Arvio: WWF Royal Rumble 1995

Päivämäärä: 22.1.1995

Sijainti: Tampa, Florida (USF Sun Dome)

Yleisömäärä: 10 000

Okei, ensimmäisenä on todettava, että nyt siirrymme näissä arvioissa mielenkiintoiseen ajanjaksoon, kun vuoden 1995 käsittely alkaa. Kuten ehkä jotkut saattavat muistaa, koko tämä hullu projektini alkoi lähes 10 vuotta sitten (keväällä 2009), kun aloin postatata vuoden 1996 alusta lähtien WCW:n ja WWF:n ppv:eiden arvosteluja WrestlingAlertiin. Sitä ennen olin kuitenkin jo vuonna 2008 alkanut katsoa kaikkia vuoden 1995 WWF-ppv:itä ja arvostellut nuo tapahtumat muistiooni. En tarkalleen ottaen edes muista, mistä sain alun perin idean alkaa katsoa WWF:n ppv:itä juuri vuodesta 1995. Luulen, että se liittyy jollain tavalla In Your House -tapahtumien alkamiseen tuona vuonna. Yhtä kaikki, juuri tuo vuoden 1995 WWF-ppv:eiden katselu ja arvostelu oli aloitus tälle hulluudelle, jota olen siitä lähtien jatkanut. En kuitenkaan koskaan julkaissut vuoden 1995 ppv-arvioitani missään, enkä myöskään ole koskaan katsonut vuoden 1995 WCW-ppv:itä. Niiden katsomisen aloitin siis vasta vuodesta 1996.

Niinpä kun nyt tässä old school -projektissani olen vihdoin päässyt vuoteen 1995, halusin totta kai käsitellä myös tämän vuoden tapahtumat ennen kuin vihdoin siirtyisin takaisin vuoteen 2007, jonka kohdalla alun perin pysäytin tuon vuodesta 1996 alkaneen projektini ja palasin sen sijaan vuoteen 1983. On kuitenkin yksi ongelma. Vuosi 1995 on sekä yleisen mielipiteen mukaan että omasta mielestäni luultavasti paskin vuosi WWF:n historiassa. Niinpä minulla ei ole MITÄÄN mielenkiintoa käyttää aikaani katsomalla uudestaan kymmentä vuonna 1995 järjestettyä WWF-ppv:tä vain, jotta voisin antaa niiden otteluista tarkat tekstimuotoiset analyysit. Vuoden 1995 WCW-ppv:t toki aion katsoa ja arvioida ihan normaaliin tapaan, koska niitä en ole ikinä nähnyt. WWF-ppv:eiden kohdalla sen sijaan toimin vähän toisin. Kirjoitan kyllä näistä WWF-ppv:eistä muodoltaan ihan samanlaiset tekstit kuin muistakin ppv:eistä, mutta otteluiden arvosteluosuuden kuittaan hyvin lyhyesti – riippuen, minkälaisia muistikuvia minulla on ottelusta. Tähtiarvosanat annan toki otteluille, koska olen kymmenen vuotta sitten antanut kyllä kaikille näille otteluille arvosana. Ne arvosanat minulla on tallessa muistiossani, joten luotan vain siihen, että olen noiden otteluiden laadusta edelleen samaa mieltä kuin kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan kovin yksityiskohtaisia analyysejä en otteluiden laaduista todennäköisesti kirjoita, koska en niistä kovin paljon muista. Toivottavasti tämä järjestely tyydyttää joten kuten kaikkia, en vain pysty uhrautumaan niin, että katsoisin vuoden 1995 WWF-ppv:t uusiksi.

Ja sitten itse asiaan. Vuoden 1995 Royal Rumble oli historian kahdeksas Rumble, seitsemäs ppv:ssä lähetetty sellainen. Survivor Seriesin ja Royal Rumblen välissä ei ollut WWF:ssä tapahtunut mitään kovin kummoisia käänteitä – paitsi että WWF oli alkanut ottaa ”uudeksi” bisnesstrategiakseen tuoda mahdollisimman paljon julkkiksia tapahtumiinsa, jotta julkkiksista kiinnostuneet ihmiset lisäisivät myös WWF:n katsojalukuja. Tammikuun aikana Raw’ssa oli nähty näyttelijä William Shatner. Tähän ppv:hen oli buukattu Royal Rumble -ottelun erikoisvalvojaksi Baywatch-tähti Pamela Anderson. Lisäksi NFL-pelaaja Lawrence Taylor oli katsomossa. Selostajinamme Vince McMahon ja Jerry Lawler. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Stephanie Wyand.

