1988ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Survivor Series 1988

Päivämäärä: 24.11.1988

Sijainti: Richfield Township, Ohio (Richfield Coliseum)

Yleisömäärä: 13 500

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Historian toinen Survivor Series, jossa tuttuun tapaan kaikki matsit käytiin eliminointisäännöillä. Selostajina tapahtumassa toimivat Gorilla Monsoon ja Jesse ”The Body” Ventura.

Survivor Series Elimination Match

The Ultimate Warrior, Brutus Beefcake, Sam Houston, The Blue Blazer & Jim Brunzell vs. The Honky Tonk Man, Ron Bass, Danny Davis, Greg Valentine & Bad News Brown

Show’n ensimmäisessä ottelussa The Ultimate Warriorin ja Brutus ”The Barber” Beefcaken johtama hyvisjoukkue sai vastaansa The Honky Tonk Manin ja Ron Bassin pahisviisikon. Todennäköisesti syy siihen, että jokaisessa ottelussa oli kaksi kapteenia, oli se, että Hulk Hogan ja Randy Savage eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumman pitäisi olla heidän joukkueensa kapteeni. Tässä ottelussa ei erityisen kovia nimiä Ultimate Warrioria ja Honky Tonk Mania lukuun ottamatta ollut mukana, eikä tämä myöskään hirveästi aikaa saanut. The Blue Blazerina matsissa teki muuten debyyttinsä muuan Owen Hart.

Tätä matsia oli jälkikäsittelyssä leikelty oikein kunnolla, joten täyttä kuvaa koitoksesta ei saanut; arvioni on tehty tämän käsissäni olevan materiaalin perusteella. Yleisö oli erittäin kuuma, kuten Ultimate Warriorin matseissa aina, mutta ei matsissa hirveästi muuta kehuttavaa ole. Ihan menettelevää menoa, mutta selvästi huonoin Survivor Series -matsi tapahtuman tähänastisessa historiassa.

* *

Tag Team Survivor Series Elimination Match

The Powers of Pain, The Rockers, The British Bulldogs, The Hart Foundation & The Young Stallions vs. Demolition, The Brain Busters, The Bolsheviks, The Fabulous Rougeaus & The Conquistadors

2

Survivor Seriesin seuraavana matsina nähtiin edelliseltä vuodelta tuttu kymmenen joukkueen eliminointiottelu. Pääkuviona ottelun rakentelussa ja itse matsissakin oli Demolitionin ja The Powers of Painin välinen feudi. Axin ja Smashin muodostama Demolition oli pitänyt tag-mestaruutta hallussaan WrestleManista lähtien, ja The Barbarianin ja The Warlordin muodostama Powers of Pain tulisi saamaan mestaruusottelunsa lähitulevaisuudessa. Kuten edellisenkin Survivor Seriesin vastaavassa ottelussa, tässäkin koitoksessa talentin määrä oli aika hurja. Hyvisten joukkueesta löytyi kolme WWF:n kaikkien aikojen kovimpiin kuuluvaa joukkuetta: The British Bulldogs, The Hart Foundation ja The Rockers. Eipä tuosta paljoa voi paremmaksi laittaa. Tämä oli myös The Rockersin ja samalla Shawn Michaelsin PPV-debyytti. Pahisten joukkueesta löytyi myös yksi WWF:n parhaimmista tiimeistä – Arn Andersonin ja Tully Blanchardin muodostama The Brain Busters. Toki ottelusta muitakin hyviä joukkueita löytyi, mutta kyllä minun katseeni noihin neljään huippujoukkueeseen keskittyi.

Ottelu oli aika lailla samaa tasoa kuin tuo vuoden 1987 Survivor Seriesin vastaava taisto. Loppujen lopuksi tuo oli pienoinen pettymys, sillä ensimmäiset about 25 minuuttia oli aivan loistosettiä. Kehässä tapahtui koko ajan, eikä missään vaiheessa ollut tylsää hetkeä. Ottelu pysyi kuitenkin käsittämättömän hyvin kasassa, vaikka painijoita oli se kaksikymmentä ja vaihdot nopeita. Lisäksi eliminoinnit toteutettiin todella fiksusti, ja kaikki muukin toimi. Harvoin näkee näin viihdyttävää settiä. Valitettavasti vain vähitellen ne kaikista kovimmat tiimit eliminoitiin, ja jäljelle jäi ne kaikista heikoimmat. Tässä vaiheessa ottelu muuttuikin sitten hidastempoiseksi ja tylsäksi. Lisäksi matsin lopussa nähtiin hyvin sekava ”double turn”. Käänne oli oikasti niin sekava, ettei yleisö tajunnut yhtään mitään. Ottelun viimeistä kymmentä minuuttia lukuun ottamatta matsi oli siis loistosettiä, mutta eihän tuota loppua voi olla huomioimatta, sillä aika iso osa matsia se kuitenkin oli.

