Arvio: WWF Survivor Series 1987

Päivämäärä: 24.11.1987

Sijainti: Richfield Township, Ohio (Richfield Coliseum)

Yleisömäärä: 13 500

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Kyllä vain, edellisten vuosien sijaan vuorossa ei olekaan vielä Starcade 1987, vaan WWF:n uusi tapahtuma Survivor Series. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun sittemmin historiallisen aseman saavuttanut Survivor Series järjestettiin, ja tapahtuma lähetettiin heti ppv:nä. Poikkeuksellisen tästä tapahtumasta tekee kuitenkin se, että Survivor Series päätettiin lähettää marraskuussa Thanskgiving-päivänä – eli täsmälleen samaan aikaan kuin milloin JCP:n Starrcade oli järjestetty vuodesta 1983 lähtien. Ja ei, tämä ei todellakaan ollut mikään sattuma, vaan Vince McMahonin tietoinen yritys savustaa vakavin kilpailija ulos bisneksestä. Vince oli uhannut ppv-yhtiöitä, että ne eivät saisi lupaa lähettää WrestleMania IV:tä kanavillaan, jos ne eivät tiputtaisi Starrcadea kiitospäivän ohjelmistostaan ja korvaisi sitä Survivor Seriesillä. Suurin osa taipui Vincen uhkaukseen.

Toki Survivor Seriesillä oli muukin tarkoitus kuin vain Starrcaden tuhoaminen. André The Giantin ja Hulk Hoganin (edelleen jatkuva) feud oli nostanut WWF:n suosiota vuoden 1987 entisestään niin paljon, että Vince teki päätöksen siitä, ettei WWF millään voisi jatkaa kalenterivuotta enää vain yhden ppv-tapahtuman varassa. Niinpä Survivor Series luotiin loppuvuoden ppv-tapahtumaksi, joka tasapainottaisi kalenteria sopivasti. Samalla Survivor Seriesille keksittiin ihan omanlainen gimmick: kaikki tapahtuman ottelut olivat nimittäin legendaarisia Survivor Series -eliminointijoukkueotteluita, jossa kaksi monen hengen joukkuetta kohtaisivat toisensa. Voittajajoukkue olisi se, joka saisi eliminoitua ensin kaikki toisen joukkueen painijat.

Tapahtuman selostajina toimivat tutut Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja varsin lyhyen WWF-uran tehnyt Craig DeGeorge.

Survivor Series Elimination Match

The Honky Tonk Man, Danny Davis, Harley Race, Hercules & Ron Bass vs. Randy Savage, Brutus Beefcake, Jake Roberts, Jim Duggan & Ricky Steamboat

Tämä tapahtuma oli jaettu hauskasti neljään osaan: illan aikana nähtiin neljä Survivor Series Elimination -ottelua. Ensimmäisessä nähtiin midcard-painijoiden kerma, sitten naisten divisioonan painijat, sen jälkeen joukkuedivarin edustajat ja lopuksi vielä Main Event -porukka. Tässä ottelussa olivat mukana siis Intercontinental Heavyweight -mestari ja kasa muita nimekkäitä painijoita. Muutama huomio ottelun osanottajista: JCP:n tapahtumista tuttu Ron Bass teki tässä WWF-ppv-debyyttinsä. Bass oli siirtynyt WWF:ään vuoden 1987 aikana ja jatkanut samaa cowboy-gimmickiään ”Outlaw”-lisänimellä. Brutus Beefcake puolestaan oli WrestleManian jälkeen tehnyt virallisen face-turnin, ottanut käyttöön tunnetun ”Barber”-gimmickinsä ja alkanut kulkea kehään puutarhasaksien kanssa, koska oli auttanut Roddy Piperia leikkaamaan Adrian Adoniksen hiukset WrestleManiassa.