WWF Intercontinental Championship

Razor Ramon (c) vs. Jeff Jarrett

Fanien suosikki Razor Ramon oli kantanut IC-mestaruutta SummerSlamista lähtien ja joutunut puolustamaan vyötään useita haastajia vastaan. Vuodenvaihteen aikaan Ramonin uudeksi haastajaksi oli noussut country-muusikko Jeff Jarrett, joka oli ollut viime kuukausina selvässä nosteessa WWF:ssä. Kaksikon feudissa ei ainakaan tähän mennessä ollut mitään kovin erikoista. IC-mestaruutta havitteleva Jarrett oli kuitenkin saanut loppuvuodesta 1994 apurikseen The Roadie -nimisen lippispäisen nuoren miehen, joka pyöri Jarrettin kannoilla, auttoi tätä voittamaan ottelunsa huijaamalla ja saapui nyt myös Rumblessa Jarrettin avuksi ringsidelle. Roadie oli oikealta nimeltään Brian Armstrong, paremmin tunnettu Road Doggina ja BG Jamesina. Eli kyllä, tämä Royal Rumble oli pitkän uran tehneen Road Doggin ppv-debyytti. 26-vuotias Brian oli Armstrong-suvun viimeinen vesa, joka ei ollut vielä tätä ennen esiintynyt ppv:ssä. Hänen veljensä Scott, Brian ja Steve olivat painineet jo vuosia, ja Brianin isä Bob oli tietenkin NWA-legenda. Brian sen sijaan oli osallistunut 1990-luvun alussa Persianlahden sotaan ja siirtynyt painimaan paljon veljiään myöhemmin.

Jarrett alkoi näihin aikoihin saada koko ajan enemmän otetta omasta tyylistään, ja oikeiden vastustajien kanssa Double J pystyi oikeastaan yllättävänkin hyviin otteluihin. Jarrettin ja Ramonin tyylit sopivat alusta lähtien mukavasti yhteen, ja toisiaan vastaan nämä kaksi pystyivät painimaan varsin päteviä entertainment brawl -tyyppisiä otteluita. Ei tokikaan mitään klassikoita, mutta muistikuvieni mukaan tämä IC-mestaruusottelu oli kaikin puolin hyvä matsi ja toimiva avaus illalle.

* * *

Singles Match

IRS vs. The Undertaker

The Undertakerin feud Ted DiBiasen ja DiBIasen johtaman Million Dollar Corporationin kanssa oli jatkunut käytännössä tauotta siitä lähtien, kun Undertaker oli palannut SummerSlamissa 1994 ja tuhonnut DiBiasen manageroiman Fake Undertakerin. Survivor Seriesissä Undertaker oli paininut vanhaa vihollistaan Yokozunaa vastaan Casket Matchissa ja lukinnut Yokozunan pysyvästi arkkuun: japanilaista jättiläistä ei ollut nähty tuon ottelun jälkeen ollenkaan. Sen sijaan samaisen ottelun päätteeksi Undertakerin kimppuun hyökkäsi DiBiasen ykkösmies Irwin R. Schyster, joka löi Undertakeria tämän omalla uurnalla. Tästä alkoi Takerin ja IRS:n tiukka feud, jonka aikana IRS toi avukseen aikaisemmin Undertakerin apuna olleet ”druidit”. IRS oli siis jotenkin onnistunut kääntämään druidit Undertakeria vastaan, ja nämä mind gamesit olivat sotkeneet Undertakerin ja Paul Bearerin suunnitelmat. Nyt druideja ei kuitenkaan näkynyt, kun IRS marssi kehään kohtaamaan Undertakerin.

