1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Survivor Series 1999

Päivämäärä: 14.11.1999

Sijainti: Detroit, Michigan (Joe Louis Arena)

Yleisömäärä: 18 375

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Survivor Series on, kuten kaikki varmasti tietävät jo, WWF:n toiseksi pitkähistoriaisin tapahtuma heti WrestleManian jälkeen. Ensimmäinen SurSer oli nähty vuonna ’87, ja siitä lähtien näitä ensin pelkästään Elimination Tag Team Matcheihin erikoistuneita ppv:itä nähtiin joka vuosi. Vähitellen Seriesiin alkoi tulla muitakin otteluita kun klassisiia joukkue-eliminointiotteluita, ja esimerkiksi vuonna ’98 ei niitä nähty ollenkaan, koska ppv:n teemana oli päämestaruusturnaus. Nyt asiat olivat toisin, ja Survivor Series palasi taas perinteisempään tyyliin. Selostajinamme tutut ja turvalliset JR ja King.

Survivor Series Elimination Match

The Godfather & D’Lo Brown & Head Bangers vs. Dudley Boyz & Acolytes

Heti illan avausottelu oli klassinen eliminointiottelu. Jännintä ottelun lähtökohdissa on varmaan se, että suurin feudi ottelun osanottajien välillä taisi olla aikaisemmin syksyllä nähty Dudley Boyzien ja Acolytesin yhteenotto. Nyt he yrittivät otella samassa joukkueessa. Varmaan Dudleyilla oli jotain feudia Godfatherin kanssa tai jotain, mutta mitään kummempaa taustaa tällä ei ollut. Kaikki facet olivat joukkueen kapteenin mukaan pukeutuneet pimp-tyylisesti. Ja tosiaan, Head Bangers oli taas vajaan vuoden erillään olon jälkeen tehnyt paluun joukkueena. Jippii.

Tämä ottelu oli itse asiassa ihan mukava yllätys, sillä en kauheasti uskaltanut toivoa tältä, vaikka tässä olikin D’Lo Brownin ja Dudley Boyzien tapaisia oikeasti viihdyttäviäkin painijoita. Oikeastaan ainoastaan Head Bangersit olivat osanottajista ainoat aika onnettomat tapaukset, ja hekin jäivät onneksi aika pieneen rooliin. Aluksi homma lähti liikkeelle vähän kankeahkosti, mutta homma parani huomattavasti, mitä pidemmälle se eteni. Erityisesti D’Lo Brown veti loppua kohti aivan huikean suorituksen ja sai loppukamppailun vaikuttamaan oikeasti jännittävältä ja tasokkaalta. Silti oli tässä sen verran paljon sitä kankeutta ja laimeuttakin, että ei tämä ihan hyvää paremmaksi yllä. Ok opener.

* * ½ 

Singles Match

Shawn Stasiak vs. Kurt Angle

Kyllä vain, luitte (ja näitte) ihan oikein. Tämä oli Kurt Anglen virallinen WWF-debyytti. Survivor Serieshän on tietyllä tapaa tullut tunnetuksikin näistä kovista debyyteistään, koska ensiesiintymisensä WWF:ssä ovat jossain SurSerissä aikanaan tehneet Kurt Anglen lisäksi myös The Undertaker, The Rock ja Gobbledy Gooker. Joidenkin viikkojen ajan WWF:ssä oli pyörinyt promovideoita siitä, kuinka vuoden 1996 Atlantan olympialaisten vapaapainin olympiakultamitalisti Kurt Angle on saapumassa WWF:ään. Videoissa hehkutettiin mm. Anglen taitoja ja miehen isänmaallisuutta. Jotenkin alussa minulle tulikin vaikutelma, että Anglea oltaisiin yritetty buukata facena (JR:kin kehui miestä). Yleisö ei kuitenkaan kiinnostunut Anglesta (mitä idiootteja) vaan chanttasivat hieman boringia (vielä suurempia idiootteja) ja buuasivat Anglelle, ja sitten Angle vetikin kesken ottelun upean heel-promon, jonka jälkeen hän ainakin sitten oli heel. Stasiakia kuvittelin aluksi selväksi heeliksi, mutta ehkä hän sitten koitti olla face. En tiedä, ei sitä varmaan kukaan miehen toiminan perusteella osaisi sanoa. Eikä sillä oikeastaan ole väliäkään, koska tämä oli Stasiakin ensimmäinen ppv-esiintyminen WWF:ssä ja samalla toistaiseksi viimeinen, sillä hän loikkasi vuosituhannen vaihteessa WCW:hen. Stasiak muuten näyttää tuossa kuvassa ihan Mark Jindrakilta.

