1997ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Royal Rumble 1997

Sijainti: San Antonio, Teksas (Alamadome)

Päivämäärä: 19.1.1997

Yleisömäärä: 60 252

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Selostajinamme toimivat Vince McMahon, Jerry ”The King” Lawler ja Jim Ross – legendaarinen ja toimiva kolmikko. JR:ää ei ollut Raw’n selotustustiimissä näkynyt (ja kun Lawler oli painimassa, hänet oli paikannut Rumblea edeltävässä Raw’ssa Honky Tonk Man), mutta onneksi PPV:ssä King oli edelleen äänessä.

WWF Intercontinental Championship

Goldust vs. Hunter Hearst Helmsley (c)

RR1

Goldust, joka oli debyytistään (1995) lähtien ollut luonnostaan yleisön inhokki (mitäs oli niin outo), koki urallaan suuren muutoksen, kun aivan vuoden 1996 lopussa Jerry Lawler alkoi epäillä Goldustin seksuaalista suuntautumista. Tätä ei Goldust sulattanut, vaan hän pieksi yleisön vihaaman Lawlerin muuttuen samalla itse yleisön suosikiksi. Samoihin aikoihin Hunter Hearst Helmsley osoitti varsin voimakasta kiinnostusta Goldustin manageria Marlenaa kohtaan, ja kun Goldustilla oli ottelu Lawleria vastaan, Helmsley yritti suoranaisesti varastaa Marlenan itselleen kesken ottelun. Tästä sitten kehittyi varsin henkilökohtainen feudi Goldustin ja Hunterin välille.

Intercontinental-mestari Helmsley oli päättänyt, ettei luovu mestaruudestaan helpolla, ja niinpä hän palkkasi Royal Rumbleen henkivartijan, Mr. Hughesin (iso, painitaidoton mies, joka turvasi vuonna 1999 myös Chris Jerichon selustaa). Itse ottelu yllätti minut positiivisesti: se oli aikamoisen pitkä (noin 17 minuuttia), muttei silti tuntunut missään vaiheessa pitkästyttävältä. Ottelun tuomari ei ollut onneksi turhan tarkka säännöistä, vaan näimme yllättävän rajuja otteita ja aseita vuoden 1997 WWF:ssä. Kaikin puolin siis oikein piristävä yllätys ja toimiva avaus show’lle, vaikkei painillisesti tai kehäpsykologisesti mitään huipputarjontaa ehkä ollutkaan. Hoiti roolinsa hienosti.

Arvosana: * * * 

Singles Match

Ahmed Johnson vs. Faarooq

Johnsonin ja Faarooqin kuvio oli saanut jo alkunsa viime kesänä, kun gladiaattorihenkinen Faarooq Asad hyökkäsi tuolloisen Intercontinental-mestari Ahmedin kimppuun. Hyökkäys oli tarinan mukaan niin raju, että Ahmed loukkaantui ja joutui luopumaan mestaruudestaan. Sittemmin Faarooqin gimmickiä muutettiin, ja hänestä tuli rotujengi Nation of Dominationin vihainen johtaja. Ahmed ei kuitenkaan unohtanut Faarooqin tekoa, vaan hän kävi heti palatessaan Faarooqiin käsiksi. Niinpä miesten välille syttyi paha riita, mutta nyt Ahmed joutui kohtaamaan Faarooqin lisäksi koko muun Nation of Domination. Se ei rohkeaa miestä pelottanut, ja jo joulukuussa ilmoitettiin, että nämä kaksi kohtaa toisensa lopulta Royal Rumblessa.

Tässäkään ottelussa ei välitetty turhan pilkuntarkasti säännöistä, vaikka kyseessä oli normaali matsi. Ihan hyvä ratkaisu jo feudin vakavuuden kannalta, mutta myös sen takia, etteivät Ahmed ja Faarooq ehkä kauhean kaksista singles-ottelua olisi saaneet aikaan. Ei tämäkään nyt mikään mestariteos ollut (tosin aikaakin oli alle 10 minuuttia), mutta ihan menevää painia. Nation of Dominationin rooli hoidettiin hyvin, Ahmed näytti sopivan vahvalta, ja Faarooq oli ihan hyvin mukana. Sanoisin silti, että ottelun tarina oli – ainakin tällä erää – itse ottelua parempi. Matsia lähinnä vaivasi vähän se, ettei tämä nyt oikein millään tavalla ollut erikoinen, vaan pikemmin vain mukava.

