Arvio: WWF Survivor Series 1997

Sijainti: Montreal, Quebec, Kanada (Molson Centre)

Päivämäärä: 9.11.1997

Yleisömäärä: 20 593

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Olen kerran aikaisemmin katsonut tämän PPV:n, kahdesta eri syystä. Syy numero yksi oli se, että katsoin joitain vuosia sitten kaikki siihen mennessä tuotetut Survivor Seriesit. Syy numero kaksi oli sitten tietenkin se yksi ainut juttu, mistä tämä tapahtuma muistetaan. Harva maksulähetys on saavuttanut aseman yhtenä kaikkien aikojen parhaiten muistetuista PPV:istä, vaikka todellisuudessa tässä ei ole mitään muuta muistettavaa kuin viimeiset noin kolme minuuttia. Mutta se siitä, en rupea nyt tarinoimaan asiasta sen enempää. Pääottelun kohdalla varmaan kuitenkin sorrun siihen. Selostajinamme Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler, joista tästä PPV:stä lähtien muodostuikin sitten se legendaarinen selostuskaksikko. Vince McMahon ei enää pöydän taakse palannut, ja vaikka kaiken maailman michaelcolet sitten myöhemmin soppaan sekoittuivat, tuli Kingin ja JR:n kaksikosta paras. Monet aina haukkuvat Lawleria selostajana, mutta itse pidin varsinkin kusipään roolia vetävästä Kingistä todella paljon. Silloin King ja JR olivat aivan loistavuutta.

Survivor Series Match

The Headbangers & The New Blackjacks vs. The New Age Outlaws & The Godwinns

Edellisessä PPV:ssä Headbangers hävisi joukkuemestaruuden Godwinnsille (oi kyllä), mutta jo ennen Survivor Seriesiä kaksikko oli onnistunut häviämään vyöt eteenpäin. Ex-mestareiden feudin lisäksi tämän ottelun taustalla olivat myös Road Doggin ja ”Bad Ass” Billy Gunnin muodostaman upouuden joukkueen herättämä haloo. Aikaisemmin siis Jesse Jamesina tunnettu kantrilaulaja James oli tehnyt syksyn lopulla muutoksen ja liittoutunut pitkäaikaisen vihamiehensä Rockabillyn kanssa yhteen. Tämän liittoutumisen jälkeen Jamesista tuli suutaan soittava kusipäinen Road Dogg ja Rockabillysta taas entistä idioottimaisempi ”Bad Ass” Billy Gunn. Ennen Survivor Seriesiä kaksikko oli jo onnistunut hajottamaan Headbangersin radion paiskaamalla sen Trasherin kalloon kesken näiden ottelun ja herättämään närää melkein jokaisessa WWF:n tag teamissa.

Itse ottelu oli todella heikko. En yhtään etukäteen edes muistanut tapahtumassa olevan tämänlainenkin kamppailu, ja olisin iloinen, jos en sitä vieläkään muistaisi. Matsi kesti yli vartin, ja siinä ajassa nähtiin todella paljon heikkoa painia, kehnoja otteita ja epäonnistuneita liikkeitä. Tämä on sinänsä ihme, koska Godwinns ja Headbangers pystyivät edellisessä kuussa ihan hyvään otteluun, ja nyt heidän apunaan oli kaksi parempaa joukkuetta. No, lopputulos oli kuitenkin todella vaivaannuttavaa, tylsää ja pitkäveteistä ”joukkuepainia”. Ainoat plussat tulivat Road Doggin hienosta roolisuorituksesta ja suunsoitosta ja Blackjacksin hyvästä yrittämisestä. Godwinnsit ja Headbangersit osoittivat tässä taas, miksi en pidä heistä yhtään. Olipa upea tapa avata tapahtuma.

