1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF St. Valentine’s Day Massacre – In Your House 27

Päivämäärä: 1.2.1999

Sijainti: Memphis, Tennesee (The Pyramid)

Yleisömäärä: 19 028

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Helmikuun 14. päivänä, eli juurikin ystävänpäivänä, nähtiin WWF:ltä vuoden ’99 toinen ppv ja kaikkien aikojen toiseksi viimeinen IYH, joka kantoi osuvasti tapahtuman päivämäärään kytkettyä nimeä St. Valentine’s Day Massacre. Olen hieman harmissani, ettei WWE ole tähän päiväänkään mennessä ottanut tätä nimeä koskaan uudestaan, vaikka esimerkiksi viime vuonna siihen olisi ollut hieno mahdollisuus 😉 No, ehkä vielä jonain päivänä. Tapahtumaa selosti Jerry Lawlerin kanssa edelleen Michael Cole JR:n ollessa poissa henkilökohtaisten syidensä takia.

Singles Match

Goldust vs. Bluedust

Vuosituhannen vaihteen vuodet olivat Monday Night Warsissa mielenkiintoisia muun muassa sen takia, että näinä parina vuotena oli paljon painijaliikennettä sekä WWF:stä WCW:hen että WCW:stä WWF:ään. Goldust oli yksi niistä, joita WWF:ssä hengailu alkoi vähitellen tympiä, ja miestä ei kovin kauaa enää vuonna ’99 näkynyt ppv:issä. Goldustin asenne näkyi tässä vaiheessa myös miehen kehäotteissa, mutta siitä myöhemmin. Kuitenkin tämänkertaisen WWF-runin lopussa Goldust oli ilmeisesti käännetty pitkästä aikaa heeliksi, sillä hän oli alkanut feudata Al Snow’n johtaman J.O.B. Squadin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Goldust varasti Snow’n Headin. Vaikka Snow saikin myöhemmin ystävänsä takaisin, janosi J.O.B. Squad kostoa. Niinpä Squadin Blue Meanie alkoi leikkiä mind gameseja Goldustin kanssa tekeytyen Bluedustiksi, eli omaksi versiokseen Goldustista. Lisäksi Bluedust aiheutti Goldustille tappion yleisjobberi Gillbergille, joka oli WWF:n oma mahtava parodia Goldbergistä. Niinpä Goldust janosi mahdollisuutta Bluedustin unelmien murskaamiseen.

Tykkäsin omalla tavallani tästä Attitude Eraa hienosti heijastelevasta todella oudosta juonikuviosta, ja oli ihan hauskaa, että tämmöisenkin tason ottelu mahtui ppv:n korttiin, mikä ei nykyään olisi mahdollista. Toisaalta kuitenkin itse ottelu oli ensinnäkin tosi lyhyt, eikä siinä muutenkaan mitään erikoista tapahtunut. Goldustin otteet olivat tosiaan suhteellisen vaisuja, ja Meani… Bluedustkin säväytti lähinnä aina yhtä näyttävällä Moonsaultillaan. Vaisu opener.

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Al Snow vs. Bob Holly

Ppv-historian ensimmäinen Hardcore-mestaruusottelu! HC-mestaruus oli siis saanut syntynsä edellisen vuoden lopuilla, ja se oli ehtinyt jo vaihtaa pariin otteeseen omistajaakin, ja nyt vihdoin tuosta vyöstä oteltiin myös ppv:ssä. Tämän ottelun piti alun perin olla HC-mestaruusottelu Al Snow’n ja mestari Road Doggin välillä. Snow’lla ja Doggilla oli ollut erimielisyytensä siitä, kumpi heistä on toista hardcorempi, ja tämän ottelun oli tarkoitus ratkaista epäselvyydet. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Dogg löydettiin backstagelta loukkaantuneena (todellisuudessa ilmeisesti hyllytettiin), ja hän joutui luovuttamaan mestaruusvyönsä. Al Snow hermostui siitä, ettei hän päässytkään ratkaisemaan erimielisyyksiään Doggin kanssa, ja niinpä hän päätti otella nykyisin legendan maineen ansainneen HC-ottelun itsensä kanssa. Ah, kuinka rakastan tätä aikaa. Kuten videon lopussa näkyy, lopulta J.O.B. Squad -toveri Bob Holly tuli pysäyttämään tämän hulluuden, mutta joutuikin sekopäisen Snow’n kanssa käsirysyyn. Koska HC-mestaruus oli jouduttu vakatoimaan, päätettiin ppv:hen buukata ottelu vakantista mestaruudesta näiden kahden kaveruksen välille.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Olen useaan kertaan jo myöntänyt pitäväni paljon HC-stipulaatioista ja -otteluista, ja tämä WWF:n roskapainimestaruus on aina ollut kummallisen lähellä sydäntäni, kun ottaa huomioon, etten tosiaan tiennyt painista mitään ennen kuin mestaruus oli jo firmasta kadonnut. Silti en voi olla fanittamatta monia näistä osittain järjettömistäkin HC-otteluista, joissa nähdään kaipaamaani ryminää ja usein hyvin erikoisia hetkiä. Ovat jotkut HC-mestaruusottelutkin tylsiä, ja 24/7-säännön ajan meno oli mitä oli, mutta silti suuri osa näistä matseista viihdyttää minua. Niin teki tämäkin. Mitään painin riemujuhlaa ei ollut tarjolla, mutta meno oli juuri niin järjetöntä kuin odotinkin, ja kun loppuhuipennuksena on taistelu hyytävässä Mississippi-joessa ja sitä ympäröivän metalliaidan päällä, ei tästä voi olla pitämättä.

