1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Rebellion 1999

Päivämäärä: 2.10.1999

Sijainti: Birmingham, Englanti (National Indoor Arena)

Yleisömäärä: 13 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WWF oli järjestänyt ensimmäisen kerran Isossa-Britanniassa pelkästään brittikatsojille ppv:nä lähetetyn show’n ensimmäisen kerran syksyllä ’97. Seuraavan kerran WWF palasi Englantiin ’98 joulukuussa ja kolmannen kerran vuoden ’99 keväällä. Nyt oli siis aika jo toiselle tämän vuoden reissulle, kun lokakuun alussa WWF matkasi jälleen Isoon-Britanniaan järjestämään ppv:n. Tällä kertaa sen nimeksi annettiin Rebellion, ja Rebellionista tulisikin seuraavina vuosina vakituinen tapaus WWF:n ppv-kalenterissa vuosittaisena britti-ppv:nä. Olen muuten parissa viime ppv-arvostelussa unohtanut vissiin mainita selostajat, kamalaa! No, eipä niissä mitään ihmeellistä ole ollut. Nyt kuitenkin oli, sillä JR:n kanssa Rebellionia oli Kingin sijaan selostamassa Michael Hayes, joka oli kaikella tapaa köyhempi versio Lawlerista.

WWF Intercontinental Championship

Jeff Jarrett (c) vs. D’Lo Brown (c)

Show avattiin Intercontinental-mestari Jarrettin ja European-mestari Brownin ottelulla. Moninkertainen European-mestari D’Lo oli taas tänä iltana palannut gimmickiinsä, jossa kuuluttaja ilmoitti Brownin olevan nykyisin kotoisin Birminghamista, jossa tämä ppv järjestettiin. Jarrettilla ja Brownilla oli ollut kesän lopuilla suuriakin erimielisyyksiä, ja he olivat kohdanneet toisensa SummerSlamissa. Nyt feud oli kyllä oikeastaan jo ohi, mutta ei WWF:ää aikaisemminkaan näissä britti-ppv:issä ollut kiinnostanut ajankohtaisempien feudien kohtaamisten buukkaaminen. Ennen ottelua heitettiin kolikkoa siitä, kumpi mestaruusvyö ottelussa on panoksena.

SummerSlamin ottelu näiden kahden välillä jäi jotenkin laimeammaksi, kuin mitä olin odottanut. Ei tässäkään päästy vielä mihinkään erityisen hienon ottelun tasolle, mutta toisaalta tämä olikin niin lyhyt, että jo se esti huipputasolle pääsemisen. Tämä oli kuitenkin selvästi astetta parempi ottelu kuin SS:n koitos. Brown oli oikein hyvässä vedossa ja sai pirteällä liikkumisellaan Jarrettin näyttämään hyvältä, eikä se Jarrettkaan nyt huonosti tässä vetänyt vaan hoiti heel-roolinsa näppärästi. Ihan kiva aloitus show’lle, mutta ei sen enempää.

* * ½ 

Singles Match

The Godfather vs. Gangrel

The Godfatheria ei ollut näkynyt ppv:issä sitten hänen keväisen IC-mestaruuskautensa, ja nytkin hän otteli vain britti-ppv:n fillerissä, joten mitenkään erityisen korkealla ei hän kortissa ollut. Tällä ottelulla ei ollut siis mitään kummempaa taustaa. Kunhan WWF vain päätti pistää kaksi midcarderiaan ottelemaan toisiaan vastaan paremman tekemisen puutteessa.

Tämä oli kaikella tapaa semmoinen peruskiva tv-otteluhenkinen koitos. Yleisö oli ihan mukavasti mukana, ja jotenkin The Godfather sai aina näissä otteluissaan katsojillekin (no, ainakin minulle) hyvän mielen. Gangrel hoiti oman osuutensa hyvin, ja molemmat väläyttivät ihan kivoja liikkeitä siinä neljässä minuutissa, mitä tämä ehti kestää. Itse asiassa olosuhteisiin nähden tämä oli yllättävänkin onnistunut ottelu. En nyt viitsi saarnata kummemmin siitä, kuuluuko tämä ppv:hen, kun nämä Britannian-vierailut olivat aina vähän oma lukunsa.

