Arvio: WWF Survivor Series 1993
Päivämäärä: 24.11.1993
Sijainti: Boston, Massachusetts (Boston Garden)
Yleisömäärä: 15 509
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vihdoin paluu WWF:n pariin ja sen vuoden 1993 viimeiseen ppv:hen! Ja voi pojat, sitten SummerSlamin jälkeen tilanne on muuttunut varsin ikäväksi WWF:lle. Syksyn ajan WWF:n saama huono julkisuus ja syytökset steroidien välittämisestä painijoille olivat jälleen voimistuneet, ja lopulta juuri ennen Survivor Seriesiä tuli lopullinen isku, jota WWF oli yrittänyt parhaansa mukaan vältellä. Yhtiötä ja myös Vince McMahonia henkilökohtaisesti syytettiin anabolisten steroidien laittomasta hallussapidosta ja aikomuksesta välittää niitä eteenpäin. Nämä eivät olleet enää huhuja, nämä olivat nyt oikeita syytteitä. Kaikki oli saanut alkunsa yli kaksi vuotta sitten, kun WWF:lle työskennellyttä lääkäri Zahoriania alettiin epäillä steroidien välittämisestä. Silloin tuskin kukaan olisi uskonut, että koko painimaailman isoin firma ja sen johtaja (joka tosin oli väistynyt WWF:n johtopaikalta ja luovuttanut virallisen vallan vaimolleen Linda McMahonille juuri tätä tapausta ennakoiden) olivat nyt syytettyinä. Maksimirangaistus kahdesta eri syytteestä voisi olla viisi vuotta linnaa per syyte.
Lisäksi WWF:ää kohtaan nostetuissa syytteissä mainittiin erikseen yksi painija, jolle Vince oli välittänyt steroideja. Ensin tuo painija pysyi nimettömänä (vaikka kaikki tiesivät kestä oli kyse), mutta sitten paljastettiin virallisesti, että kyse todella oli Hulk Hoganista. Kovin montaa tätä steroiditapausta isompaa ei koko painimaailman historiassa ole, ja ei ole vähättelyä sanoa, että alan ollessa muutenkin isoissa vaikeuksissa parin viime vuoden ajan osa ihan oikeasti pelkäsi, että tämä tutkinta ja nämä syytökset saattaisivat tietää loppua WWF:lle. Kuten nyt tiedämme, niin ei kuitenkaan käynyt. Palataan steroiditutkintaan kuitenkin myöhemmissä arvioissa vielä.
Tässä ei nimittäin ollut kaikki huono julkisuus, jonka kanssa Vince ja WWF olivat joutuneet viime viikkoina painimaan. Vain muutama viikko ennen Survivor Seriesiä nimittäin paljastettiin, että Jerry Lawleria syytettiin todella raskaista rikoksista. Alaikäinen tyttö oli kertonut, että Lawler oli ahdistellut häntä ja raiskannut hänet. Lawleria syytettiin siis sekä alaikäiseen sekaantumisesta että raiskauksesta. Ei todellakaan pieni juttu, ja sen takia WWF joutui ottamaan hänet heti pois kaikista tv-lähetyksistään – myös jo nauhoitetuista, joissa Lawler korvattiin kokonaan. Lawlerilla oli meneillään tulikuuma feud Bret Hartin kanssa, mutta se ymmärrettävästi keskeytettiin tämän asian takia. On toki hyvä tässä kohtaa mainita, että vain paria viikkoa myöhemmin (itse asiassa jo ennen Survivor Seriesiä) tyttö paljasti keksineensä koko asian ja että mitään raiskausta tai seksiä muutenkaan ei ollut. Kaikki Lawleria kohtaan nostetut syytteet peruttiin, mutta Lawler ei silti palannut WWF-lähetyksiin heti. Julkisuusmylläkkä Lawlerin ympärillä oli muutaman viikon ajan aikamoinen.
Näistä tunnelmista sitten itse Survivor Seriesiin. Kuten edellisessä arvioissa kerroin, WWF joutui tänä vuonna taistelemaan WCW:n kanssa samalla kiitospäivänviikolla järjestetyn Battlebowlin kanssa. Lopputulos oli se, että molempien ppv:eien buyrate oli historiallisen huono. Survivor Seriesillä se oli noin 0.8.
