Arvio: WWF SummerSlam 1996

Sijainti: Cleveland, Ohio (Gund Arena)

Päivämäärä: 18.8.1996

Yleisömäärä: 17 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Kesän suurin juhla oli valmiina alkamaan: oli vuosi 1996, ja WWF oli taipunut WCW:lle jo pahasti taistelussa. nWo-kuvio kiinnosti ihmisiä, ja vaikka Shawn Michaels otteli kuukaudesta toiseen upeita otteluita, World Championship Wrestling kiinnosti ihmisiä enemmän. Tunnelma selostajamme Vince McMahonin mielessä ei siis ehkä ollut paras mahdollinen, vaikkakin tapahtuma oli myyty loppuun. No, asiat tulisivat vielä aikanaan muuttumaan. Vincen kanssa selostamossa häärivät Mr. Perfect ja vanha kunnon Jim Ross.

Singles Match

Savio Vega vs. Owen Hart

WWF oli jo tässä vaiheessa tarjonnut useita hienoja openereita: Razor Ramon vs. 1–2–3 Kid, Camp Cornette vs. Johnson & Roberts & Yokozuna, Hunter Hearst Helmsley vs. Marc Mero, Marc Mero vs. Steve Austin – ja tässä oli taas yksi ottelu lisää tuohon listaan. Owen Hart oli oikein taidokas painija. Tämän lisäksi myös Savio Vega pystyi oikean vastustajan kanssa oikein hyvään menoon, ja tässä jos missä hänelle tarjottiin erinomainen vastustaja. Tuloksena oli kaikin puolin oikein vauhdikas aloitus, jonka perusteella tapahtumalta uskalsi odottaa paljon. Niin Owen kuin Vega saivat paikkansa näyttää taitojaan, ja kyllä he nuo paikkansa käyttivät. Hyvänä lisänä oli vielä se, että Owenin (jolla tähän aikaan storylinen takia oli kädessään kipsi) kipsiä käytettiin hyödyksi onnistuneesti mm. lopetuksessa. Ei siis mitään heikkoa sanottavaa tästä ottelusta, mutta ei tämä nyt mikään ikimuistoinen kohtaaminen kuitenkaan ollut, koska ei tämä millään tavalla ennennäkemätöntä painia ollut. Piristävä ja hyvä alku PPV:lle joka tapauksessa. Ottelun jälkeen Justin Bradshaw’n (eli nykyisen JBL:n) ja Savio Vegan feudia jatkettiin.

Arvosana: * * * ½

WWF Tag Team Championship
4-Way Elimination Match

The New Rockers vs. The Bodydonnas vs. The Godwinns vs. The Smoking Gunns (c)

WWF:n joukkuedivisioona ei tosiaan ollut tähän aikaan mitenkään kehuttava, mutta silti odotin tältä ottelulta kohtuullista menoa. Monen joukkueen ottelut eivät yleensä ihan hirveän tylsiä ole, ja tässä oli vieläpä mukana PPV-debyyttinsä tehnyt New Rockers -joukkue! Kaikkihan varmasti tietävät Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn lennokkaan The Rockers -joukkueen. New Rockersilla olisi ollut mahdollisuudet ihan samaan, mutta sen sijaan tästä kaksikosta tehtiinkin yleinen vitsi heel-joukkueena, joka fanitti 1960-luvun televisio-ohjelmia. Tässä typerässä joukkueessa Marty Jannettyn parina toimi Leif Cassidy, joka hieman paremmin saatetaan tuntea Al Snow -nimellä. Ainut pettymys ottelussa ei kuitenkaan ollut New Rockersin gimmick: koko ottelu oli aika epäonnistunut. Ensinnäkin Bodydonnasista vain Zip oli painikunnossa (Skipin pitäessä niskatukea), ja miehet eliminoitiin nopeasti ottelusta (ja samalla WWF:stä – tämä oli heidän viimeinen PPV-esiintyminen). Godwinnsit ja Smoking Gunns olivat ottelun kehnoimmat joukkueet ja tietenkin sitten eniten esillä. Kaikin puolin ottelu oli todella vaisu, aivan liian pitkä ja vuoden huonoin joukkuemestaruusottelu. Ei nyt mikään hirveä, mutta täysin mitäänsanomaton.

