1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF SummerSlam 1999

Päivämäärä: 22.8.2011

Sijainti: Minneapolis, Minnesota (Target Center)

Yleisömäärä: 17 370

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kesän kuumin ppv nähtiin parisen viikkoa ihan nykyajassakin, ja nyt on aika katsastaa samainen tapahtuma vuodelta ’99. SummerSlam oli saavuttanut jo vakaan asemansa WWF:n vuoden huippuhetkien joukossa, ja edeltävinä vuosina SS olikin ollut aika kovatasoinen tapahtuma. Samaa toivoin tämän vuoden ’Slamilta, koska vuosi ’99 ei muuten ollut ollut kovin mairitteleva WWF:lle. Selostajinamme JR & King.

WWF Intercontinental & European Championship

D’Lo Brown (c) (c) vs. Jeff Jarrett

Ei, Debran laittaminen D’Lo Brownin manageriksi ei ole kirjoitusvirhe, vaikka tuossa Jarrettin kuvassakin Debra näkyy vielä hänen taustallaan. Jarrettilla ja Debralla oli ollut jo jonkin aikaa keskinäisiä ongelmia, jotka johtuivat mm. siitä, että Jarrett ei tykännyt Debran yleisöltä saamasta huomiosta. Niinpä ennen ottelun alkua Jarrett lähettikin Debran takaisin backstagelle, ja tämä päätti lyöttäytyä saman tien yhteen D’Lo Brownin kanssa ja saapua hänen kulmaukseensa. D’Lolla meni muutenkin varsin mukavasti, sillä hän oli voittanut ensin European-mestaruuden Fully Loadedissa ja pian tuon jälkeen myös IC-mestaruuden Jarrettilta. Nyt hän joutui puolustamaan molempia vöitä entistä IC-mestaria vastaan.

Tämä ottelu oli minulle jonkinasteinen pettymys, koska oletin, että Brown ja Jarrett olisivat voineet yhdessä vetää varsin kivankin avausottelun SummerSlamille. Sen sijaan tämä jäi aikalailla ihan kivan tv-ottelun tasolle. Painillisesti meno oli siis ok:ta mutta ei missään kohtaa erityisen säväyttävää. Kun tähän vielä lisää sen, että ensinnäkin ottelu olisi voinut kestää pidempään ja toiseksikin olisi ansainnut paremman lopetuksen, niin vähän vaisu maku tästä jäi. Yleensä nämä WWF:n midcard-ottelut ovat kuitenkin olleet aika hyviä.

* *

WWF Tag Team Title Shot
Tag Team Turmoil Match

Edge & Christian vs. New Brood vs. Mideon & Viscera vs. Droz & Prince Albert vs. Acolytes vs. Holly Cousins

Tämänkin osallistujalistan olisi ehkä voinut laittaa Battle Royal -tyyppisesti, mutta menköön näin. Suurin tarina tämän ottelun taustalla oli tietenkin Edgen ja Christianin sekä New Broodin välille kehkeytynyt feud. Gangrel oli siis hylännyt ensin Edgen ja pian tämän jälkeen myös Christianin, sillä hän ei pitänyt näitä enää Broodiin sopivina painijoina. Samalla Hardy Boyzit olivat hankkiutuneet eroon manageristaan Michael Hayesista, jonka takia he olivat hävinneet joukkuevyönsä, ja he liittoutuivatkin yhteen Gangrelin kanssa ja muodostivat yhdessä uuden ja ilkeän Broodin. Nämä kaksi joukkuetta juuri aloittivatkin tämän Turmoil-ottelun, jossa uusi joukkue saapui aina, kun edellinen oli eliminoitu. Viimeisenä jäljelle jäänyt saisi mestaruusottelun seuraavassa Raw’ssa. Ppv-debyyttinsä tässä ottelussa tekivät Drozin henkilökohtainen tatuointi- ja lävistysartisti Prince Albert ja Hardcore Hollyn serkku Crash.

