Arvio: WWF Royal Rumble 1992
Päivämäärä: 19.1.1992
Sijainti: Albany, New York (Knickerbocker Arena)
Yleisömäärä: 17 000
Katso tapahtuma WWE Networkista!
Tervetuloa vuoteen 1992! Uuden vuoden tänäkin vuonna ppv-tarjonnan osalta avaa WWF Royal Rumble -tapahtumallaan. Kyseessä oli historian viides Royal Rumble, ja neljäs kerta, kun se lähetettiin ppv:nä. Neljän aikaisemman Royal Rumble -tapahtuman pääotteluna nähdyt Royal Rumble -ottelut olivat olleet siinä mielessä historiallisesti varsin vähämerkityksisiä, että niissä ei ollut minkäänlaista panosta. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin toisin, kun WWF:n päämestaruuskuvioissa oli tapahtunut merkittäviä käänteitä ja Rumble-ottelun panoksena oli koko firman päämestaruus. Palataan tähän kuitenkin itse ottelun kohdalla.
Muuten WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten vuoden 1991 lopun. Steroidikohu WWF:n ympärillä jatkui edelleen, ja viikko viikolta tilanne näytti pahemmalta muun muassa Vince McMahonin ja WWF:n ykköstähden Hulk Hoganin kannalta. Kaikkien todisteiden valossa alkoi olla aivan selvää, että Vince ja Hogan olivat valehdelleen silmät ja korvat täyteen siitä, miten WWF:ssä oli käytetty steroideja ja miten Hogan itse oli niitä käyttänyt. Toistaiseksi WWF yritti kuitenkin pinnistellä kohun yläpuolella ja vakuuttaa, että ”uudet testaukset” karsisivat tällaiset väärinkäytökset pois.
Royal Rumblen selostajina toimivat Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund, Sean Mooney ja Lord Alfred Hayes.
Tag Team Match
The New Foundation vs. The Orient Express
Illan ensimmäinen ottelu oli siinä mielessä erikoinen, että kehässä oli neljä nimeä, joita ei olisi etukäteen kuvitellut siellä näkevänsä. Kato ja Tanaka, eli Orient Express, eivät olleet esiintyneet merkittävissä määrin viime aikoina WWF:ssä, eikä heitä ollut nähty ppv:ssä sitten viime vuoden Royal Rumblen. Nyt he tekivät kuitenkin (viimeiseksi jääneen) WWF-ppv-esiintymisensä tässä Rumblessa: Tanaka lähti kuukautta myöhemmin WWF:stä, eikä Katokaan (eli Paul Diamond) viihtynyt WWF:ssä enää kovin kauaa. Vastaansa Orient Express sai puolestaan uuden joukkueen, eli New Foundationin. Se oli siis WWF:n yritys hyödyntää uudestaan Hart Foundation -fiilistä pistämällä Jim Neidhart yhteen Bret Hartin veljen Owen Hartin kanssa. Tämä oli siinä mielessä yllätys, että WWF oli jo vetänyt Neidhartin pois painimasta loppuvuodesta 1991 tekemällä hänestä color commentatorin. Neidhart palautettiin kuitenkin takaisin painikehiin, kun Owen Hart teki vuosien 1991-1992 vaihteessa sopimuksen WWF:n kanssa. Owenhan oli paininut WWF:ssä jo vuosina 1988-1989 supersankari-gimmickillä ja Blue Blazer -nimellä, minkä jälkeen Owen oli muun muassa paininut Kanadassa ja Meksikossa. Myös WCW oli yrittänyt saada tehtyä sopimuksen lupaavan nuoren kanadalaispainijan kanssa, mutta lopulta Owen valitsi kuitenkin WWF:n. Paluunsa jälkeen Owenia ei enää pistetty Blue Blazer -hahmoon, vaan hän sai nyt painia omalla nimellään ja yrittää Neidhartin kanssa uusia Hart Foundationin vanhan menestyksen. Jostain syystä Owen ja Neidhart eivät kuitenkaan saaneet samoja cooleja Hart Foundation -asuja, vaan heidät pistettiin painimaan kummallisilta, lähinnä pyjamoilta näyttävissä asuissa. Lopulta koko New Foundationin lento jäi lyhyeksi, ja tämä oli itse asiassa ainut kerta, kun joukkue esiintyi ppv:ssä.
