Arvio: WWF SummerSlam 1988

Päivämäärä: 29.8.1988

Sijainti: New York City, New York (Madison Square Garden)

Yleisömäärä: 20 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

---

Ja taas oli uuden ppv:n aika. Vince McMahon oli ollut tyytyväinen siihen, kuinka hyvin Survivor Series oli toiminut viime vuonna, ja niinpä Vince oli päättänyt laajentaa jälleen WWF:n ppv-tarjontaa. Seurauksena oli loppukesään ajoitettu tapahtuma, mikä oli sinänsä hyvä ajankohta, koska silloin oli tähän saakka ollut muuten varsin vähän suuria painitapahtumia (paitsi tietenkin JCP:n The Great American Bash, joka sekin oli kuitenkin kuukautta aiemmin). SummerSlamista muotoutuisi yksi WWF:n isosta neljästä – neljäs olisi tietenkin Royal Rumble, joka saavuttaisi seuraavana vuonna myös aseman ppv:nä.

Samalla kun JCP kärsi tähän aikaan suurista ongelmista (puhumattakaan kahdesta muusta jäljellä olleesta isosta alueellisesta promootiosta WCCW:stä ja AWA:sta), WWF:llä meni koko ajan vahvemmin. Se oli tässä vaiheessa saavuttanut jo ylivoimaisen aseman koko maan ykköspromootiona, eikä JCP:llä ollut kovin paljon keinoja WWF:n aseman järkyttämiseen. Vince tietenkin nautti tilanteesta ja yritti ottaa siitä kaiken ilon irti.

Tässä SummerSlamissa selostajina toimivat Gorilla Monsoon ja Billy Graham. Kyllä vain, Jesse Venturan sijaan Gorillan selostuspariksi oli tähän tapahtumaan nostettu ”Superstar” Graham, joka oli ensin eläköitymisen jälkeen siirtynyt manageriksi ja nyt sitten selostuspuolelle. Venturan korvaaminen Grahamille oli kuitenkin vain väliaikainen temppu – ja hyvä niin. Graham oli nimittäin aivan järkyttävän paska color commentator, joka yritti olla hauska face-kommentaattori mutta onnistui olemaan pelkästään ärsyttävä. Graham ei jatkanutkaan WWF:ssä hommissa enää kovin kauaa tämän ppv:n jälkeen. Backstage-haastattelijoina puolestaan toimivat Gene Okerlund ja 1980-luvun lopulla WWF:n vakiohaastattelijaksi nouseva Sean Mooney.

Tag Team Match

The British Bulldogs vs. The Fabulous Rougeaus

Kyllä vain: Rougeaun veljekset olivat kääntyneet heeleiksi sitten viime näkemän. Mukavina kanadanranskalaisina veljeksinä uransa WWF:ssä aloittaneet Rougeaut olivat tehneet heel-turnin loppukeväästä ja feudanneet sen jälkeen toisen keskikortin joukkueen Killer Beesien kanssa. Samalla Rougeaut olivat myös muuttaneet nimensä ”Fabulous Rougeauseiksi”. Kesän aikana heidän gimmickinsä kehittyi niin, että Rougeaut alkoivat väittää ”rakastavansa” Yhdysvaltoja, ja he pyrkivät todistamaan sen kantamalla mukanaan aina pieniä Yhdysvaltain lippuja. Lisäksi Rougeaut ilmoittivat, että he muuttaisivat pian kokonaan Yhdysvaltoihin, ja niinpä heidän sisääntulokuulutuksissaankin ilmoitettiin, he muuttaisivat pian olinpaikkaansa Kanadasta Amerikkaan. Tämä erikoinen gimmick toimi yllättävän hyvin, ja Rougeauista tuli varsin vihattuja. Nyt he olivat saaneet vastaansa toisen ei-amerikkalaisen – mutta erittäin rakastetun – joukkueen, eli British Bulldogsin. Itse asiassa tämän aikakauden dirt sheetit osaavat kertoa, että Dynamite Kid ja Jacques Rougeau olivat kesän aikana ajautuneet backstagella ihan oikeaan tappeluun, jossa Rougeau oli lyönyt Kidiä halpamaisesti. Monet pelkäsivät, että Dynamite Kid kostaisi Rougeaulle tempun tässä ottelussa jollain rumalla tempulla, mutta sellaista ei koskaan nähty.