Arvosana: *

Survivor Series Match

 The Disciples of Apocalypse (Crush, Chainz, Skull, 8-Ball) vs. The Truth Commission (The Jackyl, The Interrogator, Sniper, Recon)

Saattaa sitten olla, että olen ymmärtänyt koko ajan väärin, ja Disciples of Apocalypse olisikin ollut face-porukka koko kesän ja syksyn ajan. Siitä en kuitenkaan ala syyttää itseäni, koska porukka ei saanut hurrauksia kuin viime ja tässä PPV:ssä ja on koko ajan käyttäytynyt lähinnä ilkeästi tai tylsästi – ainakaan ei mitenkään sankarillisesti. Joka tapauksessa prätkäjengi feudasi jälleen uutta ja vihattua porukkaa vastaan, joten kai he sitten hyviksiä olivat. WWF oli tosiaan tuonut televisioon jälleen uuden jengin (aivan niin kuin niitä ei olisi ollut ennestäänkin liikaa), armeijahenkisen Truth Comissionin, jonka johtaja oli nahkatakkinen ja pitkätukkainen Jackyl (tunnettu varmaan paremmin ECW:stä Cyrus the Virus -nimisenä hahmona) ja ykkösnimi jättiläismäinen The Interrogator (eli Kurrgan). Prätkäjätkät eivät kai tykänneet armeijahemmoista ja toisin päin. Siinä kaikki, minkä tiedän ja haluan tietää tästä turhasta feudista.

Toivoin hartaasti, että kun WWF joskus saisi päätökseen Disciples of Apocalypse vs. Los Boricuas vs. Nation of Domination -kuvion, ei sitä enää jatkettaisi mitenkään, mutta väärässähän minä olin. Seuraavaksi ruutuun isketään lisää tylsiä ja turhia jengejä ja saadaan lisää mielenkiintoisia kuvioita! Loistavaa ideointia WWF:ltä. Ei sillä, kyllä minä liittoutumista pidän ja toivoisin niitä olevan nykypainissa enemmän, mutta jokin tolkku ja kiinnostavuus niissä soisi silti olla. Tässä ottelussa nyt olivat painitaitoiset kaverit vielä harvemmassa kuin edellisessä ottelussa, mutta lopputulos ei silti ollut huonompi. Ei sitten kyllä toisaalta parempikaan, mutta tämä ei enää ollut samanlainen järkytys tuon täydellisesti flopanneen avausmatsin jälkeen. Toisaalta eipä tältä mitään osannut odottaakaan, ja tämä tarjosi vähän enemmän. Interrogator oli ihan hassu, Jackyl veti roolinsa hienosti ja ”Tuomiopäivän opetuslapsilla” oli kivat mopot. Niin, ja olihan tässä Bull Buchananin (Recon) PPV-debyytti.

Arvosana: *

Survivor Series Match

Team USA (Goldust, Marc Mero, Steve Blackman, Vader) vs. Team Canada (The British Bulldog, Jim Neidhart, Doug Furnas, Phil LaFon)

Tämän ottelun tarina lyhyesti: Vader oli paluustaan asti ryhtynyt patrioottiseksi USA:n puolesta puhujaksi, ja vaikka The Patriot poistui jo promootiosta, kokosi Vader oman jenginsä tätä vastaan asettunutta Hart Foundationia vastaan. Foundationin Bulldog ja Neidhart puolestaan hankkivat lisäavukseen tähän otteluun alkuvuoden jälkeen täysin pimennossa olleet Doug Furnasin ja Phil LaFonin. Tarinaa mielenkiintoisempi oikeastaan olikin Team USA:n joukkue, joka oli täysi vitsi. Goldust oli vain pari viikoa aikaisemmin muuttunut pahikseksi, kun hänen kuvioitaan jatkettiin Brian Pillmanin poismenon jälkeen niin, että Goldust päättikin jättää vaimonsa ja lapsensa kokien näin olevansa ”jälleen elossa”. Marc Mero oli puolestaan vähän aikaisemmin palannut pitkältä tauoltaan (johtuen loukkaantumisesta) ja veti niin ikään pahiksen roolia. MMA-tyylinen Steve Blackman teki taas WWF-debyyttinsä vasta Survivor Seriesiä edeltävässä Raw’ssa hyppäämällä yleisön seasta Vaderin avuksi, kun Team Canada oli suorittamassa brutaalia selkäsaunaa.

