Arvio: WWF Survivor Series 1992
Päivämäärä: 25.11.1992
Sijainti: Richfield Township, Ohio (Richfield Coliseum)
Yleisömäärä: 18 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vuoden viimeinen WWF-ppv oli käsillä, ja se oli jälleen Survivor Series! Vuodesta 1987 lähtien järjestetty tapahtuma oli tullut tunnetuksi siitä, että kaikki tapahtuman ottelut olivat joko 4 vs. 4 tai 5 vs. 5 -mallisia eliminointijoukkueotteluita. Viime vuonna tuohon saatiin ensimmäisen kerran pieni muutos, kun show’ssa nähtiin myös päämestaruusottelu Hulk Hoganin ja The Undertakerin välillä. Nyt luvassa oli sen sijaan paljon isompia muutoksia, kun kortissa oli vain yksi eliminointiottelu, eikä sekään ollut ihan perinteinen. Sen sijaan Survivor Seriesin kortti oli rakenneltu ihan samalla tavalla normaaleista otteluista kuin muidenkin tapahtumien. Raporttien mukaan tämä johtui siitä, että jatkuvasti laskevat katsojamäärät olivat herättäneet WWF:n siihen, etteivät he voineet Survivor Seriesin kohdalla luottaa vain satunnaisten 4 vs. 4 -otteluiden vetovoimaan, vaan tapahtumaan tarvittiin oikeasti myyviä otteluita. En tiedä, missä vaiheessa niiden ideointi sitten unohdettiin, koska kokonaisuutena tämän tapahtuman kortti oli varsin laimea.
Yhtä kaikki, WWF:ssä oltiin luultavasti lähinnä tyytyväisiä siihen, että monella tavalla kamala vuosi 1992 oli loppumaisillaan. Jotain uutta toki tarvittaisiin ja pian, koska katsojamäärät laskivat tosiaan entisestään ja koko painibisnes oli isossa ahdingossa. Asiaa ei auttanut se, että WWF oli menettänyt vuoden 1992 aikana isoista tähdistään Hulk Hoganin, Sid Justicen, Roddy Piperin, Jake Robertsin, Legion of Doomin – ja viimeisimpänä British Bulldogin sekä Ultimate Warriorin. Kuten SummerSlamin arviossa kerroin, sekä Warrior että Bulldog olivat saaneet WWF:stä kenkää juuri ennen Survivor Seriesiä, mikä oli aika paska juttu sen kannalta, että WWF oli mainostanut tapahtuman Main Eventiksi joukkueottelua, jossa Ultimate Warriorin piti painia Randy Savagen joukkueparina. Nyt Warrior oli kuitenkin mennyttä, ja WWF joutui keksimään jotain ihan uutta. ”Jotain ihan uutta” alkoikin näkyä tässä ppv:ssä aika selvästi – WWF oli todella uuden aikakauden edessä, kun vanhat tähdet olivat lähteneet, ja firma alkoi yrittää rakentaa uusia isoja nimiä. Hetkessä se ei tapahtuisi, mutta tämä Survivor Series oli yksi ensimmäisistä isoista askelista siihen suuntaan.
Selostajina jälleen Vince McMahon ja Bobby Heenan, blaah. Haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney. Tämä jäi Mooneyn viimeiseksi ppv-esiintymiseksi, sillä pian tämän jälkeen hän jätti painibisneksen ja siirtyi uutispuolelle.