Olipa yllättävä aloitus WWF:n ppv:lle. JCP:ssä tällainen ottelu – lopetusta myöten – olisi ollut tässä vaiheessa jopa hieman puuduttavan perinteinen, mutta WWF:ssä tämä oli mukavan virkistävää vaihtelua. Kaksi taidokasta kokenutta joukkuetta toisiaan vastakkain 20-minuuttisessa hyvin rakennellussa ja puhtaaseen painiin keskittyvässä kamppailussa. Ai että, tätä oli tosiaan ilo katsoa. Erityisesti Davey Boy Smith ja Dynamite Kid esiintyivät taas ottelussa edukseen. Ensimmäinen 10 minuuttia ottelusta olikin lähinnä British Bulldogsin hallintaa, jossa Kid ja Smith pääsivät väläyttämään näyttäviä liikkeitä. Sitten päästiin heel-hallinnan osuuteen, joka oli paikoitellen hieman puuduttavampaa, mikä oli yksi siihen, että tämä ei lopulta noussut kuitenkaan huippuottelun tasolle. Muutenkin tästä ottelusta puuttui kaikesta hyvästä ja taidokkaasta painista huolimatta se ”jokin”, joka olisi nostanut tämän sinne neljään tähteen, mutta oli tämä siitä huolimatta hieno kamppailu.

* * * ½

Singles Match

Bad News Brown vs. Ken Patera

WrestleMania IV:ssä ppv-debyyttinsä tehnyt Bad News Brown oli noussut kuluneen vuoden aikana varsin uskottavaksi bad ass -heeliksi WWF:ssä. Erityisen merkittäviä feudeja hän ei ollut kuitenkaan toistaiseksi käynyt, eikä tämänkään ottelun taustalla ollut mitään suurta tarinaa. Brown oli kuitenkin buukattu WWF-konkari Ken Pateraa vastaan, ja entinen olympiaurheilija toki teki kaikkensa pistääkseen kampoihin nousevalla ilkeälle heelille.

Pakko sanoa, että Bad News Brownin finisherissä on jotain hämmentävän lumoavaa. Kun muuten tuollainen varsin kankea ja yksipuolinen iso brawleri täräyttää Running Enzuigirin, on sitä pakko vähän ihailla. Toki Brown ”täräyttää” sen tyylilleen uskollisesti varsin kankealla tavalla, ja muutenkin koko liike näyttää täysin erilaiselta kuin vaikkapa Chris Jerichon tyylipuhdas Running Enzuigiri, mutta jotain hämmästyttävän hienoa tuossa Ghetto Blasteriksi nimetyssä liikkeessä on. No, tuo liike olikin oikeastaan tämän ottelun kohokohta, joka nosti arvosanan yhdestä tähdestä puoleentoista tähteen. Muuten Pateran ja Brownin ottelu oli juuri sellaista peruskamaa kuin tältä kaksikolta vain saattoi kuvitella: nyrkkien heiluttelua, muutamia Body Slameja ja perustappelua. Ei mitenkään järisyttävän kamalaa katsottavaa, mutta kaikin puolin perustylsää meininkiä, jonka virkistävin hetki oli tosiaan lopetus.

* ½

Singles Match

Junkyard Dog vs. Rick Rude

Rick Rude oli kuluneen kesän ajan feudannut erityisesti Jake Robertsin kanssa. Kokeneen Robertsin ja nousussa olevan omahyväisen Ruden välit olivat tulehtuneet pahasti, ja kuvioon oli sekoitettu jopa Robertsin vaimo Cheryl. Lisäksi miehillä oli taustalla jo yksi ppv-kohtaaminenkin WrestleManiasta. Jostain syystä WWF ei kuitenkaan buukannut heitä vastakkain tässä ppv:ssä, vaan sen sijaan Rude kohtasi ottelussa Robertsin (ja kaikkein muidenkin WWF-facejen) hyvän ystävän Junkyard Dogin. WWF:ssä vuosia painineelle JYDille tämä oli siinä mielessä historiallinen hetki, että tämä jäi hänen viimeiseksi ppv-ottelukseen WWF:ssä. JYD oli ollut jo jonkun aikaa lähtökuopissa, ja lokakuussa hänen sopimuksensa WWF:n kanssa vihdoin päättyisi. Tämä ei kuitenkaan jäisi viimeiseksi kerraksi, kun näkisimme JYDin näissä arvioissa.