Team USA:lla ei siis todellakaan ollut kovin yhtenäinen porukka, ja senhän varaan tämä ottelu pitkälti rakennettiin. Sen sijaan, että WWF olisi koettanut rakentaa mielenkiintoisen kuvion neljän patrioottisen jenkkipainijan ja neljän kanukin (tai Kanadasta pitävän) painijan välille, meille tarjoiltiin torso, jossa Hart Foundationin kaksi kaveria lyöttäytyi yhteen toisen joukkueen kanssa neljää satunnaista jenkkipainijaa vastaan. Tämä ärsytti itseäni jo ainakin sen verran paljon ottelussa, etten senkään takia tästä pystynyt suuremmin nauttimaan. Toinen ongelma oli se, että vaikka kehässä oli hyviä painijoita paljon, oli ottelu kokonaisuutena silti jotenkin vaisu. Missään vaiheessa (muutamia satunnaisia välähdyksiä, kuten Meron upeaa takaperinvolttia, lukuun ottamatta) ei oikein päästy kunnolla vauhtiin. Ottelun lopetuskin tuli ihan tyhjästä, ja sen jälkeen puuttui kaikki juhlinta, jota tämmöiseltä ”maaottelulta” olisi voinut odottaa. Oli tämä nyt siis ihan hyvä (sen verran tasokkaita painijoita kuitenkin mukana) ja paljon parempi kuin kaksi edellistä, mutta paha pettymys silti.

Arvosana: * * ½

Singles Match

Mankind vs. Kane

Voi pojat, tästä se sitten alkoi: Kanen PPV-ura. Undertakerin veli Kane oli siis vihdoin tehnyt debyyttinsä Paul Bearerin kuukausia jatkuneen pelottelun ja ahdistelun jälkeen historian ensimmäisessä Hell in a Cell -ottelussa. Kane oli saapunut ottelun ratkaisuhetkillä räjähtävällä tavalla paikalle, repinyt häkin oven irti ja iskenyt veljelleen Tombstone Piledriverin. Tämän jälkeen heti seuravasta Raw’sta lähtien Kane aloitti sairaanmoisen tuhon levittämisen WWF:ssä: hän aikoi piestä jokaisen eteensä tulevan ihmisen niin kauan, kunnes pääsisi ottelemaan Undertakeria vastaan. Undertaker ei taas tähän suostunut, vaan sanoi, ettei tulisi ikinä sitä päivää, jolloin hän painisi omaa veljeään vastaan. Niinpä Kanen ja Bearerin ensimmäisen tuhon kohteeksi joutui Bearerin vanha suojatti Mick Foley. Foley oli jo ollut siirtymässä täysin Dude Love -hahmoonsa, kun Kane eräässä Raw’ssa pieksi Loven henkihieveriin. Tämä kidutus herätti jälleen Foleyn sairaan Mankind-puolen eloon. Nyt Mankind tahtoi päästä aiheuttamaan tuskaa Kanelle. Lisäksi Foley tahtoi viimein myös koston Bearerilta siitä, kuinka julmasti tämä oli kohdellut häntä ja lopulta hylännyt vuoden 1997 keväällä täysin, kun ei enää tarvinnut Mankindia mihinkään.