* * * 

Singles Match

Big Bossman vs. Mideon

Lisää mielenkiintoisia kuvioita mutta ei läheskään niin mielenkiintoisia painijoita. Tämä ottelu oli osa suurta Ministry of Darkness -kuviota. Kaikki oli saanut alkunsa jo edellisen vuoden lopuilla, kun saatanalliseksi muuttunut Undertaker oli alkanut puhua omasta Ministry of Darknessistaan. Kun hän hävisi Austinille Rock Bottomin Burried Alive Matchissa, ei häntä näkynyt kuukauteen, mutta lopulta tammikuun alussa hän teki paluun entistä synkempänä ja demonisemmalla lookilla. Mukanaan hänellä oli tietenkin Paul Bearer, mutta lisäksi hänen joukkoonsa liittyivät Bradshaw’n ja Faarooqin uusi Acolytes-joukkue ja Dennis Knight, jonka Acolytes oli edellisellä viikolla kaapannut Raw’ssa. Knightistä, joka oli WWF:ssä ehtinyt esiintyä myös Phineas Godwinninä, tuli Undertakerin seremonian ansiosta omissa maailmoissaan olevalta näyttävä Mideon. Royal Rumblessa Ministry kaappasi myös WWF-paluunsa tehneen Mabelin, josta tuli Viscera. Hieman myöhemmin porukkaan liittyi myös Gangrelin johtama Brood. Corporationia tämä erittäin outo porukka alkoi kiinnostaa, kun Undertaker kertoi ”korkeamman voiman”, jolla yritettiin tietenkin luoda mielleyhtymiä saatananpalvontaan, ohjaavan heitä ja vaativan heitä ottamaan haltuunsa koko WWF:n. Vince McMahon ei tästä tietenkään pitänyt ollenkaan ja pisti ensimmäisenä Corporationin turvallisuustiimin päällikön Big Bossmanin pysäyttämään Ministryn etenemisen. Tämä oli siis omalla tavallaan puhdas heel (Corporation) vs. heel (Ministry) -feud.

Tulipas pitkä taustatarina. No, korvataan se lyhyellä arvosteluosuudella. Se on itse asiassa varsin helppoa, sillä ottelu oli kaikin puolin aika vaisu. Ei se nyt mitenkään järkyttävän huono ollut, ja molemmat miehistä kyllä tuntuivat yrittävänkin liikkua ja saada jotain aikaan, mutta eivät he vain keskenään mitään kovin erityistä ottelua oikein pystyneet päälle saamaan. Kyllä tämän katsoa kesti, mutta eipä paljon muuta.