Ottelun taustalla oli oikeastaan vain pari feudia: Harley Race ja Jim Duggan olivat feudanneet viime kuukausien aikana keskenään. Merkittävin oli kuitenkin IC-mestaruusfeud, johon suurin osa tapahtuman painijoista liittyi tavalla tai toisella. Kaikki alkoi oikeastaan kesäkuusta 1987, jolloin Ricky Steamboat oli buukattu häviämään IC-mestaruutensa, jonka hän oli voittanut vasta WrestleManiassa. Steamboatin mestaruuskauden oli alun perin tarkoitus jatkua pidempään, mutta Steamboatin vaimo synnytti perheen ensimmäisen lapsen juuri kesän korvilla, ja Steamboat pyysi Vinceltä sen kunniaksi kuuden viikon vapaata. Vince ei suostunut siihen, että hänen IC-mestarinsa olisi poissa kuvioista puolitoista kuukautta, joten hän antoi Steamboatille vapaan mutta pakotti sitä ennen hänet jobbaamaan vyön pois. Samalla Vince menetti luottonsa Steamboatiin, ja tämä joutui nykytermein ”koirankoppiin” WWF-uransa loppuajaksi. Huhujen mukaan Steamboatin oli tarkoitus hävitä vyö kovassa nosteessa olleelle ”Natural” Butch Reedille kesäkuun 2. päivä. Kohtalo sekaantui kuitenkin kuvioihin, sillä Reed jätti tapahtuman juuri tuolloin väliin ilman mitään selitystä. Steamboatin oli silti pakko hävitä vyönsä, joten Vince päätti lennosta nostaa Steamboatin vastustajaksi Honky Tonk Manin, joka oli tähän asti ollut lähinnä komedinen alakortin heel-hahmo. HTM siis voitti kaikkien hämmästykseksi vyön Steamboatilta ja onnistuttuaan pitämään sen hallussaan hän alkoi seuraavien kuukausien promota toistuvasti, kuinka hän oli paljon parempi IC-mestari kuin ketkään aikaisemmat – erityisesti parempi kuin muuan Randy Savage. Tämä puolestaan aloitti HTM:n ja Savagen feudin sekä samalla Savagen legendaarisen face-turnin. Tähän asti egomaanisen heelin roolia hoitanut Savage ei aluksi reagoinut Honkyn suunsoittoon mitenkään, mutta lopulta syyskuussa hän keskeytti Honkyn ja Jimmy Hartin haastattelun, haastoi Honkyn otteluun ja keräsi yleisöltä suuret suosinosoitukset. Samalla Savage oli edellisten viikkojen aikana alkanut luopua heel-käytöksestään ja painia toisia heelejä vastaan, joten oli selvää, että Savagesta oli kuoriutumassa yleisönsuosikki. Lopulta Honky ja Savage kohtasivat mestaruusottelussa noin kuukausi ennen Survivor Seriesiä. Tuo ottelu päättyi kuitenkin diskaukseen, kun Hart Foundation sekaantui otteluun ja hyökkäsi Savagen kimppuun. Ottelun jälkeen HTM kävi jopa käsiksi Savagen valetitin Miss Elizabethin, mutta Elizabeth ehti paeta paikalta ja tuoda takahuonesta Savagen avuksi Hulk Hoganin. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun Savage ja Hogan tekivät yhteistyötä, mutta viimeiseksi se ei jäisi.

Oli kaikin puolin sopivaa, että historian ensimmäinen Survivor Series Elimination Match oli oikein arkkityyppi siitä, miten hyvä Survivor Series -ottelu hoidetaan. Ensinnäkin kehä oli täynnä kiinnostavia ja yleisön rakastamia/vihaamia painijoita. Kaikki heistä (esim. Duggan, Beefcake ja Honky Tonk Man) eivät olleet varsinaisi kehävelhoja, mutta tällaisetkaan asiat eivät ole niin ratkaisevassa roolissa Survivor Series -ottelussa, koska yksittäisen painijan vajaavaiset kehätaidot saadaan kokonaisuudessa peitettyä helposti. Ottelun tunnelma oli siis koko ajan enemmän kuin kohdillaan. Samoin eliminointeja tuli täydelliseen tahtiin: ei liian nopeasti muttei myöskään niin hitaasti, että ottelu olisi alkanut kyllästyttää. Kaikki pääsivät esittelemään parasta osaamistaan, ottelun rakenne oli kunnossa, ja lopussa jäljellä olivat käytännössä ne kaikkein kiinnostavimmat ja parhaat nimet. Lopetuskin oli hoidettu hyvin, ja ottelulla oli aikaa tarpeeksi, joten ei tästä suurempaa moitittavaa löydy. Toki on todettava, että mihinkään sinänsä ihan timanttisiin suorituksiin ei tässä ottelussa ylletty, eli ihan huipputasoa tämä ottelu ei saavuta, mutta hieno alku illalle silti.