Muistin etukäteen, että näissä Kurt Anglen ensimmäisissä ppv-otteluissa ei ihan olosuhteiden takia ollut hirveästi mainittavaa, ja ei tämä nyt mikään kovin erikoinen ottelu ollutkaan, mutta vastustaja ja annettu aika huomioon ottaen kuitenkin ihan kiva ottelu. Erityisesti kehua on tosiaan annettava Anglelle, joka ensinnäkin väläyttti pari tosi näyttävää liikettä ja veti vielä päälle hienon promon, mutta olihan tämä ottelu kaikessa keskinkertaisuudessaan vasta alkusoittoa. Stasiak oli oma turha pökkelö lihaskimppunsa, joten siitä ei sen enempää. Lisäksi moitteita paljon yleisölle, joka ei tosiaan arvostanut menoa silloinkaan, kun Angle teki parhaansa. Typerät detroitilaiset.

* *

Survivor Series Elimination Match

Val Venis & Mark Henry & Gangrel & Steve Blackman vs. British Bulldog (c) & Mean Street Posse

Tämä ottelu on hieno esimerkki siitä, että kyllä näitä Whatin mainitsemia ”pakko vain saada 4 vs. 4 -eliminointottelu, kun näitä SurSerissä pitää olla” -tyyppisiä otteluita osattiin buukata myös ennen 2000-luvun loppupuolta. Hulluinta tässä oli vielä se, että tämä oli tosiaan puhtaasti heel vs. heel -ottelu ja että Venisin johtamalla poppoolla ei ollut edes mitään yhteistä. Bulldog ja Mean Street Posse olivat sentään pyörineet viime viikkoina muutenkin yhdessä, mutta ei mikään silti selitä sitä, että heitä vastaan buukattiin neljä aivan satunnaista midcard-heeliä.

Otteluna tämä oli aikamoista perus tv-ottelukauraa. Muutamat painijat, erityisesti Venis ja Bulldog, esiintyivät ihan edukseen, mutta ei tästä silti jäänyt mitään muisteltavaa. MSP:n osuus jäi tässä aika pieneksi, mikä oli varmaankin ihan hyvä. Muutamia näppäriä liikkeitä ja tyylikkäitä hetkiä, mutta kokonaisuudessaan varsin yhdentekevä ottelu. Ei tässä kuitenkaan ole mitään suurempaa haukuttavaa, joten kyllä tämän ihan katseli, vaikka sitten Veniksen pushauksen takia. Yleisöhän oli arvaten aika kuollut, kun vastakkain laitettiin kaksi heelporukkaa.

* * 

Eight Woman Tag Team Match

Mae Young & Fabulous Moolah & Tori & Debra vs. Jacqueline & Luna & Terri & Ivory (c)

Hävettää todeta, mutta tällä ottelullahan oli ihan selvä storyline. Ivory oli viime aikoina feudannut ensin Torin (ja myös joukkueparinsa Lunan) ja nyt viimeisimpänä mummokööri Mae Youngin ja Fabulous Moolahin kansa. Tänä surkuhupaisa Moolah-buukkaushan oli mennyt viime ppv:ssä niin pitkälle, että Moolah pistettiin jo voittamaan Women’s-mestaruus Ivorylta, mutta nyt Ivory oli näköjään saanut sen takaisin. Koitan yleensä välttää edellisten ppv:eiden tuloksien kertomisen, ellei se ole uuden ottelun storylinen kannalta välttämätöntä, mutta tämä kauheus piti saattaa teidän kaikkien tietoon. Yhtä kaikki, facet siis inhosivat Ivorya ja siinä sivussa näitä muita naikkosia, jotka hänen avukseen saapuivat.