Tässä ottelussa nähtiin kyllä sitten taas hämmentävin lopetus pitkään aikaan. Sen taustaksi täytyy kertoa, että erikosisista painiasuista tykkäävä Rick Rude oli tällä kertaa hankkinut tähän otteluun housut, jossa oli Junkyard Dogin naama sekä etu- että takapuolella. Ottelun ratkaisuhetkillä Rude sitten täräytti JYDin kanveesiin ja nousi itse yläköydelle. Siellä ollessaan hän yhtäkkiä tempaisi housunsa nilkkoihin, ja hetken aikaa – ainakin minun silmissäni – näytti oikeasti siltä, että alla ei olisikaan ollut mitään. Tämä oli toki sitten vain visuaalinen harha (eikä varmasti todellakaan tarkoituksellinen), koska oikeasti Ruden housujen alla olivat toiset ihonväriset housut, joissa oli Jake Robertsin Cheryl-vaimon naamakuva etu- ja takapuolella. Samalla kun Rude oli tehnyt tämän housutempun ja hypännyt yläköydeltä alas housut puolitangossa (koska miksi ei?), kehään ryntäsi Jake Roberts, joka oli tietenkin raivostunut Ruden housujen kuviosta. Että sellaista. Kyllä WWF:kin tekee tämä kuvioidensa ymmärtämisen välillä vähän turhan vaikeaksi. Harmillisesti ottelu oli myös muuten aikamoista turhuutta ja perustylsää painia, joten surkean lopetuksen takia tämä jää arvosanaltaan lopulta puhtaasti kehnoksi.

*

Tag Team Match

The Bolsheviks vs. The Powers of Pain

Tässä ottelussa Nikolai Volkoffin ja Boris Zhukovin Bolsheviks-joukkue oli täysin toissijainen asia: ainut syy ottelun buukkaamiseen oli tietenkin Powers of Pain -joukkueessa, joka teki tässä ppv-debyyttinsä WWF:n puolella. Kuluneena kesänä JCP:n kaksi monsteriheeliä Warlord ja Barbarian olivat siis saaneet tarpeekseen Jim Crockettin promotiosta ja tarttuneet Vince McMahonin tarjoukseen juuri, ennen kuin heidän oli tarkoitus painia JCP:n The Great American Bashissa. Koska kaksikko oli paininut JCP:ssäkin näyttävästi yhdessä, ei heitä suinkaan haluttu erottaa WWF:ssä, vaan heidän annettiin jatkaa yhteistyötään. Yksi muutos kuitenkin tehtiin. WWF:ssä Powers of Pain debytoikin Legion of Doom -tyyppisenä face-henkisenä rymistelijäkaksikkona, ja yleisö myös otti Warlordin ja Barbarianin joukkueen varsin hyvin vastaan. Tässä SummerSlamissakin kaksikko sai kovat popit. Lisäksi Powers of Pain sai ringsidelleen mystisen kaapuun pukeutuvan huppupäisen The Baron -nimisen managerin, joka oli siis AWA:sta ja JCP:stä tuttu Baron von Raschke, joka oli hiljattain loikannut WWF:ään mutta jonka diili WWF:n kanssa jäi lopulta vain parin kuukauden mittaiseksi.

Täytyy myöntää, että tämä oli jopa kevyesti positiivinen yllätys. Odotin nimittäin etukäteen, että tämä olisi joko puolen minuutin squash tai vaihtoehtoisesti todella puuduttavan tylsää brawlausta. Sen sijaan tämä oli noin viiden minuutin rymistely, joka oli itse asiassa ihan siedettävää katsottavaa. Ei tämä millään mittareilla toki ollut hyvä ottelu, mutta sitä tuskin kukaan tältä kohtaamiselta odottikaan. Mutta kuten jo todettua, tämä olisi voinut olla myös jotain paljon kamalampaa. Nyt ainakin tuntui siltä, että koko kehässä ollut nelikko yritti parhaansa ja sai aikaan ihan siedettävän kokonaisuuden. Warlordin ja Barbarianin voimaliikkeet olivat tyylikkäitä, ja myös lopetus oli hoidettu hyvin. Volkoff ja Zhukov pääsivät tekemään ottelussa varsin vähän, mutta varsinkin Volkoffin kokemus näkyi ottelun järkevässä etenemisessä. Harmi vain, että painillinen anti oli tosiaan silti suurimmaksi osaksi lähinnä olematonta, joten ei tämä siedettävää parempaa arvosanaa saa.