Ensimmäiseksi on sanottava, että tämä ottelu jäi IRS:n viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä, vaikka ainakin yhdessä ppv:ssä häntä nähtäisiin vielä painikehän ulkopuolella. Kesällä 1995 Mike Rotunda jätti WWF:n ja siirtyi takaisin WCW:hen, jossa hän aloittaisi syksyllä 1995 juuri sopivasti, kun ensimmäinen Nitro oli alkamaisillaan. IRS:n ottelut olivat jo pidemmän aikaa olleet aika tylsiä, eikä Rotunda ollut enää kyennyt samanlaisiin suorituksiin kuin vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Niinpä myös tämä IRS:n ja Undertakerin ottelu jäi lähinnä tv-tasoiseksi brawlailuksi, johon vaikutti myös se, että Undertakerillekin juuri vuodet 1994-1995 olivat painisuoritukseltaan kaikkein heikoimpia. Ottelun laatua eivät mainittavasti parantaneet myöskään IRS:n ”druidien” ja King Kong Bundyn sekaantumiset.

* *

WWF Championship

Diesel (c) vs. Bret Hart

No niin, sitten päämestaruuskuvioihin, joissa oli tapahtunut todella dramaattisia käänteitä Survivor Seriesin jälkeen. Ensimmäisen käänne oli nähty jo Survivor Seriesissä, kun Bob Backlund sokeerasi kaikki voittamalla WWF-mestaruuden Bret Hartilta noin 10 minuuttia kestäneen Crossface Chicken Wing -otteen päätteeksi. Hart ”loukkaantui” tuossa ottelussa niin, että häntä ei nähty painikehässä pariin seuraavaan kuukauteen. Oikeastaan Hart teki paluunsa painikehiin vasta tätä Rumblea edeltäneessä Raw’ssa. Niinpä kun Backlundin oli tarkoitus puolustaa juuri voittamaansa mestaruutta Hartia vastaan pari päivää Survivor Seriesin jälkeen järjestetyssä Madison Square Gardenin house show’ssa, Hartin paikan tuossa ottelussa otti juuri Survivor Seriesissä face-turnin tehnyt ja fanien suureksi suosikiksi noussut Diesel.

Ja sitten… Diesel tuhosi Bob Backlundin kahdeksassa sekunnissa. Tämä on yksi painihistorian ikimuistoisimmista mestaruusotteluista. Kun ottelu alkoi, Diesel pamautti Backlundin maahan Jackknife Powerbombilla ja selätti: 1.2.3. Kukaan ei ollut odottanut tätä, mutta ilmeisesti Vince McMahon ja muu WWF:n johto olivat todenneet, että WWF:n mestaruuskuvio tarvitsivat nyt oikeasti jotain täysin uutta ja tuoretta ilmettä, ja tuoksi ratkaisuksi keksittiin Diesel, joka oli ylipäänsä otellut ensimmäiset WWF-ottelunsa vasta vuoden 1994 alussa. Shawn Michaelsin bodyguardista oli tullut siis muutamassa kuukaudessa koko WWF:n ykkösnimi. Ikävä kyllä katsojaluvut osoittivat, että ainakaan näin mestaruuskauden alussa suuri yleisö ei ollut innostunut Dieselin mestaruuskaudesta kovin massiivisesti. Niinpä dirt sheetien mukaan WWF suunnitteli jo mestaruuden siirtämistä takaisin Bret Hartille – tai jopa Shawn Michaelsille. Jos mietitte, mitä Bob Backlundille oli käynyt, hänet oli tammikuuhun mennessä tiputettu jo takaisin keskikorttiin tai sitäkin alemmas. WWF oli nopeasti todennut, että koko Backlundin ME-run oli ollut virhe ja että Backlundin aika firman merkittävänä nimenä oli kauan sitten ohi. Se siitä siis. Nyt Bret Hart sai revanssinssa tässä Royal Rumblessa, koska tätä ennen hänellä ei ollut mahdollisuutta havitella takaisin vyötä, jonka hän oli kaikkien hämmästykseksi hävinnyt Survivor Seriesissä. Mitään suurta vihanpitoa ei Dieselin ja Hartin välille yritettykään rakennella, vaan tämä oli ihan rehti face vs. face -kamppailu.

