Arvio: WWF Royal Rumble 1990

Päivämäärä: 21.1.1990

Sijainti: Orlando, Florida (Orlando Arena)

Yleisömäärä: 16 000

Katso tapahtuma WWE Networkista! 

Uusi vuosikymmen aloitettiin historian kolmannella Royal Rumblella – tapahtumalla, josta oli nyt jo muodostunut WWF:n perinteikäs tapa avata uuden vuoden ppv-tarjonta. Edelleenkään tapahtuman pääotteluna toimivassa Royal Rumble -ottelussa ei ollut mitään varsinaista panosta, vaan kyse oli puhtaasti maineesta ja kunniasta, jota painijat tavoittelivat kiihkeästi. Tämänkertainen Royal Rumble järjestettiin Orlandossa, Floridassa. Selostajina toimivat Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Gorilla Monsoon oli siis taas heitetty sivuun jostain syystä tämän tapahtuman ajaksi. Backstage-haastattelijoina pyörivät tutut Gene Okerlund ja Sean Mooney. Muista kehätoimintaan osallistumattomista tämän tapahtuman henkilöistä pitää nostaa esille muuan nuori, 20-vuotias Shane McMahon, joka toimi tässä tapahtumassa yhtenä Royal Rumble -ottelun tuomareista nimellä Shane Stevens.

Oli kuitenkin lähellä, ettei tätä Royal Rumblea olisi lähetetty ollenkaan ppv:nä. WWF:llä oli näihin aikoihin ppv-sopimukset katkolla, ja ilmeisesti rajujen sopimuserimielisyyksien takia WWF ei meinannut saada jatkosopimusta solmittua. Niinpä vuoden 1989 lopussa WWF kampanjoi todella isosti kaikissa tapahtumissaan (muun muassa No Holds Barred -ppv:ssä) sen puolesta, että WWF:n katsojat ”ottaisivat yhteyttä kaapeliyhtiöönsä” ja vaatisivat WWF:n tapahtumien ppv-lähetysten jatkamista. Lopulta kuitenkin noin pari viikkoa ennen Rumblea sopimuserimielisyydet saatiin setvittyä, ja WWF teki monen vuoden jatkosopimuksen.

Tag Team Match

The Bushwhackers vs. The Fabulous Rougeaus

Tämä Rougeaun veljesten feud Bushwhackersien kanssa oli ollut käynnissä käytännössä WrestleMania V:stä lähtien. Tuolloin Rougeaut ja Bushwhackersit kohtasivat siis puolittain vahingossa, koska Bushwhackersien alkuperäiseksi vastustajaksi suunniteltu Bolsheviks-joukkue ei päässyt tapahtumaan. Tuosta vahinkokohtaamisesta oli alkanut kuitenkin lähes vuoden kestänyt feud: Survivor Seriesissä Bushwhackers ja Rougeau Brothers kohtasivat toisensa osana Survivor Series Elimination Matchia, ja nyt oli sitten vihdoin vuorossa koko feudin viimeinen ottelu. Samalla tämä oli Rougeau Brothersien viimeinen yhteinen ottelu WWF:ssä. Raymond Rougeau oli kärsinyt kroonisista selkäsäryistä jo pidemmän aikaa, ja niinpä vuoden 1990 alussa hän oli päättänyt eläköityä painikehistä. Eläköitymisensä jälkeen Raymond siirtyi selostajaksi, ja häntä kuultiin WWF:ssäkin ranskankielisenä selostajana. Raymondin veli Jacques (joka oli tässä Rougeaun veljesten yhteisen painiuran loppusuoralla kasvattanut muhkean parran) puolestaan piti hieman taukoa tämän tapahtuman jälkeen, mutta häneen kyllä törmäisimme vielä WWF:n tapahtumissa painijana.