Selostajinamme Vince McMahon ja Bobby Heenan. Yhden ottelun ajan selostamossa vieraili myös Family Feud -ohjelmasta tuttu Ray Combs. Backstage-haastattelijana Todd Pettengill. Lisäksi yhden ottelun ajan selostamossa olivat Jim Ross ja vielä kerran Gorilla Monsoon! Miksikö näin? WWF:llä oli vuoden 1993 aikana ollut meneillään surullisenkuuluisa ”Radio WWF” -kokeilu, eli oman radiokanavan perustaminen. Käytännössä kanavalta lähettiin Rossin juontamia ohjelmia, ja myös ppv:t selostettiin sinne. Ross ja Monsoon olivat toimineet Radio WWF:n selostajina SummerSlamissa ja Survivor Seriesissä, ja ilmeisesti tuota radiokanavaa promotakseen heidät nostettiin yhden ottelun ajaksi tässä lähetyksessä selostamoon. Radio WWF -kokeilu päätettiin kuitenkin pian vuoden 1994 alussa. Aikaisemmin ehdinkin jo kertoa Monsoonin selostusuran päättyneen Royal Rumbleen, ja toki se oli viimeinen hänen kokonaan selostamansa ppv, mutta tässä ja Royal Rumble 1994:ssä Monsoonia kuultaisiin vielä. Mutta paljon merkittävämpi asia on se, että tämä oli viimeinen Bobby Heenanin kerta WWF:n ppv:n selostamossa. Pian Survivor Seriesin jälkeen Heenanin sopimus WWF:n kanssa umpeutui, eikä sitä enää uusittu. Ilmeisesti kyse oli siitä, että WWF ei suostunut Heenanin toiveisiin kiertueaikataulun keventämisestä ja vähemmästä työtaakasta, ja niinpä vuosikausien ajan WWF:ssä työskennelleen Heenanin uraa WWF:ssä ei enää jatkettu.
Survivor Series Elimination Match
IRS & Diesel & Rick Martel & Adam Bomb vs. 1-2-3 Kid & Marty Jannetty & Razor Ramon & Randy Savage
Yhden vuoden tauon jälkeen WWF oli päättänyt palata Survivor Seriesissä jälleen juurilleen ja keskittyä tapahtumassa monen painijan joukkueiden välisiin eliminointiotteluihin. Illan ensimmäinen matsi oli midcardereiden kohtaaminen. Face-joukkueen muodostivat kovassa underdog-nosteessa oleva 1-2-3 Kid, tämän kaveri Marty Jannetty, uusi Intercontinental-mestari Razor Ramon ja ppv-kehäpaluunsa tekevä Randy Savage. Savagen ei tosin pitänyt painia tässä ottelussa alun perin. Neljänneksi painijaksi oli ilmoitettu Mr. Perfect, mutta loukkaantumisen ja/tai perheongelmien ja/tai sopimuserimielisyyksien takia Perfect oli lähtenyt WWF:stä juuri ennen Survivor Seriesiä (ja vaikka hän palaisi useamman kerran, ei hän tosiaan painisi WWF-ppv:ssä ennen vuotta 2002). Niinpä viime aikoina jälleen aktiivisemmin kehätoimintaan osallistunut Randy Savage otti Perfectin paikan ottelussa. Savagella oli itse asiassa menossa näihin aikoihin tulikuuma feud heel-turhin tehneen Crushin kanssa, mutta tässä ottelussa hän oli lähinä lisukkeena. 1-2-3 Kid sen sijaan feudasi edelleen IRS:n kanssa, ja Ramon oli kamppaillut IC-mestaruudesta Rick Martelin kanssa. IRS:n ja Martelin lisäksi heel-joukkueeseen kuuluivat WWF-ppv-kehädebyyttinsä tekevät Diesel ja Adam Bomb. Diesel oli siirtynyt syksyn aikana henkivartijasta singles-painijaksi, kun Shawn Michaels oli hetkellisesti lähtenyt (tai ainakin hyllytetty) WWF:stä. Adam Bomb oli puolestaan uusi tulokas. Bryan Clark oli kyllä nähty aivan uransa alussa vuonna 1991 yhdessä WCW-ppv:ssä painimalla nimellä The Nightstalker, mutta sitten hän oli siirtynyt alueellisiin promootioihin, kunnes hänet oli napattu SMW:stä WWF:hen keväällä 1993. Hänelle annettiin nimeksi Adam Bomb, ja hänen gimmickinsä oli se, että hän oli selviytynyt Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuudesta. Kyllä. Kovin merkittävästi tuo gimmick ei tosin vaikuttanut Bombin toimiin kehässä tai sen ulkopuolella, vaan hän oli lähinnä geneerinen monsteri. Managerikseen hän oli hiljattain saanut Harvey Whipplemanin.
