1987ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Survivor Series 1987

Päivämäärä: 24.11.1987

Sijainti: Richfield Township, Ohio (Richfield Coliseum)

Yleisömäärä: 13 500

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Kaikkien aikojen ensimmäisen Survivor Series. Selostajinamme toimivat loistavat Gorilla Monsoon ja Jesse ”The Body” Ventura.

Survivor Series Elimination Match

The Honky Tonk Man, Danny Davis, Harley Race, Hercules & Ron Bass vs. Randy Savage, Brutus Beefcake, Jake Roberts, Jim Duggan & Ricky Steamboat

Historian ensimmäisessä Survivor Series -ottelussa kohtasivat uuden Intercontinental-mestari The Honky Tonk Manin ja WrestleManian jälkeen hyvikseksi muuttuneen ”Macho Man” Randy Savagen joukkueet. Honky Tonk Manin ja Savagen feudi lähti käyntiin, kun heillä oli pientä erimielisyyttä siitä, oliko Honky Tonk todella kaikkien aikojen paras Intercontinental-mestari. Myös Jake Robertsilla oli kana kynittävänään Honky Tonkin kanssa. Ensimmäinen ajatus tästä matsista oli, että kylläpäs tuo hyvisten joukkue on aika hemmetin kova. Tai no, Beefcake tai varsinkaan Duggan eivät nyt niin kovia olleet, mutta tuo muu kolmikko. Honky Tonk Manin joukkueesta ei löytynyt sitten oikeastaan yhtään huippupainijaa, mutta hyviä hahmoja kuitenkin. Ottelu oli pääasiassa oikein viihdyttävää katsottavaa, vaikka varsinkin keskivaiheilla olikin jonkin verran tylsiä hetkiä. Randy Savage oli ehdottomasti ottelun tähti ja olisi ollut todella suuri vääryys, ellei häntä olisi pian nostettu WWF:n huipulle. Itse tykkäsin suuresti myös siitä, että kaikki eliminoinnit suoritettiin ainakin lähes fiksusti.

* *

Survivor Series Elimination Match

The Fabulous Moolah, Rockin’ Robin, Velvet McIntyre & The Jumping Bomb Angels vs. Sensational Sherri, Dawn Marie, Donna Christanello & The Glamour Girls

1

Tällaista ei nykypäivän WWE:ssä voisi edes kuvitella näkevänsä. Naisten välinen eliminointiottelu, joka saa yhtä paljon aikaa kuin miesten vastaavat. [Toim. huom. tämä arvio on kirjoitettu vuonna 2009 – nykypäivänä eli 2010-luvun puolivälissä tällainen naistenottelu olisi toki mahdollinen.] Tälle tuli jopa kestoa enemmän kuin PPV:n ensimmäiselle ottelulle. Ottelussa oli neljä oikein hyvää naispainijaa (Sherri, Velvet, The Jumping Bomb Angels) sekä pari kelvollista (Moolah ja Glamour Girls) ja sitten muutama itselleni tuntematon painija, jotka kuitenkin hoitivat ottelussa osansa asiallisesti. Kerrotaan nyt myös se, että tämän ottelun Dawn Marie ei ole sama naikkonen kuin 2000-luvulla WWE:ssä esiintynyt Dawn Marie. Sherri oli tässä vaiheessa naisten mestari ja hänellä oli jonkinlaista feudin tynkää entisen mestarin, The Fabulous Moolahin, kanssa. Tiesittekö muuten, että WWF:ssä oli käytössä vuosina 1983–1988 naisten tag-mestaruus? The Glamour Girls, eli Leilani Kai ja Judy Martin, oli ollut tässä vaiheessa joukkuemestarina jo yli kaksi vuotta. Tässä ottelussa rakennettiin Glamour Girlsin ja japanilaisen Jumping Bomb Angelsin välistä tulevaa mestaruusottelua.

Tästä ottelusta voidaan todellakin sanoa, että se parani loppua kohti. Itse asiassa ottelun alku oli aika huonoa ja tylsää painia, mutta kun painijat vähenivät, niin pidot todellakin paranivat! Ottelun ehdoton tähtikaksikko oli Noriyo Tateno ja Itsuki Yamazaki. He esittivät lennokkaampaa painia kuin kukaan muu koko WWF:ssä. Eivät he kuitenkaan olleet mitään pelkkiä spottiapinoita, vaan painivat erittäin järkevästi. Yleisö rakasti tätä kaksikkoa, ja tämän ottelun jälkeen he olivat todella suosittuja. Jos ottelu olisi saanut paremman lähdön, niin arvosana olisi noussut vielä korkeammalle. Mutta siis, ongelmistaan huolimatta tämä on yksi parhaista naisten otteluista, joita tässä firmassa on nähty.