Voin jo tässä kohtaa varoittaa, että pääsen vielä monessa tulevassa arviossani haukkumaan Bushwhackersia, joka on luultavasti Harris Brothersin ohella oma kaikkien aikojen inhokkijoukkueeni. Tämä toki jälleen kerran vain WWF-ajan ja sen jälkeisen materiaalin perusteella, ilmeisesti kun WWF tosiaan onnistui pilaamaan vielä NWA:n puolella varsin viihdyttävältä vaikuttaneen joukkueen. Tämä huomio piti vain nyt antaa tällaiseksi taustamaininnaksi sille, että olin lievästi sanottuna pettynyt, kun tajusin, että tämä uuden vuosikymmenen ensimmäinen ppv alkaa Bushwhackersien ottelulla. Ja vieläpä samalla ottelulla, joka oli nähty jo viime vuoden WrestleManiassa ja joka oli ollut siellä kaikin puolin huono suoritus. Samaan hengenvetoon onkin sitten todettava, että jostain syystä viihdyin tätä ottelua katsoessa huomattavasti enemmän kuin tuon WrestleManian ottelun aikaan. Ehkä se johtui siitä, että tässä ottelussa lähes 90 prosenttia ajasta mentiin Rougeaun veljesten hallinnassa, mikä tarkoitti sitä, että Jacques ja Raymond pääsivät oikeasti tekemään kaikkensa kantaakseen Butchin ja Luken kohtuulliseen suoritukseen. Sen he myös tekivät, ja tyylikkäällä teknisellä painillaan, loistavilla heel-eleillään ja muutenkin toimivalla kokonaisuudellaan he saivat kuin saivatkin Bushwhackerseista revittyä irti ihan ok:n ottelun – siitäkin huolimatta, että ottelun lopetus oli hieman kökkö. Joka tapauksessa tämä oli varmasti niin hyvä ottelu kuin näiden joukkueiden välinen koitos vain pystyy olemaan. Ei se silti ikävä kyllä vielä kovin paljon ole.

* * 

Singles Match

The Genius vs. Brutus Beefcake

Olen kirjoittanutkin jo parissa vuoden 1989 ppv-arviossa siitä, kuinka Randy Savagen veli Lanny Poffo oli ottanut käyttöönsä The Genius -gimmickin, johon kuului se, että hän kävi toisinaan ennen otteluita lausumassa kehässä face-painijoita pilkkaavia runoja. Syksyllä 1989 Genius oli myös ryhtynyt Mr. Perfectin manageriksi, ja ensisijaisesti hänen olikin tarkoitus pysyä kehänlaidalla. Loppuvuodesta Genius alkoi kuitenkin myös painia muutamissa otteluissa samalla kun Mr. Perfect aloitti feudin Hulk Hoganin kanssa. Tuon feudin aikana Genius kohtasikin kehässä itsensä Hoganin – ja nappasi uransa isoimman voiton selättämällä Hoganin Mr. Perfectin avulla. Samalla kun Mr. Perfect ja Hogan keskittyivät tappelemaan toistensa kanssa, tuon feudin sivutuotteena syntyi tämä Royal Rumbleen jalostunut ottelu, jossa Perfectin manageri ja Hoganin paras ystävä kohtaisivat toisensa.

Huh huh, WrestleMania V:ssä toisensa kohtasivat Hulk Hogan ja Randy Savage. Nyt Royal Rumblessa toisensa kohtasivat Hulk Hoganin lahjaton kaveri ja Randy Savagen lahjaton veli. Oikeastaan näihin lähtökohtiin suhteutettuna tämä ottelu oli jopa ihan ok suoritus. En nimittäin etukäteen uskaltanut odottaa Beefcaken ja Geniuksen ottelulta yhtään mitään, mutta kyllä tämä kaksikko selviytyi tästä suorituksesta ihan kuivin jaloin. Ei tätä nyt millään tavalla voi painin riemuvoitoksi tai edes millään tavalla viihdyttäväksi painiotteluksi väittää, mutta ei tämä silti mikään katastrofaalinen kokonaisuus ollut. Itse asiassa Geniuksen heel-roolin vetämistä oli jopa aika hauska seurata, ja juuri tuon Geniuksen roolin ansiosta tälle ottelulle saatiin rakennettua ihan toimiva tarina, joka kantoi aina ottelun lopetukseen saakka. Jos siis vain kehässä olisi ollut paremmat painijat, tällä tarinalla olisi voitu päästä ihan kivaankin otteluun. Nyt sitten itse painillinen anti oli parhaimmillaankin juuri ja juuri keskinkertaista, joten ei tästä ottelusta kehnoa parempaa saada.