Ehdottomasti parasta tässä ottelussa oli alku. Vieläkään eivät E&C ja Hardyt päässeet ottelemaan mitään klassikkovetoa, mutta tämä oli jo hyvää ja vauhdikasta ***-tasoista painia. Tuonkin jälkeen homma pysyi ihan kivan tasokkaana, vaikka vastaan ryömi selvästi hitaampia joukkueita, mutta vauhti pysyi silti kiitettävästi yllä ottelussa. Vasta loppupuolella homma muuttui sitten aika hitaaksi, ja lopetus oli aika vaisu, mutta kokonaisuudessaan tästä jäi silti ihan kiva maku suuhun. Vähän jotain erilaista näissä kuvioissa, minkä takia olenkin Turmoil-otteluista tykännyt aina.

* * ½ 

Vuoden ’99 aikana ei paljoa ollut nähty sellaisia angleja ppv:issä, että ne pitäisi erikseen mainita. Nyt kuitenkin oli pitkästä aikaa sellaisen vuoro, sillä ennen seuraavaa ottelua nähtiin eräs hyvin merkittävä hetki. Aluksi se ei vaikuttanut kovinkaan merkittävältä, vaan Road Doggin perinteiseltä promolta, mutta tilanne muuttui täysin, kun muuan Chris Jericho keskeytti D-O-Double G:n promon. Pari viikkoa aikaisemmin WWF-debyyttinsä tehnyt ”Y2J” Chris Jericho teki ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä, veti hienon promon ja jätti mieleen vain yhden kysymyksen: Miten WCW oli voinut päästää tämän miehen käsistään?

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Big Bossman (c) vs. Al Snow

Bossman oli voittanut HC-mestaruuden Snow’lta, mutta WWF:n suosituin sekopää ei ollut jättänyt suinkaan hommaa siihen, vaan hän päätti yrittää ottaa omansa takaisin. Tässä vaiheessa Snow oli myös hylännyt apurinsa Headin ja tuonut kuvioihin pikkukoira Pepperin, jota Bossman oli yrittänyt päästä parhaansa mukaan vahingoittamaan aiheuttaakseen Snow’lle lisää henkistä tuskaa. Ja tämä vain paranisi tästä vielä…

Itse ottelu oli minusta parempi kuin Fully Loadedin kohtaaminen. Ensinnäkin oma hauskuutensa oli siinä, että Road Dogg toimi ottelussa liikkuvana kommentaattorina, joka siis seurasi Bossmanin ja Snow’n tappelua ympäri areenaa ja kaupungin katuja, vaikka ei Doggilla mitään hirveään tärkeää sanottavaa ollutkaan. Muutenkin tässä nähtiin pari oikeasti näyttävää bumppia, joita ei Bossmanin ja Snow’n ensimmäisessä ottelussa nähty. Loppupuolen baaritappelukin oli aika hauska ja lopetus ihan jees. Ei silti mitään parhaimmistoa HC-otteluissa, koska ei näillä vain niin hyvin kemiat kohtaa, mutta kiva välipala silti.

* * ½

WWF Women’s Championship

Ivory (c) vs. Tori

Kovin kummoisesti ei ollut vuoden ’98 lopussa tapahtunut naisten divisioonan herättäminen onnistunut toistaiseksi, sillä Sablen lähdettyä firmasta, oli WWF menettänyt suosituimman ja arvokkaimman naispainijansa, vaikkei tämän taidot koskaan huippuluokkaa olleetkaan. Sablen tueksi oli toki alettu hankkia Ivoryn, Torin ja Lunan kaltaisia ok:ita naispainijoita, mutta yksinään he eivät suuremmin kiinnostaneet, kuten ei koko uuden naisdivisioonan aloittaja Jacquelinekaan, joka oli nyt vajonnut kokonaan pois kuvioista. Silti vyötä ei ollut suinkaan poistettu käytöstä, ja sen imagoa oli itse asiassa alettu nostaa sen jälkeen, kun oikeasti ihan kohtuullisilla painitaidoilla varustettu Ivory voitti mestaruuden Debralta, joka ei ollut koskaan paininut yhtään oikeaa ottelua. Mestaruusvoiton jälkeen Ivory oli hallinnut naisten divisioonaa, ja pari viikkoa ennen SummerSlamia hän oli ilman suurempaa syytä hyökännyt Torin kimppuun ja kirjoittanut kenkälankilla tämän vartaloon mielipiteensä (”Slut” & ”Skank”) Torista. Tori tietenkin tahtoi kostaa tämän Ivorylle ja vieädä samalla tämän mestaruusvyön.