* ½

Seuraavaksi nähtiin väliaika-angle, jota ilmankin olisi pärjätty mainiosti. Kyseessä oli siis Brother Loven ppv-debyytti. Bruce Prichard oli 1980-luvun puolivälissä painibisnekseen saapunut henkilö, joka oli tähän mennessä toiminut muun muassa managerina, tuomarina ja tuottajana. Kesällä 1988 Prichard kehitti itselleen ”Brother Love” -hahmon: kyseessä oli punakkanaamainen, valkoisiin vaatteisiin pukeutunut ”saarnaaja”, joka ei kuitenkaan julistanut Jumalan sanaa vaan ”Rakkauden sanaa”. Ällöttävän mairealla äänellä puhuva Love aloitti kaikki promonsa aina julistamalla, kuinka paljon hän rakasti kaikkia. Ei ole varmaan vaikea arvata, että tämä iljettävän näköinen maireilija oli heel, jota kaikki vihasivat hänen debyytistään lähtien. Brother Love alkoi kuitenkin nopeasti järjestää WWF:n show’issa ”The Brother Love Show” -nimisiä segmenttejä, joissa hän haastatteli eri painijoita. Nyt oli vuorossa Jim Dugganin haastattelu, joka oli lopulta yhtä tyhjän kanssa – ei mitään kiinnostavaa tai tarpeellista.

Oikeastaan tässä anglessa sen tapahtumien sijaan paljon oleellisempaa olikin se, mitä tässä EI tapahtunut. Näihin aikoihin kaikkein valppaimmat paininörtit nimittäin odottivat – tai ainakin toivoivat – että tässä show’ssa ja juuri tässä anglessa olisi nähty Four Horsemanin loikka JCP:stä WWF:ään ja samalla siis aikakauden kuumimman stablen WWF-debyytti. Tätä ei siis koskaan nähty, mutta syitä tapahtuman toivomiseen oli paljon: tosiasia oli nimittäin se, että Arn Andersonin ja Tully Blanchardin sopimukset JCP:n kanssa olivat päättyneet ja että WWF oli todennäköisesti tässä vaiheessa solminut heidän kanssaan jo sopimukset. Samoin Ric Flair oli dirt sheetien mukaan todella pahasti turhautunut JCP:n tilanteeseen (rahalliseen, buukkaukselliseen – you name it), ja hän kävi aktiivisia neuvotteluja Vince McMahonin kanssa. Huhujen mukaan McMahon oli jopa luvannut Flairille paikkaa SummerSlamin ppv:ssä, jos hän siirtyisi WWF:ään. Lopulta Flair ei kuitenkaan suostunut, koska hän halusi pysyä lojaalina JCP:lle. Toinen ongelma Four Horsemanin WWF-loikan tiellä oli se, että Vince McMahon ei ollut millään tavalla kiinnostunut tuomaan rosteriinsa takaisin (ja vieläpä näin näyttävästi) Barry Windhamia, joka oli lähtenyt WWF:stä vuonna 1985 ovet paukkuen. Niinpä tässä ppv:ssä ei nähty Four Horsemanin – eikä yhdenkään sen jäsenen – ppv-debyyttiä. Niin Arn Anderson, Tully Blanchard, Ric Flair kuin Barry Windhamkin saapuisivat kyllä aikanaan WWF:ään. Toisten kohdalla ei tarvitsisi odottaa enää kauaa, toisten kohdalla huomattavasti kauemmin.

WWF Intercontinental Championship

The Ultimate Warrior vs. The Honky Tonk Man (c)

Tähän ppv:hen tultaessa Honky Tonk Man oli pitänyt WWF Intercontinental -mestaruutta (mestaruuden nimestä oli kuluneen kesän aikana tiputettu ”Heavyweight”-sana pois) 15 kuukautta. Se oli monien – erityisesti monien fanien – mielestä paljon enemmän kuin olisi tarvinnut: varsinkin, koska Honkyn ei ollut tarkoitus alun perin edes voittaa vyötä ja koska hänen oli tarkoitus hävitä se jo useamman kerran ennen SummerSlamia. HTM oli kuitenkin pitänyt kiinni vyöstä sopimuskikkailujen avulla, mutta nyt hänellä oli uusi pitkä sopimus WWF:n kanssa.