Tästä ottelusta löytyy tasan yksi hyvä asia: tämä ei ollut eliminointiottelu vaan päättyi ensimmäiseen selätykseen. Muuten tämä oli aivan uskomatonta, lähes tulkoon silmämunat kärventävää, paskaa, joka kilpailee ihan tosissaan vuoden huonoimman ottelun palkinnosta semmoisten klassikkojen kuin Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. Butch & Luke ja Jake Roberts & Yokozuna vs. Jim Neidhart & King Kong Bundy kanssa. On totta, ettei tämä kestänyt kuin kaksi minuuttia, mutta silti siinäkin ajassa menetin täydellisesti kaiken uskoni WWF:n tämän ajan naisten painiin. Joka v***n ikinen liike, joka tässä ehdittiin nähdä, oli jollain tapaa botchattu. Kyllä, lopetus myös. Moolah ja Young eivät olleet millään tapaa hauskoja vaan pelkästään rasittavia. Debra ja Terri oli tuotu otteluun ainoastaan sen takia, että postmatch-tappelussa he saattoivat riisua toisensa rintsikoillensa. Ottelun aikana he eivät tehneet mitään. Jopa kaikki ottelun ”oikeat painija” (Ivory, Luna, Tori, Jacqueline) epäonnistuivat kaikessa yrittämässään ja näyttivät vain puhtaasti typeriltä. Tämä oli aivan hirveää ja sai minut arvostamaan WWE:n nykypäivän daisvaria, jossa ei siinäkään paljon kehuttavaa ole.

DUD 

Singles Match

X-Pac vs. Kane

Tämän ottelun tulemista oli saattanut jo ennakoida jonkun aikaa, mutta nyt se vihdoin koitti. Kaikki toki alkoi kunnolla vasta, kun vähän No Mercyn jälkeen X-Pac kääntyi Kanea vastaan ja teki samalla heel-turnin. Alkunsa X-Pacin turni sai siitä, kun kesken Raw’ssa nähdyn New Age Outlaws vs. Rock ’n’ Sock Connection -ottelun X-Pac saapui paikalle ja auttoi kaikkien yllätykseksi vanhat DX-kaverinsa voittoon. Yllätys vain paheni, kun WWF-mestari Triple H saapui paikalle, jakoi NAO & X-Pac -kolmikolle DX-paidat ja pieksi yhdessä näiden kolmen kanssa maassa maanneet Mankindin ja Rockin. Tämän jälkeen Triple H ilmoitti, että D-Generation X oli palannut ja ettei Vince McMahon pystyisi tämän jälkeen syöksemään Triple H:ta millään WWF:n pääpaikalta. Seuraavalla viikolla X-Pac vakuutteli hämmentyneelle Kanelle, että koko DX-juttu oli vain pieni sivukuvio ja että ensisijaisesti X-Pac tahtoisi edelleen työskennellä Kanen kanssa. Kuten arvata saattoi, X-Pac kääntyi heti samana iltana Kanea vastaan, ja nyt sitten oltiin tässä. Kane janosi kostoa, ja X-Pac tahtoi näyttää, ettei Big Red Machinesta ole mihinkään ilman X-Pacia.

Tämä ottelu kuulosti sinänsä ihan mielenkiintoiselta, koska X-Pac oli esittänyt vuoden ’99 aikana monia varsin hyviä otteita, ja Kanekin oli tässä vaiheessa uraansa vielä vakuuttava ja myös aika uskottava. Siksi olikin aika harmi, ettei meille tarjoiltu tätä ottelua kuin neljän minuutin verran. Siinä ajassa molemmat ehtivät väläyttää pari hienoa liikettä ja saada yleisön hyvin mukaan tähän taisteluun, ja sitten kaikki päättyi juuri pahasti kesken. No, olihan tämä kiva tv-ottelumainen veto, mutta juuri siksi se ei mielestäni ppv:hen kuulu.

