1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Royal Rumble 1998

Päivämäärä: 18.1.1998

Sijainti: San Jose, Kalifornia (San Jose Arena)

Yleisömäärä: 18 542

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vuorossa oli jo kaikkien aikojen 11. Royal Rumble -tapahtuma. Tapahtuman kohokohtana olevan Royal Rumble -ottelun pääkuviona oli tällä kertaa se, että ”Stone Cold” Steve Austin oli onnistunut raivostuttamaan koko WWF:n rosterin, eikä taatusti kukaan halunnut miehen voittoa. Kuinkas sitten kävikään? Selostajinamme jälleen Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler.

Singles Match

Vader vs. The Artist Formerly Known As Goldust

wwf-royal-rumble-1998-vader-vs-goldust

Rakastan The Artist Formerly Known As Goldustia. Yleisesti kai kaikkien puristien piireissä tuota gimmickiä pidetään pahimpana asiana heti viipaloimattoman leivän ja luentopäiväkirjojen jälkeen, mutta minä en voi olla pitämättä siitä. Pidän paljon Goldustista, joten totta Mooses pidän paljon myös siitä, kun vuoden 1997 lopussa Goldust dumppasi vaimonsa Marlenan (ja jätti samalla lapsensa Marlenan hoidettavaksi), julisti olevansa nyt vapaa ensimmäistä kertaa vuosiin, sekosi totaalisesti, lyöttäytyi yhteen WWF:ään palanneen Luna Vachonin kanssa ja hävitti entisen kehänimensä myötä myös kaikki vanhat painivaatteensa ja alkoi saapua joka viikko kehään toinen toistaan hullummissa asuissa. Tämän kaiken ohella Goldust oli myös onnistunut suututtamaan Vaderin aina siitä lähtien, kun hän jätti tämän yksin taistelemaan Team USA:n puolesta Survivor Seriesissä. Nyt Rocky Mountain Monster tahtoi kostonsa.

Vaikka rakastan tätä versiota Goldustista, minun ei tarvinne rakastaa kaikkia miehen otteluita, kuten vaikkapa tätä. Ei tämäkään nyt siis erityisen huono ottelu ollut, muttei kyllä millään tavalla säväyttäväkään. Vaderin parhaat vuodet olivat kyllä tässä vaiheessa jo viimeistään virallisesti takana, eikä se Goldustikaan nyt mikään varsinainen kanvaasien mattoveitsi koskaan ollut. Kaksikko sai aikaan televisio-ottelun tasoisen ei huonon muttei hyvänkään ottelun, jossa yleisökään ei ollut kauhean kummoisesti mukana. Ehdottomasti parasta tässä oli varsin näyttävä lopetus.

* *

6-Man Tag Team Match
Special Referee: Sunny

Batallion, Tarantula & El Torito vs. Nova, Mosaic & Max Mini

Me kaikkihan rakastamme kääpiöpainia. Erityisesti sitä rakastaa kääpiöfetisisti Vince McMahon, joka oli jo vuoden 1997 loppukesästä lähtien alkanut tunkea kääpiöpainia katsojien kurkusta alas, vaikka samalla firmaan yritettiin rakentaa vakavasti otettavaa kevytsarjalaisten divisioonaakin. Sama homma jatkui edelleenkin. WWF:n Light Heavyweight -mestari TAKA Michinokun sijaan saimme nähdä kuusi iloista kääpiötä – ja, luojan kiitos, Sunnyn. Onneksi sentään kukaan ei ole niin tyhmä, että buukkaisi ikinä koskaan ketään kääpiötä kevytsarjalaisten mestariksi. Ei kun…

Mitä tästä nyt hirveästi voi sanoa? Sunny oli törkeän hyvän näköinen, ja kääpiötkin esittivät edes vähän hauskempia temppuja kuin edellisellä kerralla. Erityisesti markkasin jättiläismäistä ja militaristista kääpiötä nimeltään Batallion. Miksi WWF ei ikinä buukannut Sgt. Slaughter vs. Batallion -ottelua? Siitä minäkin olisin innostunut. Tästä en. Kääpiöiden liikkeet olivat kyllä monin paikoin tosi näyttäviä, mutta ei vain jaksa kiinostaa. Heikko ottelu, mutta parempaan ei näillä edellytyksillä taida pystyä.

* ½

WWF Intercontinental Championship

The Rock (c) vs. Ken Shamrock

rock-vs-shamrock-wwf-royal-rumble-1998

In Your House: D-Generation X päättyi siihen, että Ken Shamrock lukitsi WWF-mestari Shawn Michaelsin nilkkalukkoon ja oli lähellä päämestaruusvoittoa, mutta ottelu keskeytyi, kun Michaelsin kaveri Triple H hyökkäsi Shamrockin kimppuun. ”Looginen” jatkumo tästä on siirtyä taistelemaan keskikortin mestaruudesta. Ei, älkää kysykö miksi. En tiedä. Todellinen syy oli kaiketi se, että WWF alkoi tajuta, ettei Shamrockista ole täyttämään niitä saappaita, joita hänen jalkaansa oli urheasti yritetty tunkea. Intercontinental-kuvioissa mies tuntui sen sijaan olevan selvästi enemmän kotonaan, ja yleisökin oli voimakkaammin Shamrockin puolella. Ottelun taustatarinana oli lähinnä Shamrockin ja The Nation of Dominationin jo kuukausia jatkunut feudi, jonka huipentuma nähtiin Survivor Seriesissä. Nyt sitä heräteltiin uusiksi, ja Shamrock oli pistänyt ennen Royal Rumblea koko Nation of Dominationin pakettiin PPV:tä edeltäneissä Raw-jaksoissa.