Tämä oli Kanen virallinen kehädebyytti WWF:ssä ja samalla siis tietenkin PPV-debyytti kehässä. Lisäfaktana täytyy mainita, että jostain syystä koko tämä ottelu painittiin ”kanenpunaisen” valon hohkaessa areenalla. Itse pidin tästä kovasti huolimatta tuosta varsin hupaisasta yrityksestä luoda Kanelle ”lisämysteerisyyttä”. Joku voi sitten pitää tätä turhana ja ylipitkänä murskauksena, mutta minusta tämä oli viihdyttävä koitos. Mankindilla oli nimittäin ehdottomasti omat vahvat hetkensä ottelussa, ja Foley vetikin roolinsa loistavasti. Samalla hän myös myi kaikki ottamansa iskut upeasti ja otti tosi rajua iskua (parhaiten mieleen jäi tietenkin upea lento apronilta suoraan selostuspöydän läpi) tuosta vain. Kiitos siitä, että Kane näytti tässä ottelussa hyvältä, kuuluu siis ainakin osittain Foleylle, mutta ei Kane itsekään hommaansa huonosti vetänyt. Kiva pieni ”hardcore-pläjäys” tähän kohtaan. Painillinen anti ei ollut kovin kummoista, mutta kyllä tämä melkein illan parasta menoa oli. Se tosin ei tässä tapauksessa ole kovin hyvä juttu.

Arvosana: * * *

Tässä välissä aikaisemmin vuonna 1997 WWF:n toimittajana debytoinut legendaarinen Michael ”Naistennielijä” Cole haastatteli komissaari Slaughteria ja Vinceä koskien illan pääottelua. Ei tässä mitään muuta maininnanarvoista, mutta olihan tuo haastattelun loppu nyt aika hassu.

Cole: ”Vince, I’m putting you now in the hot seat. Who’s gonna win?”
Vince: ”…I don’t know.”

Ja pirullinen hymy päälle.

Survivor Series Match

The Legion of Doom, Ahmed Johnson & Ken Shamrock vs. The Nation of Domination (The Rock, Faarooq, Kama Mustafa, D’Lo Brown)

Illan viimeinen Survivor Series -ottelu. Tällä nyt ainakin oli sitten sitä taustaa. Sankarijoukkueen johtaja oli siis Ken Shamrock, jonka ongelmat Nation of Domination kanssa alkoivat siitä, kun Faarooq pari kuukautta sitten pisti miehen sairaslomalle. Kun sitten Shamrock oli juuri palannut painikuntoon ja oli aloittamassa kostoretkeään, Nation of Domination iski jälleen lähettäen Shamrockin uudestaan lasarettiin. Niinpä ”World’s Most Dangerous Man” ei pystynyt edellisessä PPV:ssä ottelemaan kavereidensa Animalin ja Hawkin kanssa Nationia vastaan, vaan Legion of Doom joutui matsaamaan alivoimaottelussa. Nyt Shamrock oli vihdoin painikunnossa, LOD oli voittanut joukkuevyöt hieman aiemmin, ja kolmikko oli saanut tuekseen myös Ahmed Johnsonin, jonka loukkaantumisen Nation oli myös aiheuttanut useamman kerran – viimeeksi kesällä, kun Ahmed oli yllättäen liittynyt Nationiin, mutta sitten hänet potkittiinkin brutaalisti jengistä pois.

Kaikella tällä taustalla odotin tältä ottelulta ihan jonkin verran. Vaikka ottelussa ei nyt ketään ihan todella mielenkiintoista (no, Rocky kyllä oli jo hyvin lähellä sitä) persoonaa ei ottelussa ollutkaan, kehä oli täynnä hommansa osaavia tyyppejä. Lopputulos ei kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä olin toivonut. Alku oli sähäkkää, energistä ja mielenkiintoista toimintaa, mutta ottelun kolmannen eliminoinnin jälkeen koko juttu lässähti täysin pannukakuksi. Seuraavat noin 10 minuuttia oli tylsää, mitäänsanomatonta ja unohdettavaa painia, jota alussa todella kuumana ollut yleisö katsoi kuin mulkut häissä. Homman kuitenkin pelasti ottelun viimeiset viitisen minuuttia, joka oli todella mielenkiintoinen lopputaistelu molempien joukkueiden tärkeimpien tyyppien välillä. Yleisökin heräsi tässä jälleen mukaan, ja lopetusta myöten loppu oli siis onnistunut. Se ei silti poista sitä ikävää faktaa, että puolet tästä ottelusta oli todella kehnoa menoa. Onneksi edes toinen puolisko oli hyvää.