* * 

4 on 1 Handicap Survivor Series Elimination Match

Prince Albert & Mideon & Viscera & Big Bossman (c) vs. Big Show

Kehuin jo aikaisemmassa arvostelussa näitä Big Bossmanin loppuvuoden ’99 juonikuvioita, jotka olivat Attitude Eraa kaikessa karmeudessaan ja samalla myös parhaudessaan. Ensimmäinen mahtava juonikuviohan oli siis Al Snow’ta vastaan käyty feud, jossa Bossman muun muassa valmisti Snow’n lemmikkikoirasta ruokaa ja syötti sen sitten Snow’lle itselleen. Feudin huipennuksena nähtiin hirvittävä Kennel From Hell Match, josta on enemmän tietoa Unforgiven-arvostelussani. Lopullinen päätös feudille saatiin, kun Bossman voitti Snow’lta HC-vyön, josta tappelu oli aikoinaan aloittanut miesten vihanpidon. Bossman ei kuitenkaan siirtynyt puolustamaan HC-mestaruuttaan, vaan sen sijaan aloitti feudin Big Show’n kanssa. Show’n isä oli (kayfabessa) kuollut, mutta täysin julma ja tunteeton Bossman ei tuntenut minkäänlaista sympatiaa Show’ta kohtaan vaan aloitti tämän järjestelmällisen piinaamisen. Ensin Bossman luki eräässä Raw’ssa Show’n isän muistoa syvästi loukkaavan runon, ja kun vihdoin koitti Mr. Show Seniorin hautaamisen aika, saapui Bossman paikalle autollaan ja raahasi arkun pois paikalta Show’n epätoivoisesti roikkuessa arkussa kiinni. Tämä feud oli puhdasta kultaa. Nyt Show’lla oli mahdollisuus päästä kostamaan kaikki Bossmanille, joka oli hankkinut avukseen kolme heel-hännystelijää. Myös Big Show’lle oli buukattu alun perin apumiehet (Kaientai & Blue Meanie), mutta Big Show pieksi heidät backstagella ottelukyvyttömiksi, koska hän tahtoi hoitaa tämän yksin.

Vaikka feudin storyline-puoli olikin aivan täyttä timanttia, ei otteluiden taso harmillisesti päässyt, no hmm, aivan samalle tasolle. Tämäkin ottelu kesti reilun puolitoista minuuttia, ja siinä oli aivan tarpeeksi. Nähtiinhän tässä kieltämättä pari näyttävää Chokeslamia ja yksi hienoa Scoop Slam, joten niistä tämä ansaitsee puolikkaan. Siihen se sitten jääkin.

½ 

Tässä välissä nähtiin sitten yksi vuoden ’99 jos nyt ei dramaattisimmista niin käänteentekevimmistä angleista, kun WWF-mestari Triple H houkutteli Steve Austinin parkkipaikalle, jossa tuntematon henkilö ajoi autolla täysiä vauhtia Austinin päältä. Alun perin tämän SurSerin ME:nhän piti siis olla HHH vs. The Rock vs. Austin WWF-mestaruudesta, eli tyyliin isoin ottelu, jonka WWF pystyisi tarjoamaan. Muistan kun ensimmäistä kertaa tätä tapahtumaa katsoessa odotinkin tuota ottelua todella suurella mielenkiinnolla, kunnes tämä koitti. Tämän anglen jälkeen oli heti selvää, ettei tuota ottelua tultaisi ME:ssä näkemään, sillä Austin kirjoitettiin niin karusti ulos. Austintahan oli siis jo pidemmän aikaa, kuten edellisessäkin arvostelussa kirjoitin, vaivanneet loukkaantumiset, ja nyt hänen oli pakko päästä hoitamaan niitä. WWF oli jo jonkun aikaa pedannut tilannetta siihen, että he pystyisivät luopumaan suurimmasta ME-nimestään, ja nyt oli sen aika. Austinia ei nähtäisi seuraavan kerran ennen kuin vuoden 2000 loppupuolella.

WWF Intercontinental Championship

Chyna (c) vs. Chris Jericho

Jericho oli sitten edellisen ppv-esiintymisensä luopunut sekä Mr. Hughesista että typerästä hiustyylistään ja näyttikin nyt heti monta astetta uskottavammalta tyypiltä. Tosin aika uskottavalta näytti myös Chyna, joka oli vienyt Jeff Jarrettilta sekä tämän IC-mestaruuden että naisen. Chyna oli siis ensimmäinen IC-mestaruutta hallussaan pitänyt nainen, ja juuri kun hän pääsi yhdestä misogynistä eroon, oli seuraava jo ovella. Chris Jerichon mielestä Chynan IC-mestaruuskausi oli täysi vitsi, ja Y2J oli päättänyt tehdä lopun siitä heti alkuunsa. Jericho oli varma, että Chynalla ei olisi mitään mahdollisuuksia häntä vastaan.

