Arvio: WWF Royal Rumble 1999

Päivämäärä: 24.1.1999

Sijainti: Anaheim, Kalifornia (Arrowhead Pond of Anaheim)

Yleisömäärä: 14 816

WWF aloitti jälleen uuden vuoden tuttuun ja turvalliseen tapaan perinteikkään Royal Rumblen merkeissä. Vuodesta ’88 asti järjestetty Rumble oli tullut jo erittäin tunnetuksi vuosittaisesta 30 miehen (tai vuonna ’99 29 miehen ja 1 naisen) Royal Rumble -ottelusta, jonka voittaja kohtaisi WWF-mestarin WrestleManian Main Eventissä. Vuonna ’99 Royal Rumbleakin kehysti Vince McMahonin ja McMahonin johtaman Corporationin ja Stone Cold Steve Austinin välinen feud. Siitä enemmän Rumble-ottelun kohdassa. Selostajana edellisen WWF-ppv:n tapaan Jerry Lawler ja Michael Cole. Nyt Cole hoiti homman jo selvästi paremmin.

Singles Match

Road Dogg (c) vs. Big Boss Man (c)

New Age Outlawsin, ja oikeastaan koko DX:n, feud Corporationin kanssa ei suinkaan ollut vuodenvaihteen myötä laantunut, vaan viime aikoina homma oli kiristynyt entisestään. Big Boss Man ja Ken Shamrock olivat voittaneet joukkuemestaruudet New Age Outlawsilta vuoden ’98 lopuilla, ja tämän jälkeen NAO:n jäsenet alkoivat siirtyä singles-urilleen taistellen toinen toista ja toinen toista Corporationin joukkuemestaria vastaan. Road Dogg oli voittanut Boss Manilta tämän Hardcore-mestaruuden muutama viikko ennen Rumblea, ja hän oli tuon jälkeen pari kertaa vyötä puolustanutkin. Nyt hän sai vastaansa openerissa entisen mestarin, mutta mestaruus ei jostain syystä ollut ottelussa panoksena.

Etukäteen Road Dogg vs. Big Boss Man -ottelu saattaa kuulostaa aika kamalalta, ja sellainen tämä ilmeisesti olikin monien mielestä, mutta minusta tämä oli yllättävän hyvä opener. Ei nyt missään tapauksessa taaskaan mikään painimaailman mestariteos, mutta molemmat liikkuivat tässä ottelussa oikein vauhdikkaasti (normaaliin verrattuna) ja tuntuivat pistävän todellakin parastaan peliin. Toki hommassa ärsytti se, ettei tämä jostain syystä ollut mestaruusottelu, mutta ihan kivaa menoa tämä joka tapauksessa oli. Jos osaa jättää turhat ennakkoasennoitumiset pois, voi näistäkin WWF:n ’90-luvun lopun midcard-otteluista ottaa kaiken tarjotun irti.

* * ½

WWF Intercontinental Championship

Ken Shamrock (c) vs. Billy Gunn

Samalla kun Road Dogg feudasi siis Big Boss Manin kanssa Hardcore-divisioonassa, oli Billy Gunn noussut jo astetta korkeammalle arvoasteikossa, sillä hän häiritsi nyt Ken Shamrockia IC-divisioonassa. Shamrock kantoi siis sekä joukkue- että IC-mestaruutta, ja nyt Billy Gunn aikoi ottaa IC-mestaruuden itselleen. Shamrock ei ollut ensin suostunut kohtaamaan Gunnia mestaruusottelussa, mutta Gunn oli saanut Shamrockin menettämään hermonsa, kun hän oli vilauttanut paljasta persettään vuoden ’98 lopulla WWF-debyyttinsä tehneelle Shamrockin siskolle Ryan Shamrockille. Tämän seurauksena Shamrock oli siis suotunut otteluun ja lisäksi tuhonnut Ankle Lockillaan Gunnin nilkan edellisessä Raw’ssa.