Arvosana: * * ½

WWF Intercontinental Championship

Stone Cold Steve Austin vs. Owen Hart (c)

Samoin kuin SummerSlamissa oli tämä ottelu jälleen co- main event. Tällä kertaa ottelu käytiin kuitenkin hyvin erilaisilta pohjilta. SummerSlamiin tultaessa Steve Austin oli WWF:n ylin sankari, tulikuuma nimi, jonka välit Bret Hartin kanssa olivat edelleen räjähdysalttiit. SummerSlamissa Austin kuitenkin kohtasi Owenin, koska tahtoi osoittaa olevansa selvästi parempi kuin mies, joka oli onnistunut pari kertaa nöyryyttämään häntä halpamaisesti. SummerSlamin ottelun aito tragedia (epäonnistunut spotti, joka melkein lopetti Austinin uran) muutti kuitenkin kaiken. Austin joutui luopumaan voittamistaan mestaruusvöistä, ja Owen kehitti itsestään entistä mulkeromman hahmon kerskailemalla sillä, että mursi Austinin niskan. Owenin uusi ”Owen 3:16 – I just broke your neck” -t-paita oli parhautta. Syksyn mittaan Austin tahtoi palata kehiin löylyttämään Owenia, mutta paluu evättiin häneltä kerta toisensa jälkeen. Edellisessä maksulähehtyksessä Austin auttoi Owenia voittamaan Intercontinental-vyön mestaruusturnauksen finaalissa, jotta hän viimein pääsisi jälleen ottelemaan ja voittamaan vyönsä takaisin nimenomaan Owenilta. Kun Austin oli suostunut siihen, ettei WWF olisi vastuussa hänelle kehässä tapahtuvista vammoista, oli tämä ottelu totta.

Tarinankerronnan lisäksi myös todellisuudessa Austin oli selvästi edelleen täysin puolikuntoinen. Siihen kuntoon hän oli silti päässyt, että mies uskallettiin kehään päästää, vaikka minkäänlaista kunnon ottelua tästä ei sitten saatu. Enemmän tämä muistutti kohtausta, joka hoidettiin kyllä ihan hyvin, vaikka Owenin toimien buukkaaminen oli osittain aika typerää. Oli miten oli, yleisö oli loistavasti mukana tässä parin minuutin hommassa, mutta kyllähän se vähän harmittaa, ettei tälle feudille lopulta (pääottelun lopetuksella lienee osuutensa) kunnon lopetusta saatu koskaan. Tämä kun ei sitä mielestäni todellakaan ollut.

Arvosana: * ½

Niin…

Ja sitten se yksi tapaus.

WWF Championship

Shawn Michaels vs. Bret Hart (c)

Kaikki taatusti tietävät tämän ottelun taustan, lopputuloksen ja jälkipelit. Niistä tuskin tarvitsee siis paremmin sepustaa. Sen sijaan voisin kai vähän kirjoittaa siitä ottelun laadusta, mistä muuten ei ikinä puhuta halaistua sanaakaan tästä tragikoomisesta tapauksesta wrestling-historiassa jutellessa. Ennen sitä kuitenkin vähän omasta suhtautumisestani Montreal Screwjobiin. Mitään oikeaa ”tunnesidettä” itsellä tapahtumisiin ei ole, koska tapauksen sattuessa olin 7-vuotias penska ja katsoin ensimmäistä kertaa wrestlingiä vasta viisi vuotta myöhemmin. Toki fanitan paljon niin Bretiä kuin Michaelsiakin (Hartia enemmän), mutta ei tämä silti muuta mitään. En pidä Vinceä, Michaelsia tai Hebneriä mitenkään säälittävinä tapauksen takia, vaikka en ratkaisua ikinä myöskään puolustelisi. Mielestäni kuvioon olisi vain pitänyt olla niin monta muuta eri ratkaisua, vaikka Vince sitten kuinka pelkäsi menettävänsä WWF:n mestaruuden WCW:hen. Bretin innostuksen puute vyön tiputtamiseen Michaelsille on hyvin ymmärrettävää, jos edes pieni osa nettihuhuista pitää paikkansa. Oli miten oli, näen tapauksen enemmänkin yhtenä todella mielenkiintoisena osana wrestling-historiaa kuin jotenkin kamalana asiana tai jonkun ”vikana”.

