1989ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Royal Rumble 1989

Päivämäärä: 15.1.1989

Sijainti: Houston, Teksas (The Summit)

Yleisömäärä: 19 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Selostajina jatkavat Gorilla Monsoon ja Jesse ”The Body” Ventura. Jostain syystä versiostani puuttui Hakun ja Harley Racen välinen matsi, pahoittelut siitä.

6-Man Tag Team Best of Three Falls Match

Jim Duggan & The Hart Foundation vs. Dino Bravo & The Fabulous Rougeaus

Kaikkien aikojen ensimmäisessä eli vuoden 1988 Royal Rumblessa nähtiin kaksi Best of Three Falls -ottelua, ja kyseinen ”perinne” jatkui myös vuonna 1989, sillä nyt tämä kyseinen ottelumuoto nähtiin show’n avausmatsissa. The Hart Foundation oli vuoteen 1989 siirryttäessä kiistatta WWF:n kovin joukkue, sillä The British Bulldogs eli Davey Boy Smith ja Dynamite Kid olivat lähteneet firmasta edellisen vuoden lopulla. Nyt Hart ja Neidhart saivat tag-parikseen uskomattoman huonon ”Hacksaw” Jim Dugganin. En ole koskaan pitänyt Dugganista tippaakaan, mutta nyt näitä 80-luvun PPV:itä katsellessani hänen surkeutensa jo tuolloin oli vielä pahempaa kuin muistin. Toisessakin joukkueessa oli aika lailla samanlainen asetelma, vaikkei Rougeaus ollut lähelläkään Hart Foundationin loistavuutta eikä toisaalta Dino Bravo ollut yhtä huono kuin Duggan. Bravolla oli ottelussa onneksi varsin pieni rooli, mutta Duggan sen sijaan sai sekoilla kehässä aivan liikaa. Olihan Hacksaw kyllä suosittu, mutta ei hän kehässä tehnyt mitään muuta kuin huudatti yleisöä ja heilutti nyrkkejään. Noh, kunnhan nyt yrittää ollaa liikaa huomioimatta Duggania, niin tämä oli oikein mainio ottelu. The Hart Foundation varsinkin oli liekeissä, ja joukkue esitti todella tyylikästä painia. Erittäin viihdyttävää ja jännittävää settiä alusta loppuun – Dugganista huolimatta.

* * *

Posedown ”Match”

The Ultimate Warrior vs. Rick Rude

1

Kyllä, luitte aivan oikein: Rick Rude ja The Ultimate Warrior eivät painineet kehässä, vaan esittelivät lihaksiaan. Kyllä, maksutelevisiossa. Ögh. Okei, oli tämä itse asiassa viihdyttävämpää kuin Dino Bravon penkkipunnerrukset edellisessä Rumblessa, mutta se ei paljoa vaadi. Molemmat tekivät neljä erilaista poseerausta, jonka jälkeen yleisön tehtävänä oli päättää voittaja. Kumpikohan voittaa, kun vastakkain ovat yksi suosituimmista ja yksi vihatuimmista painijoista? Hauskaa oli kyllä, kun osa yleisöstä kääntyi Warrioria vastaan, kun hänen poseeraustensa laatu oli vähän niin ja näin. Mutta joo, olisi tämän ajan voinut käyttää johonkin oikeaan matsiin.

N/A

WWF Women’s Championship

Judy Martin vs. Rockin’ Robin (c)

Royal Rumblen ainoassa mestaruusottelussa oli pelissä ”huimassa” arvossa ollut naisten mestaruusvyö. Rockin’ Robin oli jossain vaiheessa voittanut vyön itselleen, ja WWF yritti epätoivoisesti tehdä hänestä jotain naisdivarin keulakuvaa. Valitettavasti vain yleisöä ei kiinnostanut naisten mestaruusvyö tippaakaan, ja vielä vähemmän neiti Robin. Sekä Robin että haastajana toiminut Judy Martin olivat ihan kelvollisia painijoita, mutta eivät kuitenkaan edes tuolloisen pienen naisdivarin parhaimpia. Matsi toimi painillisesti ihan kivasti, vaikka välillä naisilla tuntui olevan vaikeuksia liikkeiden toteuttamisessa ja myymisessä. Yleisön hautajaismeininki ei tehnyt tästä matsista ainakaan yhtään parempaa.

* *

Royal Rumble Match

2

Ja sitten itse asiaan. Ensimmäisessä Rumble-ottelussa oli mukana vain kaksikymmentä painijaa eikä juuri laisinkaan oikeasti kovia nimiä. Tässä toisessa mukana oli jo kolmekymmentä painijaa ja periaatteessa kaikki WWF:n kovimmat nimet: Hulk Hogan, Randy Savage, André the Giant,”Million Dollar Man” Ted DiBiase, Jake ”The Snake” Roberts ja niin edelleen – kaikki löytyivät tästä ottelusta. Lisäksi matsi oli täynnä hyviä painijoita, kuten Mr. Perfect, Shawn Michaels, Marty Jannetty, Arn Anderson, Tully Blanchard, Tito Santana, Greg Valentine ja Rick Martel. Painijoiden puolesta yksi kovimmista Rumble-otteluista ikinä. Ottelun ensimmäinen puolisko oli aivan loistavuutta. Todella viihdyttävää settiä. Tämä about puolituntinen oli buukattu todella hyvin, ja kehä oli täynnä taitavia painijoita. Mutta sitten kun alettiin toden teolla lähestyä loppua, niin eipä kehästä enää löytynytkään juuri muita kuin niitä kaikista heikoimpia painijoita. Höh. Potentiaalia tässä Rumblessa olisi ollut vaikka mihin, mutta loppu oli kyllä aikamoinen pannukakku. Shawn Michaels oli loistava, kuten myös Mr. Perfect.

* * * ½

Oikein viihdyttävä tapahtuma kokonaisuutena. Rumble rokkasi, ja avausottelu ylsi yli kolmeen tähteen. Yksi parhaimmista WWF-tapahtumista tähän mennessä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.11.2009.

Lisää...
Juho Kyynäräinen

Juho Kyynäräinen

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1988

Next post

Arvio: WWF SummerSlam 1989

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.