käsin Shamrock ei kuitenkaan tässäkään show’ssa jäänyt, kun Rockabilly (Billy Gunn) tuli aukomaan päätään Shamrockille, ja Shamrock palkitsi miehen lukitsemalla hänet nilkkalukkoon. Yleisökin syttyi sentään jonkin verran Shamrockille.

Singles Match

Vader vs. Owen Hart

Koska Shamrock ei Owenia vastaan pystynyt asettumaan, korvaajaksi astui Vader, joka oli pienen paluunsa yhteydessä muuttunut hyvikseksi. Koko WWF-uransa ajan pelottavana hirviönä esiintynyt ”The Man They Call” Vader toimi itse asiassa yllättävänkin hyvin yleisön suosimana sankarina: itsekin pidin tästä käänteestä. Owen ei sen sijaan selvästikään pitänyt siitä, että hän joutuikin kohtaamaan kahden Shamrockin kokoisen vastustajan. Sen suurempaa tarinaa tällä? Ei.

Vaikka taustatarinaa ei ollutkaan, niin tämä oli silti oikein mallikas kamppailu. Oikeastaan aika tasoissa avausottelun kanssa laadultaan. Ottelu oli buukattu hieman tavallisuudesta poikkeavasti, koska yleensä tarkoituksena näin erikokoisten painijoiden ottelussa on saada yleisö säälimään pienempää painijaa. Nyt kuitenkaan sen ei toivottu olevan lopputulos, ja hieman erilainen buukkaus olikin ihan virkistävää katsottavaa – siitä huolimatta, että yleisö oli kuitenkin osittain Owenin puolella (varsinkin kun mies lopulta sai juntattua Vaderin mattoon). Aikaakin tällä kamppailulla oli ihan kohtuullisesti, joten kyllä tämä kahden paljon markittamani painijan kohtaaminen onnistui kokonaisuutena ihan hyvin, vaikka ei missään vaiheessa noussutkaan sille tasolle, että siitä voisi puhua jotenkin erityisen muistettavana kamppailuna.

Arvosana: * * *

WWF Championship

The Undertaker vs. Bret Hart (c)

Owenin ottelun jälkeen oli vuorossa toisen Hartin veljeksen kamppailu – ja nyt päästiinkin sitten isoihin otteluihin. Odotettu revanssi SummerSlamista oli siis säästetty brittikatsojille! SummerSlamissa siis WrestleManista lähtien päämestaruutta kantanut Undertaker kohtasi Bret Hartin ja oli jo hyvin lähellä voittaakin ottelun, kun ottelun erikoistuomarina toiminut Shawn Michaels provosoitui pahemman kerran Bretin tempusta (Hart sylkäisi HBK:ta kasvoille) ja yritti lyödä häntä terästuolilla, mutta osuikin vahingossa Undertakeriin. Tätä sitten seurasi Michaelsin vastentahtoisesti laskema selätys, ja Hart oli uusi mestari. Tästä lähtien Undertaker oli ollut raivoissaan Michaelsille ja lisäksi kantanut kaunaa Hartille siitä, ettei tämä ollut mestaruusvoittonsa arvoinen. Niinpä Undertaker sanoikin promossaan ennen ottelua, että suostuu hyväksymään Hartin mestaruuskauden, jos tämä voittaa ottelun rehdisti.

SummerSlamin ottelu näiden välillä oli oikein hyvää menoa, mutta koko ajan takaraivossani jyskytti jokin pieni tunne, että tämä on turhan käsikirjoitettua touhua, ja myyminen ei näyttänyt paikoitellen kovinkaan onnistuneelta, minkä takia en ottelulle antanut enempää kuin neljä tähteä hienosta lopetuksesta huolimatta. Jotkut muut arvostelijat ovat tuota kamppailua kehuneet vuolaammin, mutta minua se ei sytyttänyt ihan niin paljon. Sen sijaan tämä todella sytytti: tämä oli ehdottomasti paras Bretin ja Undertakerin ottelu kaikista näiden kahden otteluista. Tässä vain toimi kaikki lähtien siitä, kuinka Bret heti ottelun alussa poisti kehäkulmauksesta pehmusteen, ja kuinka se useamman kerran myöhemmin tuli näkyville, aina kaksikon huikeisiin loppuvääntöihin. Tässä nähtiin selvästi parempaa myyntiä (vaikka Undertaker siinä edelleenkin olisi voinut vähän parantaa), erinomaista tarinankerrontaa (kumpikin keskittyi vastustajan heikoimpaan ruuminosaan) ja loistavaa tunnelmaa. Myös lopetus oli oikein hyvä, vaikka aluksi jättikin täysin ymmälleen, mutta tilanteen tajuttua oli se sittenkin juuri oikea tapa päättää tämä kamppailu. Todella hieno ottelu.

