1990ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Royal Rumble 1990

Päivämäärä: 21.1.1990

Sijainti: Orlando, Florida (Orlando Arena)

Yleisömäärä: 16 000

Katso tapahtuma WWE Networkista! 

Painivuosi 1990 avattiin jo melko perinteisesti WWF:n Royal Rumblella. Rumble järjestettiin nyt kolmatta kertaa. Tapahtuma avattiin Vince McMahonin selostamalla hypevideolla, jossa hän kertoi, keitä on tapahtumassa mukana. Ihmettelin aluksi sitä, että Rumble-otteluun osallistuvalla Hulk Hoganilla on esittelykuvassa vyötäisillään WWF:n mestaruus, kunnes tajusin, ettei näihin aikoihin Royal Rumblen voitosta saanut palkkioksi muuta kuin mainetta ja kunniaa.

Ottelijoiden läpikäynnin jälkeen kuva siirtyi sitten luontevasti selostajiin, jotka olivat Tony Schiavone ja aidon floridalaisittain Mikki Hiiri -paitaan pukeutunut Jesse “The Body” Ventura. Muistelen, että minulla oli lapsena jokin vastaavanlainen paita. Selostajat olivat täpinöissään tulevasta tapahtumasta, ja siitä onkin luontevaa siirtyä ensimmäiseen otteluun.

Tag Team Match

The Bushwhackers vs. The Fabulous Rougeaus

royal rumble 1990 bushwhackers rougeaus

Molemmat joukkueet tunsin lähinnä vain nimeltä, mutta muistelin, että kumpikaan joukkue ei ole missään legendaarisen joukkueen maineessa, vaikka Bushwhackers tätä nykyä WWE:n Hall of Famessa onkin. Ottelu oli huumoripitoinen ja viihdyttävä: Bushwhackersin toinen jäsen (ilmeisesti Luke) puri toista Rougeauta (ja sen jälkeen tuomaria) takapuoleen. Normaalisti kai tuollaisesta toiminnasta tulisi diskaus, mutta kaiketi Bushwhackersille tuo sitten on ihan hyväksyttävää toimintaa…

Kun ottelijoiden nimiä katsoo, niin monille lienee selvää, että mitään taito- tai tekniikkapohjaista painia ei ole syytä odottaa. Rougeaus’n veljsten hallintaosuus oli hyvin perinteistä heel-työskentelyä ja väsyttämistä, jonka aikana yleisö yltyi kannustamaan kehävuorossa ollutta Lukea melkoisen villisti. Positiivinen yllätys avausotteluksi.

* *

Ottelun jälkeen siirryttiin takahuoneeseen, jossa ”Mean” Gene Okerlund haastatteli Ted DiBiasea ja Virgiliä. Nämä numeroiden arvontaan liittyvät takahuonehaastattelut ovat segmenttejä, joita nykyäänkin kaipaisin Rumble-tapahtumiin. DiBiase oli saanut arvonnassa ykkösen. Harmin paikka Tedille.

Singles Match

The Genius vs. Brutus Beefcake

Ennen ottelua The Genius (Lanny Poffo, Randy Savagen veli) esitti pilkkarunon, jossa hän haukkui Beefcakea tyhmäksi. Genius on selvästi ollut esikuvana Damien Sandow’n älykköhahmolle. Brutus ei pitkään pilkkaa kuunnellut, vaan saapui kehään kiukkuisena. Ottelun ensi minuuteilla ei nähty yhtään oikeaa painiliikettä, vaan Genius ja Beefcake lähinnä patsastelivat toisilleen ja yleisölle. Genius kävi jopa heittämässä kehän ulkopuolella kärrynpyörän. Kun ottelu pääsi lopulta käyntiin, se oli melko kankeaa meininkiä, kunnes tuomari kolkattiin. Kolkkaamisen jälkeen Brutus sai Geniusin sleeper holdiin, mutta eihän tuomaria ollut. Nimensä mukaisesti Brutus “The Barber” Beefcake päätti sitten ruveta parturointihommiin. Ylimääräisen esineen tuominen kehään on aina huono idea – otti tuomari lukua tai ei. Parturoinnin keskeytti kuitenkin Mr. Perfect, joka tuli Geniusin avuksi. Kehään päätyi lopulta myös nykymittapuulla poikkeuksellisen jykeviä terästuoleja, joiden uhriksi Beefcake lopulta päätyi. Itse ottelu oli aika huonoa tavaraa, mutta loppu oli viihdyttävä.