Olen ilmeisen outo, koska tykkäsin myös tästä toisesta NAO-jäsen vs. Corporation-jäsen -ottelusta. Joukkueiden välinen ottelu Rock Bottomissa oli kieltämättä varsin tylsä, mutta jotenkin nämä singles-ottelut olivat onnistuneempia. Erityisesti tämä oli mielestäni hyvä ottelu. Olihan tämä kieltämättä aika tylsä, mutta ei mielestäni käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Lisäksi jännitystä saatiin pidettyä yllä hyvin viimeiset viisi minuuttia, kun useammankin kerran olin varma, että ottelu ehtii jo päättyä. Shamrock osoitti taas sen, että hyvänä päivänään hän pystyy oikein hienoihin otteisiin, eikä Badd Asskaan huonosti vetänyt. Hyvä IC-kamppailu mielestäni. Lopetus oli ehkä vähän yllättäväkin.

* * *

WWF European Championship

X-Pac (c) vs. Gangrel

Lisää DX-jäsenten otteluita. X-Pac oli kantanut European-mestaruutta jo usean kuukauden verran, ja hän oli puolustanut sitä muun muassa D’Lo Brownia ja ”Real Man’s Man” Stephen Regalia vastaan. Nyt hänen haastajakseen oli asettunut mystisen ja goottista elämäntyyliä vaalivan Broodin johtaja Gangrel. Ilmeisesti mitään erityistä feudia ei tässä taustalla ollut. Broodilla oli lähinnä ongelmansa J.O.B. Squadin kanssa ja DX:llä taas Corporationin kanssa.

Tämän ottelun ongelma oli erityisesti se, että tämä kesti aivan liian vähän aikaa. Jos kamppailulle olisi annettu vaikka viisi minuuttia enemmän aikaa, olisivat X-Pac ja Gangrel ehtineet luultavasti vetäistä todella viihdyttävän ja vauhdikkaan ottelun. Nyt vajaassa 6 minuutissa homma pysähtyi vähän seinään, mutta sen aikaa, mitä tämä kesti, oli meno kyllä oikein viihdyttävää. X-Pacilta taas hiton nättejä potkuja, ja Gangrelkin hoiti oman hommansa hyvin. Ihan hyvä ottelu, mutta olisi tarvinnut tosiaan enemmän aikaa.

* * ½

WWF Women’s Championship
Strap Match

Sable (c) vs. Luna

Vielä vuoden ’98 lopulla Luna oli ollut omituisista köriläistä koostuneen Oddities-porukan cheerleader, mutta nyt hän oli taas näyttänyt todellisen värinsä ja kääntynyt heeliksi. Samalla Odditiesin tarina alkoi olla vähitellen ohi, vaikka Golga ja Kurrgan vielä tässä tapahtumassa Rumbleen osallistuivatkin. Sable oli voittanut Women’s-mestaruuden Survivor Seriesissä Jacquelinelta ja kantanut sitä voittonsa jälkeen ylpeästi ja lisäksi nöyryyttänyt Corporationin johtoporrasta useaan otteeseen, kun nämä olivat yrittäneet pitää Sablea pilkkanaan. Tästä nöyryytyksestä ei varsinkaan Shane McMahon ollut pitänyt, ja niinpä hän ryhtyi auttamaan aggressiivista ja hieman omalaatuisen lookin omaavaa Lunaa Sablen päihittämisessä. Luna oli jo hyökännyt Sablen kimppuun Rumblea edeltävässä Heatissa, ja Shane ehti jo julistaa, ettei koko ottelua käydä, mutta Sable saapui silti paikalle ja tahtoi kohdata vastustajansa tässä Strap Matchissa. Edellinen ppv-tason Strap Match oli WWF:ssä nähty vuonna 1996.

Itse ottelu oli yksinkertaisesti aika onneton. Se oli toisaalta hyvin lyhyt, mutta tässä tilanteessa lyhyys oli lähinnä eduksi. Kumpikaan naisista ei kummemmin painiliikkeitä tässä ottelussa esittänyt, ja homma oli lähinnä vain nahkaremmillä läiskimistä. Sable näytti jälleen hyvältä, mikä hieman piristi tilannetta, mutta paljon muuta positiivista ei tästä jutusta löytynyt, vaikka nahkaremmin pauke aina ihan viihdyttävää onkin. Lopetuskin oli aika onneton.