Osa arvostelijoista on antanut tälle ottelulle vielä korkeampiakin arvosanoja, mutta muistan edelleen, että minua tässä ottelussa ärsytti suuresti sen lopetus. Bret Hart oli saamassa Dieselistä irti erittäin hyvän, suorastaan loistavan ottelun. Kaikki vaikutti siltä, että tästä ottelusta tulisi vähintään ****-tasoinen. Sitten matsi meni kuitenkin totaaliseksi sekamelskaksi, kun Dieseliä vastaan kääntynyt Shawn Michaels, Bret Hartia vihaava Owen Hart, Jeff Jarrett, The Roadie ja lopulta myös Bob Backlund kaikki sekaantuivat tähän otteluun. Niinpä ottelu jäi lopulta keskeneräiseksi, ja erityisesti sen lopetus meni täysin pilalle. Heikon lopetuksen takia tämä ottelu ei kirjoissani nouse huippuotteluiden joukkoon, vaikka Hart tekikin tässä matsissa upean suorituksen. Onneksi vuoden 1995 aikana nähdään vielä tätä parempi ottelu Dieselin ja Hartin välillä.

* * * ½

WWF Tag Team Championship

Bam Bam Bigelow & Tatanka vs. Bob Holly & 1-2-3 Kid

Myös tämä ottelu liittyy Dieselin ja Shawn Michaelsin välien rikkoutumiseen ja Dieselin face-turniin. Diesel ja Shawn Michaels olivat nimittäin vielä Survivor Seriesin aikaan joukkuemestarit, mutta kun Diesel kääntyi hyvikseksi ja Michaels päätti hylätä vanhan ystävänsä, päättyi myös miesten kausi joukkuemestareina. Michaels heitti oman mestaruusvyönsä roskakoriin ja ilmoitti, ettei hän enää puolustaisi vöitä Dieselin kanssa. Niinpä mestaruudet vakatoitiin ja niistä järjestettiin turnaus. Turnauksen ennakkosuosikiksi oli hehkutettu Smoking Gunnseja, mutta juuri ennen ensimmäisen kierroksen otteluaan Gunns-kaksikko joutui vetäytymään turnauksesta pois, koska Bart Gunn oli loukkaantunut rodeo-onnettomuudessa. Niinpä Gunnsien paikan ottivat kaksi todellista underdogia: 1-2-3 Kid ja Bob Holly. Kaikkien yllätykseksi Holly ja Kid onnistuivat voittamaan turnauksen kahdella ensimmäisellä kierroksella sekä Timothy Wellin ja Steven Dunnin Well Dunn -joukkueen että Heavenly Bodiesit. Finaalissa heitä vastaan asettuivat Ted DiBiasen manageroimat Bam Bam Bigelow ja Tatanka, jotka olivat päihittäneet tähän mennessä Men on a Missionin ja Headshrinkersit. Ei ole vaikea arvata, kumpi joukkueista oli ennakkosuosikki.

Muistikuvieni mukaan tämä oli varsin viihdyttävä joukkueottelu, joka ei kuitenkaan (jostain syystä) minun kirjoissani noussut ihan hyvälle tasolle. Se on ehkä jopa pieni yllätys, koska monet muut arvostelijat olivat antaneet tälle arvosanaksi vähintään kolme tähteä. No, minun kirjoissani tämä ottelu jää hieman alle kolmen tähden, mutta on silti varsin viihdyttävä ja sopivan erilainen joukkuemestaruusottelu. Tulevaisuuden kannalta merkittävin käänne tässä ottelussa nähtiin oikeastaan vasta matsin jälkeen, kun Bam Bam Bigelow ajautui sanasotaan ringsidellä olleen NFL-tähden Lawrence Taylorin kanssa. Tästä kuultaisiin lisää WrestleManiassa.

