1997ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF SummerSlam 1997

Sijainti: East Rutherford, New Jersey (Continental Airlines Arena)

Päivämäärä: 3.8.1997

Yleisömäärä: 20 213

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Huikean Canadian Stampeden jälkeen oli seuraavaksi WWF:llä vuorossa ”kesän kuumin painijuhla”, SummerSlam! Olin vähintään yhtä innostunut kuin selostajamme Vince McMahon, Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler, koska kapeasta rosterista huolimatta uskoin WWF:n kykyyn tuottaa kolme tuntia mielenkiintoista painiviihdettä. Tapahtuman aloitusvideokin lupasi hyvää.

Steel Cage Match

Mankind vs. Hunter Hearst Helmsley

ss1

Samoin teki myös PPV:n avausmatsi. Nuori Triple H vastaan loistavassa iässä ollut Mick Foley – takana parin kuukauden intensiivinen ja raju feudi ja ottelumuotona häkkimatsi! Edellisen kerran häkkiottelu oli nähty Yhdysvaltain maksutelevisiossa helmikuussa 1996 (Bret Hart vs. Diesel WWF:n In Your House 6: Rage in the Cagessa sekä Randy Savage vs. Ric Flair ja Hulk Hogan vs. The Giant WCW:n SuperBrawl VI:ssä), joten ottelumuotokin oli huomattavasti merkittävämpi kuin tänä päivänä. Hunterin ja Mankindin feudi oli siis alkanut siitä, kun Helmsley voitti King of the Ring -turnauksen finaalissa henkivartijansa Chynan avustuksella Mankindin, ja miesten revanssi Canadian Stampede -tapahtumassa päättyi ratkaisemattomaksi, kun miehet tappelivat kehän ulkopuolella niin pitkään, että tuomari laski heidät molemmat ulos. Iskujen vaihto ei jäänyt tuossa tapahtumassa kuitenkaan siihen, vaan muiden otteluiden väleissä saimme nähdä, kuinka Mankind ja Helmsley pieksivät toisiaan edelleen ympäri areenaa. Lisäväriä kuvioon toi myös se, että kaikki tiesivät jo Mankindin olevan oikeasti Mick Foley alias Cactus Jack… ja olipa mies kehitellyt myös jo rakastettavan Dude Love -persoonansa tässä vaiheessa. Joka tapauksessa nyt Helmsley tahtoi tuhota nuo kaikki persoonat, mutta tässä ottelumuodossa Chyna ei voisi tarjota Hunterille apua.

Todella iso avausmatsi siis, mutta toisaalta parempaa paikkaa ei tälle olisi ollut: tämä oli juuri se oikea ottelu herättämään yleisöä tapahtumaan mukaan ja odottamaan kiinnostuneena jatkoa. Tämäkään ottelu ei silti yltänyt miesten klassisten matsien (puhun siis tietenkin niistä 2000-luvun alun kohtaamisista) tasolle, vaikka nyt alkoi olla jo pohjalla yksi kyseisen vuoden parhampiin WWF-feudeihin lukeutuneista kuvioista. Vieläkin meno oli paikoitellen vähän kankeaa, ja osittain ottelu oli buukattu puhtaasti typerästi. Siltikin sekä Helmsley että Mankind (ja myös Chyna) antoivat taas kaikkensa, häkkiä käytettiin aikamoisen hyvin ja nähtiinhän tässä vähintään se yksi todella raju spotti. Kokonaisuudessaan oikein viihdyttävä kohtaaminen ja mainio avaus show’lle. Jatkaa tämän kaksikon tasaista viihdyttävien otteluiden sarjaa.

Arvosana: * * * ½

Ennen seuraavaa ottelua kameramiehet kuvasivat yleisössä istunutta legendaarista Tiger Jeeth Signhiä ja hänen kanssaan tapahtumaa seurannutta Tiger Ali Singhiä, jonka ura WWF:ssä oli kuitenkin vasta edessä päin.