* * * ½

Survivor Series Elimination Match

André the Giant, Rick Rude, Dino Bravo, Mr. Perfect & Harley Race vs. Jim Duggan, Jake Roberts, Scott Casey, Ken Patera & Tito Santana

Sitten päästiin otteluun, jossa oli sentään hieman kovempia nimiä mukana kuin edellisessä. Pahisten kapteeneina toimivat André the Giant ja Dino Bravo, hyviksiä sen sijaan johtivat Jake ”The Snake” Roberts ja Jim Duggan. Tässä ottelussa oli jälleen kova debytantti, sillä nyt oli Mr. Perfectin vuoro tehdä ensiesiintymisensä WWF:ssä. André oli muuten pitkästä aikaa jossain muussa kuviossa kuin feudaamassa Hoganin kanssa. Tämä oli ihan mukavaa vaihtelua. Tässä ottelussa itse asiassa alettiin jo toden teolla rakennella Andrén ja Robertsin tulevaa WrestleMania-ottelua.

Tätä oli omassa versiossani leikattu aika reilusti niin kuin tuota edellistäkin matsia. Noh, eipä anneta tuon pienen faktan häiritä. Tämä ottelu oli buukattu oikein fiksusti, ja se eteni jokseenkin sulavasti alusta loppuun (siis ainakin tämän leikkauksen perusteella). Ei tässä mitään loistavaa painia nähty, mutta viihdyttävää settiä kuitenkin.

* * ½

Survivor Series Elimination Match

Hulk Hogan, Randy Savage, Hercules, Koko B. Ware & Hillbilly Jim vs. Akeem, The Big Boss Man, Ted DiBiase, Haku & The Red Rooster

1

Sitten vuoron sai illan pääottelu. Kun noita nimiä tuossa yläpuolella katselee, niin eipä tämä kyllä oikein main eventiltä vaikuta. Hogan ja Savage olivat toki koko firman suosituimmat painijat ja DiBiase yksi vihatuimmista, mutta siinä se sitten olikin. Hyvisten joukkueesta Hercules, Koko ja Hillbilly Jim olivat kaikki maksimissaan keskikorttilaisia. Pahisjoukkueen kapteeneina toimivat Big Boss Man ja Akeem (aikaisemmalta nimeltään One Man Gang), joilla oli jonkinlaista feudia Savagen ja Hoganin kanssa. Feudista huolimatta Akeem ja Boss Man olivat kuitenkin totaalisesti eri tasolla kuin The Mega Powers -kaksikko, eikä heillä ollut mitään asiaa pääottelun kapteeneiksi. The Red Rooster, eli Terry Taylor, oli oikein taitava painija, jonka hahmo oli kuitenkin kohtalaisen syvältä, eikä hän ollut riittävän iso nimi tähän otteluun. Itse olen suuri Haku-fani, ja vaikkei hänkään mikään suuri nimi ollut, niin oli kuitenkin sopiva valinta tähän otteluun.

Ottelu ei todellakaan siis ollut painijoiden puolesta pääottelutasoa, eikä se sitä todellakaan ollut itse paininkaan suhteen. Kaikin puolin aika hirveä ottelu, jonka ainoa tarkoitus oli näyttää, kuinka kovia jätkiä Hogan ja Savage ovat. Tämän olisi jotenkin voinut hyväksyä, jos se olisi nähty vaikka show’n toisena otteluna, mutta pääotteluna olisi kiva ollut nähdä jokin hyvä ja jännittävä taisto. Argh.

*

Yksi kova ottelu ja kolme selkeästi heikompaa, ei siis erityisen hyvä saldo. Pääottelu jätti aika huonon fiiliksen koko tapahtumasta. Merkittävä tapahtuma tämä on kyllä siitä syystä, että Shawn Michaels, Mr. Perfect ja Owen Hart tekivät PPV-debyyttinsä tässä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.11.2009.

Lisää...
Juho Kyynäräinen

Juho Kyynäräinen

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1987

Next post

Arvio: WWF Royal Rumble 1989

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.