Jotain Jerichon hyvyydestä kertoo se, että tähän asti aukottomasti Chynan puolella olleet WWF-fanit alkoivat tässä ottelun aikana kääntyä selvästi Jerichon puolelle. Jotain Jerichon (ja varmasti vähän myös Chynan) hyvyydestä kertoo myös se, että tämä oli illan paras ottelu. Toisaalta tässä tapauksessa se kertoo myös aika paljon tämän illan heikkoudesta. Yhtä kaikki Jericho ja Chyna tarjosivat oikeasti aika raikkaan ja hiukan jännittävänkin IC-mestaruusväännön. Ei mitään tosi erityistä mutta kaikin puolin toimivaa ja viihdyttävää. En usko, että Chyna hirveän paljon tätä parempaan pystyykään. Lopetus oli rohkea yritys mutta harmillisesti vähän botchattu.

* * * 

Survivor Series Elimination Match

Hardcore Holly & Crash Holly & Too Cool vs. Edge & Christian & Hardy Boyz

WWF oli taas saanut lisäyksen joukkuedivisioonaansa, kun vuonna ’98 homohtavalla gimmickillä divarissa pyörineet Scott Taylor ja Brian Cristopher olivat nyt palanneet eräänlaisella räppärigimmickillä. Nyt heidät tunnettiin Scotty 2 Hottyna ja Grandmaster Sexayna, ja heidän joukkueensa oli Too Cool. Tässä ottelussa he ottelivat Hollyn serkusten kanssa Edgeä ja Christiania sekä Hardy Boyzeja vastaan. E & C ja Hardyt olivat otelleet monta kuukautta vastakkain, mutta kun Hardyt olivat voittaneet Terri Invitational Tournamentin ja hylänneet Gangrelin, olivat nämä kaksi lupaavaa joukkuetta löytäneet yhteisen säveleen ainakin jollain asteella.

Tämä ottelu oli varmaan illan harmillisimpia pettymyksiä, sillä oletin, että Edgen, Christianin ja Hardyjen ottelusta olisi tullut jotain enemmän. Toisaalta harmillisesti yksikään heidän vastustajistaan ei painillisesti ollut mitenkään erityisen taidokas, joten lopputulos jäi vain ok:ksi. Lisäksi buukkauskin oli paikoitellen aika typerää, ja eliminoinnit tapahtuivat paikoitellen turhan tiuhaan tahtiin, joten kieltämättä tältä jäi odottamaan enemmän. Yleisökin oli harmillisen huonosti mukana. Ihan jees ottelu siis, ja kyllä tässä varsinkin Jeff Hardy väläytti pari hemmetin hienoa spottia, mutta muuta muisteltavaa tästä ei jäänyt.

* * 

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. Mankind & Al Snow

Siitä huolimatta, että New Age Outlaws oli kääntynyt heeliksi, jaksoivat Road Dogg ja Mr. Ass huudattaa yleisöä ihan samalla tapaa. NAO oli siis tosiaan voittanut joukkuemestaruudet takaisin itselleen Rock ’n’ Sock Connectionilta, ja kun Rockilla ei ollut aikaa eikä varmaan mielenkiintoakaan lähteä jahtaamaan joukkuemestaruuksia Mankindin kanssa, koska hän oli päässyt nyt päämestaruuskuvioihin, joutui Mankind etsimään uuden joukkueparin. Kovin kaukaa ei partneria tarvinnut katsella, sillä esiin astui Mick Foleyn vanha ystävä Al Snow, joka lupautui heti Mankindin uudeksi joukkuepariksi. Mankind jopa auttoi Snow’ta löytämään takaisin vanhan kunnon Headin.

Tämä oli ihan mukava ottelu. Kaikessa simppeliydessään. Ei mitään kauhean erityistä eikä etenkään painillisesti mitenkään huimaa tarjontaa, mutta niin vain Foley ja NAO ja myös Snow pystyivät edelleen paikkaamaan paljon painista hienoilla esiintymiskyvyillään. Nämä alkoivat olla vihdoin NAO:n viimeisiä kuukausia, ja ehkä se oli ihan hyväkin, mutta kieltämättä tuo joukkue oli vuosina ’98-’99 pitänyt monin paikoin WWF:n joukkuemestaruusdivisioonaa ihan yksin pystyssä. Nyt tulossa alkoivat olla aivan toiset nimet, mutta siitä enemmän seuraavan vuoden aikana. Nyt pysytään hetki vielä näissä otteluissa, jotka olivat painillisesti ihan kivaa menoa mutta muuten tunnelmaltaan niin toimivaa ja hyvin rakenneltua vääntöä, että kyllä näitä aina ihan mielellään katsoi.