Singles Match

Brian Pillman vs. Goldust

ss2

Brian Pillman ei vaikeahkolla WWF-urallaan monessa PPV:ssä esiintynyt, mutta tässä SummerSlamissa hän vielä ehti esiintyä. Kahden kuukauden päästä tästä Pillman olisikin sitten traagisesti jo menehtynyt. Pillmania kyllä fanitan kovasti, mutta kyllähän miehen meno oli tässä vaiheessa aika harmillista. Tämä ottelu oli jatkoa Canadian Stampedesta, jossa Goldust oli kuulunut Stone Coldin joukkueeseen ja Pillman Hart Foundationiin. Ilmeisesti tähän miesten feudiin oli myös sekoitettu Marlena (ja Pillmanin kiinnostus Marlenaan), koska ottelun panoksena oli, että hävitessään Pillman joutuisi seuraavassa Raw’ssa pukeutumaan mekkoon.

Olihan tämä ottelu vähän laimea, mutta silti tuommoinen ihan ok tv-ottelun tasoa oleva kamppailu. Ei tämmöisiä kovin montaa siis soisi olevan PPV:ssä. Kehän laidalle oli raahattu jo mallinukke, jonka päällä oli mekko, johon Pillman joutuisi hävitessään pukeutumaan seuraavassa Raw’ssa. Tätä nukkea hyödynnettiin ihan kivasti ottelun aikana. Paljon muuta sanottavaa ei ole. Goldustista ei ole ottelua kantamaan, eikä edes Pillmanista enää siihen tässä ollut. Lopputuloksena aika yhdentekevä mutta ihan menettelevä kamppailu. Kiitosta on annettava siitä, että miesten hahmot tekivät ottelusta kiinnostavan.

Arvosana: * *

Tag Team Match

The Godwinns vs. The Legion of Doom

Ou jeah, The Godwinns maksutelevisiossa vielä vuoden 1997 SummerSlamissa! Sanoinko jotain siitä kapeasta rosterista? Tosin oli tälle esiintymiselle ihan syynsäkin: tällä ottelulla oli paljon selkeämpi (ja parempi) juonikuvio kuin vaikka äskeisellä ottelulla. Godwinnsit olivat siis kuuluneet ikuisuuden ajan WWF:n tag-divariin, ja joskus keväällä 1997 he ottelivat satunnaisessa ottelussa Legion of Doomia vastaan, kun LOD:n Doomsday Device onnistui toivottua paremmin ja aiheutti (ihan oikean) pahan vamman Henry O. Godwinnin niskalle. Niinpä Henry tarvitsi taukoa, ja kun noin kuukausi sitten Godwinnsit palasivat taas yhdessä kehiin, he eivät enää olleet iloisia maalaisveikkoja vaan kohtalostaan – niskavamma mukamas pilasi heidän nousunsa huipulle – katkeroituneita punaniskoja. He jopa hylkäsivät managerinsa Hillbilly Jimin! Ensimmäisenä uudistuneiden Godwinnsien kiikareissa olivat tietenkin Henryn loukkaantumisen aiheuttaneet yleisönsuosikit Animal ja Hawk, jotka taas mielellään tekisivät uudestaan selvää Godwinnsista.

Tämä ottelu oli oikeastaan jopa vähän parempi kuin odotin! Godwinnsit olivat tässä vaiheessa jo niin väsyttävää paskaa (ei, hahmonkehitys ei pelasta surkeaa joukkuetta), ja LOD nyt ei taas tunnetusti ollut niitä parhaita joukkueita kantamaan keitään huippuotteluihin varsinkaan tässä vaiheessa uraansa. Yleisö oli kuitenkin tässä ottelussa hyvin mukana, ottelulle oli rakennettu järkevä runko ja matsin lopetuskin oli jämäkkä. Niinpä kyllä tästä ihan menettelevä tv-tason ottelu saatiin, mutta ei näillä taidoilla kuitenkaan sen kummempaa. Vähitellen kaivattaisiin taas niitä PPV-tason otteluita.