Ottelu oli yllättävän hyvä. Ei siinä mitään räjäyttävän erikoista nähty, mutta kokonaisuutena Rock ja Shamrock pistivät pystyyn kyllä varsin onnistuneen taistelun. Molemmat selkeästi tekivät töitä ottelun onnistumisen puolesta ja esittivät varsin tyylikkäästi osaamistaan. Kestoakin ottelulla oli kohtuullisesti, ja ihan hyvä rakennekin tähän oli saatu kasaan. Ei tämä nyt kuitenkaan enempää ollut kuin hyvä ottelu. Ei näillä kahdella nyt vain yhdessä mihinkään erikoisempaan oikein ollut edellytyksiä. Melkeinpä PPV:n parasta antia tämä silti oli, ja vaikken yleensä tämäntyyppisistä lopetuksista pidäkään, tässä ratkaisu toimi yllättävän hyvin.

* * *

WWF Tag Team Championship

The New Age Outlaws (c) vs. The Legion of Doom

No niin, nyt olivat ”Bad Ass” Billy Gunn ja Road Dogg saaneet joukkueelleen nimen, joka tultaisiin sitten muistamaan vielä 2000-luvun parasta joukkuetta äänestettäessä: The New Age Outlaws. Gunnin ja Doggin feudi The Legion of Doomia vastaan ei ollut kehittynyt paljoakaan sitten In Your House: D-Generation X:n. New Age Outlaws oli voittanut Legion of Doomin kyseisessä PPV:ssä onnenkantamoisesti diskauksella, ja tämän jälkeen mestarit jatkoivat ex-mestareiden pakoilemista. Nyt Legion of Doomilla oli uusi tilaisuus hankkia vyönsä takaisin.

Jos feudi ei tarjonnut mitään uutta, sitä ei tehnyt myöskään tämä ottelu. Jälleen tämä oli ihan kivaa ja mukavahkoa katseltavaa, mutta ei sitten yhtään sen kummempaa. Legion of Doom osaa hoitaa dominoivan ja New Age Outlaws pelkurimaisen roolinsa hyvin, mutta painillisesti tässä ottelussa ei mitään riemukarkeloita nähty. Ihan viihdyttävää joukkuepainia kuitenkin kaikin puolin, ja ennemmin tätä katselee kuin turpiinsa ottaa – tai katsoo Godwinnsin kaksikkoa enää yhdessäkään joukkuemestaruusottelussa. Lopetus oli jo toisessa PPV:ssä putkeen typerä.

* * ½

Royal Rumble Match

Ei, Royal Rumble -ottelu ei tosiaan ollut tapahtuman viimeinen ottelu tänäkään vuonna: sama oli käynyt vuosina 1996 ja 1997. WWF:n pahin ”son of a bitch”, Steve Austin, oli suututtanut Rumbleen tultaessa koko WWF:n rosterin, joten ottelussa ei taatusti ollut ketään, joka olisi toivonut Austinin voittoa.

Muistan tästä ottelusta aina sen, kuinka Mick Foley esiintyy samassa Rumble-ottelussa kolmella eri hahmollaan: matsissa nähdään Cactus Jack, Dude Love ja Mankind. Tämän muiston perusteella sitten odotinkin tästä varsin hienoa Rumble-matsia, mutta sellaista en kyllä saanut. Oikeastaan juuri tuo Foleyn kolmen persoonan esiintyminen kertookin kaiken tarpeellisen tästä ottelusta: tässä ottelussa ei ole supertähtiä tarpeeksi paljon. Matsisa ei ihan oikeasti ollut varteenotettavia voittajaehdokkaita käytännössä kuin yksi (kyllä, juuri se, ketä ajattelet). Sitten oli muutamia semmoisia aika isoja keskikortin nimiä, joita tuskin kukaan kuitenkaan näki Rumble-voittajana. Ok, olihan Austin voittanut edellisen vuoden Rumblen juuri samanlaisena ”aika isona keskikortin nimenä”, mutta eivät nämä tapaukset olleet nyt tällä kertaa mitään vastaavia. Muuten ottelu olikin sitten ikävän paljon täynnä tylsiä ja turhia painijoita, joista mainittakoon The Headbangers ja The Godwinns sekä The Disciples of Apocalypsen ja The Nation of Dominationin rivijäsenet. Sitten nämä sankarit heiluivat kehässä useita kymmeniä minuutteja, eikä paljon mitään tapahtunut.