Muistelen tykänneeni tästä ottelusta todella paljon silloin vuosia sitten, kun katsoin kaikki Survivor Seriesit läpi. En kuitenkaan löydä mistään enää mietteitäni noilta ajoilta, joten en voi olla varma. Joka tapauksessa tämän mielikuvan turvin suhtautuin hieman varovaisesti tähän otteluun. Olisikohan tämä sittenkään niin miellyttävä (tai jopa mainio) matsi kuin muistelin? Ja täytyy sanoa, että kyllä tämä oli. Poikkean arvostelijoiden valtavirrasta (jälleen), mutta minun silmissäni tämä oli erinomaisen viihdyttävä Survivor Series -eliminointiottelu. Oikeastaan melkein jopa malliesimerkki loistavasta midcard-painijoiden Survivor Series -eliminointiottelusta. Paljon auttoi jo pelkästään se, että suurin osa painijoista oli todella kiinnostavia. Ramon oli nousemassa koko firman kuumimmaksi nimeksi, 1-2-3 Kid oli todella vakuuttava roolissaan, comebackin tehnyt Savage loistava lisäys, Jannetty yllättävä villikortti, Diesel ja Adam Bomb kiinnostavia debytantteja, Martel ja IRS kokeneita kettuja. Kaikki myös hoitivat roolinsa aivan loistavasti. Jokainen pääsi esittämään parasta osaamistaan, väläyttämään näyttäviä liikkeitä ja painimaan hyvin. Ketään ei eliminoitu liian aikaisin, ja jokainen eliminointikin oli buukattu hyvin. Erityisesti tykkäsin ottelun yllättävästä lopetuksesta. Kestoa ottelulla oli juuri täydellisesti. Ei tässä matsissa toki mitään täysin tajunnanräjäyttävää tai aivan käsittämätöntä meininkiä nähty, mutta kova ottelu tämä kaikin puolin oli. Aivan erinomainen Survivor Series -eliminointiottelu.
* * * *
Survivor Series Elimination Match
Shawn Michaels & Blue Knight & Red Knight & Black Knight vs. Bret Hart & Owen Hart & Keith Hart & Bruce Hart
Tämä oli ottelu, jota ei pitänyt todellakaan käydä tässä muodossa. Ensinnäkin Shawn Michaels oli ollut hyllytettynä vielä juuri ennen tätä ppv:tä. Toiseksi tämän ottelun piti olla Jerry Lawlerin ja Bret Hartin feudin huipentuma. Mutta koska Lawler oli joutunut aikaisemmin tässä arviossa kerrottuun tilanteeseen, oli Lawler vedetty kokonaan ppv:stä pois. WWF oli kuitenkin suunnitellut tämän ottelun ja sen jälkitapahtumat niin pitkälle, ettei koko ottelua peruttu, vaan sen sijaan Michaelsin hyllytys päätettiin, hänet tuotiin takaisin ja hänet iskettiin Hartin vastustajaksi. Mitään järkeä tässä ei ollut juonikuviollisesti, ja WWF yritti epätoivoisesti rakentaa Hartin ja Michaelsin välille uutta kinaa pistämällä Michaelsin haukkumaan koko Hart-suvun. Alkuperäinen idea ottelulle oli siis se, että Hart olisi yhdessä veljiensä Owenin ja eläkkeiltä palanneiden Brucen sekä Keithin kanssa kohdannut ”Kuninkaan ja tämän kolme ritaria”. Ritareiksi oli vain palkattu kolme painijaa (Barry Horowitz, Jeff Gaylord ja vanha kunnon Greg Valentine) ja heille oli pistetty maskit päähän. Ei kummempaa ideaa, mutta olisi toiminut hyvin Lawlerin kanssa. Nyt Michaels-versiona tämä oli lähinnä hölmöä. Yksi ikuinen nettilegenda on muuten se, että yksi kolmesta ”ritarista” olisi ollut muuan Glen Jacobs, eli Kane. Tuo ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ja väärinkäsitys johtuu ilmeisesti siitä, että vuonna 1993 täysin tuntematonta Jacobsia huhuttiin alun perin yhdeksi ritareista.