* * * ½

Survivor Series Elimination Match

The Fabulous Moolah, Rockin’ Robin, Velvet McIntyre & The Jumping Bomb Angels vs. Sensational Sherri, Dawn Marie, Donna Christanello & The Glamour Girls

Naisten ottelun vuoro, ja tässä olikin kasa ennen näkemättömiä painijoita. Tämä oli sitä aikaa, kun WWF yritti käynnistää uudestaa naistendivariaan vuoden 1985 loppupuolella tapahtuneen rajun hiljentymisen jälkeen. Ottelun tärkein nimi oli kuitenkin Sensational Sherri, joka on tuttu jo AWA:n SuperClash 1985 -tapahtumasta. Sherristä oli tullut merkittävä nimi AWA:ssa, ja vuonna 1987 hänet kaapattiin WWF:ään Jesse Venturan suosituksesta. Sherri tekikin näyttävän debyytin kesäkuussa, sillä heti debyyttiottelussaan hän voitti WWF Women’s-mestaruuden WWF:n naispainin legendalta Fabulous Moolahilta, joka oli ilmeisesti jossain vaiheessa WrestleManian jälkeen kääntynyt faceksi. Siitä lähtien Sherri ja Moolah oli feudanneet toistensa kanssa, ja nyt he olivat kasanneet ympärilleen joukkueet. Sherrin joukkueessa oli WrestleMania I:ssä esiintynyt entinen naistenmestari Leilani Kai, joka piti nyt hallussaan WWF Women’s Tag Team -mestaruuksia toisen kokeneen naispainijan Judy Martinin kanssa. Lisäksi heel-joukkueessa olivat 1960-luvulta lähtien paininut Donna Christianello ja varsin lyhyeksi jääneen uran tehnyt Dawn Marie (ei, kyseessä ei tosiaan ole sama Dawn Marie kuin myöhemmin 1990- ja 2000-luvuilla). Face-joukkueen Moolahin kanssa puolestaan muodostivat entuudestaan tuttu Velvet McIntyre, aivan hiljattain painidebyyttinsä tehnyt 23-vuotias Rockin’ Robin (joka oli muuten Jake Robertsin sisko) ja yksi naispainin parhaista kaksikoista: japanilainen Jumping Bomb Angels -joukkue, joka esiintyi säännöllisesti WWF:ssä 1980-luvulla.

Niin hullulta kuin se tuntuu, WWF:llä oli tähän oikeasti varsin laaja, osaava ja monipuolinen naisten divisioona, jonka yhdenkään painijan kohdalla ei ollut mitään tekemistä seksikkyyden korostamisen tai Jerry Lawlerin typerin ”Puppies”-huuteluiden kanssa. Toki vastapainona oli sitten se, että WWF:llä oli vaikeuksia promota tätä naistendivariaan tai pitää heitä erityisemmin tapahtumissaan esillä. Tämä ottelu oli poikkeus – ja erittäin mukava sellainen. Ottelussa nähtiin useita tähtisuorituksia, josta ehdottomasti kirkkaimpia olivat Jumping Bomb Angelsin upeat kehäsuoritukset, jotka vetävät vertoa monille miespainijoidenkin menolla. Jumping Bomb Angels oli nimittäin sellainen kaksikko, että vastaavalla intenssiteetillä ja nopeudella hoidettua actionia ei voi kuin ihailla. Bomb Angelsit eivät kuitenkaan olleet ottelun ainoita tähtiä, vaan muun muassa Velvet McIntyre hoiti ottelun aikana oman osuutensa upeasti, esitti näyttäviä Victory Roll -kiepautuksia ja otti ottelun lopussa todella rajun bumpin vastaan. Myös muun muassa Glamour Girlsit ja Sensational Sherri suoriutuivat osuuksistaan kunniakkaasti, joten kasassa oli kaikin puolin viihdyttävä ja hyvä painikokonaisuus. Puolivälin vaiheissa ottelu meinasi käydä hektken aikaa vähän tylsäksi, mutta onneksi siitäkin selvittiin.