* * * ½

Tag Team Survivor Series Elimination Match

Strike Force, The British Bulldogs, The Fabulous Rougeaus, The Killer Bees & The Young Stallions vs. The Hart Foundation, Demolition, The Bolsheviks, The Islanders & The New Dream Team

Huh huh, aika uskomatonta. Ai että mikä? No se, että kuinka laaja tag team -rosteri WWF:ssä oli tähän aikaan. Ja uskomatonta on myös se, että kuinka kovia joukkueita nämä olivat. Ottelussa oli sääntönä, että jos toinen joukkueen jäsenistä eliminoitiin, piti myös toisen jäsenen poistua takahuoneeseen. Tag-mestarina otteluun saapui Rick Martelin ja Tito Santanan muodostama Strike Force. WrestleManiassahan Martel otteli vielä Can-Am Connection-nimisessä joukkueessa yhdessä Tom Zenkin kanssa. Zenk kuitenkin häipyi WWF:stä WrestleManian jälkeen, joten Martelin pariksi tuli selvästi Z-Mania parempi Tito Santana. The British Bulldogs, The Hart Foundation, The Fabulous Rougeaus ja Killer Bees ovat jo tulleet aikaisemmin mainittua, joten heistä en nyt sen enempää jaarittele. The Young Stallions -joukkue koostui Jim Powersista ja Paul Romasta. Minä olen jostain syystä markittanut Romaa siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Parin viime vuoden aikana olen kyllä enemmän ja enemmän miettinyt, että minkä ihmeen takia. Roma oli ehdottomasti tämän matsin heikoimpia painijoita. Powers sen sijaan tunnetaan paremmin jobberina, jonka uran suurimpiin hetkiin tämä ottelu kuului. The New Dream Team koostui alkuperäisessäkin Dream Team -joukkueessa olleesta Greg Valentinesta sekä Dino Bravosta, joten ei tämä aivan alkuperäisen Dream Teamin tasolle yltänyt, mutta Valentine oli kuitenkin kova äijä. The Bolsheviks oli sen sijaan Nikolai Volkoffin ja Boris Zhukovin muodostama venäläisryhmittymä. Itse kyllä pidin enemmän Volkoffin ja Iron Sheikin joukkueesta, mutta Sheik oli jo poistunut WWF:stä kokaiineineen, joten eipä tuolle mitään voinut. Viimeisenä muttei vähäisimpänä esittelyvuoron saa Hakun ja Taman muodostama The Islanders -kaksikko. Haku on mielestäni todella aliarvostettu painija, sillä hän oli kehässä todella vakuuttava ja viihdyttävä. Hänen ja Taman yhteistyö toimi erittäin hyvin, vaikka Tama nyt vähän taka-alalle jäikin.

Kaksikymmentä miestä yhdessä ottelussa on todella paljon, joten alussa meno oli ehkä hieman sekavaa, kun miehet vaihtuivat kehässä nopeaan tahtiin. Lievästä sekavuudestaan huolimatta ottelu oli alusta alkaen todella viihdyttävää. Ja kuten naisten ottelussakin, mitä pidemmälle ottelu eteni, sitä korkeammaksi myös itse painin taso nousi. Kestoa matsilla oli juuri sopivasti. Ei tästä sen enempää, hieno ottelu.

* * * *

Survivor Series Elimination Match

André The Giant, Butch Reed, King Kong Bundy, One Man Gang & Rick Rude vs. Hulk Hogan, Bam Bam Bigelow, Don Muraco, Ken Patera & Paul Orndorff

2

Sitten olikin vuorossa illan pääottelu, jonka päätähdet olivat samat kuin WrestleManiassa – André the Giant ja Hulk Hogan. Ja mikseivät olisi olleet? Tämä feudi oli edelleen todella kuuma juttu, vaikka tietenkin WrestleMania III sen huippuhetki olikin. Valitettavasti André oli jälleen fyysisesti paljon huonommassa kunnossa, tai ainakin siltä vaikutti. Hoganin joukkueessa piti alun perin olla ”Superstar” Billy Graham, mutta hän joutui vetäytymään tästä matsista sekä samalla päättämään koko uransa terveydellisistä syistä. Grahamin tässä ottelussa korvasi Ken Patera. Paul Orndorffilla ja vasta muutamaa kuukautta ennen Survivor Seriesiä WWF:ään saapuneella Rick Rudella oli oma feudinsa käynnissä. Bam Bam Bigelow oli myös uusi nimi WWF-kehässä, ja hän suorastaan loisti tässä ottelussa

Yleisö oli matsissa kuumempi kuin missään muussa tämän tapahtuman koitoksista, mikä ei tietenkään ollut mikään yllätys. Eikä sekään kyllä loppujen lopuksi ollut yllätys, että tämä oli illan heikoin ottelu. Eiväthän Bundy, André, Reed, Muraco ja Patera olleet varsinaisesti tunnettuja mistään viiden tähden klassikoista. Ja tähän kun lisätään vielä One Man Gangin ja Hoganin yksipuolisuudet kehässä. Mutta kyllä tämäkin loppujen lopuksi ihan kiva ottelu oli, mistä suuri kiitos kuuluu Bam Bam Bigelow’lle. Olisi kuitenkin ollut kiva nähdä ensimmäisen Survivor Serisin pääotteluna jokin todella muistettava ja upea ottelu. Matsin jälkeiset tapahtumat saivat aikaan melkeinpä oksennusreaktion.

* * ½

PPV:ssä nähtiin vain neljä ottelua, joista mikään ei ollut huono, tai edes lähellä sitä! Painillisesti siis oikein onnistunut tapahtuma. Tässä ei kuitenkaan ollut sellaista ”suuren urheilujuhlan” tuntua, jota olisin ehkä odottanut. Välietappi ennen seuraavaa WrestleManiaa.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 9.11.2009.

Lisää...
Juho Kyynäräinen

Juho Kyynäräinen

Previous post

Arvio: WWF SummerSlam 1988

Next post

Arvio: WWF Survivor Series 1988

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.