Ai niin! Miksikö Shawn Michaels oli ollut hyllytettynä WWF:stä? No, se on mysteeri, johon ei oikein tunnu olevan selvää vastausta. Virallinen totuus on ilmeisesti se, että Michaels jäi kiinni kielletyistä aineista alkusyksystä. Se on tosin jännää, koska juuri samaan aikaan Michaels oli huonommassa kunnossa kuin kertaakaan urallaan. Yhtä kaikki Michaels oli tuolloin IC-mestari, ja niinpä IC-mestaruus vakatoitiin ja mestaruudesta järjestettiin Battle Royal -ottelu. Muun muassa Meltzerin mukaan kyse ei kuitenkaan ollut aineista, vaan siitä, että Michaels oli vuoden 1993 aikana tympääntynyt vähitellen johonkin WWF:ssä pahasti, menettänyt motivaationsa ja ilmoittanut kieltäytyvänsä jobbaamasta IC-mestaruutensa, kun sen aika oli. Osassa raporteista jopa kerrotaan, että Michaels oli hetkellisesti lähtenyt WWF:stä, minkä takia WWF joutui antamaan uuden fyysisen mestaruusvyön Battle Royalin voittaneelle Razor Ramonille, koska Michaels oli vienyt vyön lähtiessään. Jos tämä on totta, on toki hassua, että Michaels palasi WWF:ään lopulta vain muutaman viikon tauon jälkeen käytyään sitä ennen painimassa WWF:n yhteistyöpromootiossa USWA:ssa. Olipa totuus mikä tahansa, Michaels oli kuitenkin ollut syksyn aikana hetkellisesti pois ruudusta, menettänyt IC-mestaruutensa häviämättä ottelua ja palannut nyt kehiin.
Tässä ottelussa oli joitakin perustavanlaatuisia ongelmia. Suurin oli tietenkin se, että tämä ottelu ei ollut alun perin ollenkaan se, mikä piti käydä tässä Survivor Seriesissä. Shawn Michaels ja Bret Hart kohtasivat toisensa siis toisena vuotena peräkkäin Survivor Seriesissä, eikä siinä ollut mitään valitettavaa. Sen sijaan muuten suurin osa ottelusta tuntui aivan turhalta. Mikä oli Michaelsin ritareiden merkitys? Miksi meidän olisi pitänyt olla erityisen kiinnostunut siitä, että kehistä eläköitynyt Keith Hart painisi Michaelsin satunnaisen ritarin kanssa? En keksi yhtään syytä. Sinänsä paini ei missään vaiheessa ollut katastrofaalisen huonoa – varsinkaan silloin, kun kehässä oli Bret, Owen tai Michaels. Eikä ritareidenkaan paini ollut mitenkään kamalaa. Keith ja Bruce Hart olivat sen sijaan aikamoisia turhakkeita. Enemmän suurin ottelusta vain ”oli”. Ei oikein tuntunut merkittävältä. Ja sitä ”olemista” oli aivan liikaa. Matsi kesti aivan liian pitkään ottaen huomioon, että siinä ei tosiaan tapahtunut ennen loppua paljon mitään kovin merkittävää. Viime minuuteilla nähty Owenin ja Bretin feudin ensimmäisen siemenen kylväminen oli kyllä hieni hetki, ja Owenin hermostuminen Bretille näytti mahtavalta. JSen sijaan vastapainona ottelun lopetus oli todellinen antikliimaksi. Helvetin pitkään kestänyt ja pitkään kohti lopetusta viritelty ottelu, ja lopulta yleisölle haistatettiin pitkät, kun se kaikkien toivoma lopetus olisi pitänyt nähdä. Tylsää, ja tuo lopetus takasi sen, ettei tämä matsi nouse edes hyvälle tasolle. Monet muut arvostelijat ovat olleet vielä paljon julmempia ja haukkuneet tämän matsin aivan pystyyn. Minusta tämä oli suurimmaksi osaksi hyvän peruspainin ansiosta sentään aivan jees, mutta ongelmia riitti. Jännittävää on muuten se, että alun perin Vince halusi Bretin alkavan feudata Owenin sijaan Bruce Hartin kanssa. Bret ei kuitenkaan tähän suostunut, joten Owen sai mahdollisuutensa – ja loppu onkin painihistoriaa.