* * *

Tag Team Survivor Series Elimination Match

Strike Force, The British Bulldogs, The Fabulous Rougeaus, The Killer Bees & The Young Stallions vs. The Hart Foundation, Demolition, The Bolsheviks, The Islanders & The New Dream Team

No nyt! Jumalauta. Kehässä oli 20 painijaa, 10 joukkuetta, ja kaikki joukkueet olivat ihan oikeita joukkueita, ei mitään yhden illan ajaksi yhteen lyötyjä singles-painijoita. Tästä voisi moni nykypromootio ottaa oppia. Pääfeud tämän ottelun takana oli Hart Foundationin ja uuden Strike Force -joukkueen välinen kamppailu joukkuemestaruuksista: Rick Martelin ja Tito Santanan muodostama Strike Force oli voittanut vyöt Hart Foundationilta vain pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa. Martel ja Santana, kaksi midcardin face-painijaa, olivat päätyneet yhteen, kun Martelin Can-Am Connection -pari Tom Zenk oli lähtenyt WWF:stä kesällä riitaisasti. Niinpä Martel tarvitsi uuden joukkueparin, ja tyhjän päällä ollut Tito Santana oli juuri sopiva siihen rooliin. Strike Forcesta tuli nopeasti suosittu fanien parissa, mutta se ei ollut ainut tämän ottelun uusi joukkue.

Ensinnäkin tässä nähtiin ensimmäinen ppv-esiintyminen Demolitionilta – joukkueelta, jota moni piti aina WWF:n halpana Legion of Doom -kopiona. Demolitionin muodostivat Ax ja Smash. Ax oli 1970-luvun alkupuolelta lähtien erityisesti NWA:ssa paininut Bill Eadie, joka oli saapunut WWF:ään vuonna 1986 ja muodostanut nopeasti tämän joukkueen. Axin joukkuepari Smash oli muuan Barry Darsow – mies, joka vielä viime vuoden Starrcadessa paini Krusher Kruschev -gimmickillä mutta loikkasi vuonna 1987 WWF:ään ja päätyi Axin joukkuepariksi. Dream Team -joukkue puolestaan nähtiin tässä uudella kokoonpanolla, kun Brutus Beefcaken face-turnin jälkeen Dino Bravo oli ottanut hänen paikkansa. Islanders-joukkueen muodostivat kaksi tongalaista painijaa: hiljattain WWF:ssä debytoinut Tama ja myöhemmin merkittävän uran tekevä Haku, joka oli nyt jo vaihtanut nimensä King Tongasta Hakuksi. Myös Bolsheviks-joukkue oli uusi ilmestys: Nikolai Volkoff tarvitsi uuden joukkueparin, kun Iron Sheik oli saanut kesällä potkut sen jälkeen, kun hänet ja Jim Duggan oli löydetty ajamasta autolla huumeiden vaikutuksen alaisena (myös Duggan oli lähellä tulla potkituksi, mutta lopulta hänet pidettiin kortissa pienemmässä roolissa). Niinpä Boris Zhukov kaapattiin AWA:sta WWF:ään, ja uusi venäläisjoukkue oli syntynyt. Face-joukkueista Strike Forcen ohella uusi ilmestys oli vain Young Stallions, jonka muodostivat kaksi komeaa ja nuorta alakortin painijaa: vuonna 1984 debytoineet Paul Roma ja Jim Powers.

No niin, tuota. Aikaa tällä ottelulla ei ainakaan ollut liian vähän. Itse asiassa aikaa alkoi olla jo niin paljon, että ottelu tuntui ihan pikkaisen tylsältä – jopa siitä huolimatta, että tässä minun typerässä VHS-versiossani ottelusta oli leikattu pois ilmeisesti parin minuutin mittainen pätkä, jonka aikana British Bulldogsit eliminoitiin ottelusta. Koska miksipä kukaan tapahtuman jälkeen päin ostava olisi halunnut nähdä yhden ottelun merkittävimmän joukkueen eliminoinnin? Mutta siis, muuten matsi oli kyllä todella hyvää ja viihdyttävää joukkuepainia ja sellaisena ehdottomasti erittäin miellyttävää katsottavaa. Kaikki saivat näyttää parasta osaamistaan, homma pelasi hyvin ja joukkeuiden välinen kemia oli parhaimmillaan ihailtavaa. Juuri tällaista joukkuepainin pitäisi olla! Kehuista huolimatta tämä ei nouse huippuottelun tasolle juuri sen pienen tylsyyden tunteen vuoksi: jotenkin ottelun tunnelma ei vain noussut missään vaiheessa ihan sille odottamalleni tasolle. Oli myös harmi, että monet mielenkiintoisista joukkueista eliminoitiin liian aikaisin, ja loppuun jätettiin liikaa turhia joukkueita. Moitteista huolimatta kyseessä oli toki painillisesti erittäin tasokas ottelu, ja siksi tämä nousee juuri ja juuri hienon puolelle.