Tag Team Match
High Energy vs. Headshrinkers
Kaksi uutta joukkuetta! Owen Hart oli jäänyt ilman joukkuepari alkukeväästä, kun Jim Neidhart oli saanut kenkää WWF:stä. Niinpä nuori Hart joutui painimaan jonkun aikaa itsekseen, kunnes WWF toi vanhan tutun Koko B. Waren takaisin ja pisti hänet yhteen Hartin kanssa. Ware alkoi pukeutua samoihin värikkäisiin vaatteisiin kuin Hart, ja yhdessä heistä tuli High Energy – alakortin piristävä ja vauhdikas joukkue. Mitään kovin merkittävää he eivät toistaiseksi olleet saaneet aikaan, ja tämä jäi lopulta myös kaksikon ainoaksi ppv-otteluksi joukkueena. Sen sijaan High Energyn vastustajista kuultaisiin vielä pitkään. Kuten arvioiden tarkat lukijat muistavat, Fatu ja Samu -nimillä painivat samoalaispainijat olivat painineet aikaisemmin yhdessä niin AWA:ssa kuin WCW:ssäkin ja saavuttaneet merkittävää suosiota. Fatu ja Samu olivat kuitenkin lähteneet WCW:stä vuonna 1990, minkä jälkeen he olivat painineet indie-promootioissa ympäri maailmaa. Usein heidän joukkueparinaan paini heidän serkkunsa Rodney Anoa’i. Vuonna 1992 WWF päätti palkata kaikki kolme, koska uskoi heidän potentiaaliinsa. Rodney Anoa’ista tehtiin kuitenkin ihan toisenlainen hahmo (palataan siihen myöhemmin), mutta Fatu ja Samu saivat jatkaa joukkueena painimista kuten olivat vuosien ajan tehneet. Joukkueen nimi tosin vaihdettiin: Samoan Swat Teamista tuli Headshrinkers. Samalla WWF toi myös Samun isän ja Fatun sedän, legendaarisen Afan takaisin ja teki hänestä Headshrinkersien managerin. Nyt Headshrinkersit pääsivät painimaan ensimmäisen kerran WWF-ppv:ssä.
Kaksi kiinnostavaa uutta joukkueta painimassa toisiaan illan avausottelussa, aikamoinen yllätys WWF:ltä! Toki Headshrinkers oli uusi joukkue lähinnä nimellisesti. Pariin vuoteen tätä kaksikkoa ei kuitenkaan ppv-tasolla ollut nähty, joten oli kiva nähdä heidänkin paluunsa. Owen Hart oli tässä ottelussa taas oma loistava itsensä, ja Koko B. Ware toimi ihan mukavasti Hartin joukkueparina. Kokonaisuutena tämä oli ihan kiva ottelu, vaikka harmillisesti ottelun ajasta vähän turhan paljon käytettiin Waren pieksemiseen, kun olisin mielellään nähnyt enemmän esimerkiksi Hartin hakkaamista. Eipä siinä, tämmöisenäänkin tämä oli kiva avaus illalle, vaikkei jää historiaan millään tavalla merkittävänä otteluna. Kaikki neljä näyttivät kuitenkin hyvältä ja myös lopetus oli varsin tyylikäs.
* * ½
Nightstick Match
Nailz vs. Big Bossman
Kuten SummerSlamin arviossa kerroin, Nailz oli entinen linnakundi, joka oli vankilasta vapautumisensa jälkeen tullut hakemaan kostoa Big Bossmanilta, joka oli ollut hänen vanginvartijansa. Debyytissään Nailz hyökkäsi brutaalisti Bossmanin kimppuun ja pieksi hänet niin pahasti, että Bossman joutui olemaan kuukausia sivussa (oikeasti Bossman piti tässä välissä lomaa). Bossmanin ollessa poissa Nailz jatkoi tuhon kylvämistä WWF:ssä tuhoamalla muita painijoita. Lopulta Bossman palasi ja kävi tietenkin heti Nailzin kimppuun. Lopulta tämän brutaalin feudin lopettamiseen ei ollut muuta keinoa kuin buukata kaksikon välille historian ensimmäinen Nightstick Match – käytännössä siis ”Nightstick On a Pole Match”. Kehäkulmaukseen oli kiinnitetty paalu, jonka päässä roikkui pamppu. Sitä sai käyttää ottelussa, jos sen sai poimittua alas. Tämä ottelu jäi myös Nailzin viimeiseksi esiintymiseksi WWF-ppv:ssä. Nailzille oli isoja suunnitelmia: hänelle oli ensin rakenneltu kuviota Ultimate Warriorin kanssa, mutta Warriorin lähtemisen jälkeen se vaihdettiin feudiksi The Undertakerin kanssa. Harmi vain, että Kevin Wacholz oli oikeasti täysi kusipää, ja joulukuussa 1992 hän kävi Vince McMahonin kimppuun ja alkoi kuristaa tätä, koska Nailzin mukaan hänelle oli maksettu SummerSlam-esiintymisestä liian pieni korvaus. Ei ole vaikeaa arvata, että Nailzin ura WWF:ssa ja lähes tulkoon koko painibisneksessäkin oli ohi tuon jälkeen. Mikä parasta, tämän jälkeen Nailz vielä syytti Vince McMahonia seksuaalisesta ahdistelusta (kyllä) ja todisti myöhemmin ilmeisesti keksityillä tarinoilla McMahonia vastaan steroidioikeudenkäynnissä. Hieno mies.