Arvosana: * ½

Singles Match

The British Bulldog vs. Sycho Sid

Joo-o, face- Sycho Sid oli siis tehnyt paluunsa pikkaisen ennen In Your House: International Incidentiä ja otteli tuossa PPV:ssä Shawn Michaelsin (jonka kanssa miehellä on pitkä historia) ja Ahmed Johnsonin kanssa Camp Cornettea vastaan. Camp Cornetteen kuului siis myös British Bulldog, ja ilmeisesti IYH:n ottelun jälkeen Bulldogin ja Sidin välit kiristyivät. Seurauksena oli SummerSlamissa Davey Boy Smithin ja Sid Justicen kohtaaminen. Tässä ottelussa, kuten Owen Hartinkaan ottelussa, ei Jim Cornette ollut suojattinsa nurkkauksessa, koska hän oli valmentamassa Vaderia illan main eventiä varten. British Bulldog oli hyvä painija, joka osasi brawlauksen lisäksi teknistä painia ja tarinankerrontaa, mutta Sidin tapaisten vastusten kanssa hän ei kyllä mitään erikoisia taitoja päässyt näyttämään. Ottelu oli tavallista brawlausta, ei niin huono kuin olisi ehkä voinut luulla, mutta ei toisaalta yhtään mitään erikoista.

Arvosana: * *

Singles Match

Goldust vs. Marc Mero

Ja otteluiden taso nousee openerin jälkeisen tiputuksen jälkeen varmasti mutta tuskallisen hitaasti. Tämän ottelun tarinana oli ilmeisesti se, että Goldustille ei riittänyt enää Marlena, vaan ”Bizzare One” oli alkanut havitella myös Marc Meron Sablen perään. Mitä tahansa voi tapahtua, kun Goldust on mukana. Itse ottelu oli ihan hyvä, muttei taaskaan erityisen loistokas. Marc Mero on kuitenkin oikeasti varsin viihdyttävä painija, ja varsinkin WWF:ään hän sopi hyvin, koska tähän aikaan varsin harvinainen Meron lennokas tyyli toi juuri sopivaa lisäväriä otteluihin. Koskaan aikaisemmin en ole Merosta mitään kunnon kuvaa saanut, mutta tätä 1996-vuoden maratonia katsellessani on mielipiteeni Merosta selkeästi muuttunut. En miestä mitenkään kummemmin kyllä markita, mutta hänen otteluita katsoo mielellään. Goldust taas on aina yhtä hieno tapaus, eikä kehässä tosiaan mikään täysi susi. Ottelu oli siis ihan hyvä, mutta ei mitään sen erikoisempaa. Ei erikoista tarinankerrontaa tai muutakaan havaittavissa eivätkä pelkät Meron loikatkaan loputtomiin ottelua kanna. Ihan mukava välipala, mutta ei sen enempää. Meron Shooting Star Press kyllä on näyttävä.

Arvosana: * * ½

Tässä välissä WWF-debyyttinsä tehnyt, WCW:stä WWF:ään siirtynyt Ron Simmons eli Faarooq Ashad (”Damn!”) saapui promoamaan. Tämä oli siis aikaa ennen Nation of Dominationia, ja tässä vaiheessa Faarooqilla oli vielä tämä hurmaava gladiaattori-hahmo, josta (jostain ”kumman” syystä) aika nopeasti kuitenkin luovuttiin. Faarooq ei ollut kehässä yksin, vaan hänellään oli seurana aina yhtä ihanainen Sunny. Ja Todd Pettengill, joka haastatteli kaksikkoa. Faarooq oli siis aloittanut uransa WWF:ssä varsin vahvasti hyökäten Intercontinental-mestari Ahmed Johnsonin kimppuun pistäen tämän sairaslomalle (kayfabessa, oikeasti Johnson loukkaantui pian edellisen IYH:n jälkeen), ja niinpä IC-mestaruus oli nyt ilman omistajaa. Sunnyn ja Faarooqin mielestä Ashad olisi ainut oikea vaihtoehto mestariksi, mutta sen sijaan mestaruuden ympärillä tultaisiin järjestämään turnaus. Tosi mälsää – ainakin jos Ashadilta ja Sunnylta kysytään. Ihan kiva promo, ja Faarooqiakin oli hauska nähdä, mutta ei mitään sen erikoisempaa. Johnson–Faarooq-feudi oli enemmän vasta vuotta 1997.