* *

Singles Match

Val Venis vs. Mark Henry

Mark Henry oli hävinnyt European-mestaruutensa, eikä hänellä muutenkaan mennyt tässä vaiheessa tosiaan hirveän vahvasti. Kuten jo edellisessä arvostelussa totesin, ”Sexual Chocolate” oli tässä vaiheessa uraansa enemmänkin pelle kuin mikään varteenotettava monsteri. Val Veniksen ura oli taas vaihteeksi pienessä nosteessa, joten nyt hän sai Briteissä vastaansa Henryn.

Jos kahden edellisen ottelun kohdalla olin jo maininnut otteluiden lyhyydestä, niin tämä se vasta vähän aikaa kestikin. Juuri ja juuri kolme minuuttia aikaa saanut ottelu ei voisi olla mestariteos, vaikka siinä painisivat Shawn Michaels ja Bret Hart. Val Veniksen ja Mark Henryn kohdalla tilanne on vielä selvempi. Val kyllä veti koko kolmeminuuttisen aivan täysillä, eikä Henrykään tässä häiritsevän huono ollut, joten kyllä tämä katsottava oli, mutta eipä tästä paljon mitään ehtinyt jäädä käteen.

* ½

WWF Women’s Championship

Ivory (c) vs. Tori vs. Jacqueline vs. Luna

Tässä ottelussa olikin aika kovat piipussa, kun kaikki rosterin oikeasti jollain tapaa painitaitoiset naiset oli ängetty samaan otteluun. Sinällään ihan kivaa nähdä jo kolmannessa ppv:ssä peräkkäin myös tätä Women’s-mestaruuskuvion rakentelua, mutta olihan tämän divisioonan taso aika surullinen tässä vaiheessa. Toisaalta omalla tavallaan juuri siksi sen kehitystä on hauskakin seurata.

Alkaa varmasti kuulostaa jo aika rikkinäiseltä levyltä, mutta jälleen on mainittava, kuinka onnettoman vähän aikaa tämäkin ottelu sai. Toisaalta naisten otteluissa taisi olla WWF:llä ihan tapanakin, että otteluille ei vahingossakaan anneta ainakaan yli viittä minuuttia aikaa. Tässäkin ajassa ehdittiin kyllä nähdä naisten otteluksi pari yllättävänkin näppärää liikettä, mutta sopihan sitä odottaakin, kun näiden neljän kuului sentään osata painia. Taas ihan siedettävä koitos, mutta eipä tästäkään paljoa muisteltavaa ehtinyt jäädä.

* ½ 

Singles Match

Road Dogg (c) vs. Chris Jericho

Road Dogg oli saapunut Brittein saarille ilman joukkuemestaripariaan Mr. Assia, mikä oli aika riskialtis temppu, kun ottaa huomioon, että Doggin vastustaja tässä ppv:ssä oli Chris Jericho. Tällä ottelulla oli oikeasti jopa taustaa takanaan. Chris Jericho oli siis pian debyyttinsä jälkeen alkanut piinata Road Doggia, ja SummerSlamin jälkeen hän oli pistänytkin Jesse Jamesin useaksi viikoksi sairastuvalle. Dogg teki paluunsa hieman ennen Unforgiveniä, yhdisti taas voimansa Mr. Assin kanssa ja voitti joukkuemestaruudet, mutta hän ei taatusti ollut unohtanut Jerichon tekoa. Road Dogg tahtoi taatusti kostaa Y2J:lle tämän teot.

Yleisesti tuota Jerichon ensimmäistä ppv-ottelua WWF:ssä on pidetty jotenkin todella hyvänä, jopa neljän tähden koitoksena. Minusta tuo ottelu X-Pacia vastaan ei millään ollut lähelläkään tuota tasoa, sillä se oli vain jotenkin sekava, ja lisäksi yleisö ihan oikeasti masensi koko tunnelman. Se, että ottelussa on Jericho, ei tarkoita, että ottelu on heti ****-koitos. Niinpä jotkut voivat ehkä järkyttyä, kun sanon, että minusta tämä oli parempi ottelu kuin ottelu X-Pacin kanssa. Ei tämäkään ollut vielä mitään mahtavaa ****-meininkiä, mutta kyllä ne aikanaan Jericholta tulevat sitten. Tässä Jericho osoitti olevansa jo huippuvedossa, ja hän hoiti roolinsa mahtavasti ottelun aikana, eikä Road Doggkaan ollut huono. Yleisökin oli hyvin mukana. Kokonaisuudessaan siis puhtaasti hyvä ottelu, joka sai aikaakin tarvittavan määrän.