Alun perin Honky Tonk Manin piti kohdata tässä ppv:ssä Brutus Beefcake WrestleManian uusintaottelussa. Vince päätti kuitenkin muuttaa suunnitelmia viime hetkellä, ja niinpä ennen tätä ppv:tä järjestetyssä tv-show’ssa Beefcake joutui Ron Bassin brutaalin hyökkäyksen kimppuun. Tuossa hyökkäyksessä Bass repi Beefcaken naaman verille, mikä toimi kayfabe-syynä siihen, ettei Beefcake pystynyt osallistumaan ppv:hen ollenkaan. Bassin hyökkäys näytettiin tämän tapahtuman alkupuolella videokoosteena hupaisien ”censored”-raksien peittäessä (varsin huonosti) hyökkäyksen brutaaleimmat hetket. Miksi sitten Beefcake ei saanut uusintamestaruusotteluaan, vaikka niin oli alun perin tarkoitettu? Tähän on pari eri selitystä. Yksi on se, että Vince vain päätti, ettei haluakaan nostaa Beefcakea suunnitelulle paikalle ja että hän halusi jonkun erilaisen henkilön Beefcaken tilalle. Toinen (Beefcaken vuonna 2005 kertoma) selitys on se, että Ultimate Warrior uhkasi lähteä WWF:stä, jos hän ei saisi tätä mestaruusottelua. Olipa syy mikä tahansa, Beefcake oli storyline-syistä poissa pelistä, ja Honky Tonk Man julisti tapahtuman alkupuolella kohtaavansa kenet tahansa tänä iltana mestaruusottelussa. Honkyn järkytys oli suuri, kun tasaisesti yleisönsuosiotaan kasvattanut Warrior sitten rynnisti ringsidelle ja nousi Honkyn haastajaksi.

Olen joskus aikaisemminkin arvosteluissani selittänyt, että arvostelen squasheja ihan omalla asteikollaan. Puoli tähteä on semmoinen perus-ok squash, yksi tähti poikkeuksellisen hyvä squash ja sitten korkeammat arvosanat on varattu ihan poikkeustapauksille. No, ihan mistään poikkeustapauksesta tässä Honky Tonk Manin ja Ultimate Warriorin kohtaamisessa ei ehkä sentään ole kyse, mutta onhan tämä nyt WWF:n ppv-historian yksi kuuluisimmista squasheista. Samalla tässä on sairaalla tavalla jotain hyvin viihdyttävää ja antoisaa – olihan yleisökin hommassa ihan täysillä mukana. Harmi vain, että painillinen anti koko hommassa oli kyllä pyöreä nolla, mutta pakko on silti myöntää, että paljon mielummin minä näiltä kahdelta katsoin tällaisen ottelun kuin vaikkapa 10-minuuttisen brawlailun. Hauska piristysruiske illan tarjonnassa!

*

Tässä välissä WWF käytti ihan törkeän paljon aikaa marraskuussa nähtävän Sugar Ray Leonard vs. Don Lalonde -nyrkkeilyottelun puffaamiseen ja katsomossa olevan Leonardin haastattelemiseen. Minulle ei missään vaiheessa selvinnyt syy tähän, mutta varmasti Vincellä oli tarkka syy tällekin.

Singles Match

Dino Bravo vs. Don Muraco

Don Muraco ja Dino Bravo kohtasivat toisensa jo WrestleManiassa, ja ilmeisesti näillä kahdella lihaskimpulla oli riittänyt erinäistä riitaa koko kuluneen kevään ja kesän ajan, koska nyt he ottivat uudestaan yhteen. Mitään sen mainittavampaa taustatarinaa tällä ottelulla ei ollut: Muraco ja Bravo eivät vain pitäneet toisistaan. Junkyard Dogin tavoin myös toinen WWF-konkari, eli Muraco, oli tässä vaiheessa jo lähtökuopissaan, ja pian SummerSlamin jälkeen Muraco jätti pitkäaikaisen kotipromootionsa. Tämä jäisi siis hänenkin viimeiseksi ppv-ottelukseen WWF:ssä.

