Arvio: WWF Royal Rumble 1988

Päivämäärä: 24.1.1988

Sijainti: Hamilton, Ontario, Kanada (Copps Coliseum)

Yleisömäärä: 18 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Kaikkien aikojen ensimmäisen Royal Rumblen vuoro. Rumble-ottelun voittajalle ei ollut kuitenkaan tiedossa kuin mainetta ja kunniaa. Tämäkään ei muuten ollut PPV, vaan aivan ilmainen lähetys, mutta eipä välitetä siitä. Selostajinamme toimivat Vince McMahon ja Jesse ”The Body” Ventura. Vince ei ole koskaan selostaessaan ärsyttänyt minua niin paljon kuin tässä tapahtumassa. Yök.

Singles Match

Rick Rude vs. Ricky Steamboat

Historian ensimmäisen Royal Rumblen ensimmäisessä ottelussa kohtasivat painijat, joiden urat WWF:ssä olivat menossa täysin eri suuntiin. Steamboatin WWF-uran huippuhetket oli jo nähty, eikä hän enää montaa kuukautta tämän ottelun jälkeen Vince McMahonin leivissä viihtynyt. Rude sen sijaan oli vasta debytoinut puolisen vuotta aikaisemmin, ja hän oli tasaisen varmasti nousemassa yhdeksi WWF:n vihatuimmista painijoista. Rude ei vielä tässä vaiheessa ollut erityisen hyvä painija, joten Steamboat teki ottelussa lähes kaiken työn. Ottelun tempo oli todella hidas, ja mitä nyt on joskus joitain arvosteluja tullut tästä ottelusta luettua, niin lähes poikkeuksetta tätä on pidetty todella pitkäveteisenä. Itse kuitenkin tykkäsin tästä, vaikka täytyy kyllä myöntää, että muutamaan otteeseen kyllä itsekin tuli kaivattua vähän vauhtia ja enemmän äksöniä. Rude ei ottelussa paljoa liikkunut ja keskittyi hyvin paljon poseeraamiseen, mikä tietenkin kuului hänen hahmoonsa. Mutta kuten jo mainittua, Steamboat teki todella paljon työtä, ja hänen ansiostaan tästä matsista tuli lähes kolmen tähden koitos. Lopetus kyllä sukkasi pahemman kerran.

* * ½

Ensimmäisen ottelun jälkeen nähtiin jotain aivan käsitämättömän tylsää. Dino Bravo nimittäin yritti tehdä penkkipunnerruksen uutta maailmanennätystä. Argh. Olisi ollut ehkä vielä ihan siedettävää, jos tässä olisi näytetty vain tuo maailmanennätysyritys, mutta ei, vaan tietenkin piti näyttää myös ikuisuuden kestäneet lämmittelypunnerrukset. Ja koska Bravo vaati, että yleisön pitää olla täysin hiljaa, niin nämä lämmittelytkin keskeytyivät koko ajan. Yksi huonoimmista segmenteistä ikinä.

WWF Women’s Tag Team Championship
Best of Three Falls Match

The Jumping Bomb Angels vs. The Glamour Girls (c)

Illan ainoassa mestaruusottelussa pelissä olivat Judy Martinin ja Leilani Kain yli kaksi vuotta hallussaan pitämät tag-vyöt. Tämä on varmastikin ainoita kertoja, kun noita vöitä puolustettiin tällaisessa suuremman luokan tapahtumassa. Nyt Martin ja Kai saivat vastaansa vuoden 1987 Survivor Seriesissä loistaneet Noriyo Tatenon ja Itsuki Yamazakin. Ottelun stipulaationa oli paras kolmesta, joka sopikin tähän otteluun oikein hyvin. Tämä matsi oli jälleen The Jumping Bomb Angelsin näytöstä. Aivan loistava joukkue! Puolustavat mestarit hoitivat oman hommansa asiallisesti, mutta kyllä ne olivat nämä nuoret japanilaiset, jotka tästä tekivät show’n parhaimman ottelun. Erittäin hyvin rakennettu ottelu, ja kaikki ratkaisusuoritukset toimivat oikein hyvin. Yleisön reaktio ottelun päätyttyä on näkemisen arvoinen.

* * * ½

Seuraavaksi oli vuorossa Hulk Hoganin ja André the Giantin välisen tulevan mestaruusottelun sopimuksenkirjoitus. Tämä ottelu tultaisiin käymään The Main Event -tapahtumassa ennen WrestleManiaa. Sopimuksenkirjoitukset eivät muuten ole paljoa muuttuneet vuosikymmenten aikana. Tämä oli oikein onnistunut segmentti, toisin kuin tuo edellinen.

Royal Rumble Match

Sitten päästiin itse asiaan, kun vuoron sai kaikkien aikojen ensimmäinen Royal Rumble -ottelu. Tämä oli poikkeuksellinen Rumble osallistujien määrän suhteen, sillä tässä painijoita oli mukana ainoastaan kaksikymmentä. Rumble-otteluiden arvostelu ei ole erityisen helppoa, mutta tästä on kuitenkin helppoa sen verran sanoa, että ei tämä erityisen hyvä ollut, siis Rumble-matsiksi. Ottelu eteni tasaisesti alusta loppuun ilman minkäänlaisia mielenkiintoa nostattavia tapahtumia, eikä se sisältänyt minkäänlaista ns. tarinaa. Selostajat hypettivät Bret Hartin (joka tuli kehään ihan ensimmäisenä) selviytymistä, mutta ei siitäkään mitään suurta lopulta tullut. Mutta siis, eihän Rumblesta nyt kuitenkaan huonoa saa tekemälläkään, joten kyllä tämäkin ihan viihdyttävä loppujen lopuksi oli.

* * ½

Best of Three Falls Match

The Islanders vs. The Young Stallions

Ja sitten illan pääott… wait, what? Pääottelu? The Islanders vs. The Young Stallions? Ööh, ehkä kutsutaan tätä nyt ennemminkin show’n viimeiseksi otteluksi, sillä tämä oli hyvin kaukana pääottelusta. Minulla ei ole mitään hajua, että miksi tämä oli tällä paikalla. Näillä joukkueilla ei varsinaisesti ollut edes minkäänlaista feudia, vaan Hakun ja Taman muodostamalla The Islanders -kaksikolla oli enemmänkin kuviota The British Bulldogsin kanssa. The Young Stallions oli Jim Powersin ja Paul Roman muodostama joukkue, jolla ei nyt varsinaisesti edes pitäisi olla asiaa tämän luokan tapahtumaan (paitsi itse Rumble-matsiin), saati sitten viimeiseen otteluun. Yleisö oli enemmän kuin kuollut ottelun aikana. Powers ja Roma eivät saaneet yleisöä edes puolelleen, vaikka viimeisinpänä mainittu paini puolet ottelusta rikkinäisellä jalalla. Haku ja Tama painivat hyvin, mutta eivät hekään olleet niin vihattuja, että olisivat saaneet yleisön reagoimaan. Ei tämä huono ottelu ollut, mutta se oli niin väärässä ja huonossa paikassa kuin vaan mahdollista. Paras kolmesta tämä oli siitä syystä, että kesken ottelun päästiin haastattelemaan Ted DiBiasea ja André the Giantia.

* *

Samalla kaavalla jatketiin kuin Survivor Seriesissä, eli ei nähty lainkaan huonoja otteluita. Valitettavasti vain nähtiin Dino Bravon lämmittelyä kauemmin kuin nämä huonot matsit yleensä kestävät. Matsijärjestys oli myös enemmän kuin outo. Mutta ”ihan kiva” tapahtuma tämä kuitenkin oli.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.11.2009.