* * ½

WrestleMania XI Title Shot

30 Man Royal Rumble Match

Participants: Shawn Michaels, British Bulldog, Eli Blu, Duke Droese, Jimmy Del Ray, Sione, Tom Prichard, Doink The Clown, Kwang, Rick Martel, Owen Hart, Timothy Well, Bushwhacker Luke, Jacob Blu, King Kong Bundy, Mo, Mabel, Bushwhacker Butch, Lex Luger, Mantaur, Aldo Montoya, Henry Godwinn, Billy Gunn, Bart Gunn, Bob Backlund, Steven Dunn, Dick Murdoch, Adam Bomb, Fatu, Crush

Ja tietenkin Royal Rumble -ppv:n päätti itseoikeutetusti Royal Rumble -ottelu. Tänä vuonna Rumblen sääntöjä oli kuitenkin muutettu niin, että uusi painija saapui kehään minuutin välein (ei 90 sekunnin tai kahden minuutin välein kuten normaalisti Rumbleissa), mikä teki tämän vuoden Rumblesta paljon nopeatahtisemman ja lyhyemmän. Lisäksi Rumblen ajan ringsidellä oleili siis Pamela Anderson, koska Rumble-ottelun voittaja saisi Andersonin valetikseen WrestleMania XI:ssä käytävään mestaruusotteluun.

Sitten huomioita osallistujalistasta. Ja niitä riittää tällä kertaa. Ensinnäkin tämä lienee Saimoun ilon ja onnen päivä, koska ppv-debyyttinsä tässä ottelussa tekivät muuan Eli ja Jacob Blu – miehet, jotka tultaisiin tuntemaan paremmin Ron ja Don Harrisina. Harrisin veljekset ovat (mielestäni) painihistorian kamalin painikaksikko, jolla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä missään promootiossa, mutta niin vain he ovat olleet näissä arvosteluissa kiusanani vuosikaupalla. Uransa Harris-veljekset olivat aloittaneet jo vuonna 1987, minkä jälkeen he olivat painineet muun muassa USWA:ssa, SMW:ssä ja ECW:ssä Bruise Brothers -nimellä. Loppuvuodesta 1994 he saivat sitten sopimuksen WWE:hen, jossa heidän ulkomuotonsa pysyi samanlaisena kuin aiemmissa promootioissa: tähän aikaan urallaan Harris-veljeksillä oli vielä pitkät, pehkomaiset hiukset ja he näyttivät lähinnä villimiehiltä. Kaksiko nimi vaihdettiin kuitenkin Bruise Brothersista Blu Brothersiksi. Managerinaan heillä oli ”Uncle Zebekiah” -nimeä käyttänyt Dutch Mantel, joka oli saapunut WWF:ään samoihin aikoihin Harris-veljesten kanssa. Ppv-debytoijien joukkoon kuuluvat myös Duke Droese, Mantaur, Aldo Montoya ja Henry Godwinn. Droese oli 1990-luvun alussa uransa aloittanut indy-painija, joka oli nauttinut pienoista suosiota erikoisella roskakuski-gimmickillä. Vuonna 1994 WWF palkkasi Droesen vetämään samaa gimmickiä, ja nyt Duke ”The Dumpster” teki ppv-debyyttinsä. Mantaur oli niin ikään 1990-luvun alussa uransa aloittanut painija, oikealta nimeltään Mike Halac. Koska Halac oli järkyttävän iso (lähes 200-kiloinen), päätti WWF antaa hänelle minotaurus-gimmickin. Kyllä, Mantaur esitti olevansa minotaurus. Hahmo ei noussut kovin suosituksi, ja tämä jäi Mantaurin ainoaksi ppv-esiintymiseksi. Aldo Montoya oli myös WWF:n uusia gimmickejä: vuonna 1992 uransa aloittanut nuori PJ Polaco oli palkattu kesällä 1994 WWF:ään vetämään maskipäisen portugalilaisen painijan Aldo Montoyan roolia, ja häntä kutsuttiin leikkisästi ”portugalinsotalaivaksi”. Montoya-gimmickistä (ja Polacon WWF-urasta ylipäänsä) ei tullut koskaan mitään merkittävää, mutta Polaco tultaisiin kyllä myöhemmin tuntemaan nimellä Justin Credible. Ja sitten oli vielä Henry Godwinn: Arkansasista kotoisin oleva ilkeä possufarmari. Godwinn tekikin varsin merkittävän uran WWF:ssä, ja jo ennen WWF-uraansa hän oli paininut WCW:ssä ihan erilaisella cowboy-gimmickillä nimellä Shanghai Pierce. Vuoden 1995 aikana hän saisi WWF:ssäkin seurakseen WCW-aikaisen joukkueparinsa Tex Slazengerin.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Ppv-debyyttinsä teki Harris-veljesten lisäksi myös toinen joukkue: Timothy Well ja Steven Dunn, eli Well Dunn. Well ja Dunn olivat kaksi varsin mitäänsanomatonta keskikortin painijaa, joista ei koskaan tullut mitään kovin merkittävää WWF:ssä tai muualla. Tämä Rumble jäi molempien ainoaksi ppv-esiintymiseksi, ja molemmat olivat lähteneet WWF:stä jo vuoden 1995 loppuun mennessä. Eräänlaisen comebackin tässä ottelussa puolestaan teki Mo. Mabelin joukkuepari oli ollut monta kuukautta poissa WWF:stä, mutta teki paluunsa loppuvuodesta 1994 ja esiintyi nyt ensimmäistä kertaa ppv:ssä sitten WrestleMania X:n. Myös Billy ja Bart Gunn tekivät paluunsa Bartin lyhyen loukkaantumisen jälkeen. Ja kaiken huipuksi konkaripainija, NWA-legenda Dick Murdoch esiintyi tässä Royal Rumblessa ensimmäistä (ja ainutta) kertaa WWF:n ppv:ssä. Murdoch oli paininut 1980-luvun alkupuolella pitkään WWF:ssä ja pitänyt myös joukkuemestaruuksia Adrian Adoniksen kanssa. Nyt jo eläkeiän lähellä oleva Murdoch teki tässä lähinnä yllätysesiintymisen, mitään muuta syytä hänen osallistumiselleen ei ollut. Kaikkien debytoijien vastapainoksi tässä ottelussa nähtiin myös viimeinen ppv-esiintyminen useilta 1990-luvun alkupuolen WWF-nimiltä. Sione, Doink The Clown, Rick Martel ja molemmat Bushwhackerit tekivät tässä viimeisen ppv-esiintymisensä. Sionen lähtö tiesi Headhsrinkersien tarun loppumista, Rick Martelin WWF-ura oli ollut loppusuoralla jo pitkään, ja Doinkin sekä Bushwhackersien lähtö oli pelkästään helpotus meille kaikille.