Eipä tästä ottelusta ole ihan hirveästi sanottavaa. Kuten jo SummerSlamin kohdalla totesin, Nailzin painitaidot olivat käytännössä nolla, eikä Big Bossman todellakaan ollut sellainen painija, joka kantaisi Nailzia yhtään mihinkään. Parasta tässä ottelussa oli sentään se, että tämä päätti tämän turhan ja tylsän feudin ja että Nailzia ei tarvinnut enää koskaan nähdä WWF:n ppv:ssä. Oli tämä toki ottelunakin varmaan aika lailla niin hyvin hoidettu kuin näiden kahden välinen ottelu vain pystyttiin hoitamaan: ei restholdeja tai muuta turhaa pitkittämistä, vaan muutaman minuutin tiukka mäiskintä, jonka lopuksi nähtiin pari kovaa pampuniskua. Ei tämä tästäkään huolimatta ollut yhtään enempää kuin huono ottelu, mutta olisi tämä paskalla buukkauksella voinut saavuttaa vaikkapa vuoden huonoimman ottelun tittelin. Nyt sentään päästiin sen yläpuolelle.
*
Singles Match
Rick Martel vs. Tatanka
WWF:n intiaanitähti Tatanka oli pyörinyt koko vuoden ajan erinäisissä keskikorttikuvioissa, mutta erittäin vakuuttavasti. Tatanka ei ollut nimittäin tähän mennessä hävinnyt vielä yhtään ottelua WWF:ssä. WrestleManiassa Tatanka oli päihittänyt ”The Model” Rick Martelin, ja nyt nämä kaksi kohtasivat uudestaan. Martelin kesäinen kuvio Shawn Michaelsin kanssa oli päättynyt siihen, kun Michaels siirtyi isompiin kuvioihin, ja Martel oli jälleen kerran jäänyt tyhjän päälle. Niinpä Martelin ja Tatankan feud elvytettiin nopeasti sillä, että Martel varasti Tatankan heimosulan ja kiinnitti sen omaan hattuunsa koristeeksi. Tatanka piti tätä tietenkin loukkaavana ja halusi nyt sulkansa takaisin.
Jotenkin tuntuu hölmöltä, että tällainen kahden midcarderin ottelu nähdään reilun puolen vuoden päästä uudelleen ppv:ssä, kun kaksikon feud ei ole kuitenkaan ollut koko tätä aikaa käynnissä, eli toisin sanoen tämä ottelu on buukattu ihan vain siksi, ettei WWF ole onnistunut keksimään mitään parempaakaan käyttöä heille. Ei varsinaisesti lisää ottelun tunnelmaa. Onneksi kehässä oli sentään kaksi ihan taitavaa painijaa, joten siinä mielessä paritus ei ollut todellakaan huonoin mahdollinen. En silti lämmennyt tälle Martelin ja Tatankan ottelulle ollenkaan niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Tällä oli (toisin kuin WrestleManiassa) aikaa hyvin, ja periaatteessa kaiken olisi pitänyt olla mahdollista, mutta jotenkin homma ei vain lähtenyt toimimaan niin hienosti kun olisin toivonut. Kyllä tämä siis ehdottomasti oli kiva ja päällisin puolin ihan hyvä ottelu, mutta… Ei tässä vain ollut mitään sen enempää. Ei suurta tunnelmaa, ei suuria liikkeitä, ei mitään yllätyksiä. Perusvarmaa suorittamista molemmilta ilman mitään lisämausteita, vähän turhan paljon lukkoja. Lopetus oli kiva, ottelu oli ihan kiva. Mutta se siitä. Toivottavasti Martelia ja Tatankaa ei enää pariteta ppv:ssä yhteen, ei tämä tämän kummoisemmaksi tästä muutu. Ottelu olisi voinut jäädä jopa vain kahden tähden tasoiseksi tv-ottelukoitokseksi, mutta annan tälle kuitenkin ylimääräisen puolikkaan siitä, että otteluun omaa erikoisuutta loi se, että matsin aikana sisääntulorampilla pelottava pelle Doink The Clown kiusasi sisääntulorampin vieressä seisovia katsojia. Tämä oli siis Doinkin ppv-debyytti, ja hänestä kuulisimme kyllä vielä lisää.