Arvosana: * * * * ½

WWF European Championship

Shawn Michaels vs. The British Bulldog (c)

Illan pääottelu. Yleisön suurin suosikki, brittien edessä rakastettu kansansankari The British Bulldog, puolustaa helmikuusta asti pitämäänsä European-mestaruutta nyt viimeistään täydeksi ylimieliseksi kusipääksi muuttunutta Shawn Michaelsia vastaan. Ainut motiivi Michaelsilla otteluun tulemiseen (yleisen pahastuksen herättämisen lisäksi) oli se, että mies tahtoi nousta ensimmäiseksi Grand Slam -mestariksi. Kyseisen tittelin HBK oli itse keksinyt kuvaamaan miestä, joka olisi voittanut uransa aikana WWF:n mestaruuden, Intercontinental-mestaruuden, joukkuemestaruuden ja European-mestaruuden. Bulldog puolestaan tahtoi tulla tuhatpäiselle kotiyleisölleen osoittamaan pystyvänsä edelleen voittamaan kenet vain – ja ennen kaikkea säilyttämään arvokkaan mestaruusvyönsä.

Tämä oli edellisen ottelun tavoin erittäin hienoa menoa. Alku oli Bulldogin hyvin viihdyttävää täyttä dominointia, minkä ansiosta yleisö oli aivan hulluna otteluun. Vähitellen kuitenkin Michaels alkoi päästä otteluun kiinni (kun hänen avukseen saapuivat Rick Rude, Hunter Hearst Helmsley ja Chyna), minkä ansiosta ottelu alkoi rakentua tasaväkisemmäksi ja erittäin mielenkiintoiseksi kamppailuksi. Loppua kohden tunnelma vain tiivistyi, ja ennen kaikkea loppuratkaisut olivat erinomaiset. Lopetus oli toteutettu todella hyvin, ja se sai häviäjänkin näyttämään todella vahvalta. Vaan vaikka ottelu olikin siis todella hyvää painia erinomaisella lopetuksella lisättynä, ei tämä ihan edellisen ottelun tasolle yltänyt. Ehkä se sitten on vain se, etteivät Bulldog ja Michaels ”klikanneet” koskaan sillä tavalla, että olisivat todellisen klassikon pystyneet luomaan, tai ehkä ottelun alkupuoli oli vähän turhan yksipuolista. Joka tapauksessa hieno tapa päättää tapahtuma.

Arvosana: * * * *

Minulla oli varmastikin etukäteen hyvin kyyninen asenne tähän PPV:hen, koska näkemäni WWF:n järjestämät brittitapahtumat ovat olleet hyvin heikkoa tavaraa. Pahimpana esimerkkinä vuoden 1999 No Mercy, joka oli alusta loppuun täyttä roskaa. Siksi en osannut odottaa muuta tältä tapahtumalta, mutta oikeastaanhan tämä oli oikein hyvä lähetys! Päämestaruusottelu oli vuoden parhaimpia (oikeastaan vuoden paras), Bulldog vs. Michaels oli jännittävä ja viihdyttävä kamppailu, ja alakortissakin nähtiin kolme hyvää ottelua (jotkut ovat arvostaneet tuota Love vs. Helmsleyä paljon enemmänkin, mutta minä en kyllä pelkän Sweet Shin Musicin takia nähnyt tuota muihin miesten otteluihin tasoltaan yltävänä), eikä mikään (Singh vs. Cassidya lukuun ottamatta) ollut todella heikkoa tavaraa. Ongelma tällä PPV:llä oli lähinnä se, että keskikortin ottelut olivat taustarinaltaan aika olemattomia, mitä ei saisi kyllä maksutelevisiossa tapahtua. Toisaalta tämä oli kuitenkin erityisluontoinen tapahtuma, ja saimmepahan nähdä esim. Flash Funkinkin kehässä pitkästä aikaa. Kyllä tämä oli todella onnistunut PPV, mukava yllätys WWF:ltä – ottaen vieläpä huomioon, kuinka kapealla rosterilla tämäkin taas toteutettiin. Vuoden parhaimpia WWF:ltä, arvosanaltaan Ok.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 25.9.2010.