Huh, aikamoinen lista poikkeuksellisia esiintyjiä. Silti oikeastaan koko tässä ottelussa oli vain kaksi kiinnostavaa nimeä: Shawn Michaels ja British Bulldog aloittivat tämän ottelun ja painivat ottelun yhdessä aina loppuun saakka. Niinpä nimenomaan Bulldogin ja erityisesti Michaelsin suoritukset kannattelivat tätä ottelua, jossa muuten oli kiinnostavat nimet ja taidokkaat painijat aika vähissä. Onneksi ottelun tempoa oli nopeutettu lyhentämällä painijoiden saapumisväliä minuuttiin, vaikka samalla toki tuo muutos teki koko tästä ottelusta sekavamman ja vähemmän tärkeältä tuntuvan. Ilman Michaelsin ja Bulldogin loistavia suorituksia tämä ottelu olisi ollut luultavasti täyttä kuraa, mutta ennen kaikkea Michaelsin hurjan työn ansiosta pidin näin Rumble-fanina tästä kyllä aika paljon. Ja tietenkin tässä ottelussa on se legendaarinen lopetus, jota on pyöritetty kaikissa Rumble-kertauksissa tästä lähtien.

* * * ½

Tätä Rumblea on pidetty yleisesti yhtenä kaikkien aikojen heikoimmista Rumbleista, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska koko vuoden 1995 maine painifanien keskuudessa on aika kamala. Samalla on kuitenkin huomioitava, että itse asiassa kaikki Rumblen ottelut (IRS vs. Undertakeria lukuun ottamatta) saivat esimerkiksi Dave Meltzeriltä hämmästyttävän hyvät arvosanat. Enkä itsekään voi väittää, että tässä Rumblessa olisi ollut mitään erityisen huonoa. Ei nyt toki myöskään mitään hämmentävän hyvää tai tajunnanräjäyttävää, mutta kokonaisuutena tämä oli oikeastaan varsin Ok ppv. Vuoden 1995 parhaimmistoa WWF:ltä.

Wikipedia: WWF Royal Rumble 1995

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 25.11.2018

Lisää...

Arvio: WWF Royal Rumble 1995