Harmillisen vähän on tästä ottelusta sanottavaa. Ensisijaisesti se johtuu siitä, että ottelu kesti hädin tuskin 4 minuuttia mutta toissijaisesti myös siitä, ettei niitä neljääkään minuuttia kauhean hyvin hyödynnetty. Alku oli vaisua, mutta keskivaiheilla homma muuttui hetkeksi jo kiinnostavaksi, kun molemmat väläyttivät pari näyttävää liikettä. Harmi vain, että loppu oli kömpelö ja botchattu, mikä taas vähentää arvosanaa. Ei ole ihme, ettei naisten divisioona tässä pre-Trish & Lita -Erassa ollut kovin suurta huutoa.

* ½ 

Lion’s Den Match

Steve Blackman vs. Ken Shamrock

Blackmanin ja Shamrockin feud ei ollut siis päättynyt Fully Loadedin Iron Circle -otteluun, jossa Shamrock kuristi Blackmanin tajuttomaksi. FL:nkin jälkeen Blackman oli jatkanut Shamrockin vainoamista, sillä hän edelleen tahtoi todistaa kaikille olevansa näistä kahdesta vaarallisesta miehestä se maailman vaarallisin. Shamrockilla ei ollut mitään Blackmanin kanssa tappelemista vastaan, joten jatkoa seurasi. SummerSlamin ottelustipulaation oli saanut päättää Blackman, joka tahtoi kohdata Shamrockin samassa ottelussa, jossa Shamrock oli voittanut Owen Hartin edellisen vuoden SummerSlamissa. Tällä kertaa Lion’s Den -häkki oli kuitenkin täytetty erinäisillä aseilla.

Tämä ottelu jäi Shamrockin viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä ja viimeiseksi showpainiotteluksi useampaan vuoteen, sillä pian tämän feudin jälkeen Shamrock palasi MMA-kehiin. Sinänsä tämä oli harmi, sillä juuri tämän viimeisen feudin aikana kiinnostukseni Shamrockiin oli taas kasvanut, vaikka hän oli välillä ehtinyt käydä jo todella tylsäksi. Tämäkin ottelu oli ihan mukavaa ja sopivan stiffin näköistä mättöä, jossa nähtiin joitakin ihan tyylikkäitä liikkeitä ja jossa Blackmankin näytti poikkeuksellisen hyvältä. Silti mikään erityisen hieno ottelu tämäkään ei ollut, ja suurin ongelma oli taas buukkauksessa, sillä kukaan ei oikein tuntunut tietävän, miten tämä ottelu voitetaan, ja niinpä ottelun lopetus tuli ihan yllättäen ja aika tylsähkösti. Pääosaa lopetuksessa näytteli kendokeppi, joka tunnetusti on ”PG-ajan epävirallinen symboli” 😉

* * ½

Greenwich Street Fight Match

Test vs. Shane McMahon

Tämä oli Testin ensimmäinen kunnon singles-feud WWF:ssä ja samalla ensimmäinen WWF:n monista yrityksistä nostaa miestä ME-peluriksi. Harmi, ettei suuri yleisö koskaan syttynyt Testille koskaan (yrityksen puutetta siitä ei voi syyttää), sillä itse olen aina markittanut Testiä. Kevyet mullat miehelle. Tämä feud oli siis alkanut Union-aikoina, kun Unionin jäsen Test oli alkanut tapailla Mr. McMahonin tytärtä Stephanieta. Kaikki oli mennyt ihan hyvin, kunnes Vincen heel-turnin ja sittemmin WWF:stä katoamisen jälkeen Shane päätti estää sisarensa ja Testin seurustelun. Shane (joka oli pari kuukautta aiemmin yhdessä isänsä kanssa suunnitellut Stephanien kidnappauksen) oli erittäin huolissaan sisarensa seurustelutilanteesta, sillä rahvaanomainen Test ei ollut hänestä ollenkaan sopivaa seuraa ylemmän luokan McMahonille. Niinpä Shane päätti haastaa entisen henkivartijansa Testin otteluun, jonka hävitessään Test joutuisi luopumaan Stephaniesta mutta voittaessaan saisi pitää tämän itsellään ilman Shanen valituksia. Lopulta ottelusta päätettiin tehdä vielä Greenwich Street Fight.