Muraco ja Bravo kohtasivat toisensa siis jo WrestleManiassa. Tuolloin olin miedon positiivisesti yllättynyt siitä, ettei vain pari minuuttia aikaa saanut miesten kamppailu ollut totaalista tylsyyttä, vaan aikaan suhteutettuna ihan ok ja varsin energinen kohtaaminen. En silti tuolloisilla kehuillani varsinaisesti tarkoittanut sitä, että haluaisin nähdä Bravon ja Muracon painimassa toisiaan vastaan puoli vuotta myöhemmin myös seuraavassa ppv:ssä. Tässä sitä kuitenkin oltiin, ja tällä kertaa Muraco ja Bravo eivät onnistuneet enää järjestämään suurempaa yllätystä. Kyllä tämäkin oli painiotteluna ihan siedettävä, mutta ei silti millään mittareilla erityisen viihdyttävä tai mitään muutakaan. Molemmat hoitivat oman osuutensa varsin rutiinilla, ja se siitä. Lopetuksesta pitää antaa kuitenkin hieman kehuja, koska se oli hoidettu ihan näppärästi ja se myös tuli varsin pian sen sijaan, että ottelua olisi jääty turhaan pitkittämään. Ei lisää enää tätä kaksikkoa ppv:eissä, kiitos.

* ½

WWF Tag Team Championship

The Hart Foundation vs. Demolition (c)

Kyllä vain – Hart Foundation oli todellakin tehnyt face-turnin kuluneen kesän aikana. Viitteitä tulevasta turnista nähtiin jo WrestleMania IV:ssä, jossa Battle Royalissa kakkoseksi jäänyt Bret Hart turhaantui ja tuhosi toisen heel-painijan Bad News Brownin voittopokaalin. Lopullinen turn tarjoiltiin kuitenkin kesällä, kun Hart ja Neidhart kyllästyivät managerinsa Jimmy Hartin touhuihin, ja niinpä he tekivät turnin pieksemällä managerinsa. Samalla Hart Foundation oli noussut joukkuemestaruuksien ykköshaastajaksi, ja he pääsivät tavoittelemaan mestaruuksia, joita Ax ja Smash olivat pitäneet hallussaan WrestleManiasta lähtien. Kevään ajan Demolition oli vielä feudannut ex-mestarijoukkueen Strike Forcen kanssa, mutta tuo feud oli päättynyt tylysti, kun Rick Martel loukkaantui pahasti Demolitionin jäsenten botchatessa liikkeensä, minkä vuoksi Martel joutui kuukausiksi sivuun. Tässä ottelussa Demolitionin ringsidella oli Mr. Fujin lisäksi myös Hart Foundationin entinen manageri Jimmy Hart. Hartin sopimus Hart Foundationin kanssa oli nimittäin yhä teknisesti voimassa, minkä vuoksi Hartilla oli oikeus tulla ottelun ringsidelle periaatteessa ”Hartien kulmaukseen”. Viime viikot Hart oli käyttänyt toimimalla Demolitionin apuna ja kertomalla heille kaiken Hart Foundationin heikkouksista.

Joukkueottelut olivat ehdottomasti ainakin tähän mennessä illan parista antia. Openerin jälkeen koko show oli ollut – sinänsä ihan viihdyttävää Warriorin ja Bossmanin rykäisyä lukuun ottamatta – aikamoista räpellystä, mutta nyt Hart Foundation ja Demolition palauttivat tason edes hieman kohdilleen. Demolition ei edelleenkään ole mikään varsinaisista mestarilahjakkuuksista koostuva kaksikko, mutta tässä he osoittivat hyvin sen, että taidokkaiden vastustajien kanssa he saavat hyvän ottelun aikaan. Ottelun ehdoton tähti oli toki Bret Hart, joka väläytti näyttävää teknistä osaamistaan ja lisäksi myi Demolitionin likkeet huolellisen hienosti. Kokonaisuutena tämä oli kaikin puolin hyvä joukkueottelu, mutta ei kuitenkaan mitään niin erikoista, että tässä olisi päästy yli kolmen tähden. Hyvää työtä, ja myös lopetus oli ottelun tarinaan ihan sopiva.

* * *

Singles Match

The Big Bossman vs. Koko B. Ware

Kyllä vain, vuosien 1985 ja 1986 Starrcadesta tuttu Midnight Expressin ja Jim Cornetten henkivartija Big Bubba Rogers oli nyt loikannut WWF:ään ja aloittanut parhaiten tunnetun uransa vanginvartijan gimmickillä ja Big Bossman -nimellä. Ennen WWF:ään siirtymistä Bossman, oikealta nimeltään Ray Traylor, oli itse asiassa siirtynyt vuonna 1987 UWF:ään ennen sen lakkauttamista ja voittanut siellä firman päämestaruuden (jonka oli sittemmin jobannut Steve Williamsille). UWF:n lopettamisen jälkeen Traylor ei kuitenkaan enää palannut JCP:hen vaan tarttui Vince McMahonin tarjoukseen ja debytoi WWF:ssä kesällä 1988. Vince kehitti Traylorille uuden nimen ja gimmickin, jotka pohjautuivat siihen, että Traylor oli oikeasti ollut vanginvartija ennen painiuransa aloittamista. Nyt hän sitten teki ppv-debyyttinsä Big Bossman -nimellä ja Slickin manageroimana. Toistaiseksi Bossman oli ollut voittamaton WWF:ssä, ja nyt hän sai vastaansa midcardissa paikkansa vakiinnuttaneen Koko B. Waren. Kuten kuvasta näkyy, Bossman oli näihin aikoihin alkanut kerryttää tasaisesti lisää elopainoa, eikä mahan kasvaminen suinkaan pysähtyisi vielä tähän.