Ei ole varmasti millään tavalla sattumaa, että WWF avasi toista vuotta peräkkäin Royal Rumblen kahden taidokkaan joukkueen pitkällä kohtaamisella. Sattumaa ei varmasti ole myöskään se, että Orient Express oli mukana näissä molemmissa otteluissa. Vuoden Royal Rumble 1991 aloitettiin siis Orient Expressin ja The Rockersin kohtaamisella, mikä olikin yksi koko vuoden parhaista ppv-matseista. Nyt Rockers on hajonnut, mutta Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn tilalle astuivat Jim Neidhart ja WWF-paluunsa tekevä Owen Hart. Ja jumalauta missä iskussa Owen Hart oikein oli tässä ottelussa! Owen liikkui upeasti, väläytti sellaisia high flying -liikkeitä ettei vastaavia ole tämän ajan WWF:ssä totuttu näkemään ollenkaan ja siihen päälle vielä myi Orient Expressin pitkän hallintaosuuden ajan kaikki liikkeet upeasti. Toki siis myös Kato ja Tanaka tekivät erinomaista työtä, ja kunniaa on annettava myös Neidhartille, joka jälleen uuden ja taidokkaan joukkueparin löytämisen jälkeen tuntui olevan kovassa iskussa. Neidhart hoiti tässä juuri sen tarvittavan brawlaamisen ja power-osuuden, joka toi sopivaa balanssia Owenin huikeille high flying -liikkeille. Ai helkkari, ei voi kuin ihastella tuota Hartin työskentelyä tässä ottelussa. Kun vielä ottelu oli kokonaisuudessaan mukavan pitkä ja loistavasti rakennettu, kyllä tässä ollaan huippuottelun äärellä.
* * * *
WWF Intercontinental Championship
The Mountie (c) vs. Roddy Piper
Sitten oli vuorossa illan ainut singles-ottelu, jolla olikin varsin erikoinen taustatarina. Vielä muutama päivä ennen Royal Rumblea IC-mestaruus oli nimittäin Bret Hartin omistuksessa, kunnes Hart joutui puolustamaan vyötään pitkäaikaista vihamiestään The Mountieta vastaan house show -tapahtumassa Springfieldissä. Ottelun alkaessa Hart ei ollut painikuntoinen, sillä hänellä oli lähes 40 asteen kuume. Hart ei silti suostunut jättämään ottelua välistä, vaan nousi kehään ja joutui Mountien selättämäksi. Näin Mountiesta tuli ensimmäistä kertaa urallaan IC-mestari, ja ottelun jälkeen hän yritti juhlistaa voittoaan pieksemällä kipeän Hartin lopullisesti. Tätä ei Hartin hyvä ystävä Roddy Piper sallinut, vaan hän ryntäsi kehään ja pelasti Hartin. Ovela Mountie tosin onnistui lopulta hakkaamaan myös Piperin, mutta sen ansiosta Mountie pakotettiin puolustamaan juuri voittamaansa vyötä Rumblessa Piperia vastaan. Tämä on siis tältä osin selvä, mutta miksi siis Hart hävisi vyönsä house show’ssa juuri ennen Rumblea eikä esiintynyt ppv:ssä ollenkaan? Joidenkin mukaan Hart oli oikeasti kovassa kuumeessa, mutta yleisen näkemyksen mukaan tuo selitys on pelkkää kayfabe-paskaa. Sen sijaan dirt sheetit väittävät, että Bret Hart neuvotteli näihin aikoihin WCW:n kanssa rahakkaasta diilistä, koska hänen WWF-sopimuksensa oli päättymäisillään. WCW olisi halunnut Hartin loikkaavan WCW:hen IC-mestaruus mukanaan, kuten Flair oli tehnyt toisinpäin viime vuonna (oh, the irony). Vince oli kuitenkin perillä tilanteesta, ja pakotti Hartin jobbaamaan vyönsä ennen sopimuksen päättymistä. Lopulta Hart ja WWF päätyivät yksimielisyyteen uudesta sopimuksesta, eikä Hart vaihtanut firmaa vielä vuosiin. Joidenkin väitteiden mukaan tosin tämäkään tarina ei pidä paikkaansa, vaaan Vince yksinkertaisesti vain halusi jobbauttaa vyön Mountielle, jotta hän voisi hävitä sen eteenpäin ja jotta Vince saisi haluamansa IC-mestaruusottelun WrestleManiaan. Mikä on lopullinen totuus, ei selviä ehkä koskaan.