Street Fight -stipulaation lisääminen oli WWF:n parhaita päätöksiä, sillä nyt Shane O’Mac pääsi esittämään erinomaisia bumpinottokykyjään. Jonkun verran hän oli päässyt väläyttelemään niitä jo King of the Ringin Ladder Matchissa, mutta nyt kyseessä oli 1 vs. 1 -ottelu, jossa Shanen bumpit näyttelivät suurta roolia. Ottelussa nähtiin mm. ensimmäistä kertaa Shanen huima Top Rope Elbow Drop kehästä ulos suoraan selostuspöydän läpi. Muutenkin homma oli varsin viihdyttävää hc-brawlailua. Sekä Test että Shane ylittivät ainakin omat odotukseni selvästi. Ottelun kulkua häiritsi ainoastaan harmillinen ylibuukkaus, johon kuuluivat Mean Street Possen sekaantumiset, joita oli muutama liikaa. Muutenkaan ei tämä nyt painiannilta mitään klassikkomenoa ollut, mutta kaikin puolin hyvä hc-brawlaus ja ehdottomasti parempi kuin olisi osannut odottaa.

* * * 

WWF Tag Team Championship

X-Pac & Kane (c) vs. Big Show & The Undertaker

Jos WCW:n puolella moitin Kevin Nashin turneja, on nyt pakko hieman myös huomauttaa Big Show’n turn-tahdista. Mies oli ehtinyt hädin tuskin olla WWF:ssä puoli vuotta, ja tämä oli jo hänen toinen turninsa. Show oli kääntynyt ensin maaliskuussa faceksi, mutta tuo face-kausi oli saanut päätöksensä edellisessä ppv:ssä, kun Big Show päihitti Kanen sen jälkeen, kun tuomarina toiminut Hardcore Holly oli häntä halpamaisesti auttanut. Tuo feud ei kuitenkaan päättynyt siihen, sillä Kane ei tykännyt Show’n voittotavasta, ja he jatkoivatkin tappeluaan Fully Loadedissa, kunnes Kanen veli Undertaker saapui paikalle ja hyökkäsi tämän kimppuun. Näin kaksi Kanen kanssa ongelmissa olevaa jättiä, UT & Big Show, olivat yhdistäneet voimansa. Kane ei kuitenkaan jäänyt yksin, sillä hänen pitkäaikainen ystävänsä X-Pac saapui jo Fully Loadedissa auttamaan Kanea. FL:n jälkeen X-Pac ja Kane voittivat joukkuemestaruudet jo toista kertaa urallaan, ja Kane alkoi viikkojen aikana osoittaa ennennäkemätöntä luottamusta X-Paciin. X-Pac puolestaan alkoi opettaa Kanea puhumaan, ja Kane lausuikin ensimmäiset lauseensa ppv:tä edeltävinä viikkoja luvatessaan pieksevänsä sekä oman veljensä että pitkään häntä piinanneen Big Show’n.

Tämä oli myös Undertakerin viimeinen ppv-tason ottelu hyvään toviin, sillä pian SummerSlamin jälkeen UT pääsi vihdoin lomalle, jollaista hän ei ollut pitänyt hetkeäkään sitten vuoden 1994. Tähän aikaan ’Taker ei siis tosiaan ollut mikään jatkuvia comebackeja tekevä erakko – ja seuraava UT:n comeback tulisikin olemaan aivan ainutlaatuinen. Ei siitä kuitenkaan vielä sen enempää. Vaikka ’Taker oli vuosien ’98 ja ’99 vaihteessa ollut jo todella väsyneen oloinen kehässä, oli hän viime kuukausina piristänyt taas otteitaan selvästi. Tässäkin ’Taker hoiti osuutensa hyvin, mutta niin tekivät kaikki muutkin osanottajat. Kokonaisuutena tämä tuntui oikeasti ison profiilin joukkuemestaruusottelulta, mihin vaikutti taatusti sekin, että yleisö oli hienosti mukana. Ei mikään klassikko tämäkään, mutta hyvää brawlailua yhdistettynä X-Pacin parilla näyttävällä lennolla.