Tämä Bossmanin ja Koko B. Waren kohtaaminen oli oikein ilahduttava yllätys. Ei tämä siis silti ole kuin ”ihan ok” -tasoinen perusottelu, mutta se on hyvä suoritus siihen nähden, kun etukäteen odotin tältä joko todella tylsää vääntämistä tai nopeaa squashia. Bossman ei koskaan ollut mikään varsinainen painikeisari, ja varsinkaan tässä uransa alkuvaiheissa häneltä ei voinut odottaa kovin paljoa. Koko B. Ware ei taas ole jostain syystä sytyttänyt minua koskaan: mielestäni Waren ottelut ovat olleet aina aika tylsiä. Niinpä pelkäsin, että Kokolla ei ole kummoisia mahdollisuuksia kantaa Bossmania mitenkään mainittavaan otteluun – jos Waren edes annettaisiin ottelussa mitään tehdä. Niinpä oli kiva huomata, että Ware sai oikeasti hallita ottelua jonkun verran, ja tuon hallinan aikana hänen cruiserweight-tyyliset high flying -otteensa olivat oikeasti näyttäviä. Vielä ilahduttavampaa oli se, että Bossmaninkaan hallinta ei ollut mitenkään erityisen tylsää vaan itse asiassa ihan ok -tasoista power-brawlausta. Toki tästä ottelusta puuttui kaikki erityisempi tarina, oikeasti säväyttävät hetket ja muut erikoisuudet, joten ei tämä nouse edes ihan hyvä -asteikolle, mutta ei kai sitä kukaan tällaiselta väliottelulta odottanutkaan. Kaksi tähteä on silti minun kirjoissani tälle parivaljakolle yllättävän paljon.

* *

Singles Match

Hercules vs. Jake Roberts

Kuten aikaisemmin arvosteluissa jo kerroin, Jake Robertsilla ja Rick Rudella oli menossa raju ja henkilökohtainen feud. Jostain syystä he eivät kuitenkaan kohdanneet toisiaan SummerSlamissa, vaan Rude otteli aikaisemmin illalla Junkyard Dogia vastaan ja nyt oli Robertsin vuoro kohdata Hercules tyylipuhtaassa filler-ottelussa. Epäselväksi jääneeen syyn vuoksi Herculeksen manageri Bobby Heenan ei ollut hänen ringsidellään tässä ottelussa.

Illan toiseksi viimeinen ottelu tarjosi myös ihan kohtuullisen yllätyksen, koska en ollut etukäteen ollenkaan varma siitä, mitä Hercules ja Roberts saisivat aikaan. Hercules on ollut tässä 1980-luvun WWF:ssä aikamoinen turhake, jonka ottelut ovat parhaimmillaan olleet ”ihan kivoja” ja huonoimmillaan todella turhia. Yhdessäkään mielenkiintoisessa juonikuviossa Hercules ei ole ollut mukana. Nytkin hän toimi ikään kuin Robertsin kakkosvastustajana, mutta onneksi Roberts ja Hercules ottivat tilanteesta kaiken ilon irti. Roberts nimittäin pääsi tässä ottelussa taas osoittamaan kyvykkyytensä painijana: ensinnäkin ”The Snake” loi ottelulle järkevän tarinan, ja homma eteni alusta loppuun loogisesti. Lisäksi Roberts tarjoili ottelussa tyylikkäitä liikkeitä ja myi myös Herculeksen varsin kankeat hallintaosuudet oikein hyvin. Onneksi Herculeksen hallintaa ei ollut ottelussa mitenkään liikaa, joten ottelu pysyi kaikin puolin ihan kiinnostavana. Myös lopetus oli oikeastaan yllättävän hyvä. Vaikka painillinen anti ei tässäkään matsissa noussut mitenkään tajunnanräjäyttäväksi, oli tämä silti kokonaisuutena mukava koitos.