* ½ 

WWF Tag Team Championship

Jeff Jarrett & Owen Hart (c) vs. Mark Henry & D’Lo Brown

Toinen heel vs. heel -ottelu putkeen, mielenkiintoista. Tämä oli sitä aikaa, kun WWF laajensi edellisen vuoden lopulla pystyttämäänsä naisten divisioonaa varsin nopealla tahdilla. Royal Rumblessa oli debytoinut Tori, ja nyt teki debyyttinsä Ivory. Ivoryn debyytti liittyi Mark Henryn ikimuistettavimpaan gimmickiin, eli ”Sexual Chocolateen”. Henry oli viikko toisensa jälkeen epäonnistunut naisasioissaan lisänimestään huolimatta, ja kaikkein pahimmin hän oli mokannut päätymällä intiimiin hetkeen Sammy-nimisen transvestiitin kanssa. Nyt kuitenkin kaikki oli hyvin, kun D’Lo Brown oli hankkinut Henrylle seuralaiseksi Ivoryn. Naisten lisäksi Henry kävi kuumana joukkuemestaruuksiin, ja hän tahtoikin voittaa nuo vyöt Jeff Jarrettin ja Owen Hartin tuoreelta mestarijoukkueelta. Ivory oli luvannut ennen ottelua, että hän riisuu Debralta vaatteet pois, jos tämä yrittää auttaa Jarrettin ja Owenin voittoon ottelusta.

Aluksi en odottanut tältä ottelulta mitään, koska ensinnäkään heel vs. heel -meno lupaa harvoin mitään huipputoimintaa ja toiseksikin Henry kehässä lupaa sitä vielä harvemmin. Huipputoimintaa tämä ei missään tapauksessa ollutkaan, mutta varsin solidia (ah, pakko oli käyttää pitkästä aikaa) joukkuemestaruusäksöniä tämä oli. Owen ja Jeff toimivat joukkueena todella hyvin, ja heidän otteitaan oli tässäkin kiva katsoa. D’Lokin pysyi hommassa mukana ihan kohtuullisesti. Ei tämä missään vaiheessa erityisen hyväksi kehittynyt, mutta ihan hyvä ottelu kivalla lopetuksella.

* * ½ 

WWF Intercontinental Championship
Special Referee: Billy Gunn

Ken Shamrock (c) vs. Val Venis

IC-mestaruuskuviot jatkoivat Ken Shamrockin siskon Ryanin ympärillä pyörimistä. Billy Gunnin lisäksi Shamrockin siskosta oli kiinnostunut arvatenkin Val Venis, joka oli liehitellyt Ryania vuodenvaihteesta lähtien. Hän oli sekaantunut myös Shamrockin ja Gunnin mestaruusotteluun Rumblessa hyökätessään Shamrockin kimppuun tuolloin. Pian Rumblen jälkeen Venikset ja Kenin välit huononivat entisestään, kun Ryan alkoi liikkua aktiivisemmin Veniksen seurassa, ja Venis paljasti, että hänen uusinta viihde-elokuvaansa tähditti Veniksen itsensä lisäksi Ryan Shamrock. Kun tähän vielä lisättiin se, että Venis ja Ryan viihtyivät hyvinkin intiimeissä tunnelmissa Raw’n backstagella, ei liene mikään ihme, että lopulta Ken Shamrockilla napsahti, ja hän kävi Veniksen kimppuun brutaalisti. Shamrock tahtoi antaa opetuksen Venikselle, joka ei selvästikään hänen mielestään ollut kelvollinen ehdokas hänen siskonsa poikaystäväksi. Tietäen Shamrockin taustat kukaan tuomari ei uskaltanut tuomaroida tätä ottelua, joten Shamrockin toinen vihamies Billy Gunn, joka ei tosin ollut erityisen hyvissä väleissä Veniksenkään kanssa, saapui tuomaroimaan ottelua.

Tämä ottelu oli tämänkertaisen ppv:n pahin pettymys. Olin yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka jännittävän ja taidokkaan oloisenkin IC-mestaruusottelun Shamrock ja Gunn olivat Rumblessa saaneet aikaan, joten olin varma, että tästä ottelusta tulee vielä parempi, koska onhan Venis Gunnia lahjakkaampi. Toisin kuitenkin kävi. On oikeastaan hankala sanoa, mikä tässä mätti, koska periaatteessa kaikki olisi voinut olla kohdillaan. Miehet esittivät ihan näyttäviä liikkeitä, eikä muutenkaan päällisin puolin mikään ollut vialla, mutta jotenkin tämän ottelun tunnelma oli yleisesti tosi kankea. Mikään ei oikein tuntunut miltään, minkäänlaista jännitystä ei ollut ilmassa ja ottelu tuntui venyvän aivan liian pitkäksi. Tarinankerronta uupui pahemman kerran. Vieritän kaikesta tästä osasyyn tuomarina toimineelle Billy Gunnille, joka osoitti, että erikoistuomari on silloin hyvä asia, kun valintaan on hyvä syy. Jos hommaan laitetaan muuten vain aktiivipainija, jota ei homma näytä kiinnostavan yhtään, vie se jo yksistään paljon ottelun mielenkiintoa. Kokonaisuutena siis kaikesta haukusta huolimatta ihan ok ottelu, mutta paljon parempaa odotin.