Singles Match

Jerry Lawler vs. Jake Roberts

Tämä ottelu oli sitten tämänkertainen syy siihen, ettei Jerry Lawleria nähty selostuspöydän takana. Lawlerin sijaan tämän ottelun aikana selostuspöydän takana nähtiin Mark Henry, joka oli siis vähän ennen tätä tapahtumaa ollut olympialaisissa mukana ja tehnyt sitten sopimuksen WWF:n kanssa. Henryn PPV-debyytti siis tapahtui kommentaattorina, voi luoja. Vince hypetti vieressään istuvaa Henryä siihen tahtiin, ettei jäänyt epäilystäkään, että McMahon tahtoi vakuuttaa ainakin itselleen tehneensä hienon päätöksen kirjoittamalla kymmenvuotisen sopimuksen tämän lihakasan kanssa.

Itse ottelu minua kiinnosti ihan sen takia, että tämän ottelun tarina oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Kaikki oli lähtenyt liikkeelle jo pian King of the Ringin jälkeen, kun Lawler alkoi pilkata Robertsia tämän oikean elämän aloholiongelmasta. Roberts ei pilkkaa suinkaan niellyt, vaan tästä seurasi rajuja yhteenottoja, joista Lawler yleensä luikerteli jotenkin pois. Lopulta Lawlerin alkoholismi-pilkka meni niin pahaksi (hän mm. pakotti voittamansa Aldo Montoyan juomaan viskiä), että Roberts tahtoi tämän ottelun, ja niin tämä ottelu sitten syntyi. Storyline oli siis hyvä, mutta ottelu kaikkea muuta. Ennen ottelua nähtiin aika pitkä Lawlerin promo, joka oli tavallaan hyvä (Lawler toi mukanaan Robertsin ”ystävät” Jack Danielsin ja Jim Beanin), mutta jäi vähän turhan paljon junnaamaan paikallaan ja sisälsi turhan paljon Mark Henry -pilkkaa. Sitten Roberts saapui paikalle, ottelu alkoi ja parin minuutin päästä myös loppui. Ottelussa itsessään ei kyllä tapahtunut mitään erikoista, ja lähinnä yhden tähden annan hyvälle tarinalle ja sille, että Lawler hoiti kyllä taas pelkurin roolinsa hienosti. Ottelun jälkeen Lawler yritti pistää Robertsin juomaan viinasta, mutta ystävämme Mark Henry puuttui siihen. Tästä enemmän seuraavan In Your Housen arvostelussa.

Arvosana: *

Boiler Room Brawl

Mankind vs. The Undertaker

Ja sitten ensimmäiseen kahdesta illan suuresta ottelusta. Undertaker ja Mankind olivat feudanneet jo siitä asti, kun Mankind oli tehnyt WWF-debyyttinsä, eli pian WrestleManian jälkeen. Tämän jälkeen oltiin nähty sitten monia rajuja hyökkäyksiä toisten kimppuun, muutamia yliluonnollisia hetkiä ja ”mielileikkejä” (mind games) sekä yksi kohtaaminen: King of the Ringin ottelu, jonka Mankind voitti, kun Takerin manageri Paul Bearer auttoi vahingossa Mankindin voittoon. Nyt näiden kahden feudi oli mennyt niin rajuksi, että heille oli määrätty otteluksi SummerSlamiin Boiler Room Brawl, joka alkaisi areenan pannuhuoneesta ja päättyisi kehään, jossa voittaja olisi se, joka saisi ensin käsiinsä kehässä olevalta Paul Bearerilta tämän kantaman uurnan. Diskauksia ei tietenkään tunneta.