* * ½
Tag Team Match
Ric Flair & Razor Ramon vs. Randy Savage & Mr. Perfect
Sitten tämä illan mainostetuin ottelu, henkinen Main Event, jonka hehkutus kuitenkin floppasi pahan kerran, kun Ultimate Warrior joutui lähtemään WWF:stä juuri ennen Survivor Seriesiä. Kuten todettua, Ultimate Warriorin paluu WrestleMania VIII:ssä ei ollut mitenkään ongelmaton, koska Warriorilla ja WWF:llä oli ollut jo pitkään omat ongelmansa. Warrior kuitenkin palasi, mutta kesään mennessä ongelmat olivat taas kasaantuneet. Warrior ei suostunut heel-turniin ja ei siksi noussut päämestariksi. Sen sijaan Ric Flair voitti päämestaruuden Randy Savagelta melkein heti SummerSlamin jälkeen. Hetken aikaa näytti siltä, että WWF oli vakaasti rakentamassa Ric Flairin ja Ultimate Warriorin välille päämestaruuskuviota, joka huipentuisi WrestleMania IX:ään. Tätä vaikutelmaa vahvisti se, että Warrior paritettiin Savagen kanssa yhteen ”Ultimate Maniacs” -joukkueeksi, joka kävi Flairia, tämän neuvonantajaa Mr. Perfectiä ja Flairin uutta ystävää Razor Ramonia (palataan Ramonin kohta) vastaan. Kaikki näytti hyvältä… Paitsi että 1) Flair erinäisten raporttien mukaan oli loukkaantunut lievästi syksyn aikana, ja sen takia hänet pistettiin häviämään mestaruutensa vain pari kuukautta sen voittamisen jälkeen ja 2) Ultimate Warriorin ja WWF:n välit katkesivat lopullisesti. Osa syyttää Warriorin lähdöstä loputtomia palkka- ja egokiistoja, mutta ilmeisesti merkittävänä syynä oli se, että Warrior jäi kiinni hormonien tilaamisesta, ja WWF ei voinut sitä enää hyväksyä steroidikohun keskellä. Niinpä Warrior oli ulkona, ja Survivor Seriesin isoimmaksi kuvioksi mainostettu ottelu oli hajoamassa käsiin.
Paniikkiratkaisuna WWF päätti sitten kääntää Ric Flairin neuvonantajana koko Flairin WWF-uran ajan toimineen Mr. Perfectin faceksi ja laittaa hänet Savagen joukkuepariksi. Käännös oli niin yllättävä, että monet fanit eivät olleet asiasta itse asiassa kovin yllättäviä – varsinkaan kun koko Perfectin ilmoittaminen Savagen joukkuepariksi ja Perfectin täysin puskista tullut täyskäännös toteutettiin varsin kökösti WWF:n lähetyksessä. Tähän tapahtumaan tultaessa Flair suhtautui kuitenkin Perfectiin jo täytenä petturina, ja Perfect oli face ensimmäistä kertaa WWF-urallaan, vaikka vielä ennen ottelua hänen ja Savagen välillä oli pientä jännitettä. Missään vaiheessa ei oikeastaan käynyt ilmi, miksi Perfect oli päättänyt kääntyä Flairia vastaan ja suostua Savagen pariksi. Ilmeisesti Perfect sai vain tarpeeksi Flairin egosta. Tämä oli samalla myös Perfectin paluu painikehään yli vuoden mittaisen tauon jälkeen. Perfect oli loukkaantunut kesällä 1991 ja jäi SummerSlamin jälkeen tauolle. Alun perin hänen taukonsa ei pitänyt olla ollenkaan näin pitkä, mutta erinäisten syiden takia se venyi yli vuoteen. Yhden comebackin lisäksi tässä ottelussa nähdään kuitenkin legendaarinen WWF-debyytti, kun Razor Ramon asteli ensimmäistä kertaa ppv-kehään. WCW:ssä Diamond Studdina paininut Scott Hall oli siis saanut WCW:stä tarpeekseen keväällä 1992, ja niinpä hän tarttui Vince McMahonin tarjoukseen. Hallille annettiin nimeksi Razor Ramon, ja Ramonille alettiin hakea oikeaa hahmoa. Lopulta käsikirjoittajat päätyivät käytännössä kopioimaan Scarface-hahmon ja tuomaan sen 1990-luvulle. Legendan mukaan Vince McMahonille tällaiset populaarikulttuuriviittaukset eivät olleet tuttuja, ja hän piti Ramonin hahmoa nerokkaana. Aluksi Ramonin suosio ei näyttänyt kovin suurelta, mutta Hallin tyyli esittää hahmoa käänsi vähitellen yleisön puolelleen, ja syksyn aikana Razor Ramon nousi lähes kuin varkain Main Event -kuvioihin Ric Flairin apuriksi.