* * ½
SMW Tag Team Championship
Rock ’n’ Roll Express (c) vs. Heavenly Bodies
Sitten oli vuorossa TODELLA erikoinen väliottelu. WWF:n ja Jim Cornetten promootion SMW:n yhteistyö oli siis jatkunut entisestään, ja nyt se oli viety niin pitkälle, että kaksi SMW:n joukkuetta paini WWF:n ppv:ssä toisiaan vastaan ja panoksena oli SMW:n mestaruus. Tällaista ei todellakaan ollut nähty koskaan ennen WWF:n historiassa, ja jos jotain, se ei ainakaan ollut merkki siitä, että WWF:llä olisi mennyt liian hyvin omillaan. Rock ’n’ Roll Express ja Heavenly Bodies olivat feudanneet SMW:ssä joukkuemestaruuksista käytännössä tauotta siitä lähtien, kun Heavenly Bodies oli korvannut Midnight Expressin tässä ikuisuusfeudissa. Kuten tarkkaavaisimmat muistavat, nämä kaksi joukkuetta kohtasivat myös vuoden 1993 SuperBrawlissa WCW:n puolella. Siinäkin mielessä tämä on todellinen poikkeustapaus. SuperBrawlissa selostajat eivät tosin ilmoittaneet, että ottelu olisi virallisesti ollut mestaruusottelu – nyt sen sijaan oli.
Olipa erikoinen ottelu WWF:n tapahtumassa, ja juuri siksi tämä olikin niin miellyttävää katsottavaa. Rock ’n’ Roll Expressin ja Heavenly Bodiesin kohtaamisen pystyi jotenkin vielä sulattamaan alkuvuodesta WCW:n SuperBrawlissa, koska kyseissä firmassa näiden joukkueiden paini on kuitenkin entuudestaan tuttua. Sen sijaan WWF:ssä kumpikaan joukkueista ei ole koskaan mainittavimmin ollut, ja nyt he painivat keskenään ottelussa, jonka panoksena oli (WWF-katsojan näkökulmasta) jonkun täysin random-promootion mestaruus. Ihanaa, että näin oli, koska tämä toi tosiaan erittäin hyvää vaihtelua niin Survivor Seriesiin kuin WWF:n tarjontaan yleisestikin. Prichard, Del Ray, Gibson ja Morton tiesivät kyllä aivan tarkalleen, mitä tehdä kehässä keskenään. He ovat painineet niin lukemattomia otteluita yhdessä, että heille tämä on täysin tuttua hommaa, mutta silti ottelusta ei välittynyt väsyneisyys tai rutiinimeininki. Ei, koko nelikko pisti oikeasti kroppansa täysillä likoon, rakensi hienon joukkueottelun ja tarjosi perhanan näyttäviä liikkeitä. Ottelun tähti oli (samoin kuin Heavenly Bodiesin SummerSlam-vierailussa) Jimmy Del Ray, joka hämmensi ottelun aikana sekä normaalilla korkealla Moonsaultilla että varmaan WWF-historian ensimmäisellä Asai Moonsaultilla. Ei voi mitään, hurja kaveri. Kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti hieno joukkuemestaruusottelu, jonka ainut heikkous oli hieman sekava lopetus, mutta senkin voin nyt tämän ottelun kohdalla joten kuten hyväksyä.