Ei tämä silti huono ottelu ole; miellän tämän hyväksi otteluksi, mutta heikoksi Rumble-otteluksi. Tämä johtuu siitä, että minä vain tykkään niin pirusti Rumble-matseista. Lisäksi oli tässä ihan oikeasti paljon hyvääkin. Varsinkin The Rockin suoritus ottelussa oli hienoa katsottavaa, ja kyllähän erityisesti alku oli buukattu aivan upeasti (kunnes meno sitten hiljeni). Kehuja täytyy antaa myös juurikin Foleyn upealle suoritukselle, Owen Hartin onnistuneelle ottelun piristämiselle, Kurrganin upealle esiintymiselle ja tietenkin sille Austinillekin. Kokonaisuudessaan siis viihdyttävä kamppailu, mutta ei yhtään sen enempää. Niin paljon liikaa oli sitä tylsää ja turhaa välikamppailua, että tämä voisi saada yhtään paremman arvosanan.

* * *

WWF Championship
Casket Match

Shawn Michaels (c) vs. The Undertaker

wwf-royal-rumble-1998-undertaker-vs-shawn-michaels

Sitten oli sen tapahtuman varsinaisen pääottelun vuoro. WWF:n historian kontroversiaalisin mestari ”The Heartbreak Kid” Shawn Michaels oli siis D-Generation X:n avulla onnistunut säilyttämään vyönsä vuoden 1997 viimeisessä PPV:ssä Ken Shamrockia vastaan. Seuraavaksi Michaelsin tielle sitten asettuikin jo muutamaa astetta hankalampi haastaja, kun The Undertaker kiinnitti jälleen huomionsa WWF-mestaruuteen. WWF pääsi jälleen suhteellisen helpolla ottelun rakentelussakin, koska Michaelsilla ja Undertakerilla oli ollut takanaan valtaisa feudi vuoden 1997 kesällä ja syksyllä, eikä se ollut saanut lopullista sinettiään ikinä, koska miesten Hell in a Cell -ottelu oli päättynyt Undertakerin veljen, Kanen, debyyttiin. Tähänkin PPV:hen tullessa Undertakerin suurin murhe oli nimenomaan Kane, ja D-Generation X olikin hämmentänyt Undertakeria väittäen Kanen liittyneen heidän joukkoihinsa. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkansa, ja kaikkien järkytykseksi Kane saapuikin pelastamaan Undertakerin D-Generation X:n kynsistä Royal Rumblea edeltäneessä Raw’ssa ja yhdisti sitten voimansa isoveljensä kanssa, vaikka oli tähän asti janonnut vain kostoa Undertakerista. Mitä ihmettä?

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että kyllä: tämä oli se nimenomainen ottelu, jossa Michaels otti kohtalokkaan iskun selkäänsä osuen ilkeästi arkkuun. Tämä sitten pakottikin Michaelsin lopettamaan uransa pari kuukautta myöhemmin niin, että hän pystyi palaamaan painikehiin vasta vuonna 2002. Nyt ei kuitenkaan olla vielä siellä, vaan tässä ottelussa. Ottelu oli kyllä kieltämättä show’n parasta antia, mutta silti siinä jäi harmittamaan jokin. Ehkä se jokin sitten oli se, että ei tässä ollut enää sitä samaa hurjaa intensiivistä tunnelmaa kuin miesten edellisen vuoden kamppailuissa. Lisäksi ei tämä enää sen Hell in a Cell -matsin jälkeen tarjonnut mitään uutta, ja muutenkin ottelutyyppi tuntui tässä vain hidastavan menoa turhan paljon. Kaikista näistä haittatekijöistä huolimatta WWF:n käytännössä kaksi suurinta nimeä sai aikaan todella viihdyttävän kamppailun. Onhan se vain totta, että ei näiden kahden painista nyt vain olla nauttimatta. Paljon enemmän nautin vielä ottelun lopetuksesta ja ennen kaikkea jälkimeiningeistä. Niistäkin voi olla varmaan montaa mieltä, mutta oma mielipiteeni on, että se oli loistavaa buukkausta. Yksi vuoden 1998 parhaimmista feudeista jatkaa kehittymistään.

* * * ½


Tämä oli kyllä kokonaisuudessaan harmittavan laimea tapa aloittaa vuosi 1998. Vaikka tapahtuma tarjosi kolmen ja puolen tähden ottelun, show’sta ei jäänyt kyllä mitenkään kummoinen fiilis. Se ainut kolmen ja puolen tähden ottelukin oli osaltaan pettymys, ja samoin oli toinen tapahtuman kahdesta muusta kolmen tähden ottelusta. Parhaan olon jättikin oikeasti hyvin onnistunut Shamrock vs. Rock. Muuten taas ei alakortista kauheammin kehuttavaa löydykään. Royal Rumble on yleensä suosikkitapahtumiani, mutta tämä jäi harmittavan laimeaksi. Arvosanalla Kehno aloitetaan siis vuosi 1998.

Wikipedia: WWF Royal Rumble 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.11.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Starrcade 1997

Next post

Arvio: WCW Souled Out 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.