* * * ½

Survivor Series Elimination Match

André The Giant, Butch Reed, King Kong Bundy, One Man Gang & Rick Rude vs. Hulk Hogan, Bam Bam Bigelow, Don Muraco, Ken Patera & Paul Orndorff

Ja sitten illan Main Event, jonka päätarina oli tietenkin Hulk Hoganin ja André The Giantin edelleen jatkuva feud. Selostajien mukaan tämä oli ensimmäinen kerta sitten WrestleMania III:n, kun André nousi kehään, joten panokset olivat suuret: pystyisikö André tällä kertaa päihittämään Hoganin ja ansaitsemaan uuden mahdollisuuden päämestaruuden voittamiseen? Andrén joukkueessa oli kaksi mielenkiintoista tulokasta: Ensinnäkin viime vuoden Starrcadessa ppv-debyyttinsä tehnyt Rick Rude, joka oli loikannut huhtikuussa 1987 JCP:stä WWF:ään ollessaan vielä NWA Tag Team -mestari. Toinen uusi nimi oli One Man Gang, 1970-luvun loppupuolella painiuransa aloittanut jättimäinen korsto, joka oli paininut muun muassa JCP:ssä, WCCW:ssä ja noussut Mid-South Wrestlingissä (sittemmin Universal Wrestling Federationissa) firman ykkösheeliksi. One Man Gang oli UWF:n päämestari, kun vuoden 1987 alussa hän teki sopimuksen WWF:n kanssa ja siirtyi USA:n ykköspromootioon. Uransa alkuaikoina One Man Gang yhdisti voimansa Butch Reedin kanssa (molempia manageroi Slick), ja he feudasivat WWF:ään facena palanneen legendaarisen Billy Grahamin kanssa. Grahamin olikin tarkoitus olla Hoganin joukkueessa, mutta vain pari viikkoa ennen Survivor Seriesiä nähtiin hyökkäys, jossa One Man Gang iski Big Splashin Grahamille sementtilattialle. Graham loukkaantui tuossa niin pahasti, ettei voinut osallistua otteluun ja että hän joutui muutamaa kuukautta myöhemmin eläköitymään painibisneksestä lopullisesti.

Hoganin joukkueessa ei nähty siis Grahamia, mutta muita mielenkiintoisia nimiä kyllä. Ensinnäkin ppv-debyyttinsä teki Ken Patera, joka ei tosin ollut todellakaan mikään tulokas. Patera oli osallistunut olympialaisiin painonnostossa vuonna 1972 ja siirtynyt sen jälkeen painibisnekseen. 1970-luvulla ja 1980-luvun ensimmäisinä vuosina Patera oli ajoittain niin WWF:ssä, NWA:ssa kuin AWA:ssakin yksi inhotuimmista heeleistä. Tämä kaikki kuitenkin loppui vuonna 1984, kun Patera yhdessä painijaystävänsä Mr. Saiton kanssa raivostuivat siitä, ettei heitä palveltu yöaikaan McDonald’sissa. Niinpä Patera heitti ison kiven Mäkkärin ikkunasta läpi ja kävi varastamassa ruokaa. Myöhemmin poliisit saapuivat pidättämää Pateran ja Saiton heidän hotelliltaan, mutta kaksikko kävikin poliisien kimppuun rajusti. Lopputuloksena oli kahden vuoden vankilatuomio, jonka Patera istui kiltisti. Kaikki tämä on totta, mutta WWF päätti pistää vielä paremmaksi hyödyntämällä Pateran vankilatuomiota storylinessä. Kun Patera oli istunut tuomionsa vuonna 1987, hänen paluutaan alettiin hehkuttaa videoklipeillä. Entisestä heelistä ja linnakundista oltiin siis tekemässä facea, ja kaikki oli sen ansiosta, että Patera syytti entistä manageriaan Bobby Heenania koko hänen linnatuomiosta. Yleisesti ilmeisesti uskoi kaiken, koska Patera todellakin palasi loppuvuodesta 1987 WWF:ään yleisönsuosikkina ja kävi Heenanin kimppuun.