Höh. Muistin, että tämä ottelu olisi ollut ihan pirun loistava joukkueottelu, joka olisi nimenomaan ollut tämän Survivor Seriesin ”hidden gem”, mutta muistin ilmeisesti väärin. Tai sitten olen jostain syystä vuosia sitten tykännyt tästä ottelusta paljon enemmän kuin olisi pitänyt. Koska ei tämä ottelu millään mittareilla ollut mitenkään erityisen huippumahtava ottelu – ei varsinkaan vuonna 1992, jolloin ppv:eissä on nähty hämmästyttävä määrä vähintään neljän tähden otteluita. Tämä kohtaminen ei siis yllä neljän tähden joukkoon, mutta oli tämä toki ehdottomasti hieno joukkueottelu. Se puolestaan ei ole ihme, kun katsoo, keitä kehässä on: Flair oli loistava, Savagekin nautti vielä kovasta vuodestaan, Perfect kärsi ringrustista mutta oli kova ja Razor Ramonkin oli jo tässä vaiheessa yllättävän hyvä. Kokonaisuutena nelikko veti siis kaikin puolin hienon joukkueottelun, jossa oli hyvä rakenne, hienoja liikkeitä ja näyttävää menoa… Mutta ei taaskaan sitten vaan mitään sen erikoisempaa. Ei supersäväyttäviä hetkiä tai muuta vastaavaa. Tämän lisäksi ottelun lopetus oli vähän kökkö, mikä viimeistään blokkaa toiveet neljän tähden arvosanasta.
* * * ½
Singles Match
Yokozuna vs. Virgil
Uusia nimiä! Kuten openerin kohdalla kerroin, WWF oli palkannut Samun ja Fatun ohella heidän serkkunsa Rodney Anoa’in. Hän oli selvästi muita samoalaisia isompi painija, ja siksi hänen paininimensä olikin Kokina Maximus. 1980-luvun puolivälissä debytoinut Kokina oli paininut uransa alkupuolella amerikkalaisissa pienpromootioissa, 1980-luvun lopulla myös AWA:ssa. 1990-luvun alussa Kokina oli serkkujensa tavoin kiertänyt painimassa ympäri maailmaa, ja häntä oli alettu kutsua ”maailman suurimmaksi samoalaispainijaksi”. Kun Vince palkkasi Kokinan, hän näki tässä kuitenkin jotain vielä paljon enemmän. Vince uskoi, että oikealla rakentelulla Rodney Anoa’ista voisi hyvin tulla seuraava WWF:n suuri tähti. Se vaati kuitenkin pieniä muutoksia: samoalaisesta painijasta tehtiin japanilainen sumopainija, jota manageroi legendaarinen Mr. Fuji. Japanin lipun alla painiva jättikokoinen sumopainija sai nimekseen Yokozuna, ja syksyn lopulla debytoidessaan hän alkoi nopeasti kylvää tuhoa WWF:n lähetyksissä. Nyt Yokozuna pääsi sitten tekemään ppv-debyyttinsä ottelussa, jossa häntä vastaan asettui WWF-konkari Virgil.
Tähän väliin sitten squash. Sinänsä squashina tämä saa kyllä täysin puhtaat paperit, koska Yokozuna ja Virgil tekivät tässä varsin pätevää työtä. Varsinkin Virgil on nyt tässä vaiheessa uraansa omaksunut jo hienosti asemansa jobberina, mikä on toki pirun surullista, koska vielä reilu vuosi sitten hän päihitti Ted DiBiasen Million Dollar -mestaruudesta hurraavan SummerSlam-yleisön edessä. No, WWF:n mielestä Virgiliin ei kannata panostaa, joten nyt hän sitten jobbaa Yokozunalle. Eikä siinä mitään, koska Virgil kieltämättä teki työnsä hyvin. Virgil otti jokaisen Yokozunan iskun vastaan sillä tavalla, että ne näyttivät oikeasti tappavalta. Virgil sai siis Yokozunan näyttämään tässä juuri niin hyvältä kuin oli tarkoitus, ja toki Yokozunakin hoiti oman lestinsä moitteettomasti. Hyvä squash, ei muuta.