* ½

Ottelun jälkeen siirryttiin taas takahuonehaastatteluihin. Sean Mooney haastatteli Heenan Familyä, johon kuuluivat Bobby Heenanin manageroimat André the Giant, Haku ja Rick Rude. Heenan Familyn sisällä kuohuu, sillä Royal Rumblessa kaikki ottelevat itseään varten, eikä joukkuetovereita kohtaan tunneta armoa. Rick Rudella on koko bisneksen hienoimmat viikset.

Submission Match

Greg Valentine vs. Ronnie Garvin

royal rumble 1990 greg valentine vs ronny garvin

“Kuka ihmeen Ronnie Garvin?” kysyisi moni. Niin kysyin minäkin. Wikipediaa tutkimalla miehestä selvisi jonkin verran: hän on paininut 1960-luvulta alkaen mm. Georgia Championship Wrestlingissä ja Jim Crockett Promotionsissa, mutta hänen uransa WWF:n riveissä jäi lyhyeksi. Ottelulla kuitenkin oli taustatarinaa takanaan ja Ronniella ilmeisesti vähän pidempi vihanpito Valentinen kanssa. Nyt paremmuus ratkaistaisiin ottelussa, joka voi päättyä vain luovutukseen.

Matsi oli lähinnä tiukkaa ja iskevää menoa, eikä juurikaan luovutukseen tähtäävää lukkopainia ja vääntöä. Alkuvaiheessa molemmat ottelijat yrittivät hakea toisesta selätysvoittoa, mutta eihän selätys sovi ottelun sääntöihin. Lieneekö ollut ottelijoiden oma moka vai tarinankerronnallinen seikka? Ottelun kohokohtina voisin mainita Garvinin yrittämän piledriverin lattialla sekä hänen pilkalliset ilmeensä, kun Hammer ei saanutkaan figure fouria lukittua kunnolla. Hyvä ottelu, jossa oli selvästi oikea tarina.

* * * ½

Tähän väliin taas lisää takahuonehaastatteluja. ”Mean” Gene jututtaa Mr. Perfectiä hänen sotkeutumisestaan Beefcaken ja Geniusin väliseen otteluun. Ei kuulemma ole oikein, että Beefcake parturoi vastentahtoisia ihmisiä. Mr. Perfect kertoo saaneensa Rumble-ottelun sisääntulonumeroksi täydellisen numeron, eli numeron 30.

Odotin, että päästäisiin taas katselemaan otteluita, mutta ei suinkaan. Tässä välissä oli aivan liian pitkä Brother Loven (Bruce Prichard, toiminut myöhemmin lähinnä kulisseissa) talk show -segmentti. Brother Love muistutti aikansa tv-evankelistoja valkoisine pukuineen ja mikrofoneineen. Vieraakseen Love sai Queen Sherri Martelin, ja yhdessä he haukkuivat Dusty Rhodesin mukana kulkevaa “common woman” Sapphirea. Lopulta Sapphire saapui kehään, ja Brother Love ja Sherri jatkoivat Sapphiren ja Dustyn ivaamista. Pähkinänkuoressa pilkan sisältö oli se, että Sapphire on tukeva ja Dusty on tukeva. Sapphiren hiillyttyä haukkumiseen ”Macho King” Randy Savage saapui Sherrin avuksi ja Dusty Sapphiren avuksi. Loppujen lopuksi segmentti päättyi siihen, että Dusty ja Sapphire jäivät kehään tanssimaan. Olisin nähnyt tämän segmentin tilalla koska vain ottelun. Ihan sama ketä siinä ottelussa olisi ollut. Tämä ei ole oikea tapa käyttää arvokasta PPV-aikaa – ja kaduttaa jo nyt, että kirjoitin tästä näin pitkän sepustuksen.

Eikä vieläkään päästy katselemaan ottelua, vaan yksi takahuonehaastattelu, jossa “Hacksaw” Jim Duggan pitää ajan tapaan huutoa sisältävän ja intensiivisen puheen Big Boss Manille. Heidän ottelunsa onkin seuraavana.

Singles Match

Jim Duggan vs. Big Boss Man

Yleisö tykkää Dugganista. Eihän se toki mikään ihme ole. Ottelu meni lähinnä selostajien ihmettelyyn siitä, miksi Boss Man kantaa mukanaan pamppua ja Duggan lautaa. Ventura tuli siihen tulokseen, että pitäähän poliisilla olla pamppu ja Schiavone siihen, että onhan kakkosnelonen nyt Hacksaw’n tavaramerkki.