* * *

Singles Match

Jeff Jarrett (c) vs. Chyna

Kyllä, Jarrett otteli toisen ottelun saman illan aikana. Jarrettin ja Chynan feud ei nimittäin ollut todellakaan loppunut Unforgiveniin, vaan se jatkui entistä hurjempana. Heti tämän show’n alussa ennen ensimmäistä otteluaan misogynisti-Jarrett oli piinannut satunnaista katsomossa olevaa brittinaista ja pistänyt tämän Figure Four Leg Lockiin, kunnes Chyna oli tullut väliin. Niinpä kun Jarrettin ja Brownin ottelu oli ohi, Jarrett haastoi Chynan kohtaamaan hänet tänä kyseisenä iltana. Mestaruutta ei tässä ollut panoksena, mutta kunniaa sitäkin enemmän.

Harmi vain, että mistään kunniasta on tämän ottelun kohdalla paha puhua, koska se päättyi, ennen kuin ottelu oli edes kunnolla käynnistynyt. Chynalla ja Jarrettilla oli kyllä potentiaalia mielenkiintoiseen välienselvittelyyn, mutta se antoi vielä odottaa itseään, koska tämä oli hädin tuskin ottelu.

No DQ Match

Big Show vs. Kane

Big Show’n ja Kanen feudikin alkoi olla jo tässä vaiheessa taputeltu, ja miehet olivat suuntaamassa eteenpäin, mutta brittiyleisön mieliksi WWF päätti vielä tunkea tähän ppv:hen näiden kahden jättiläisen koitoksen. Big Show oli nyt yksin, sillä hänen taisteluparinsa The Undertaker oli kadonnut WWF:stä, mutta toisaalta ei Kanellakaan ollut tässä ystäväänsä X-Pacia apuna.

Yllättävää mutta totta, tämä oli näiden kahden keskinäisistä otteluista paras vuonna ’99. Sekä KOTRin että Fully Loadedin otteluissa oli omat ongelmansa, mutta tämä oli varsin kivaa ryminää. Ei tämäkään vielä ihan hyvälle tasolle päässyt, sillä erityisesti minua ärsytti tässä se, ettei No DQ -stipulaatio näkynyt ottelun aikana paljoakaan missään. Toisaalta mikäpäs siinä, kun varsin hyvässä kunnossa olleet Show ja Kane onnistuivat muuten rymistelemään vakuuttavasti kehässä. Molemmat väläyttivät jopa poikkeuksellisia liikkeitä. Esimerkkinä toimikoon Big Show’n Dropkick.

* * ½

Singles Match

X-Pac vs. British Bulldog

Noniin, British Bulldogin tämä paluunjälkeinen kunto tulikin jo aika hyvin käsiteltyä tuossa yllä, joten ehkä siitä ei tarvitse sanoa sen enempää. Sen sijaan pitää kehua sitä, kuinka hyvin WWF oli buukannut Bulldogia tässä tapahtumassa. Vielä show’n alussa kotiyleisö olisi ollut taatusti Bulldogin puolella, mutta kun show’n aikana Bulldog oli mennyt entistä sekopäisemmäksi, raivonnut Mr. McMahonille haluavansa mestaruusottelun tässä ppv:ssä ja piessyt siinä ohessa sekä Chynan että Stephanie McMahonin, oli lopputuloksena valtaisa buuausmyrsky brittipainijalle. Mitään kummempaa tarinaa ei tässäkään ottelussa ollut, mikä on vähän sääli.

Tämä oli oikein kiva koitos sen aikaa, mitä tämä kesti, mutta harmi kyllä tämäkin jäi vähän lyhykäiseksi. Odotin etukäteen, että X-Pacin ja Bulldogin tyylit eivät sopisi yhtään yhteen, mutta niin vain kävi, että ne pelasivat oikein näppärästi. X-Pac sai hoitaa kaiken kunnon painimisen ja näyttävien liikkeiden väläyttämisen, ja Bulldog pystyi tyytymään rajuun jyräilyyn ja muutaman näyttävän power-liikeen läjäyttämiseen. Erityisen hienoa oli nähdä, kuinka mahtavasti yleisö oli mukana, ja vieläpä omaa poikaansa vastaan. Kuka vielä väittää, ettei Attitude Eran WWF:ssä osata buukata? Lisäksi ottelun lopetus oli hiton näyttävä. Kaiken tämän takia saatan jopa hieman yliarvostella tätä vain viisi minuuttia kestänyttä koitosta, mutta kyllä tämä toimi juuri niin hyvin kuin tältä voi vain toivoa.