* ½ 

Submission Match

Greg Valentine vs. Ronnie Garvin

Samoin kuin illan openerin, myös tämän ottelun feud oli kestänyt lähes vuoden. Valentinen ja Garvinin vihanpito oli alkanut heti WrestleManian jälkeen, mutta tämä oli vasta miesten ensimmäinen ppv-tason 1 on 1 -kohtaaminen – ja samalla feudin päättänyt ottelu. Loppukeväästä 1989 Valentine oli siis jo päättänyt Garvinin uran päihittämällä tämän Loser Leaves WWF -ottelussa, mutta Garvin oli jatkanut Valentinen piinaamista ensin tuomarina ja sitten kehäkuuluttajana. Lopulta alkusyksystä WWF:n presidentti Jack Tunney oli palkannut Garvinin takaisin, ja miehet olivat pyrkineet jatkuvasti pieksemään toisensa lopullisesti. Survivor Seriesissä Valentine ja Garvin painivat vastakkaisissa joukkeissa, ja nyt oli vihdoin aika selvittää koko feud Submission Matchissa. Tämä ottelu päättyisi siis vasta, kun toinen suostuisi luovuttamaan. Tämä jäi muuten Garvinin viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi, koska pian tämän jälkeen Garvin tippui alakorttiin ja sai potkut loppuvuodesta 1990.

Olen ehkä jopa vähän turhan armollinen tälle ottelulle antaessani tälle kolme tähteä, mutta menköön nyt tämän kerran. Tässä ottelussa oli nimittäin perkeleellisen paljon yritystä, ja se kyllä näkyi myös ottelun kokonaisviihdyttävyydessä. Vaikka Greg Valentine ja Ronnie Garvin eivät ainakaan näin 1990-luvulla olleet enää mitään painitaidon terävimpiä kärkiä, olivat he kuitenkin pitkän kokemuksen omaavia konkareita, jotka tiesivät, miten hyvän ottelun tarina rakennetaan ja mitä kehäpsykologia tarkoittaa. Hyvällä rakentelulla, huolellisella tarinan kertomisella, näyttävien liikkeiden oikealla ajoittamisella ja erinomaisella myymisellä pelastettiin nimittäin tässä ottelussa todella paljon. Tosiasia on se, että paria näyttävää liikettä lukuun ottamatta ottelun paini ei ollut mitään kovin erityistä: perinteisiä luovutusliikkeitä, choppeja ja vähän muuta. Erityisesti ottelun alkupuoli oli myös tavallaan hieman ärsyttävä, kun sekä Valentine että Garvin hakivat jatkuvasti selätystä. Ottelun tarina kasvoi kuitenkin ottelun edetessä, ja samalla ottelu kesti suorastaan hämmästyttävän pitkään. Sen sijaan että hieman yksipuolista painia tarjoava matsi olisi alkanut tuntua tylsäksi, juuri loistava myynti ja hieno tarinankerronta takasivat sen, että matsi alkoikin sen sijaan tuntua vähän jännittävältä. Myös ottelun lopetus oli hoidettu todella mallikkaasti, joten kokonaisuudessaan tämä varsin yksinkertainen mutta juuri siksi niin toimiva ottelu oli todellakin kirjoissani hyvä matsi.

* * * 

Tässä välissä tarjottiin sitten taas hulvatonta talk show -viihdettä, kun Brother Love saapui kehään ”haastattelemaan” Randy Savagen manageria Queen Sherriä ja Dusty Rhodesin manageria Sapphirea. Sherri on toki jo kaikille tuttu, mutta sen sijaan Sapphire teki tässä ensimmäisen virallisen ppv-esiintymisensä. Sapphire oli siis 55-vuotias naishenkilö, oikealta nimeltään Juanita Wright, jolla ei ollut mainittavaa aikaisempaa painitaustaa. Netistä ei löydy oikeastaan mainittavasti tietoa siitä, miten Sapphire päätyi WWF:ään ja miksi juuri Juanita Wright valittiin tähän rooliin. Olipa syy mikä tahansa, loppuvuodesta 1989 yleisössä alkoi näkyä Dusty Rhodesin otteluiden aikana samanlaisiin polka-täpliin pukeutunut naisfani, joka oli aina todella innoissaan Rhodesin saapuessa paikalle. Ensimmäisen kerran hänet nähtiin ppv:ssä Survivor Series 1989:ssä. Pian Survivor Seriesin jälkeen tuosta ”fanista” tulikin Dusty Rhodesin manageri, ja hänen nimekseen ilmoitettiin Sapphire. Rhodes ja Sapphire alkoivat pyöriä yhdessä, ja fanit tuntuivat tykkäävän Sapphirestä. Sen sijaan WWF:n (kuopatun) naisdivisioonan kiistaton ykkösnimi Queen Sherri ei voinut sietää hieman kömpelöä, keski-ikäistä ja keskiluokkaista Sapphirea, ja hän pilkkasi Rhodesin uutta manageria kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Niinpä myös tämä Brother Love Show koostui lähinnä siitä, kun Brother Love ja Sherri pilkkasivat ensin Sapphirea tämän selän takana ja Sapphiren saavuttua kehään päin tämän naamaa. Lopulta Sapphire kävi Sherrin kimppuun, jolloin paikalle ryntäsivät myös Dusty Rhodes ja Randy Savage. Tilanteesta syntyi joukkotappelu, joka aloitti feudin Savagen ja Rhodesin välillä.