Hoganin puolella nähtiin muitakin entisiä heelejä: Billy Grahamia tässä ottelussa paikkasi Don Muraco, joka oli vaihtanut nimensä Magnificent Muracosta ”The Rock” Don Muracoksi, kääntynyt faceksi ja feudannut entisen joukkueparinsa Bob Ortonin kanssa, kunnes Orton lähti WWF:stä. Samoin face-turnin oli hiljattain tehnyt Paul Orndorff. Viimeksihän Orndorff oli nähty ppv:ssä WrestleMania 2:ssa, jolloin hän oli niin ikään face. Pian tuon jälkeen Orndorff oli kuitenkin kääntynyt takaisin heeliksi, kun hän oli tullut kateelliseksi ystävänsä Hulk Hoganin suosiosta. Niinpä kesällä 1986 Orndorff oli kääntynyt Hogania vastaan, mikä oli johtanut yhteen 1980-luvun parhaimmista WWF-feudeista Orndorffin ja Hoganin välillä. Tuo päättyi vuoden 1986 lopulla, jonka jälkeen Orndorff piti taukoa parantaakseen loukkaantuneen kätensä. Kehään Orndorff palasi kesällä 1987, jolloin hänen managerinsa Bobby Heenan oli tuonut WWF:ään uuden suojatin Rick Ruden. Nopeasti alkoi näyttää siltä, että Rude oli vienyt Orndorffin paikan Heenanin tallissa, joten Orndorff kääntyi takaisin faceksi ja sopi riitansa Hoganin kanssa. Kaikkein tuorein nimi ottelussa oli kuitenkin vasta vuoden 1986 lopulla painidebyyttinsä Memphisissä tehnyt Bam Bam Bigelow, joka oli kokonsa ja uniikin painityylinsä takia herättänyt nopeasti WWF:n huomion. Niinpä keväällä 1987 Bigelow teki WWF-sopimuksen, ja hänen debyyttiään pohjustettiin pitkään ja hartaasti siten, että kaikki WWF:n heel-managerit tappelivat siitä, kuka saisi Bigelowin talliinsa. Lopulta Bigelow yllätti kaikki valitsemalla hiljattain WWF:ään saapuneen face-managerin Oliver Humperdinkin ja kääntymällä kaikkia heelejä vastaan. Bigelowista tuli nopeasti yleisönsuosikki.

No niin, sitten saatiin isojen korstojen rymistelyä! Yksi Survivor Series -otteluiden hienous on se, että samaan otteluun voidaan laittaa esimerkiksi King Kong Bundy, One Man Gang, Hulk Hogan, André The Giant ja Butch Reed, ja silti lopputulos voi olla oikeasti viihdyttävää menoa. Se vaatii vain tarkkaa ottelun rakentelua buukkaajilta ja sitä, että kukaan hitaista ja tylsistä brawlaajista ei saa liikaa aikaa itsekseen ottelussa. Aivan täysin tämä ottelu ei onnistunut tuossa tavoitteessa, sillä hetkittäin homma meni kyllä vähän hidasteluksi, mutta suurin osa ajasta oli oikeasti intenssiivistä ja jopa vauhdikasta menoa! Yleisö oli aivan uskomattoman hyvin ottelussa mukana alusta loppuun, ja missään vaiheessa ottelua ei tarvittu mitään typeriä Bear Hug tai Headlock-sessioita juuri siksi, että mukana oli niin monta painijaa. Lisäksi ottelun suurimmat tähdet olivat WWF-debytoijat Rick Rude ja erityisesti Bam Bam Bigelow. Rude teki hyvää työtä nuorena, vakuuttavana heelinä ja teki vaikutuksen heti ensiesiintymisellään. Ottelun suurin tähti oli silti ehdottomasti face-joukkueen Bigelow, joka teki aivan uskomattoman työn ottelun loppupuolella. Hienoja liikkeitä, rajuja iskujen vastaan ottamista ja tyylikästä myyntiä. Tykkäsin myös siitä, miten tämä ottelu oli buukattu sopivasti eri tavalla kuin Hoganin ottelut yleensä. Kokonaisuus on siis ehdottomasti hyvä, vaikka erityisen suurta tekniikkapainin juhlaa tämä ottelu ei ollut.

* * *

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Eipä tätä tapahtumaa voi pahemmin moittia. Kaksi hienoa ottelu, kaksi hyvää ottelua, todella laaja kattaus WWF:n rosterista ja sopivan monipuolista menoa. Toki todelliset huippuhetket ja uniikkiudet jäivät kokonaan puuttumaan, minkä takia tämä ei ole Hyvää parempi tapahtuma, mutta oli tämä silti varsin mainio tapa Survivor Series -perinteen aloittamiseksi.

Wikipedia: Survivor Series 1987

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.12.2016.