* * ½ 

WWF Tag Team Championship Title Shot

Edge & Christian vs. The Acolytes vs. Holly Cousins

Edge & Christian olivat ansainneet jälleen aseman joukkuemestaruuksien ykköshaastajana, mutta osoittaaksen todella olevan tuon aseman arvoisia, he päättivät pistää tuon statuksen panokseksi Rebellionissa käytävään otteluun, jossa veljeksiä vastaan asettuisivat Acolytes ja Hollyn serkukset Crash ja Hardcore.

Tämä oli varsin viihdyttävä ja toimiva kolmen joukkueen mättö. Jo SummerSlamin Tag Team Turmoilissa Edge ja Christian osoittivat, kuinka viihdyttävää meininkiä he pystyivät vetämään useiden eri joukkueiden kanssa juuri nopeutensa ja taidokkuutensa ansiosta. Turmoilin lopussa kuitenkin homma muuttui kankeaksi, kun E&C tippui kuvioista pois. Tässä kankeus ei iskenyt missään vaiheessa, vaan homma oli loppuun saakka vauhdikasta. Kaiken kaikkiaan hyvä ottelu, joka osoitti, että WWF:n joukkuedivarilla pyyhki ihan hyvin, vaikkei sieltä vielä mitään suurjoukkueita löytynyt, kun E&C:kin on vasta nousussa.

* * * 

WWF Championship
Steel Cage Match

Triple H (c) vs. The Rock

Vihdoin oli illan kymmenennen ja samalla viimeisen ottelun vuoro. Lisäksi tämä ottelu oli Triple H:n ensimmäinen ppv-tason päämestaruuden puolustus. Vaikka Triple H:n ja The Rockin pahimmat erimielisyydet oli (ainakin joksikin aikaa) setvitty ennen SummerSlamia, ei kaikki ollut selvää vieläkään. Heti Unforgivenin jälkeisessä Raw’ssa Triple H:n ja The Rockin oli tarkoitus kohdata toisensa, mutta British Bulldog sekaantui tuohon otteluun. The Rock vihasi yhä Triple H:ta ja Triple H vihasi yhä Rockia, eikä Rockilla varmaan olisi mitään sitäkään vastaan, että hän pääsisi ensimmäistä kertaa sitten WM:n kiinni päämestaruusvyöhön.

Harmillista, mutta tämä ottelu ei yltänyt Rockin ja Triple H:n parhaimpien otteluiden listaan. Syy ottelun ”vaisuuteen” ei tosin ollut HHH:ssa ja Rockissa, koska miehet vetivät kyllä häkissä hyvin intenssiivisen, toimivan ja hyvin häkkiä hyödyntävän n. ***½-tasoisen ottelun. Suurempi ongelma oli kuitenkin ottelun loppupuolelle nähty aivan turha ja idioottimainen ylibuukkaus monine sekaantumisineen ja aika vaisuine lopetuksineen. No, tämä on Attitude Era. Joka tapauksessa hyvä ottelu, mutta parempaa pitää aina näiltä kahdelta toivoa.

* * * 


No, oli tämä ainakin parempi ppv kuin toinen vuonna ’99 Britanniassa järjestetty, mutta toisaalta se ei vielä kauheasti kerro mitään. Hyvää oli se, että ppv:stä löytyi kuitenkin kolme hyvää ottelua, ja muutama muukin oli ihan kivoja, ja täydeltä paskalta vältyttiin tällä kertaa oikeastaan kokonaan. Huonoa oli sitten se, ettei tapahtumasta löytynyt yhtään yli kolmen tähden ottelua, eikä ppv missään vaiheessa tuntunut mitenkään kauhean erikoiselta. Ihan kivaa menoa monin paikoin, mutta enemmän tästä jäi tv-show’n kuin ppv:n fiilis. Kokonaisuudessaan siis Kehno.

Wikipedia: WWF Rebellion 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 12.10.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Unforgiven 1999

Next post

Arvio: Heroes of Wrestling

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.