Tämän ottelun kiistaton vahvuus oli mahtava tunnelma: yleisö oli aivan pähkinöinä, kun Roddy Piper asteli ottelemaan Intercontinental-mestaruudesta, ja Piper-chantit jatkuivat käytännössä koko ottelun ajan. Itse matsi oli varsin tiivis, noin viisi minuuttia kestänyt mäiskintä, eikä siinä sen takia ehtinyt tapahtua mitään tajunnanräjäyttävää tai todella ihmeellistä. Piper ja Mountie painivat kuitenkin kaikin puolin ihan kelvollisen matsin niistä lähtökohdista, mitä heille oli annettu, ja kun tähän yhtälöön lisätään tosiaan loistavasti mukana ollut yleisö, kyllä tämä koitos oli sentään sellaisen kivan tv-ottelutasoinen matsi, vaikkei sen enempää. Hoiti tehtävänsä oikein hyvin.
* *
Tag Team Match
The Bushwhackers vs. The Beverly Brothers
Sivistyneistöä edustava Beverly Brothers ja uusiseelantilainen junttikaksikko Bushwhackers olivat ilmeisesti feudanneet jo pidemmän aikaa keskenään, ja nyt meitä katsojia hemmoteltiin näiden joukkueiden 2 on 2 -kohtaamisella ihan ppv-tasolla. Jippii. Beverly-veljesten managerina toimi siis jälleen managerointitehtäviin palannut The Genius. Bushwhackersien ringsidellä puolestaan tässä ppv:ssä täyttä älykääpiötä esittävä ”Jamison”-niminen hahmo. Oikeasti Jamison oli John DiGiacomo -nimisen koomikon esittämä persoona, jonka tarkoitus oli ilmeisesti jollain tavalla olla räkää syövänä, kaikin puolin iljettävänä ja älyllisesti täysin vajaana hahmona parodia WWF:n faneista. Heh heh. Jamison oli esiintynyt ensimmäisen kerran WWF:ssä jo vuonna 1989, vähän säännöllisemmin vuonna 1991, ja nyt hän pääsi ppv:henkin. Tämän jälkeen häntä ei tosin WWF:ssä enää nähty.
Aika totaalisen turha ottelu, josta aivan liian osa käytettiin väsyneeseen ”hassutteluun”, Bushwhackersien hölmöilyyn ja Bushwhackersien ”managerin” Jamisonin älyttömyyksiin kehänlaidalla. Toisaalta se ei ole sinänsä mitenkään yllättävä ratkaisu, koska Bushwhackersien kehätaidot ainakin tällä WWF-runilla ovat olleet aika lailla nollan tuntumassa, joten mitään kunnollista ottelua heiltä oli turha edes ottaa. Beverly Brothers oli kyllä ihan siedettävä joukkue, mutta auttamattoman tylsä, eivätkä hekään koskaan nousseet sellaiselle tasolle, että voisivat kantaa toisia painijoita erityisen hyviin suorituksiin. Niinpä tämä liian pitkäksi venytetty ottelu koostui lähinnä Bushwhackersien väkinäisestä hölmöilystä ja Beverly Brothersien epätoivoisesta yrittämisestä. Sen verran hyvin Beverlyt sentään yrittivät kantaa tätä ottelua, että tämä juuri ja juuri välttää puhtaasti huono arvosanan. Silti varsin kehno suoritus näiltä joukkueilta.
* ½
WWF Tag Team Championship
The Legion of Doom (c) vs. The Natural Disasters
Legion of Doomin ja Natural Disastersin feudi WWF:n joukkuemestaruuksista oli jatkunut oikeastaan SummerSlamista lähtien, ja nyt näiden jättiläisjoukkueiden vihanpidon oli vihdoin tarkoitus huipentua tähän otteluun, jossa oli panoksena Animalin ja Hawkin hallussa olevat mestaruusvyöt. Tämän kummempaa sanottavaa en keksi tästä ottelusta, koska koko LOD:n ja Natural Disastersin feud oli ollut varsin yhdentekevä.
Annan tälle ottelulle loppujen lopuksi saman arvosanan kuin äskeiselle koitokselle, mutta tämä oli silti edes vähän positiivisempi yllätys kuin äskeinen. Olin tosin varautunut äskeisen ottelun jälkeen jo etukäteen siihen, että tämä neljän korston rymistely jatkaa ihan yhtä epätoivoisella linjalla kuin äskeinen ottelu, ja siksi tämä nelikko onnistui yllättämään edes hitusen positiivisesti. Toki mitään kummoista ei tässäkään ottelussa nähty, mutta Animal ja Hawk hoitivat oman hommansa ihan hyvin, ja Natural Disasterskaan ei ollut ihan kamala. Earthquake väläytti jopa todella hämmentävän Dropkickin. Harmi vain, että ensimmäisten hyvien minuuttien jälkeen ottelu taantui lähinnä Bearhug-tyyppiseksi halailuksi, sen jälkeen joukkuet siirtyivät kehän ulkopuolelle sekoilemaan, ja sitten ottelu loppuikin kuin seinään. Loppupuolen tylsyyden ja surkean lopetuksen takia arvosana laskee siis puolikkaan, vaikka muuten tämä olisi voinut yltää edes sille tv-ottelutasolle.