Arvosana: * * ½

Singles Match

The Undertaker vs. Vader

RR2

Tällä ottelulla ei kummempaa tarinaa ilmeisesti ollut. Kaksi dominoivaa, isoa, pelottavaa miestä, jotka eivät olleet selvittäneet keskinäistä paremmuuttaan, nyt vain tuppaavat joutumaan nokakkain. Tosin jossain vaiheessa ”feudia” Vaderin manageri Jim Cornette oli ilmeisesti piessyt suutaan Undertakerista, ja sen seurauksena Undertaker oli pelotellut Cornettea niin pahasti, ettei Jim parka enää suostunut manageroimaan Vaderia.

Itse ottelu oli semmoinen kuin sopi odottaa. Itse asiassa vähän harmi, että tämä tuhlattiin Royal Rumblessa ja näin hätiköidysti, koska näiden kahden kohtaamisesta olisi voinut saada paljon enemmän irti. Uskon myös, että ottelun laadustakin olisi voitu saada vielä enemmän irti, vaikka oli tämäkin hyvä ottelu. Jos tältä jotain muuta kuin brawlausta odotti, pettyi tietenkin, mutta brawlina tämä toimi juuri täydellisesti. Undertaker ja Vader kumpikin ovat varsin hyviä brawlaamaan, ja ottelussa nähtiin kovaa taistelua, jännitystä ja muutamia hienoja hetkiä vielä päälle. Kokonaisuudessaan siis ihan onnistunut koitos, joka ei kuitenkaan vielä selvittänyt kaikkea ja joka jätti myös parantamisen varaa (tylsiäkin hetkiä mukaan mahtui). Ottelun kulussa oli muuten osansa myös Undertakerin vanhalla tutulla, Paul Bearerilla.

Arvosana: * * *

6-Man Tag Team Match

Fuerza Guerrera, Heavy Metal & Jerry Estrada vs. Perry Aguayo, El Canek & Hector Garza

Kun WCW oli osittain noussut suosioon myös huikeiden kevytsarjalaistensa avulla, WWF päätti yrittää samaa solmimalla hetkellisen yhteistyösopimuksen meksikolaispromootio AAA:n kanssa ja tuomalla kourallisen AAA:n painijoita painimaan WWF:n tapahtumiin ilman mitään kummempaa selitystä. Vince McMahonilla ei lopulta ilmeisesti ollut edes munaa antaa lucha-kavereille lupaa vetää oikeasti kunnollista ottelua, koska tämä oli todella vaisua menoa. Toki se voi johtua myös siitä, ettei näistä kuudesta ollut (ainakaan vuonna 1997) kehässä mihinkään. (En voi olla varma, koska en näistä ketään kummemmin muuten tiedä.) Olen kyllä toisaalta saanut käsityksen, etteivät nämä ihan turhia kavereita painikehissä ole. Siispä syy löytynee ennemmin siitä, ettei McMahon ole antanut kuusikolle lupaa ”varastaa show’ta” (ei olisi ensimmäinen kerta).

Jotkut ympäri nettiä jaksavat kehua tätä ihan vain ottelussa olevien nimien takia (ja sen takia, että tämmöinen ottelu ylipäätään käytiin WWF:n PPV:ssä). He eivät suostu myöntämään sitä tosiasiaa, että ottelun tempo oli erittäin hidas (ei todellakaan sillä hyvällä tavalla), eikä matsissa muutenkaan tapahtunut paljon mitään jännää. Oli tämä nyt ihan kiva kuuden miehen painiottelu niiltä paikoin, kun kaverit aina vähän erehtyivät taitojaan esittämään, mutta kyllä tämä pahan pettymyksen maun suuhun jätti. Lopetuskin oli huono. Otteluna ei nyt kamala, mutta odotuksiin nähden selkeä pettymys.

Arvosana: * *

Royal Rumble Match

Rumble-otteluiden arvosteleminen on hyvin vaikeaa. Lisäksi aina vähän tykkään näitä yliarvioida. No, minä nyt vain tykkään Rumble-matseista. Tässäkin oli jälleen mukava nähdä erikoisempia tähtiä (joita oli muuten poikkeuksellisen paljon, koska WWF:n yhteistyö AAA:n kanssa ulottui tähänkin otteluun: kehässä nähtiin mm. legendaarinen Mil Mascaras, Latin Lover ja Cibernetico). Lisäksi esimerkiksi ”Razor Ramonin” julma kohtalo ja Jerry Lawlerin äärimmäisen lyhyt pikavisiitti olivat hauskoja hetkiä ottelun aikana. Varsinkin Ahmed vs. Nation of Domination -feudia jatkettiin myös tässä ottelussa fiksusti, kun ottelun aloittivat Johnson ja Nationin jäsen Crush, ja myöhemmin (jo eliminoitu) Ahmed kävi puupölkyn kanssa eliminoimassa Faarooqin. Hauskaa oli myös nähdä Terry Funk taas WWF-kehässä, ja olihan ”Dieselin” yllättävän hyvä menestys myös ihan piristävä päätös. Silti näistä huolimatta vuoden 1997 Royal Rumblen ehdoton tähti oli Steve Austin, jota ilman tämä olisi jäänyt varmasti yhdeksi tylsimmistä Rumble-matseista. Steve tuli mukaan heti alussa, eliminoi runsaasti porukkaa ja tarjosi pitkin ottelua koko matsin parhaita hetkiä ollen myös osallisena ottelun erittäin nerokkaassa lopetuksessa (joka nosti paljon ottelun pisteitä).