Arvosana: * *

WWF European Championship

Ken Shamrock vs. The British Bulldog (c)

Tässä kai sitä yritystä sitten vähän siihen suuntaan oli. WWF:ään oli siis tuotu vuoden 1997 alkupuolella uusi mestaruus, WWF European Championship. Mestaruudesta järjestettin turnaus, jonka finaali käytiin (jos nyt yhtään muistan oikein) tittelin nimen mukaisesti Euroopassa, tarkemmin sanottuna Brittein saarilla. Helmikuussa nähdyssä finaalissa Bulldog voitti Hart Familyn jäsenen (ja tuolloisen joukkueparinsa) Owen Hartin, ja nyt ensimmäistä kertaa tuota mestaruutta puolustettiin PPV-tasolla. Tämänkin ottelun taustat juontuvat Canadian Stampeden pääotteluun, jossa molemmat miehet ottelivat ja jonka jatkona nähtiin tämän kaksikon riitelyä enemmänkin. Shamrock ei arvostanut pätkääkään Bulldogia, ja niinpä hän tahtoi voittaa European-vyön itselleen. Lisäpanoksena oli, että Bulldog joutuisi hävitessään syömään purkillisen koiranruokaa.

Kyllä tämä ottelu olikin astetta parempi kuin kaksi edellistä, mutta ei nyt kuitenkaan mitenkään huomioitavan erityinen ottelu. Toisaalta eipä tämä aikaakaan saanut kuin vähän reippaat seitsemän minuuttia. Siinä ajassa Bulldog ja Shamrock (joista Bulldogin parhaat vuodet olivat jo takana ja Shamrock vielä aika vihreä, mutta silti molemmat pystyivät mukaviin otteisiin kehässä) saivat aikaan ihan kiinnostavan kamppailun, joka nyt oli painilliselta tasoltaan ihan kiva. Lopetus oli tavallaan laimeahko, mutta toisaalta ihan ovelakin tarjoten mahdollisuuden jatkoon ja jättäen molemmat näyttämään omalla tavallaan vahvoilta (vaikka toinen ei omin avuin kehästä poistunutkaan). Ihan hyvä ottelu, mutta ei sen enempää.

Arvosana: * * ½

8-Man Tag Team Match

Los Boricuas (Savio Vega, Jesús Castillo, Miguel Pérez Jr., Jose Estrada Jr.) vs. Disciples of the Apocalypse (Crush, Chainz, 8-Ball, Skull)

Oi kyllä, tämä ottelu on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka WWF alkoi vähitellen lähestyä sen uutta kulta-aikaa: attitude eraa. Tässä ottelussa oli siis kyse surullisenkuuluisasta jengisodasta, johon kuuluivat Los Boricuasin ja Disciples of the Apocalypsen lisäksi vielä Nation of Domination. Kesäkuussa Nationin johtaja Faarooq lupasi Raw’ssa muuttaa jenginsä ”mustemmaksi ja pahemmaksi” ja potkaisi näin Nationista pois lakimies Clarence Masonin, latinolaisen Savio Vegan ja valkoihoisen Crushin. Jäljelle jäi Faarooqin lisäksi vain D’Lo Brown, mutta tilalle tulivat Kama Mustafa ja yleisön vihamieheksi muuttunut Ahmed Johnson. Samalla Vega perusti oman latino-jenginsä Los Boricuasin ja Crush puolestaan oman prätkäjenginsä Disciples of Apocalypsen. Tästä syntyi tilanne, jossa kaikki nämä kolme jengiä oli mielestään WWF:n paras yhteisö, ja välienselvittelyt olivat rajuja ja ennen kaikkea aikamoista sähellystä. SummerSlamiin buukattiin ottelu näiden kahden uuden jengin välille.