* * 

Tag Team Match

D-Generation X vs. The Corporation

Sota DX:n ja Corporationin välillä oli ollut päällä jo useamman kuukauden ajan, ja se oli kiristynyt kiristymistään, mutta Royal Rumblen jälkeen hommassa oli tapahtunut yksi suuri käänne, joka näkyy ottelun osallistujia katsomalla. ”9th Wonder of the World” Chyna oli järkyttänyt kaikki kääntäessään selkänsä DX:llä, jonka yksi kolmesta perustajajäsenestä hän oli, ja puukottaessaan kumppaniaan Triple H:ta selkään. Puhetta DX:n hajoamisesta oli ollut liikkeellä aina viimesyksyisestä Triple H:n loukkaantumisesta asti, mutta tähän asti Triple H ja kumppanit olivat vakuuttaneet, ettei DX ole hajoamassa mihinkään. Nyt Chyna oli loikannut Corporationiin ja Road Dogg oli loukkaantunut. DX:n tulevaisuus näytti varsin epävarmalta, mutta silti Triple H ja X-Pac eivät epäröineet hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä kostamaan tilanne Chynalle ja Kanelle, joka oli liittynyt Corporationiin vuodenvaihteessa, kun McMahon oli uhannut Kanen joutuvan muuten mielisairaalaan.

Tämäkin ottelu oli ehkä hienoinen pettymys, koska olin toivonut, että parhaimmillaan tämä olisi voinut olla jopa hyvä ottelu. Ihan huomattavan hyvälle tasolle ei tämä ottelu minusta yltänyt, sillä vaikka tässä oli oma toimiva tarinansa taustalla, ei itse ottelu missään vaiheessa ollut kauhean erikoinen. Paikoitellen meininki oli kyllä vauhdikasta ja vähän jännittävääkin, mutta tästäkin koitoksesta puuttui kunnon tarinankerronta. Lisäksi paikoitellen esimerkiksi X-Pacin otteet olivat aika vaisun oloisia. Toisaalta taas Kane vakuutti tässä ottelussa. Kokonaisuutena ihan mukava koitos, mutta ei millään tavalla erityinen.

* * ½

WWF Championship
Last Man Standing Match

Mankind (c) vs. The Rock

Mankindin ja The Rockin brutaali feud WWF-mestaruudesta jatkui edelleen, vaikka päämestaruusottelu ei taaskaan ollut tapahtuman Main Eventinä. Royal Rumblen jälkeen tilanne miesten välillä oli mennyt vielä paljon pahemmaksi. Rock oli voittanut mestaruutensa takaisin Rumblen ’I Quit’ Matchissa, mutta Rumblen jälkeen paljastuikin, ettei Mankind ollut kaikkien päähänsä saamien tuoliniskujenkaan jälkeen sanonut lopettavansa, vaan hän oli vajonnut tajuttomaksi, ja samalla Corporation oli soittanut nauhureista Mankindin promossaan hokemaa ’I Quit’ia Rockin tunkiessa mikrofonin Mankindin naamalle. Niinpä Rockin oli pakko antaa Mankindille uusintaottelu WWF-mestaruudesta, ja tuo ottelu oli WWF-historian ensimmäinen Empty Arena Match, joka käytiin siis täysin tyhjennetyllä areenalla ja jossa kaikki oli sallittua ja vastustajan sai selättää missä vain. Mankind voitti tuossa ottelussa mestaruutensa takaisin, ja nyt oli Rockin rematchin vuoro. En ole varma, oliko tämä nyt ensimmäinen LMS-ottelu ikinä mutta ainakin ensimmäinen LMS-ottelu minun projektissani. Tämän oli tarkoitus päättää miesten välinen vihanpito vihdoin ja viimein.

Muistin etukäteen, että tämä olisi ollut varsin vaisu tapa päättää Mankindin ja Rockin feud ja että tämä olisi kenties ollut jopa miesten heikoin ottelu, mutta tässä kohtaa muistini petti nyt pahasti. Mankind ja Rock vetivät taas todella intenssiivisen ja viihdyttävän brawlin, jossa oli juuri sopivasti mukana HC-meininkiä. Tämä olisi voinut olla jopa hiuksenhienosti miesten feudin paras ottelu (ei kuitenkaan yli neljää tähteä), mutta ottelun lopetus jätti minulle todella vaisun maun suuhun, erityisesti koska kyseessä oli tosiaan feudin päätös ppv:ssä. Siitä huolimatta muuten meno ottelu olissa ehdottomasti viihdyttävää.