* * ½

Tag Team Match
Special Referee: Jesse Ventura

The Mega Bucks vs. The Mega Powers

Ja sitten oli illan päivänselvän Main Eventin aika: Mega Powers vastaan Mega Bucks! Kuten WrestleManian arvostelussa kerroin, Hulk Hogan lähti pian WM:n jälkeen kuukausiksi pois ruudusta kuvaamaan No Holds Barred -leffaa, minkä ansiosta tuore WWF World Heavyweight -mestari Randy Savage nousi WWF:n uudeksi ykkösfaceksi, ja yleisö otti hänet erittäin hyvin vastaan tuossa roolissa. Kevään ja kesän aikana Savage keskittyi feudaamaan Ted DiBiasen ja André The Giantin kanssa. Lopulta eräässä Superstars-tv-show’n jaksossa DiBiase, André, Virgil ja Heenan onnistuivat juonikkaalla hyökkäyksellä telomaan Savagen pahasti ja piinaamaan Savagen valettia Miss Elizabethia. Seuraavalla viikolla selostaja Craig DeGeorge ilmoitti, että Savage oli haastanut Andrén ja DiBiasen joukkueotteluun SummerSlamissa. Heelit suostuivat Savagen haasteeseen, vaikkeivat tienneet tämän joukkueparia. Ottelun erikoistuomariksi ilmoitettiin Jesse Ventura, mikä sai heeleiltä riemukkaan nauravan vastaanoton – he tuntuivat olevan varmoja siitä, että saisivat Venturan auttamaan heitä ottelussa. Heelien hymy hyytyi vasta, kun Savage ilmoitti joukkueparinsa olevan (kukapas muu kuin) comebackinsa tekevä Hulk Hogan. Seuraavien viikojen aikana DiBiase yritti saada ostettua Venturan puolelleen työntämällä satasia tämän povitaskuun. Ventura piti rahat, mutta julisti, että olisi ottelussa silti täysin puolueeton tuomari.

No nyt! Tässä oltiin oikein esimerkillisen 1980-luvun ison Main Event -joukkueottelun äärellä. Kaikki, minkä vain sopi odottaa olevan kunnossa, oli kunnossa: tunnelma, painijoiden meininki, ottelun rakenne ja tarina sekä vieläpä yllättävä lopetus. Toki karu tosiasia on se, että André oli jatkuvasti huonommassa kunnossa ja että hänen kehävuoroillaan ei painillisesti mitään järkevää saatu aikaan. Karu tosiasia on myös se, että Hulk Hogan ei ole ikinä ollut mikään tekniikkapainin mestari. Näiden tosiasioiden vuoksi tämä ottelu ei millään nouse MOTYC-tasoiseksi huippukoitokseksi, mutta se on aika pieni haitta, koska muuten ottelu oli todellakin niin kova kuin tältä vain saattoi toivoa. DiBiase ja Savage tekivät koko ottelun ajan loistavaa työtä, yleisö oli hurmioituneesti mukana ja ottelu kulki ilahduttavalla tavalla alusta loppuun. Lisäksi Miss Elizabeth osallistui yhteen tämän aikakauden tyylikkäimmin toteutettuun erikoisempaan lopetukseen. Spoilaamatta ei voi sanoa muuta kuin, että vau! Olipa myös samalla uudenlainen käänne Elizabethin tähän asti hyvin siveelliseen rooliin. Plussaa myös siitä, että ottelu ei ollut liian pitkä, koska esimerkiksi 20-minuuttisena vääntönä tämä olisi voinut käydä tylsäksi. Nyt tämä oli hieno ottelu ja samalla peräti illan paras koitos, joka jätti muuten varsin heikosta ppv:stä lopulta varsin ok:n fiiliksen.

* * * ½

Kokonaisarvio SummerSlamista: Opener oli hyvä ja Main Event kaikin puolin niin hyvä kuin sopi toivoa. Lisäksi IC-mestaruusottelu oli poikkeuksellisuudessaan mukava piristysruiske, mutta muuten koko tapahtuma oli ikävä kyllä parhaimmillaan keskinkertaista meininkiä ja enimmillään heikkoa painia. Jep, ikävä kyllä jää Kehnon puolelle.

Wikipedia: SummerSlam 1988

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 2.2.2017.