* * * ½
Survivor Series Elimination Match
Bam Bam Bigelow & Bastion Booger & Headshrinkers vs. Bushwhackers & Men On A Mission
Kuluneen syksyn aikana oli nähty se surullinen hetki, kun Matt Borne joutui lähtemään WWF:stä henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi ja kuinka lähes heti sen jälkeen Doink The Clownista oli tehty face. Alun perin nerokkaana hahmona toiminut ilkeä pelle menetti kaiken kiinnostavuutensa, kun siitä tehtiin… vain ”hassu pelle”. Samalla Doink alkoi feudata Bam Bam Bigelowin kanssa, ja oikeastaan koko alkusysäys Doinkin face-turnille saatiin, kun hän kääntyi Bigelowia vastaan. Nyt kaksikon feudi oli mennyt niin pitkälle, että heidät pistettiin toisiaan vastaan Survivor Series -otteluun. Bigelow sai joukkueeseensa Headshrinkersit ja Bastion Boogerin. Booger oli Mike Shaw, tuttu parin vuoden takaa WCW:stä nimellä Norman. WCW:ssä Shaw oli esittänyt yksinkertaista isokokoista painijaa, nyt hänen hahmonsa oli epäsiisti ja kaikin puolin iljettävä Bastion Booger. Mitä tulee sitten Doinkin joukkueeseen… No, Doink jatkoi edelleen ”monta Doinkia” -hassutteluaan ja ilmoitti, että Survivor Seriesissä Bigelow kohtaisi joukkueensa kanssa neljä Doinkia. Mitä tämä tarkoitti sitten käytännössä? No sitä, että ensin kehään saapuivat Doinkiksi pukeutuneet Bushwhackersit ja sen jälkeen Doinkiksi pukeutuneet Mabel ja Mo. Doinkia itseään ei näkynyt koko ottelun aikana ollenkaan. Ja aivan, tämä oli tosiaan myös Mabelin (eli Visceran), hänen joukkueparinsa Mon ja heidän managerinsa Oscarin ppv-debyytti. Nelson Frazier ja Bobby Horne olivat siis kaksi 1990-luvun alkupuolella uransa aloittanutta painijaa, jotka olivat painineet USWA:ssa nimellä Harlem Knights. He kiinnittivät WWF:n huomion erityisesti Frazierin jättimäisen koon ansiosta. Niinpä heidät palkattiin WWF:ään, jossa heille annettiin manageri Oscar ja heistä tehtiin eräänlaisia ”räppäreitä”, jotka villitsivät yleisöä heiluttamalla käsiään ja räppäämällä sisääntulobiisin ajan. Joukkueen nimeksi annettiin Men On A Mission, eli MOM, mikä oli myös joukkueen jäsenten nimikirjaimet. MOMista oli tullut nopeasti syksyn aikana hyvin suosittu joukkue fanien keskuudessa.
Tämän ottelun totaalinen idiotismi ärsytti niin paljon, että tämä nousi todella korkealla koko vuoden 1993 huonoimpien otteluiden listalla. Oikeasti, tässä paskassa ei ollut MITÄÄN järkeä. WWF oli etukäteen luvannut, että Bam Bam Bigelow kohtaisi joukkueensa kanssa ”neljä Doinkia”, josta olisi voinut olettaa, että ainakin yksi Bigelowin vastustajista olisi ollut se ”oikea Doink”. Mutta ei. Ei. Koko ottelun aikana ei jumalauta nähty oikeaa Doink The Clownia, vaan sen sijaan Bigelow paini (ilmeisesti) ”Doinkin värväämiä” ja Doinkiksi pukeutuneita Bushwhackerseja ja Men On A Missionia vastaan! Miksi? En tiedä! Siinä ei ole mitään järkeä! Miksi Bigelow haluaisi painia kahta satunnaista WWF-joukkuetta vastaan, kun on ensin koko syksyn ajan feudannut Doink The Clownin kanssa? Aaaaaargh. Tämä ottelu ja tämän ottelun logiikka tappaa aivosoluja. Ja mikä pahinta, tämä totaalisen aivokuollut lähtöasetelma oli vain alkua tämän ottelun kamaluudelle. Koko ottelu oli buukattu niin jumalattoman paskasti ja älyttömän hirveästi, etten edes pysty kertaamaan kaikkea tuota idiotismia. Kaikki ottelun eliminoinnit oli hoidettu aivan törkeän lapsellisilla, tyhmillä ja koko showpainin ”uskottavuuden” päälle kusevilla ”pelleilyillä”. Vesi-ilmapalloja, banaaninkuoreen liukastumisia, epämääräisiä ämpäreitä… Aaaaargh. Tämä oli aivan jumalattoman kamalaa katsottavaa. Samalla yleisö chanttasi ”We want Doinkia” – tietenkin, koska häntä he olivat tulleet katsomaan, mutta häntä WWF ei katsojille tarjonnut. Lisäksi heelit näyttivät koko ottelun ajan aivan totaalisen idiootteilta, koska heillä oli toistuvasti mahdollisuuksia selättää vastustajansa, mutta joka kerta he lopettivat selätykset aivan käsittämätömästi kesken. No niin, tämän enempää en jaksa tästä ottelusta raivota. Tämän pelastaa DUD-arvosanalta ainoastaan se, että Bam Bam Bigelow teki kaikkensa saadakseen tästä kamaluudesta jotain järkevää ulos. Bigelowille pisteet, kaikille muille monoa. Erityisesti buukkaajille. Saatana.