Ottelu oli itsessään aika kankeaa katseltavaa. Parhaiten siitä jäivät mieleen Boss Manin managerin Slickin elehtimiset ja huudot kehän laidalta. Boss Man kiipesi ottelun loppuvaiheessa yläköydelle, ja onhan se aina hienoa katseltavaa, kun iso mies kiipeää köysille. Ottelun jälkimainingit päättyivät iloisesti, kun Slick sai Dugganin laudasta takapuoleensa. Otteluna ei mikään kummoinen, mutta yleisö oli hyvin mukana ja nosti tunnelmaa.

*

Ennen varsinaista Rumble-ottelua nähtiin energisiä promoja, joissa otteluun osallistujat kertoilivat tunnelmistaan ennen matsia. Parhaimpina niistä The Rockersin, Jimmy Snukan, Ultimate Warriorin ja Hoganin promot.

Royal Rumble Match

royal rumble match 1990

Ennen ottelun alkua kehäkuuluttajana toiminut Howard Finkel kertasi ottelun säännöt ja kuulutti kehään numerot yksi ja kaksi, Ted DiBiasen ja Koko B. Waren. Rumble-otteluita on todella hankalla arvostella, ja tuppaan antamaan niille liiankin hyviä arvosanoja. Tästä ottelusta jäi eniten mieleeni se, miten lähes jokainen otteluun osallistunut tuntui oikeasti suurelta tähdeltä – ja kyllähän sitä tähtivoimaa ottelussa todellakin piisasi.

Ottelun sisälle kehittyi useita pienempiä tarinoita, kuten Ted DiBiasen pitkä selviytyminen, kuinka eliminoida André the Giant (ja myöhemmin Earthquake) ottelusta sekä Rick Martelin ja Tito Santanan välinen tiukka vihanpito. Rick Ruden saapuminen kehään ennen laskurin käynnistymistä myös sekoitti sekä minun että selostajien pasmoja. Alkuun olin varma, että kyseessä oli jonkinlainen kämmi, mutta ei se kai sitten ollut.

Ottelu oli hyvin perinteinen Rumble-matsi, jota haittasivat ottelulle tyypilliset pienet hitaammat vaiheet ja yhdessä vaiheessa käynnissä ollut Earthquaken hallintaosuus. Pankin kuitenkin räjäytti The Ultimate Warriorin sisääntulo ja myöhemmin hänen ja Hoganin kohtaaminen kehässä. Yleisöstä huomasi jännityksen tason, ja kyllähän se minustakin suurelta hetkeltä tuntui. Huomaa kyllä, ketkä olivat vuonna 1990 ne WWF:n isoimmat tähdet. Rytmi ottelussa oli hyvä ja sisääntulot oikein mitoitettuja. Voittajastakaan ei jäänyt paha maku suuhun, vaikka luultavasti nykyään tämänkaltainen voittaja aiheuttaisi yleisössä negatiivisia reaktioita. Onneksi vuonna 1990 tilanne oli eri.

* * * *

Tapahtumasta jäi hyvä maku suuhuni, ja viihdyin koko tapahtuman ajan oikein hyvin, vaikka ottelut nyt eivät olleet mitään kaikkein parhaita – eivät lähimainkaan. Yleisö oli sen verran hyvin mukana tunnelmassa, että kyllähän se tapahtuman fiilistä nostaa. Jos Brother Loven segmentin tilalla olisi ollut jotain ihan muuta, tilanne voisi olla parempi. Välttämättä tapahtumaa ei kannata katsoa ihan kokonaan, mutta pääottelu on hyvää kamaa, eikä se Garvinin ja Hammerinkaan ottelu huono ollut. Huomattavaa on, että missään ottelussa ei ollut panoksena mestaruuksia tai ykköshaastajuuksia eikä mitään muutakaan. Ilman pääottelua tapahtuma olisi ollut melkoisen kehno, mutta nyt lopulliseksi arvosanaksi jää Ok.

Lisää...
Lauri Makkonen

Lauri Makkonen

Eräänlainen viihteen sekatyömies. Kainuulainen. WWE:n parissa vuodesta 2005. Hyvä tarina merkitsee enemmän kuin hyvä ottelu.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1989

Next post

Arvio: WCW WrestleWar 1990

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.