*
Survivor Series Elimination Match
Beverly Brothers & Money Inc. vs. Natural Disasters & Nasty Boys
Illan ainut Survivor Series -eliminointiottelu oli tässä, ja tämäkin käytiin lyhennetyillä säännöillä: tässä ottelussa painijat eliminoitiin joukkueina, eli jos joukkueen toinen osapuoli eliminoitiin, molemmat joutuivat lähtemään kehästä. Muuten tässä ottelussa ei ollut mitään kovin erikoista, vaan kyseessä oli samaa tuttua WWF:n joukkuemestaruuskuvioiden pyörittelyä. Pieniä muutoksia kuvioissa oli tosin nähty: Money Inc. oli voittanut syksyllä joukkuemestaruudet takaisin Natural Disastersilta, ja sen jälkeen he olivat ajautuneet ongelmiin Nasty Boysien kanssa. Vielä SummerSlamissa Nasty Boysit olivat olleet Money Incin tavoin Jimmy Hartin manageroima heel-joukkue, mutta syksyn aikana Nastyt olivat kyllästyneet Hartiin ja siihen, että Hart pisti Money Incin aina Nasty Boysien edelle. Niinpä Nastyt kääntyivät Money Inciä vastaan. Tässä ottelussa siis Money Inc. ja Beverly Brothers kohtasi kaksi entistä Jimmy Hartin manageroimaa joukkuetta. Tämä oli myös viimeinen ppv-esiintyminen Beverly Brothersien managerilta The Geniukselta. Kuten olen näissä arvioissa kertonut, Genius oli siis Randy Savagen veli Lanny Poffo. Genius lähti WWF:stä vuoden 1992 lopussa hyvässä yhteisymmärryksessä ja jättäytyi pois painibisneksestä – kunnes vuonna 1995 WCW palkkaisi hänet. Se johtui tietenkin siitä, että tuossa vaiheessa Poffon veli Randy Savage oli myös loikannut WCW:hen ja houkutellut WCW:n palkkaamaan Poffon. Itse asiassa yksi painimaailman legendaarisimmista tarinoista on se, että Savage oli ostanut helvetinmoisella summalla oikeudet Gorgeous George -nimen käyttöön ja halusi, että hänen veljensä ottaisi klassikkogimmickin käyttöön ja esiintyisi sillä WCW:ssä. WCW teki Poffon kanssa (raporttien mukaan erittäin rahakkaan sopimuksen), mutta ei ikinä päättänyt käyttää häntä missään. Poffo sai vuosien ajan suuria summia vain istumalla kotona, ja lopulta Savagen timanttinen Gorgeous George -idea käytettiin aivan toisella tavalla. Mutta se siitä.
Tämän ottelun ehdottomasti suurin ongelma oli se, että tämä kaikki on nähty jo niin moneen kertaan. Tai no, ei ihan kaikki: Nasty Boysit olivat tosiaan kääntyneet faceiksi, ja yleisö oli hämmästyttävän innoissaan heistä tässä ottelussa. Jos Nastyjen face-turn oli kuitenkin ainut temppu, joka WWF:llä oli enää jäljellä joukkuedivarinsa mestaruuskuvioiden ympärille pyörivien joukkueiden piristämiseen, oli ehkä ihan aika tuoda mukaan High Energyn ja Headshrinkersien tapaisia uusia joukkueita. Tämä oli nimittäin juuri sitä samaa tuttua ihan kivaa painia, mitä on nyt varsin pitkään katsottu WWF:n joukkuedivarissa ilman, että mitään uutta olisi tapahtunut. Rockersien ja Hart Foundationin kaltaisten joukkueiden hajoamisen jälkeen WWF:llä on mennyt hävettävän kauan uuden joukkuebuumin luomiseen, eikä sitä buumia luoda tällaisilla otteluilla. Kaikin puolin ihan hyvä, mutta ei millään mittareilla yhtään sen enempää.