WWF Championship
’I Quit’ Match

Mankind (c) vs. The Rock

Kuten voitte huomata, oli Mankind tosiaankin voittanut WWF-mestaruuden The Rockilta vuoden 1999 ensimmäisessä Raw’ssa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mrs. Foley’s Baby Boy kantoi painimaailman arvostetuinta mestaruusvyötä, ja Mankind oli ottanut jo kaiken ilon irti voitostaan. Corporationia vastaan sotiva Mankind oli nyt niskan päällä taistossaan ”Corporate Champion” Rockia vastaan, eikä hän ensin suostunutkaan Rockin haasteeseen ottelusta Royal Rumblessa. Mankind ei suostunut otteluun, vaikka Rock lupasi muun muassa, ettei Corporation sekaannu otteluun ja ettei ottelussa tunneta diskauksia. Lopulta Rock kyllästyi maanitteluun ja sanoi lopettavansa (”Okay, I quit”). Tällöin Mankindin ilme kirkastui, ja hän kertoi suostuvansa kohtaamaan Rockin Royal Rumblessa ”I Quit” -ottelussa! Mankind ei ollut ikinä elämässään sanonut luovuttavansa, ja hän enemmänkin vain nautti kivusta, joten Rockin voitto vaikutti varsin mahdottomalta tehtävältä.

Tämä ottelu ja erityisesti tämän lopetus on yleisestikin tunnettu aikamoisesta brutaaliudestaan, ja kieltämättä PG-eraan oli eroa kuin yöllä ja päivällä, kun ottelu päättyi reiluun kymmeneen toinen toistaan rajumpaan suoraan päähän kohdistettuun (ilman mitään käsisuojausta) tuoliniskuun. Joka tapauksessa minä en tykkää PG-erasta, ja vaikka esimerkiksi juuti tämmöiset hc-mätöt eivät painijoiden turvallisuudelle parasta lääkettä olekaan, niin en silti voi väittää, etten olisi viihtynyt tätä katsoessa. Hyvää ja rajua mättöä, jossa kerrottiin hieno tarina ja jossa yleisökin oli upeasti mukana. Silti muistelin ennen tämän katsomista, että tämä olisi ollut vieläkin parempi. Tämä jäi varmaankin Mankindin ja Rockin parhaaksi ppv-otteluksi keskenään, ja siinä mielessä ehkä jopa hieman petyin. Silti, en voi olla antamatta neljää tähteä, koska on tämä niin klassikko lopetuksineen päivineen.

* * * *

30 Person Royal Rumble Match

Osallistujat: Steve Austin, Mr. McMahon, Golga, Droz, Edge, Gillberg, Steve Blackman, Dan Severn, Tiger Ali Singh, Blue Meanie, Mabel, Road Dogg, Gangrel, Kurrgan, Al Snow, Goldust, The Godfather, Kane, Ken Shamrock, Billy Gunn, Test, Big Boss Man, Triple H, Val Venis, X-Pac, Mark Henry, Jeff Jarrett, D’Lo Brown, Owen Hart, Chyna