Ottelusta nyt ei kauheasti sanottavaa ole. Disciples of Apocalypse (Tuomiopäivän opetuslapset) koostui sadoista kiloista paskaa, ja Los Boricuasin (Puertoricolaisten) oikea paikka olisi kyllä ollut jossain ihan muualla kuin tässä ottelussa. Ei varmaan ole kovin suuri yllätys, että ottelun merkittävintä osaa näyttelikin oikeastaan Nation of Domination, joka saapui kehän laidalle häiritsemään ottelun kulkua. Jotain epämääräisesti painia muistuttavaa nähtiin aina välillä; siitä kiitos (ja yksi puolikas) Los Boricuasin yritykselle. Ottelun arvosanan toinen puolikas tulee Ahmed Johnsonin äärimmäisen pahasta tyylistä! Matsihan kestikin lähemmäs kymmenen minuuttia, huh huh. Yrittäisivät edes rakentaa näistä kunnon otteluita sitten.

Arvosana: *

WWF Intercontinental Championship

Stone Cold Steve Austin vs. Owen Hart (c)

ss5

SummerSlamin keskikortti oli kyllä tänäkin vuonna (kuten myös vuonna 1996) aikamoista huttua hyvän avausmatsin jälkeen – mutta pääotteluihin tultaessa nousi taso sitten taas aivan toisenlaiseksi. Steve Austin oli siis feudannut Hart-perheen kanssa jo luoja ties kuinka kauan, ja nyt SummerSlamissa hän kohtasi vihamiehensä Bretin sijaan Bretin pikkuveljen, Owenin. Tähän pääsyy oli se, että Canadian Stampeden pääottelu oli päättynyt siihen, että sekalaisten vaiheiden jälkeen Owen oli selättänyt Austinin kiskoen tätä kielletysti housuista. Niinpä Intercontinental-mestari Owen oli mielestään selkeästi Austinia parempi ja antoi kaikkien todella kuulla sen seuraavissa Raw-jaksoissa. Tätä ei kovanaamainen Austin sulattanut, ja niinpä hän päätti, että Owen ansaitsee elämänsä löylytyksen SummerSlamissa. Ottelussa oli todella kovat panokset: Intercontinental-mestaruuden lisäksi Austinin kunnia. Austin oli nimittäin luvannut, että jos hän ei pysty Owenia päihittämään, hän pussaa Hartin persettä ottelun jälkeen!

Niin, tämähän on siis se surullisenkuuluisa ottelu, jossa Austinin niska murtui tuhoisan piledriverin jälkeen. Ottelun lopussa painijoiden välinen kommunikaatio katkesi dramaattisesti, kun Owen lähti tekemään Austinille Tombstone Piledriveriä, mutta Austin lähti vastaanottamaan iskua olettaen Owenin tekevän normaalin piledriverin. Lopputulos on todella karu. Tämä tietenkin sitten muutti tähän asti hienosti edenneen ottelun buukkauksen täysin pysäyttäen homman seinään. Muutenhan Austin ja Owen ehtivät painia kyllä melkein vartin ajan äärimmäisen viihdyttävän ottelun, jossa oli hyvin psykologiaa mukana, vaikka itseä hieman häiritsi se, että Owen vaihtoi vähän väliä ruumiinosaa, johon keskitti kaiken hyökkäyksensä. Joka tapauksessa todella vauhdikasta, viihdyttävää ja vaikuttavaa painia, jonka lopputuloksena olisi voinut olla vieläkin parempi (peräti ikimuistettava) ottelu ilman tuota onnettomuutta. Nyt voi lähinnä ihmetellä, miten Austin pystyi niska murtuneena ylipäätänsä poistumaan paikalta noinkin vaikuttavasti.