* ½
WWF Championship
Royal Rumble Match
Participants: British Bulldog, Ted DiBiase, Ric Flair, Jerry Sags, Haku, Shawn Michaels, El Matador, The Barbarian, Texas Tornado, Repo Man, Greg Valentine, Nikolai Volkoff, Big Bossman, Hercules, Roddy Piper, Jake Roberts, Jim Duggan, Irwin R. Schyster, Jimmy Snuka, The Undertaker, Randy Savage, The Berzerker, Virgil, Col. Mustafa, Rick Martel, Hulk Hogan, Skinner, Sgt. Slaughter, Sid Justice, The Warlord
No niin, tässä sitä sitten oltiin. 30 miestä kamppaili historian ensimmäisen kerran WWF:n päämestaruudesta yhdessä ja samassa ottelussa. Miten tähän oli siis päästy? Kaikki alkoi Survivor Seriesistä, jossa The Undertaker voitti WWF-mestaruuden Hulk Hoganilta, kun Ric Flair sekaantui otteluun ja auttoi Undertakerin voittoon. Vajaata viikkoa myöhemmin järjestettiin uusintaottelu This Tuesday In Texas -tapahtumassa, ja WWF:n presidentti Jack Tunney saapui seuraamaan tuota ottelua ringsidelle. Ottelu päättyi kuitenkin totaaliseen kaaokseen, kun Ric Flair ja Paul Bearer sotkeentuivat otteluun. Lopussa Bearer heitti vahingossa tuhkat Undertakerin naamalle, ja Hogan selätti hänet tuon ansiosta. Jack Tunney oli kuitenkin nähnyt kaiken, ja niinpä hän päätti riistää vyön Hoganilta ja vakatoida sen. Tunneyn mukaan päämestaruuden ympärillä oli nyt sellainen kaaos ja sekamelska, etteivät sen enempää Undertakerin kuin Hoganinkaan mestaruusvoitot olleet hyväksyttäviä. Niinpä uusi WWF-mestari ratkaistaisiin Royal Rumble -ottelussa, johon osallistuisivat kaikki WWF:n kovimmat nimet. Hoganin ja Undertakerin ainut etu ottelussa olisi se, että heidän aloitusnumeronsa arvottaisiin numeroiden 20-30 väliltä.
Sitten yksittäisiä painijoita koskevat huomiot: Haku oli esiintynyt WWF:n ppv:ssä viimeksi WrestleMania VII:ssä, ja SummerSlamin jälkeen häntä ei ollut nähty firmassa ollenkaan. Nyt Haku teki yhden illan paluunsa, mutta samalla se jäi hänen viimeiseksi WWF-ppv-esiintymisekseen vuosiin, koska pian Rumblen jälkeen Haku lähti WWF:stä. Shawn Michaels oli tehnyt juuri ennen Royal Rumble yhden koko painihistorian legendaarisimmista heel-turneista kääntymällä lopullisesti Rockers-pariaan Marty Jannettya vastaan heittämällä hänet ikkunasta läpi Brutus Beefcaken Barber Shop -talk show’ssa. Tuo oli myös siihen, että Jannettya ei nähty tässä ottelussa (ja itse asiassa Jannettya ei nähty pitkään aikaan WWF:ssä, koska hän sai pian Rumblen jälkeen potkut hyökättyään poliisin kimppuun). Entisen joukkueparinsa Hakun tavoin myöskään The Barbarian ei ollut esiintynyt ppv:ssä sitten WrestleManian. Barbarian oli tosin paininut kyllä koko vuoden 1991 midcardissa, mutta varsin merkityksettömissä kuvioissa. Hänellekin tämä ottelu jäi viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi, koska helmikuussa 1992 Barbarian jätti WWF:n. Myös Texas Tornado teki tässä uransa viimeisen ppv-esiintymisen. Päihdeongelmaisen Kerry Von Erichin tarina on toki poikkeuksellisen traaginen, koska lähdettyään WWF:stä kesällä 1992 Von Erich yritti vielä painiuraa kotiseudullaan Dallasissa, kunnes hän ampui itsensä helmikuussa 1993. Niin ikään Greg Valentine teki tässä viimeisen WWF-ppv-esiintymisensä. ”The Hammer” oli paininut singles-ottelun vielä