Ajattelin nyt kokeilla tätä, että julkaisen battle royaleiden ja vastaavien yhteydessä osallistujalistan, koska eipä kukaan niitä pakota lukemaan, ja ne voivat joidenkin mielestä olla mielenkiintoisia. Hyvä ratkaisu tietenkin tässä vaiheessa, kun esim. viimeinen WCW:n World War 3 Battle Royal käytiin edellisenä vuotena. Joka tapauksessa. Tämän vuoden Rumblen pääteema oli siis McMahonin ja Austinin feudi, kuten jo alussa kirjoitin. Austin voitti Undertakerin Rock Bottomissa ansaitakseen paikan tässä ottelussa, mutta pian tuon jälkeen McMahonin arpoivat ”satunnaisesti” Austinille paikan numero 1 Rumbleen. Tämän jälkeen Vince itse buukkasi itsensä saapumaan Rumbleen numerolla 30, mutta tuolloin Corporationin puolella ollut Comissioner Michaels kääntyi Corporationia vastaan, perui Vincen päätöksen ja pisti tämän saapumaan kehään numerolla 2. Tästä raivostuneena Vince lupasi kenelle tahansa, joka saa eliminoitua Austinin ottelusta, palkkioksi tempustaan 100 000 dollaria. Muita huomioitavaa tästä Rumblesta ennakkoon oli se, että Chyna otteli ensimmäisenä naisena ikinä Rumble-ottelussa.

Pakko myöntää, että tämä oli varmaankin historian huonoin Rumble-ottelu. Vuoden ’88 Rumble saattaa yltää samalle tasolle, mutta toisaalta silloin ottelulla ei ollut vielä ollenkaan lähellekään samantapaista asemaa kuin tässä 11 vuotta myöhemmin nähdyssä kamppailussa. Suurin ongelma selvinnee osallistujalistaa katsomalla. Kun Vince ja Austin olivat vajaan 10 minuutin jälkeen tapelleet itsensä pois ottelusta (vain palatakseen kuvioihin vajaa puoli tuntia myöhemmin), ei kehään saapunut pitkään aikaan yhtään merkittävää nimeä. Miksi yleisön olisi pitänyt kiinnostua Drozin, Steve Blackmanin, Kurrganin tai joidenkin satunnaisten midcardereiden tylsästä brawlailusta kehässä? Eikö bookkaajilla (Russo) käynyt mielessäkään, että yleisö olisi ehkä innostuakseen tarvinnut kehään edes yhden hallitsevan isomman nimen. Miten olisi ollut Undertaker? Tosin UT:n rooli oli yksi harvoista mielenkiintoisista hetkistä ottelun alkupuolella, kun Ministry of Darkness kidnappasi paluunsa tehneen Mabelin. Austinin jälkeen ensimmäinen isompi nimi oli Kane, johon yleisö sitten syttyikin. Harmi vain, että Kaneakin käytettiin Rumblen kannalta todella huonosti, vaikka hänen ympärillä pyörinyt kuvio olikin ihan jännä.

Joka tapauksessa lopussa homma muuttui edes vähän mielenkiintoisemmaksi, kun kehässä alkoi olla pikkaisen isompia nimiä, mutta aika vaisuksi tämä silti kokonaisuudeltaan jäi. Tarjolla oli muutamia jänniä buukkaushetkiä, ja lopun taistelut olivat kivoja, mutta vaisu tämä oli Rumbleksi. Pakko myöntää, vaikka näitä otteluja itsessään kuinka fanitankin. Tosin silti tykkään esimerkiksi tämän lopetuksesta, joten jätti tämä kaikesta huolimatta ihan hyvän maun suuhun.

* * ½

Vuosi 1999 alkoi WWF:n osalta juuri niin kuin olin muistellutkin, eli aika laimeasti. Tosin täytyy myöntää, että suurena Rumble-fanina sytyin silti tälle ppv:lle, että tämä oli mielestäni Ok. Päämestaruusottelu oli kuitenkin huippukamaa, eikä miesten alakortin ottelutkaan mitenkään huonoja olleet. Rumble oli toiki heikoimpia Rumble-esityksiä, mutta tarjosi silti omat pienet hetkensä. Silti olisihan tältä pitänyt voida paljon enemmän odottaa. Päämestaruusottelua lukuun ottamatta kaikki oli parhaimmillaankin hyvää ja lähinnä ”ihan kivaa”. Yhden vuoden suurimmista tapahtumista ei pitäisi olla ihan kiva, mutta sellainen se tällä kertaa oli.

Wikipedia: WWF Royal Rumble 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.5.2011

Lisää...

Arvio: WWF Royal Rumble 1999