* * * 

Kiss My Ass Match

Mr. Ass vs. The Rock

Tämä feud Rockin kanssa oli Mr. Assin ME-pushin huippuhetki. Pian tämän jälkeen WWF nimittäin vihdoin tajusi, että kaikesta yrityksestä, kuten KOTR-voitosta ja ties mistä, huolimatta Mr. Assissa ei ollut sitä jotain, mikä saisi yleisön kiinnostumaan hänestä vakavasti otettavana ME-nimenä. Niinpä onkin aika hupaisaa, että YouTubessa jotkut oikeasti kehtaavat itkeä, että WWE ei antanut Billy Gunnille koskaan kunnollista tilaisuutta ME-meininkeihin. Eihän WWF mitään muuta vuonna ’99 näyttänyt tekevänkään kuin tarjoilevan Billylle ME-pushia kultalautasella? No, tämä feud oli luonteeltaan varsin yksinkertainen. Mr. Ass tahtoi osoittaa kaikille, että todellisuudessa hän on paljon parempi painija ja hurmaavampi persoona kuin ikivanha ja tylsä The Rock. Tietenkin otteluun piti lisätä Attitude Eran tyylisesti jotain ”shokeeraavaa”, ja niinpä Mr. Ass tahtoi otteluun stipulaation, että häviäjä joutuisi pussaamaan voittajan… p***että. Vielä ennen ottelua Mr. Ass muutti homma niin, että Rockin hävitessä hän ei pussaisikaan Assin kultaista peppua vaan hänen mukanaan tuoman isokokoisen leidin takamusta. Hurmaavaa.

Itse ottelu oli minun mielestäni ihan hyvä. Siitä ei tosin kauheammin voi kiittää Mr. Assia, vaikkei Billy Gunn ainakaan tässä vaiheessa uraansa ollut mikään toivoton tapaus kehään, vaan kyllä hänet ihan kivoihin otteluihin pystyttiin kantamaan. Rock ei toki ollut mikään malliesimerkki painitaidoillaan toista kantavasta ottelusta, mutta Rock oli vain niin jumalattoman suosittu, että hän yksinään toi otteluun semmoista sähköisyyttä, että kamppailu muuttui ihan kiinnostavaksi katsottavaksi. Painillisesti homma oli ihan perusmättöä. Ei mitään ärsyttävää muttei mitään kauhean erityistäkään. Hieno tunnelma, Rockin näyttely ja tieto Assin ME-uran lopusta toivat kuitenkin tälle puolikkaan lisää tuohon perusottelun arvosanaan. Ja oli se lopetus ihan hassu.

* * ½

WWF Championship
Special Referee: Jesse Ventura

Steve Austin (c) vs. Mankind vs. Triple H

Steve Austin oli säilyttänyt FL:ssä mestaruusvyönsä ja pakottanut samalla Mr. McMahonin vetäytymään pois WWF:n on screen -johtamisesta. Samaisena iltana Triple H oli voittanut paikan SummerSlamin mestaruusottelussa, jonka tuomaroisi WWF:n legendaarinen painija ja color commentator sekä tuon aikainen kuvernööri Jesse ”The Body” Ventura. Onkin siis aikamoinen saavutus, että WWF sai näin yksinkertaisista lähtöasetelmista muodostettua niin hitonmoisen sopan, mutta toisaalta tämä on Vince Russon aikainen Attitude Era. Kaikki alkoi siitä, kun Raw’ssa Austinin, UT:n ja Triple H:n piti otella Triple Threat Matchissa. Ykköshaastaja Triple H päätti kuitenkin muuttaa tilannetta telomalla Austinin liikuntakyvyttömäksi backstagella. Tästä raivostunut Comissioner Michaels määräsi, että HHH:n bodyguard Chyna ottaa Austinin paikan ottelussa ja että Triple H:n hallussa pitämä ykköshaastajuus olisi ottelun panoksena. Hieman myöhemmin Raw sai shokkilopetuksen, kun Triple H:n päätteeksi Austin linkkasi kehään, pamautti terästuolilla HHH:ta päähän ja kiskoi Chynan selättämään Triple H:n. Tuomarina toiminut Michaels laski kolmeen, ja näin Chynasta oli tehty ykköshaastaja. Homma ei kuitenkaan suinkaan päättynyt tähän, vaan seuraavalla viikolla HHH, joka väitti luoneensa Chynan, vaati tältä ottelua ykköshaastajuudesta. Chyna suostui ja voitti tuon ottelun – tosin ainoastaan sen takia, että parin kuukauden tauolta, jonka Triple H oli aiheuttanut, palannut Mankind saapui auttamaan Chynan voittoon ottelusta. Heti perään Mankind vaati itse päästä ottelemaan Chynaa vastaan ykköshaastajuudesta ja voitti ottelun.

Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan Chyna vs. Mankind päätteeksi Triple H saapui kehään ja alkoi piestä Mankindiä. Lopulta paikalle saapuivat sekä Comissioner Michaels että omistaja Shane McMahon, jotka päättivät buukata lopullisen ykköshaastajuusottelun Mankindin ja Triple H:n välille (mikä oli jostain syytä Chynalle aivan okei), ja he molemmat buukkasivat itsensä ottelun tuomariksi. Niinpä tuo HHH:n ja Mankind ottelu päättyikin lopulta tuplaselätykseen, kun HHH:n ja Mankindin hartiat olivat matossa yhtä aikaa, ja Shane julisti voittajaksi Hunterin ja Michaels Mankindin. Niinpä vaihtoehdoksi ei jäänyt muuta kuin buukata SummerSlamiin Triple Threat Austinin, HHH:n ja Mankindin välille. Gottalove Attitude Era.

Otteluun johtaneet kuviot olivat kaikessa sekavuudessaan jo huvittavia ja juuri niitä piirteitä, joiden kritisoimisen tavallaan ymmärrän erinomaisesti mutta jotka toisaalta juuri tekivät tästä Attitude Erasta niin erilaisen ja samalla mielenkiintoisemman, kuin mitä nykyinen meininki on. Järjetöntä, mutta hauskaa. Ottelu oli puolestaan laadultaan paljon parempi kuin muistin. Jotenkin oletuksenani oli, että tämä oli ollut pettymys ja etteivät nämä kolme olleet yltäneet omalle tasolleen, mutta ilmeisesti muistin väärin, sillä oli tämä ehdottomasti MOTN ja oikein viihdyttävä ME-brawl. Kaikki kolme hoitivat osuutensa erittäin kunniakkaasti, ja vaikkei tämä missään vaiheessa yltänytkään sellaiseen ”wau”-meininkiin, että tätä viitsisi huipputason otteluksi ihan sanoa, niin erittäin hyvää päämestaruusmenoa silti. Hieman toisenlaista kuin WCW:ssä. Jesse Venturakin oli oikein kiva lisä tässä.

* * * ½ 


Esitin Road Wildin jälkeen vienon toiveen siitä, että jospa tämä SummerSlam nostaisi taas hetkeksi tätä uskomattoman alhaiseksi vajonnutta tasoa ja iskisi pöytään edes Ok-tasoisen ppv:n, ja Ok tämä tosiaan oli. Sen ei pitäisi olla kauhea kehu vaan melkeinpä semmoinen, johon WWF:nkin tasoisen firman pitäisi pystyä kehnoimmillaan. Melkeinpä näin oli ollutkin vuonna ’97 (tai olisi ollut, jos minulla olisi ollut käytössä tämä kuusiportainen järjestelmä), mutta nyt SS oli vasta kolmas WWF:n ppv, joka oli edes Ok. Tässäkään ei nähty yhtään huipputason ottelua, mutta muuten meno oli tasaisen viihdyttävää, eikä tarjolla ollut naisten ottelua lukuun ottamatta yhtään alle kahden tähden matsia. Tätä katsoessa viihtyi jo ihan jonkin verran, joten parempaan suuntaan WCW-touhusta ollaan menossa.

Wikipedia: WWF SummerSlam 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.9.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Road Wild 1999

Next post

Arvio: WCW Fall Brawl 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.