* * ½
Coffin Match
Kamala vs. The Undertaker
Ei, Kamalan ja Undertakerin feud ei ollut päättynyt SummerSlamiin, vaan sitä oli jatkettu koko syksy. Syksyn aikana Undertaker oli alkanut pelata Kamalan kanssa mind gameseja pelottelemalla tätä mystisillä tempuillaan. Erityisen pahasti Kamala pelästyi, kun Undertaker toi kesken Kamalan ottelun kehäalueelle arkun. Kävi ilmi, että Kamala pelkäsi ruumisarkkuja, joten Undertaker tietenkin hyödynsi tätä tietoa ja ilmoitti rakentavansa Kamalalle oman ruumisarkun Survivor Seriesiin mennessä. Jostain syystä Kamalan managerit Harvey Whippleman ja Kim Chee suostuivat siihen, että Undertaker ja Kamala kohtaisivat toisensa ottelussa, jota kutsuttiin Coffin Matchiksi – tämä oli siis historian ensimmäinen Casket Match ja sen tietynlainen esiaste, koska tässä ottelun voitti ihan normaalisti selättämällä, mutta sen jälkeen vastustaja piti vielä kierittää arkkuun ja arkku piti naulata kiinni. Tämä jäi Kamalan viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi: hän kääntyi vuoden 1993 alussa faceksi ja pysyi sen jälkeen WWF:ssä vielä puolisen vuotta muttei paininut enää WWF:ssä ppv-tasolla.
Joo-o, tämä kaikki nähtiin oikeastaan jo SummerSlamissa. Surettaa jo nyt, miten huonosti Undertakeria käytettiin sekä suurimman osan vuodesta 1992 että suurimman osan vuodesta 1993. Oikeiden vastustajien kanssa todella over Undertaker olisi voinut saada aikaan vaikka mitä, mutta sen sijaan hänet pistetään rymyämään Kamalan tapaisten surkeiden brawlereiden kanssa, minkä lopputuloksena ei ole mitään, mitä haluaisi muistella. Onneksi tällä kertaa ottelulla oli sentään oikea lopetus, vaikka se tuntuikin todella typerältä lopetukselta, kun kyseessä piti olla Coffin Match – eli Casket Matchin edeltäjä. No, samapa tuo. Ottelu saatiin sentään päätökseen, Undertaker näytti hyvältä ja täräytti pari näyttävää power-liikettä. Kaipa tämä oli niin hyvä ottelu kuin Undertakerin ja Kamalan ottelu vain voi olla.
*
WWF Championship
Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels
Ja sitten illan varsinainen Main Event, joka todella osoitti sen, että uusi aikakausi oli alkamassa WWF:ssä! Toki aivan ensimmäisenä on sanottava, että viisi vuotta myöhemmin Bret Hart ja Shawn Michaels painisivat tämän saman tapahtuman Main Eventissä hieman paremmin historiankirjoihin jäävän ottelun, mutta tällä vuoden 1992 versiolla on myös omat historialliset arvonsa. Päämestaruudesta painivat siis illan viimeisessä ottelussa Bret Hart ja Shawn Michaels. Jos vuosikausien ajan WWF-fanit olivat saaneet tottua siihen, että päämestaruudesta painivat lähinnä isoimmat korstot ja suurimmat lihaskimput, oli steroidiskandaali pakottanut WWF:n ajattelemaan uudella tavalla ja nostamaan Main Event -kuvioihin ensimmäistä kertaa Bret Hartin ja Shawn Michaelsin kokoisia painijoita. Toki tämä matka oli vasta alussa, koska tässä vaiheessa tämä ottelu ei vielä tuntunut kunnon Main Eventiltä, vaan ennemminkin erikoiselta tavalta päättää ilta. Bret Hartinkin uskottavuus firman ykköstähtenä oli vasta vähitellen muotoutumassa. Kaikki oli Hartin kohdalla tapahtunut todella nopeasti: Hart oli hävinnyt IC-mestaruutensa SummerSlamissa British Bulldogille, ja pari kuukautta myöhemmin Kanadassa järjestetyssä house show’ssa Hart voitti päämestaruuden Ric Flairilta. Siitä lähtien Hartista oli rakenneltu niin sanottua ”fighting championia”, joka otti vastaan jokaisen haasteen ja puolusti vyötään jokaista mahdollista haastajaa vastaan. Nyt Survivor Seriesissä tuon haasteen oli esittänyt hallitseva Intercontinental-mestari, WWF:n ylimielisin painija Shawn Michaels. Hart oli suostunut haasteeseen, ja tässä sitä oltiin. Michaels oli siis voittanut IC-mestaruuden British Bulldogilta juuri ennen kuin Bulldog joutui lähtemään WWF:stä. Michaelsilla oli myös meneillään iso juonikuvio, koska hänen entinen joukkueparinsa, nykyinen vihamiehensä Marty Jannetty oli palannut loppuvuodesta WWF:ään ja hyökännyt Michaelsin kimppuun. Pahimman osuman tuossa tappelussa oli kuitenkin ottanut Michaelsin manageri Sensational Sherri, ja siksi Sherri ei ollut nyt Michaelsin rinnalla ollenkaan. Michaels oli silti varma, että hän nousisi urallaan ensimmäistä kertaa päämestariksi tässä ottelussa.