Singles Match

Jim Duggan vs. Big Boss Man

Vielä ennen Rumblea oli vuorossa hieman hämmentävä ottelu siinä mielessä, että näiden kahden välillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista feudia. Bossman oli viime aikoina feudannut Dusty Rhodesin kanssa ja Duggan puolestaan Randy Savagen kanssa. Nyt Savage ja Rhodes olivat siirtymässä keskinäiseen feudiin, mikä jätti Bossmanin ja Dugganin tyhjän päälle, joten miksipä WWF ei buukkaisi näitä kahta painineroa toisiaan vastaan Rumbleen? Keksisin montakin hyvää vastausta tuohon kysymykseen, mutta jätän nyt ne kirjoittamatta.

Vaatii kyllä uskomatonta pelisilmää WWF:ltä olla buukkaamatta yhtään oikeasti kiinnostavaa tai etukäteen hyvältä kuulostavaa ottelua Royal Rumble -tapahtumaan itse Royal Rumble -ottelua lukuun ottamatta. Ymmärrän kyllä, että kovimmat tähdet tahdottiin säästää nimenomaan Rumbleen, mutta… C’mon. Kyllä sieltä rosterista olisi ehkä pari ihan lahjakasta kaveria voinut riittää myös näihin alakortin otteluihin sen sijaan, että nyt meille tarjoillaan Geniuksen ja Beefcaken kohtaamisen lisäksi myös Jim Dugganin ja Big Bossmanin matsi. Sinänsä tästä ottelusta on kyllä sanottava samaa kuin Geniuksen ja Beefcaken ottelusta: tämä ei ollut niin kamala kuin olin etukäteen pelännyt. Duggan ja Bossman saivat vieläpä melkein kymmenen minuuttia aikaa, ja ilokseni on todettava, että suurinta osaa ei käytetty restholdeihin ja muuhun päämäärättömään hieromiseen, vaan molemmat kyllä tekivät kovasti töitä ja mäiskivät toisiaan parhaansa mukaan. Bossman jopa väläytti Enzuigirin! Harmi vain, että tuota yhtä nättiä liikettä lukuun ottamatta matsin painillinen anti oli kovasta yrityksestäkin huolimatta aika kökköä. Äijät lähinnä takoivat toisiaan nyrkeillä sekä kehässä että kehän ulkopuolella, mikä oli toki hetken aikaa ihan hauskaa mutta pidemmän päälle tylsää. Silti, paljon huonompaakin ottelua ehdin jo etukäteen pelätä, kun tajusin, että nämä kaksi on pistetty toisiaan vastaan.

* ½

Royal Rumble Match

Participants: Ted DiBiase, Koko B. Ware, Marty Jannetty, Jake Roberts, Randy Savage, Roddy Piper, The Warlord, Bret Hart, Bad News Brown, Dusty Rhodes, André The Giant, Red Rooster, Ax, Haku, Smash, Akeem, Jimmy Snuka, Dino Bravo, Canadian Earthquake, Jim Neidhart, Ultimate Warrior, Rick Martel, Tito Santana, Honky Tonk Man, Hulk Hogan, Shawn Michaels, The Barbarian, Rick Rude, Hercules, Mr. Perfect