Näiden kehujen jälkeen täytyy sitten sanoa, että vaikka ottelusta oli helppo poimia joitain pieniä piristyksiä, hieno lopetus ja hyvää suorittamista mm. Austinilta, Rocky Maivialta ja Bret Hartilta, oli tässä Rumblessa paljon heikkoakin. Värikkäästä rosterista huolimatta ottelun keskikohta oli aikamoisen tylsä (kuten usein Rumble-otteluissa); niitä tylsiä ”kaikki roikkuu köysissä” -hetkiä oli vähän turhan paljon. Silti myös niitä hyviä hetkiä löytyi, ja tosiaan lopetus oli erittäin hyvä, eikä Rumble-matsien fanina tälle voi antaa huonompaa arvosanaa kuin…

Arvosana: * * * ½

WWF Championship

Shawn Michaels vs. Sycho Sid (c)

RR3

Royal Rumble -ottelu ei siis ollut illan viimeinen matsi; sen paikan vei Sycho Sidin ja Shawn Michaelsin pitkän feudin päätös. Kaikki alkoi jo ennen Survivor Seriesiä, kun Sid – joka oli välillä ehtinyt jo olla Shawnin kaveri – alkoi kääntyä jälleen ilkeäksi mielipuoleksi ja teki lopullisen turninsa sitten Survivor Seriesissä hyökäten kesken ottelun Shawn Michaelsin managerin, Jose Lotharion, kimppuun. Tuon hyökkäyksen avulla Sid myös voitti mestaruuden Michaelsilta, ja siitä hetkestä asti HBK oli etsinyt kostoa – ja nyt se päivä oli tullut. Kaikki oli pedattu HBK:n lopullista kostoa varten, sillä tapahtuma järjestettiin Shawnin kotikaupungissa (San Antoniossa), ja Jose Lothario oli kertonut tämän olevan viimeinen ottelu, jossa hän Shawnia manageroi.

Itse ottelu oli yllättävän lyhyt pääotteluksi (noin 14 minuuttia), mutta oikeastaan tässä tapauksessa tuo pituus oli täydellisen oikea. Survivor Seriesin – jossa siis edettiin rauhallisemmalla tahdilla – toisintoa ei kaivattu, ja niinpä tämä ottelu vedettiin täydellä vauhdilla alusta loppuun saakka. Pituus oli juuri sopiva siihen, ettei Sidin kunto ehtinyt loppua kesken, ja lopussa nähtiin juuri sopivasti jännittäviä tilanteita ennen lopetusta. Ottelu oli buukattu fiksusti, ja matsi piti yleisön koko ajan hienosti mukanaan, mutta silti tässä jotenkin näkyi koitoksen pituus: tarinaa ei saatu samalla tavalla mukaan kuin Survivor Seriesin ottelussa, jolle tämä vähän hävisi. Silti oikein hyvä koitos ja hieno päätös Rumblelle.

Arvosana: * * * ½

Tapahtuma oli kokonaisuudessaan vahva, ja sen heikoin hetki osui ns. ylimääräiselle ottelulle eli tuolle meksikolaisten joukkuematsille. Avausottelu oli oikein hyvä, samoin Vader vs. Undertaker. Royal Rumblen vahvat puolet peittosivat heikot, ja pääottelu oli juuri semmoinen kuin kuuluikin olla. Eikä Faarooqin ja Ahmedin matsikaan huono ollut. Rumblessa on normaalisti ollut viisi ottelua, mutta nyt siihen saatiin mahtumaan kuusi, ja silti jotenkin ihmeellisesti yksikään ottelu ei tuntunut kärsivän ajanpuutteesta. Tapahtuma oli siis hyvin suunniteltu. Kokonaisuudessaan Royal Rumble jätti varsin hyvän maun suuhun ja oli oikein hyvä tapa aloittaa vuosi 1997, vaikkakin huippuotteluiden puute estää Ok:ta korkeamman arvosanan.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.11.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Ronda Rousey, Floyd Mayweather ja WrestleMania?

Next post

Arvio: nWo Souled Out 1997

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.