Siinä missä odotin enemmän Flair & Ramon vs. Savage & Perfect -ottelulta, tältä matsilta en vastaavasti odottanut niin paljon kuin olisi saattanut etukäteen ajatella. Jotenkin minun muistikuvissani tämä Michaelsin ja Hartin ottelu ei ollut sellainen klassikko kuin miesten monet muut kohtaamiset, enkä siksi hirveästi odottanut tämän katsomista… Mutta piru vie, että tämä oli ilahduttava yllätys! Itse asiassa tämä oli hämmästyttävästi yksi parhaista Hart vs. Michaelseista, jonka muistan nähneeni. Ehkä syynä oli sitten se, että molemmat olivat vielä tässä vaiheessa nuoria ja aivan ME-uransa kynnyksellä. Molemmilla oli jonkinlaista uuden intoa, kumpikaan ei ollut vielä oppinut niitä kaikkein tunnetuimpia maneereita, jotka tällä kaksikolla oli sitten jo vaikka WrestleMania XII:n ottelussa. Molempien liikkeet olivat tietyllä tavalla yllättäviä, ottelussa ei ollut sitä etukäteen selvillä olevaa kaavaa. Kaksikon kemiat pelasivat myös ihan älyttömän hyvin yhteen, Michaels hoiti heel-roolinsa aivan upeasti ja oli tässä koko ottelun ajan todella intensiivinen. Yleisökin syttyi matsin aikana tähän mukaan hemmetin hyvin, ja viimeisten minuuttien lopputaistelut olivat oikeasti äärimmäisen jännittäviä. Hemmetti soikoon, vuosi 1992 on kyllä upea päättää WWF:n osalta tällaiseen otteluun, jossa firman kaksi lahjakkainta tulevaisuuden nimeä pääsee ensimmäistä kertaa painimaan toisiaan vastaan ja pistää todellakin parastaan. En sinänsä ihmettele, että tämä ottelu ei ole jäänyt samanlaiseen klassikkomaineeseen kuin miesten myöhemmät ottelut, koska nuo Hart/Michaelsit ovat tarinaltaan paljon suurempia, mutta tässä on sellaista poikkeuksellista fressiyttä, jota myöhemmissä ei ole. Pahasti aliarvostettu ottelu, MOTYC!
* * * * ½
Aika vaikea on sanoa selvää kokonaisfiilistä tästä tapahtumasta. Yhtäältä tässä oli loistava Main Event ja hieno Ramon/Flair vs. Savage/Perfect -ottelu. Lisäksi tässä tapahtumassa oli oikeasti sellaista tunnelmaa, että uusi aikakausi oli alkamassa. WWF oli oikeasti hylkäämässä vanhat tunkkaiset ajat ja nostamassa uusia nimiä parrasvaloihin – eikä muutos olisi ohi, vaan lisää oli tulossa. Tuosta fiiliksestä tämä ppv saa lisäpisteitä. Samalla kuitenkin tässä oli omat ongelmansa: pari puhtaasti huonoa ottelua, yksi squash ja muuten lähinnä ”ihan kivoja” otteluita noiden kahden mainitsemani ottelun lisäksi tarkoittavat sitä, että ei tämä kokonaisuudeltaan kovin vahva tapahtuma ole. Yksi vuoden huonoimmista, juuri ja juuri Ok silti.
Wikipedia: WWF Survivor Series 1992
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.2.2018
No Comment