½
Survivor Series Elimination Match
The Foreigns Fanatics (Yokozuna & Borga & Jacques & Crush) vs. The All-Americans (Luger & Undertaker & Steiner Brothers)
Ja sitten illan Main Event. Ensimmäisenä suru-uutiset: tämä jäisi Ludvig Borgan viimeiseksi ppv-esiintymiseksi koskaan. WWF:llä oli isoja suunnitelmia Borgalle, mutta ne eivät toteutuneet. Borga loukkaantui tammikuussa 1994 ottelussa Rick Steineria vastaan, ja lisäksi häntä vastaan nostettiin syyteet huumausaineiden maahantunnoista, myynnistä ja valmistuksesta (myöhemmin syytteet kumottiin). Borgan WWF-ura ja koko showpainiura Amerikassa päättyi. Halme esiintyi vielä parissa pienessä roolissa kansainvälisissä elokuvissa, mutta sen jälkeen hän palasi Eurooppaan ja siirtyi nyrkkeilyn pariin. Halme kokeilu myös MMA:ta (otteli kerran myös UFC:ssä), mutta hävisi siellä kaikki ottelunsa. Sen sijaan nyrkkeilyssä hänestä tuli kova luu ja aikanaan myös Suomen mestari. WWF:ssä Borga ehti tehdä lyhyelläkin uralla varsin merkittävän vaikutuksen: Borgasta tuli oikeasti vihattu heel ja vakionimi ME-kuvioissa muutaman kuukauden ajan. Koko syksyn hän oli feudannut Lex Lugerin kanssa, koska Luger ei ollut saanut enää uusintaottelua WWF-mestaruudesta voitettuaan Yokozunan SummerSlamissa uloslaskulla. Hiljainen hetki Tony Halmeen muistolle.
