Arvio: WWF Royal Rumble 1996

Sijainti: Fresno, Kalifornia (Selland Arena)

Päivämäärä: 21.1.1996

Yleisömäärä: 9 600

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Ahmed Johnson

Illan avausottelu oli Ahmed Johnsonin ensimmäisiä ja Jeff Jarrettin viimeisiä esiintymisiä WWF:n PPV:issä. (Jarrett palasi vuonna 1998 NWA-storylinen myötä takaisin WWF:ään ja lähti uudestaan WCW:hen vuonna 1999 ystävänsä Vince Russon kanssa jobbailtuaan jonkin aikaa Chynalle.) Itse ottelu ei oikeastaan tarjonnut mitään ikimuistettavaa, mutta ei se häiritsevän huonokaan ollut. Hyvin yhdentekevä ottelu, jonka ainoana tarkoituksena oli tämän uuden monsterin eli Johnsonin suosion nostaminen. Oli ohi suhteellisen nopeasti.

Arvosana: * *

WWF Tag Team Championship

The Bodydonnas vs. The Smoking Gunns (c)

Smoking Gunns -joukkue koostui siis cowboy-gimmickillä WWF:ssä pyörineestä Bart Gunnista ja tämän (myöhemmin suureen suosioon nousseesta) ”veljestä”, Billystä. Bodydonnasista Skip oli Chris Candido (R.I.P.), Zip kokenut Tom Pritchard ja Sunny… mm. 😉 Ottelu oli hyvin perinteinen joukkuematsi, jossa hyvismestarit taistelivat pahishaastajia vastaan, ja itse asiassa tämä oli tämän ajan WWF:n keskivertojoukkuemenoa parempi ottelu. Joukkuedivisioonalla ei tosiaan pyyhkinyt tähän aikaan kauhean vahvasti. Lisäksi ottelulle toi mukavan oman piristeensä Sunny. Ihan hyvä joukkueottelu, mutta ei mitään erityistä tässäkään.

Arvosana: * * ½

WWF Intercontinental Championship

Goldust vs. Razor Ramon (c)

Razor Ramonin ura WWF:ssä alkoi vähitellen olla loppusuoralla: varsinkin kun mies alkoi sählätä muutenkin asioitaan vuonna 1996. Joka tapauksessa tuolloinen Intercontinental-mestari Ramon kohtasi mestaruusottelussa Goldustin, joka oli tehnyt debyyttinsä vuoden 1995 loppupuolella. Kyllä se vaan Goldustin hahmo varsinkin tuohon aikaan oli loistava. Ottelu, jonka tarinana oli Goldustin ”hieman” epämääräinen Razor Ramon -ihailu, oli jälleen ihan hyvä – illan paras tähän mennessä, mutta ei tämäkään mitään erikoisen muistettavaa tarjonnut. Ottelussa jatkettiin samalla yhtä koko viime vuoden mielenkiintoisimmista kuvioista eli Razor Ramonin ja 1–2–3 Kidin feudia, joka sitten lopulta päättyi seuraavassa PPV:ssä.

Arvosana: * * ½

Royal Rumble Match

Sitten tuli tietenkin koko Rumblen se tärkein hetki. Olen aina ollut Rumble-otteluiden suuri fani ja myönnän, että lähes poikkeuksetta yliarvostelen niitä jonkin verran. Tässäkään eivät kyllä painillista puolta pitäneet yllä kuin lähinnä (otteluun sen puolivälin jälkeen liittyneet) Owen Hart ja Shawn Michaels, mutta muita hauskoja hetkiä nähtiin kyllä. Esimerkiksi Hunter Hearst Helmsleyn ja Henry O. Godwinnin kohtaaminen ottelun alussa oli koominen. Lisäksi ottelussa nähtiin mielenkiintoisia nimiä: Jake Roberts teki paluunsa WWF:ään, Dory Funk Jr. kävi pistäytymässä, minulle tuntemattoman The Squat Teamin jäsenet #1 ja #2 tekivät mielenkiintoisen esiintymisen ja muuan The Ringmaster paini ensimmäistä kertaa WWF:n PPV:ssä. Myös Jerry Lawler hoiti roolinsa pelkuriheelinä hienosti ottelussa. Oikeastaan lähes jokainen nimi onnistui varsin hyvin tässä ottelussa. King Mabeliakin oli kiva nähdä, kun tiesi, ettei mies tulisi esiintymään WWF:ssä seuraavaan kolmeen vuoteen. Ottelun loppu oli niin ikään varsin onnistunut ja voittaja voittonsa ansainnut. Jälkitunnelmissa kiusattiin jälleen Dieselin heel turnilla, jota ei kuitenkaan vielä nähty.

Arvosana: * * * *

WWF Championship

The Undertaker vs. Bret Hart (c)

Tämä ottelu ei ymmärrykseni mukaan kuulu yleisesti IWC:n lempiotteluihin, ja voin kyllä ymmärtää syyn. ”Undertaker ja Bret Hart päämestaruusottelussa” kuulostaa idealta, jonka pitäisi alun perin olla vähintään neljän tähden matsi, ja olen nähnyt arvosteluja, joissa tälle ottelulle on annettu kahtakin tähteä. Minä silti pidin tästä ottelusta tiettyyn pisteeseen asti, mutta tässä on vahvasti sama ongelma kuin vuosi sitten järjestetyssä Royal Rumblen Bret Hart vs. Dieselissä: ottelu on liian sekava. En nyt osaa kuvailla tarkemmin muuten kuin että ottelu tosiaan on liian sekava. Sitä ei ole bookattu järkevästi, kuten tämmöisen ottelun toivoisi olevan. Lisäksi lopetus on varsin typerä: kun ottelu kestää lähes 30 minuuttia, niin mielellään tietenkin näkisi kunnon lopetuksen. Kaikesta tästä huolimatta minä siis pidin ottelusta, koska se tarjosi oikein viihdyttävää menoa – ja eiväthän Bret Hart ja Undertaker voi saada huonoa matsia aikaan. Ei siis klassikko, mutta silti oikein viihdyttävä pläjäys. Ai niin, Undertakerin maski oli ehkäpä siistein asia koko 1990-luvulla. Harmi, että tämä taisi olla viimeisiä kertoja kun näimme maskipäisen Takerin.

Arvosana: * * * ½

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.5.2009.