Otteluahan rakenneltiin ”18 months in the making” -kuviolla, ja kyllähän tästä hyvin intensiivinen kamppailu saatiin: täysin erilainen ottelu kuin vaikkapa WrestleMania 12:n ottelu miesten välillä. Siltikin kyllä tämä jäi heikoimmaksi miesten väliseksi otteluksi (johon yksi syy voi olla vähäinen aika). Lisäksi alun nyrkiniskujen vaihto ja ympäri areenaa tappelu ei vain jotenkin sopinut tälle kaksikolle, vaikka feudi kuinka henkilökohtaiseksi oli mennyt. Se saattoi myös johtua siitä, että jotenkin tuo ”intensiivinen tappelu” oli harvinaisen sekavaa ja samalla vähän vaisua. Kun lopulta homma eteni kehään, oli nähty paini kyllä varsin hyvää tavaraa, ja muutama tyylikäs liike tarjottiin katsojille (no, mitä muuta nyt Bretiltä ja Shawnilta voi odottaa). Kuten jo totesin, ei kuitenkaan nähty mitään erityistä tai suurta psykologiaa tai muuta, ja lopetushan nyt oli aika hassu, kun minun mielestäni Bret ei taputtanut mattoa… Laadullisena arviona tästä kai voi sanoa, että kaikesta huolimatta ottelu oli hyvä, mutta ilmeisistä ja vähemmän ilmeisistä syistä ei yhtään sen enempää.

Arvosana: * * *

Jos pääottelu ei olisi tehnyt tästä varmaan historian parhaiten muistettavaa Survivor Seriesiä, kukaan ei taatusti haluaisi puhua tästä PPV:stä ikinä. Laadullisesti tapahtuma oli todella onneton. Kaikki ottelut (Kane vs. Mankindia lukuun ottamatta) joko floppasivat tai olivat muuten vain huonoja. Lisäksi yleinen fiilis PPV:tä katsoessa oli muutenkin aika vaisu. Tämä oli ehdoton pohjanoteeraus WWF:ltä, vaikka roster tähän aikaan nyt todella kapea olikin. Vuosi sitten Survivor Series oli ollut vuoden paras maksulähetys ja nyt… tämä. Souled Outia pidetään yleisesti vuoden 1997 huonoimpana PPV:nä, mutta siinä oli sentään jotain ihan uutta yritystä ja yksi yli kolmen tähden ottelu, eivätkä muutkaan olleet ihan pelkkiä pettymyksiä. Screwjob oli sitten kuitenkin niin merkittävä tapahtuma, ettei tätä osata nähdä samalla tavalla surkeana, vaan historiallisena PPV:nä. Jos tälle kuitenkin lähdetään antamaan arvosanaa samalla tavalla kuin muillekin, ei minusta ole muita vaihtoehtoja kuin Surkea. Tämä floppasi ihan kaikilla osa-alueilla, eikä Bret Hartin (ja muutaman muunkin, mm. Bulldogin, joka tosin palasi pari vuotta myöhemmin) WWF-uran päätös tällä tavalla tapahtuman tasoa nosta. Painihistoria kiittää tätä tapahtumaa, katsojat eivät.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 11.10.2010.