SummerSlamissa, mutta hänen tähtensä oli ollut kovaa vauhtia laskeva, ja pian Rumblen jälkeen Valentine jätti WWF:n. Nikolai Volkoff puolestaan teki tässä ottelussa yhden illan paluunsa WWF:ään, sillä hänet oli viimeksi nähty WWF:ssä vuoden 1990 Survivor Seriesissä. Aktiivipainijaksi Volkoff ei kuitenkaan enää palannut, ja WWF:n kehässä hänet nähtäisiin seuraavan kerran vuonna 1994. Ja poistuvien painijoiden lista sen kuin jatkuu, kun myös Hercules, Jimmy Snuka, Col. Mustafa ja The Warlord kukin lähtivät WWF:stä pian tämän ppv:n jälkeen. Rick Martel sen sijaan teki tässä kunnollisen paluunsa. Martel oli ollut poissa WWF:stä painimassa Japanissa käytännössä viime vuoden WrestleManiasta lähtien, mutta nyt hän teki comebackinsa samalla tutulla Model-gimmickillä. Samoin paluunsa teki Sid Justice, joka oli loukkaantunut vain pari kuukautta WWF-debyyttinsä jälkeen, ja tämä hänen comeback-esiintymisensä oli samalla Justicen ensimmäinen WWF-ppv-ottelu.
Tämä on tosiaan SE klassikko-Rumble, jota monet kehyvät viiden tähden otteluksi ja muutenkin parhaaksi Rumble-otteluksi ikinä. Tältä osin minun oltava eri mieltä, koska minun kirjoissani ainakin vuoden 2004 Rumble, ehkä myös vuoden 2001 Rumble menevät tämän edelle. En myöskään allekirjoita väitettä siitä, että tämä olisi ollut täydellinen viiden tähden ottelu, vaikka tämä ehdottomasti onkin yksi vuoden 1992 kovimmista otteluista. Tässä on nimittäin pirusti hyvää: vihdoin Rumble on täynnä kiinnostavia nimiä, joista vieläpä oikeasti ne lahjakkaimmat (Ric Flair, Shawn Michaels, Roddy Piper, Randy Savage, Jake Roberts) saavat eniten huomiota ja eniten aikaa. Klassikon tästä ottelusta tekee kuitenkin upea tarina, jonkalaista ei kovin monessa Rumble-historian ottelussa ole. Nykypäivänä Rumblet on kyllä yritetty täyttää jollain yksittäisillä hassuilla kohdilla, mutta sellainen kokonaistarina uupuu täysin. Tässä nimenomaan oli pirun hienosti rakenneltu kokonaistarina, ja kaikki ottelun osanottajat halusivat oikeasti voittaa tämän matsin palavasti. Eikä se ole ihme, olihan panoksena WWF-mestaruus. Ja sitten on tietenkin vielä Ric Flairin upea yksilösuoritus, joka on Hänen-Joka-Jääköön-Nimeämättä suorituksen ohella koko Rumble-historian paras. Näistä syistä tämä on siis upea ottelu – muttei silti täydellinen. Tälläkin matsilla on nimittäin heikkoutensa. Erityisesti loppupuolella kehä täyttyy vähän turhan pahasti brawlereista, meno meinaa hyytyä ja tylsiä hetkiä tulee vähän liikaa. Se on kuitenkin vain pikkuvika, joka voidaan aika kevyellä olankohautuksella ohittaa.
* * * * ½
Klassikko-Rumble, mahtava opener, roolinsa toimittanut IC-mestaruusottelu… ja kaksi totaalisen turhaa joukkueottelua. Jos IC-mestaruusottelu ei olisi ollut tällainen poikkeustapaus, jossa kaksi tähteä on itse asiassa ihan hyvä suoritus, olisi tästä Rumblesta jäänyt Rumblen ohella hyvin ohuesti mitään käteen. Silloin olisin luultavasti kallistunut kokonaisarviossani Ok:n puolelle, mutta nyt annan kuitenkin arvosanaksi Hyvän, sillä onhan tässä tosiaan klassikko-Rumblen lisäksi myös huippuopener ja kiva välipalaottelu IC-mestaruusmatsin muodossa.
Wikipedia: WWF Royal Rumble 1992
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.12.2017.
No Comment