* * * ½ 

WrestleMania XV Title Shot
Steel Cage Match

Steve Austin vs. Mr. McMahon

Oi kyllä. Vihdoin ja viimein Steve Austin ja Mr. McMahon kohtasivat toisensa 1 on 1 -ottelussa. Miesten feud oli jatkunut lähes vuoden, ja tässä oli nyt heidän henkilökohtaisen kohtaamisen hetki. Feudin taustoista tuskin on mitään epäselvyyksiä, joten lyhyesti siitä, miten otteluun päädyttiin. McMahon oli shokeeraanut kaikki fanit eliminoimalla Steve Austinin viimeisenä Rumble-ottelusta The Rockin avustuksella, ja näin ollen hän oli vuoden ’99 Rumble-voittaja. Seuraavassa Raw’ssa McMahon julisti, ettei kuitenkaan halua kohdata WWF-mestari Rockia, joka oli tuolloin vielä mestari, ja ilmoitti luopuvansa WM:n mestaruusottelusaan. Tämä oli virhe, sillä Corporationia vastaan kääntynyt WWF Comissioner Shawn Michaels ilmoitti tällöin, että Rumble-voittajan ollessa estynyt ottelemaan päämestaruudesta WM:ssä, ottaa paikan toiseksi jäänyt, eli tässä tapauksessa Steve Austin! Kun Vince järkyttyi tästä ilmoituksesta, sanoi Austin, että hän on valmis pistämään WM-mestaruusottelunsa panokseksi, jos hän saa kohdata Vincen rehellisessä 1 on 1 -ottelussa, johon kukaan muu ei voi sekaantua. Vielä mestaruuttakin enemmän hän haluaa päästä pieksemään Vincen. Vincellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua, sillä hän ei voinut kestää ajatusta Austinista jälleen WWF-mestarina.

Jostain syystä minä en suuremmin tälle ottelulla syttynyt. Toki yleisö oli tässä aika hienosti mukana hurratessaan Austinille, joka latoi WWF-pomoa surutta nassuun. Tunnelma ei kuitenkaan ollut mitenkään räjähdyttävän upea, kuten muuan Hogan vs. Rock -ottelussa, joten ei sillä yksinään tätä ottelua tehty. Lisäksi lasken otteluun kuuluvaksi vähintään 10 minuuttia kestäneen epämääräisen pakoilun ja McMahonin mätkimisen, joka nähtiin, ennen kuin ottelu pääsi virallisesti edes alkamaan. Ottelun paras bumppikin, Vincen tippuminen häkin seinämästä suoraan selostuspöydän läpi, nähtiin jo ennen ottelun alkamista. Painilliselta puoleltahan tämä ei paljoa mitään tarjonnut, mutta Vince bleidasi ihan näyttävästi, ja oli tässä tietenkin siis se oma tunnelmansa. Ei millään tapaa kuitenkaan Austin vs. McMahon -feudin ikimuistoiseksi jäävä koitos, jota ei liene olemassakaan. Lopetus oli aika hassu.

* * 


McMahonille täytyy antaa tiettyä kunniaa jo ihan niistä parista näyttävästä bumpista, jotka hän ME:ssä otti. Ppv:lle ei puolestaan kunniaa tarvitse kauheammin antaa, sillä kokonaisuutena tämä oli aika vaisu suoritus. Rock vs. Mankind pelasti paljon, sillä luulin sen tosiaan olevan huonompi kuin mitä se olikaan. Lisäksi HC-mestaruusottelu oli selvä piristysruiske. Muuten kaikki oli parhaimmillaan ihan hyvää ja huonoimmillaan aikamoisen heikkoa. Muutama ikävä pettymys sattui sekaan. Vahva välippv:n maku tästä jäi suuhun, joten sopii toivoa, että WM XV yllättäisi minut positiivisesti, koska kovin vahva fiilis minulla ei ole siitäkään. Joka tapauksessa kokonaisuutena tämä oli siis Kehno.

Wikipedia: WWF St. Valentine’s Day Massacre

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15,5,2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Royal Rumble 1999

Next post

Arvio: WCW Superbrawl IX

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.