Arvosana: * * * ½

WWF Championship
Special Referee: Shawn Michaels

Bret Hart vs. The Undertaker (c)

ss4

Bret Hart oli saanut lopullisesti tarpeekseen WWF:n jenkkifaneista, jotka olivat hylänneet vuosikausia suosikkinaan toimineen Hartin alkaen inhota tämän ainaista ruikutusta, kun taas In Your House 16: Canadian Stampedessa ja sen jälkeen hänet otettiin Kanadassa edelleen vastaan kuin mestari. Niinpä Bret Hart tajusi, että mestariksi hän WWF:ssä haluaa – ja päämestariksi nimenomaan. Näin hän haastoi Undertakerin mestaruusotteluun SummerSlamiin luvaten samalla, ettei painisi ikinä enää USA:n mantereella, jos hän ei poistuisi SummerSlamista WWF:n mestaruus vyötäisillään. Kuvioita kuitenkin saapui mutkistamaan se, että Bret Hartin murheena olivat jenkkifanien, Undertakerin (ja Steve Austinin) lisäksi myös ”Heartbreak Kid” Shawn Michaels, jonka asennetta Bret Hart tuntui inhoavan niin paljon kuin mahdollista. Leikkimielinen HBK taas otti tuosta tilanteesta kaiken irti aiheuttaen Hartille Raw-jaksoissa ongelmia pienillä kujeillaan. Lopulta WWF:n lautakunta päätti, että paras tapa pakottaa miehet toimimaan sovussa on pistää Michaels SummerSlamin pääottelun tuomariksi – ottelun, jossa on panoksena lähestulkoon Bret Hartin ura. Ennen ottelua Michaels jatkuvasti vakuutti tuomitsevansa ottelun ”right down in the middle”, mutta tätä ei Bret suostunut uskomaan ennen kuin näkisi.

Ottelun monet jännitteet eivät siis niinkään olleet Bret Hartin ja The Undertakerin välisiä, mutta kyllä silti Bret ja Undertaker saivat vajaassa puolessa tunnissa rakennettua välilleen rauhallisen mutta äärimmäisen rajun kamppailun keskinäisestä paremmuudesta ja ennen kaikkea WWF:n päämestaruudesta. Jotkut ovat kehuneet tätä ottelua erittän paljon, mutta ei tämä minusta nyt ihan klassikko ole, vaikka todella hyvä kamppailu onkin. Jotenkin ehkä juuri tuo tietty yhteisen juonikuvion puuttuminen Hartin ja Undertakerin välillä näkyi ottelussa, ja toisinaan ottelun tempo tuntui olevan turhan rauhallinen ihan vain sen takia, että tämmöistä ottelua pitäisi rakentaa hitaasti. Siltikin tätä katsoessa sai nauttia todella hyvästä, psykologisesta painista, jossa lisäksi tuomari näytteli erittäin mielenkiintoista roolia. Myös yleisö eli hienosti mukana. Ottelun lopetus oli sitten erittäin nerokkaasti buukattu, koska se toi mukanaan seuraavien kuukausien legendaariset kohtaamiset, kuten historian ensimmäisen Hell in a Cell -ottelun. Ei niistä kuitenkaan vielä sen enempää. Tämä oli heikkouksistaan huolimatta todella hyvä ottelu, jota katsoessa sai jännittää viimeiseen hetkeen asti.

Arvosana: * * * *

WWF:n SummerSlamilta sopi odottaa paljon, mutta paljon se kyllä tarjosi vain avaus- ja pääottelunsa osalta. Sen sijaan tällä hetkellä WWF:n keskikortti tuntui harmittavan heikolta (toisaalta ainakin Vaderia ja Rocky Maiviaa ei jostain syystä tapahtumassa nähty), ja sen tarjonta tässäkin PPV:ssä oli aika kehnoa. Tämä ei siksi Ok:ta paremmaksi tapahtumaksi nouse, mutta kuitenkin tapahtuma, jonka pääottelu saa arvosanakseen neljä tähteä ja tarjoaa kaksi muuta kolmen ja puolen tähden ottelua, on ehdottomasti varsin hyvä tapahtuma.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.8.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Bash at the Beach 1997

Next post

Arvio: NXT TakeOver: Brooklyn

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.