Muuten tämä ottelu oli siis lähinnä kooste kaikista meneillään olevista USA vs. ”Muu maailma” -feudeista. Face-joukkueen neljännen jäsenen piti alun perin olla Tatanka, mutta hän oli loukkaantunut (kayfabe) sen jälkeen, kun Ludvig Borga ja Yokozuna murskasivat hänet yhteisvoimin ja aiheuttivat Tatankan ensimmäisen selätystappion. Kunnian Tatankan voittamisesta sai siis Borga, joka selätti Tatankan yhdelle sormella. Koska Tatanka ei ollut painikunnossa, hänen paikkansa otti The Undertaker, joka oli viime aikoina noussut feudaamaan WWF-mestaruudesta Yokozunan kanssa. Ottelun kolmas iso kuvio oli sitten Steiner-veljesten feud uutta Quebecers-joukkuetta vastaan. Steinerit olivat menettäneet vyönsä Quebecers-kaksikolle loppusyksystä, kun joukkue oli vedetty hetkeksi pois WWF:n lähetyksistä sopimuskiistojen vuoksi. Quebecersin muodostivat siis kaksi kanadanranskalaisesta Jacques ja Pierre, jotka olivat saapuneet WWF:ään loppukesästä. Quebecersin Jacques oli siis vanha tuttu Jacques Rougeau, ja hänen joukkueparinsa oli Pierre 26-vuotias kanadalainen (oikealta nimeltään Carl Ouellette), joka oli aloittanut uransa 1980-luvun lopussa ja saanut WWF-sopimuksen tutustuttaan Rougeauhun. Heidän managerinaan toimi Johnny Polo, joka oli aikaisemmin esiintynyt WCW:ssä Scotty Flamingo -nimisenä light heavyweight -painijana ja joka tultaisiin aikoinaan tuntemaan paljon paremmin Raven-nimellä. Ylimielisen ”rich kidin” roolia vetäneestä Johnny Polosta oli siis tehty jostain syystä WWF:ssä painijan sijaan manageri, mutta hyvin hän roolinsa veti. Polon manageroimasta kaksikosta Pierreä ei tosin tässä ppv:ssä nähty, koska kostoksi Tatankan loukkaannuttamisesta facet olivat teloneet Pierren, ja niinpä heel-joukkue korvasi hänet havaijilaisella Crushilla. Crush oli ollut kesän aikana pari kuukautta poissa ruudusta (parantaakseen selkävammansa), ja paluunsa jälkeen hän kääntyi ystäväänsä Randy Savagea vastaan ja liittoutui Mr. Fujin kanssa. Siksi Crush oli luonteva valinta Yokozunan vetämän joukkueen neljänneksi jäseneksi.
Jos äskeisen ottelun buukkaus aiheutti sellaisen raivon, että miesmurhakin oli lähellä, niin tämän ottelun kohdalla on vastaavasti annettava kehuja buukkauksesta. Ottelu oli hoidettu kokonaisuutena sen verran toimivasti, että matsi tuntui alusta loppuun yllättävän hyvältä, vaikka varsinainen painillinen anti ei missään vaiheessa mitään erityisen hyvää ollutkaan. Ja kun katsoo tosiaan ottelun osanottajalistaa, olisi tältä matsilta voinut odottaa myös totaalista paskuutta, mutta minun silmissäni (ehkä vaihteeksi taas yliarvioin ottelun kaikkien muiden arvostelijoiden mielestä) tämä oli varsin pätevä päätös illalle. Erityispisteet tietenkin Steiner-veljeksille ja Jacques Rougeaulle, jotka olivat ottelun kirkkaasti parhaat painijat ja tarjosivat myös ottelun parhaan painillisen annin. Toisaalta myös pisteet buukkaajille, koska he pitivät nimenomaan Steinerit ja Jacquesin pitkän aikaa kehässä ottelun alkupuolella, eivätkä heikompitaitoiset painijat tulleet turhaan sotkemaan matsia. Ottelun loppupuolikin oli buukattu hyvin: erityisesti Yokozunan ja Undertakerin välinen taistelu oli oikeasti varsin säväyttävä, ja ottelu jätti odottamaan heidän tulevaa kohtaamistaan. Varsinainen lopetus oli sitten tosi perinteinen ja odotettu, mutta ainakaan sitä ei ollut venytetty liian pitkäksi. Ja kyllähän tässä taas Suomi-lisänsä ottelulla on, kun Tony Halme painii isossa roolissa Survivor Seriesin Main Eventissä. Ai että.
* * *
Vähän keskinkertaiseksi jäi tämänkin WWF-ppv:n tarjonta. Oli tämä toki sentään huima parannus SummerSlamiin, joka oli täyttä kuraa. Tässä oli yksi loistava ottelu, yksi hieno ja yksi hyvä. Kokonaisfiilis oli silti vähän sellainen ”äh”, koska oikein mitään kovin suurta tässäkään ei taas tapahtunut ja WWF:llä ei oikein edelleenkään tuntunut olevan selkeää suuntaa. Silti ppv onnistui jättämään sellaisen olon, että kyllä tämän ihan mielellään katsoi ja ettei mikään kovin pahasti ole vikana, joten kyllä tämä kääntyy Ok:n puolelle.
Wikipedia: WWF Survivor Series 1993
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 19.5.2018
No Comment