Tällä kertaa on hyvin vähän erikoismainintoja ottelun osanottajista. André The Giant ja Haku olivat voittaneet loppuvuodesta 1989 WWF:n joukkuemestaruudet Demolitionilta, ja nyt tämä Colossal Connection -nimellä tunnettu joukkue feudasikin ex-joukkuemestareita vastaan. Nelikko otti yhteen myös tässä Rumble-ottelussa. Dino Bravo oli viime aikoina feudannut Ultimate Warriorin kanssa, mutta tuo feud jäi tyngäksi. Ultimate Warrior itse oli nimittäin alkamassa rakennella juonikuviota WWF:n päämestarin Hulk Hoganin kanssa. Molemmat olivat toki yleisönsuosikkeja, mutta jo esimerkiksi Rumblea edeltävässä promossaan Warrior omisti erityismaininnan Hulk Hoganille siitä, kuinka heidän olisi vihdoin aika selvittää oma paremmuutensa. Hogan oli puolestaan viime aikoina feudannut Mr. Perfectin kanssa, mutta tuokin feud jäi varsin lyhytikäiseksi.

Joo-o, Royal Rumble -faniudestani huolimatta on myönnettävä, että näissä ensimmäisten vuosien Royal Rumble Matcheissa ei ole liikaa kehuttavaa. Siitä voidaan toki kiittää aika pitkälti tämän aikakauden WWF:n painijatarjontaa: kun suuri osa rosterista koostuu isoista, hitaista, vähän kömpelöistä brawlereista, niin heidät kaikki samaan otteluun laittamalla ei saada kovin räjähtävää ottelua aikaan. Tällä kertaa tämä tilanne harmitti erityisen paljon siksi, että vielä ottelun alkupuoli (noin ensimmäisen 10 painijan ajan) näytti todella hyvältä: Ted DiBiasen, Jake Robertsin, Bret Hartin, Roddy Piperin, Marty Jannettyn ja Randy Savagen kaltaiset lahjakkaat painijat olivat pääroolissa, ja erityisesti DiBiase pääsi taas loistamaan erinomaisesti. Ottelu kulki hyvin, kehään valui kiinnostavia painijoita, ja juonikuvioitakin saatiin edistettyä. Sitten kuitenkin kiinnostavia painijoita alettiin eliminoida yksi toisensa perään, ja lyhyessä ajassa kehä täyttyi hitaista brawlereista, jotka hieroivat toisiaan kehäkulmauksissa. Ottelun tempo katosi täysin, ja matsi muuttui raivostuttavan hitaaksi. Toki loppupuolellakin kehään saatiin vielä joitain mielenkiintoisia nimiä (Rick Martel, Tito Santana, Shawn Michaels, Mr. Perfect), mutta heidän roolinsa jäi harmittavan mitäänsanomattomaksi, koska ottelun pääpaino oli jo kääntynyt isojen mörssäreiden tappeluun. Loppupuolta piristi onneksi legendaarinen Ultimate Warriorin ja Hulk Hoganin ensimmäinen 1 on 1 -kohtaaminen, mutta sekin jäi lopulta harmillisen lyhyeksi. Myös ottelun loppuratkaisut tuntuivat vähän tylsiltä, eikä niissä ollut minkäänlaista draamaa. Niinpä lopputuloksena on kolmen tähden Rumble-ottelu, mikä on kaltaiseltani Rumble-fanilta varsin heikko arvosana tälle ottelulle. Alkupuoli lupaili paljon ja antoi odottaa jopa hienoa kokonaisuutta, mutta ikävä kyllä vielä vuonna 1990 se ei ollut mahdollista.

* * * 

---

Nyt ei alkanut kovin vahvasti 1990-luvun ppv-tarjonta. Yksi ***-tasoinen normaali ottelu, yksi ikävän pettymyksen tuottanut Rumble-ottelu, yksi ihan ok joukkueottelu ja pari kehnoa singles-ottelua. Jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu tapahtuma, näillä meriiteillä oltaisiin jo kevyesti Surkean puolella, mutta Rumble-ottelun erikoisuus ja sen ansiosta välittynyt tietty erityisen hieno fiilis pelastaa kuitenkin sen verran, että tämä on juuri ja juuri Kehno ppv. Nyt WWF:lle kuitenkin skarppausta peliin, pikaisesti.

Wikipedia: WWF Royal Rumble 1990

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.5.2017