* * ½

WWF Championship

Triple H (c) vs. The Rock vs. Big Show

Tämän piti siis alun perin olla Triple H vs. The Rock vs. Steve Austin, jossa oltaisiin lopullisesti selvitetty se, kuka näistä kolmesta on paras. Ottelun tuomarin piti olla Vince McMahon, mutta nyt kaikki nämä ennakkoasetelmat olivat muuttuneet. Austin oli sairaalassa, ja syksyn aikana Austinin kanssa sovinnon tehnyt Vince oli hospitaalissa tarkkailemassa Stone Colin tilaa. Niinpä tuomariksi valikoitui vanha kunnon Earl Hebner. Ottelijoiden osalta ottelusta ei tehty vain Triple H:n ja Rockin välistä, vaan Shane McMahon, joka uskoi vakaasti HHH:n olevan Austinin yliajon takana, lupasi hankkivansa jonkun Austinin tilalle otteluun. Kukaan ei tiennyt, kuka tuo yllätysosanottaja olisi, kunnes juuri ennen ottelun alkua Big Show’n sisääntulomusiikki alkoi soida, ja Show saapui paikalle Rockin ja HHH:n kauhuksi.

Tämä oli varmaankin tämän vuoden heikoin WWF-mestaruusottelu tähän mennessä. Muistaakseni vain yksi WWF:n päämestaruusottelu kaikesta tämän vuoden heikkoudesta huolimatta oli tähän mennessä ollut alle kolmen tähden. WCW:ssähän puolestaan koko vuoden aikana yksikään päämestaruusottelu ei tähän mennessä ollut yltänyt kolmeen tähteen. Että näin. Joka tapauksessa tämä oli vielä hieman heikompi kuin tuo toinen alle kolmen tähden päämestaruusottelu (Rock vs. Undertaker), vaikka saakin nyt minulta saman arvosanan. Tässä oli siis monia hyviäkin kohti ja paikoitellen oikein toimivaa menoa, mutta kokonaisuutena tämä oli silti aikamoisen vaisu. Osa vaisuudesta johtuu siitäkin, että tässä piti tosiaankin olla se huikea Rock/HHH/Austin, eikä joku Big Show nyt millään paikkaa Austinia – erityisesti, kun Show’ta oli buukattu pitkin vuotta aikamoisen heikosti ennen tätä aiva viime aikojen pushia. Lopetus oli aika ylläri. Niinpä tästä jäi kokonaisuudessa kovasta yrityksestä huolimatta aika laimea fiilis. Lause, joka muuten kuvaa koko tätä ppv:tä aika hyvin.

* * ½ 


”Niinpä tästä jäi kokonaisuudessa kovasta yrityksestä huolimatta aika laimea fiilis.” Tosiaan tuossa se tulee aika hyvin sanotuksi. Monin paikoin yritettiin kovasti, mutta missään lukuun ottamatta Jericho vs. Chynaa ei päästy toivotulle tasolle. Toki muutama muukin otteluista, kuten opener ja kaksi viimeistä, olivat ihan kivoja, eikä naisten ottelua lukuun ottamatta mikään ollut erityisen kamalaa, mutta naisten ottelu olikin sitten tosiaan aivan hirveää kuraa. Mietin tosi pitkään kahden huonoimman arvosanan välillä, mutta juuri ja juuri käännyin vielä Kehnon puolelle. Vähän niin ja näinhän tämä on, mutta kun tässä nyt nähtiin vielä mm. Kurt Anglen debyytti ja Too Coolin comeback, niin jotenkin siedettävä fiilis tästä jäi kuitenkin. Ei silti mitään ylpeilynaihetta WWF:lle.

Wikipedia: WWF Survivor Series 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.11.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: ECW November to Remember 1999

Next post

Arvio: WCW Mayhem 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.