Itse ottelu vaikutti alussa sekavalta ryminältä jossain varastohuoneessa, mutta mitä pidemmälle ottelu eteni, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttui ja siinä nähtiin oikeasti muutamia todella rajuja kohtia, kuten Mankindin kaatuminen korkeilta tikkailta maahan siellä pannuhuoneessa. Foley oli taas elementissään ottaessaan karua bumppia, ja Taker veti roolinsa hyvin. Varsin jännittävä ottelu, jonka paras osuus oli siis tuo pannuhuoneessa käyty tappelu (joka parani, mitä pidemmälle se eteni), mutta myös senjälkeiset vaiheet olivat oikein mielenkiintoista katsottavaa. Lopetus oli niin ikään hyvin hoidettu ja antoi loistavan syyn jatkaa feudia. Shokeeraavakin lopetus olisi varmaan ollut, jos sitä ei olisi etukäteen tiennyt. Jälleen minua paljon viihdyttänyt ottelu: ehkä vähän yliarvioitu, mutta ei se mitään. Mankind–Undertaker-pari ansaitsee yliarvioinnin. Vuoden feudi WWF:ssä.

Arvosana: * * * ½

WWF Championship

Vader vs. Shawn Michaels (c)

Ja sitten illan main event, jossa sitten nähtiin se ottelu, joka oli tähän aikaan ehkä eniten odotettu kohtaaminen, jota WWF ei vielä ollut käyttänyt PPV:issään. Varsinkin Bret Hartin ollessa poissa lomansa takia oli WWF:n main event -kalusto tässä vaiheessa äärimmäisen kapea, ja silti WWF onnistui lähes PPV:stä toiseen tarjoamaan hienoja pääotteluja. Tästä kyllä pitää kiittää todella paljon Shawn Michaelsia, jota ilman WWF olisi ollut auttamattomasti lirissä; Shawn Michaels oli loistava painija ja hienossa terässä vuonna 1996. Vader puolestaan oli vuonna 1996 yksi parhaista isoista miehistä koko bisneksessä, ja kuuluu suuriin suosikkeihini. Kyseessä oli yhden vuoden isoimman tapahtuman isoin ottelu, klassinen iso paha vastaan pieni hyvä -tarina, jonka nämä kaksi osaa kertoa erinomaisesti. Kaikki ennakkoasetelmat olivat kunnossa, ja kunnossa oli myös itse ottelu. Ottelun suuren luonteen takia nähtiin vieläpä vähän kovempaa menoa ja harvinaisempia liikkeitä kuin tavallisesti, ja ottelu eteni todella järkevästi (ottelu meinasi päättyäkin kaksi kertaa, mutta sitä jatkettiin silti). Kaikin puolin erittäin viihdyttävä main event. Ehkä tavallaan tuo kahteen otteeseen tapahtuneet paussit söivät vähän ottelun jatkuvuutta, eikä tämä muutenkaan ihan neljän ja puolen tähden tasolle yltänyt, mutta lähellä sitä. Hieno tapa päättää PPV.

Arvosana: * * * *

Tästä tapahtumasta kannattaa katsoa opener ja sen jälkeen hypätä suoraan viimeisen tunnin alkuun. Siinä missaa pari hienoa hetkeä, kuten Mark Henryn PPV-debyytin ja Faarooq Ashadin gladiaattori-hahmon, mutta muuten tuo openerin ja kahden viimeisen ottelun välinen aika on aika turhaa diibailua. Tuon diibailun seassa onkin sitten hieno opener, mukava ja tuon ajan standardeilla aika raa’aksi laskettava ottelu sekä todella kova main event. Nämä asiat pelastivat tämän PPV:n ja tekivät tästä Ok:n. Sen verran huonoa kuitenkin oli, ettei ihan hirveän korkealle kokonaisuudessa ylletä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.8.2009.