1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Unforgiven 1998

Päivämäärä: 2.4.1998

Sijainti: Greensboro, North Carolina (Greensboro Coliseum)

Yleisömäärä: 21 427

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WrestleManian jälkeen WWF oli siis astunut ”virallisesti” Attitude Eralleen, mikä näkyy jo posterin WWF-logossakin. Samalla taistelu WCW:n kanssa oli virallisesti tasoittunut, ja Raw oli ehtinyt jo päihittääkin Nitron ensimmäistä kertaa sitten vuoden ’96 kesän. Uudet tuulet puhaltelivat siis monin paikoin uuteen taistoon heränneessä promootiossa, mutta selostajinamme pysyivät onneksi edelleen JR ja King.

Tag Team Match

Nation of Domination vs. Faarooq & Ken Shamrock & Steve Blackman

WrestleManian jälkeen oli tapahtunut se, mitä monet olivat odottaneet jo pitkään. Faarooq ja The Rock eivät enää mahtuneet samaan stableen. Jo WM:ssä Faarooq oli osoittanut halveksintansa Rockia kohtaan, kun kesken IC-mestaruusottelun Faarooq juoksi ringsidelle, muttei tullutkaan auttamaan mestaria vaan tyytyi nauramaan tälle päin naamaa. Seuraavassa Raw’ssa Rock vastasi samalla mitalla hyläten Faarooqin joukkueottelussa Shamrockia ja Blackmania vastaan, ja pian tämän jälkeen koko Nation kääntyi Faarooqia vastaan piesten entisen johtajansa pahanpäiväisesti. Näin Faarooq kääntyi faceksi ja liittoutui entisten vihamiestensä Shamrockin ja Blackmanin kanssa uutta Nationia vastaan.

Itse odotin tältä ottelulta vähintäänkin aika viihdyttävää ryminää, jollainen meille tarjottiin No Way Out of Texasissa. Sen sijaan tämä ottelu oli selvästi asteen hitaampi ja muutenkin tylsähkömpi. Ehkä se johtui siitä, ettei yleisö ollut yhtään mukana tässä.. Tai sitten yleisö ei vain ollut mukana, koska mitään sen arvoista ei heistä tässä tapahtunut. Faarooq ei ainakaan ollut saavuttanut vielä face-asemaa katsojien silmissä. Ottelun tähti oli jälleen Rock, joka veti oman osuutensa kyllä upeasti. Oli tämä muutenkin ihan ok:ta tv-ottelutasoista painia, mutta ei mitään sen erityisempää. Vähän harmi.

* *

Tässä välissä WWF-mestari Steve Austin kävi tekemässä selväksi time keeperille, että jos hän on yhteistyössä Vince McMahonin kanssa hänen kusettamissuunitelmassa, on tämän työpaikasta huolehteminen siinä vaiheessa täysin turhaa. Tämä sai yleisön innostumaan 10 kertaa enemmän kuin painillinen opener.

WWF European Championship

HHH (c) vs. Owen Hart

WrestleManian jälkeen oli Nationin lisäksi johtajapaikka vaihtunut myös D-Generation X:ssä. Shawn Michaels hävisi siis mestaruutensa WM:ssä Austinille, otti turpiinsa takkinsa DX:lle kääntäneeltä Mike Tysonilta ja seuraavassa Raw’ssa häntä ei enää nähtykään (syynä oikeasti loukkaantuminen, jonka takia Michaels palasi painikehiin vasta vuonna 2002). Niinpä HHH ilmoitti, ettei Michaels enää kuulu D-Generation X:ään tyrittyään päämestaruushomman täysin. HHH nousi näin itse DX:n johtoon ja hankki porukkaan kolme uutta jäsentä, eli New Age Outlawsin ja WCW:stä WWF:ään hypänneen Syxxin, WWF-nimeltään X-Pacin. Silti tämä uusikaan DX ei tullut yhtään paremmin toimeen Owen Hartin kanssa, ja koska WM:ssä HHH oli säilyttänyt mestaruutensa rankalla Chynan avustuksella, sai Owen tässä ppv’ssä rematchin. Tällä kertaa Chyna nostettiin häkissä kehän yläpuolelle.

Koska WM:n ottelussa oli omat sekaantumisensa siitä huolimatta, että Chyna oli käsiraudoin kiinni Comissioner Slaughterissa, odotin tältä vielä asteen parempaa ottelua Chyna-stipulaation takia. Sekaantumisia tässä ottelussa olikin toiveideni vastaisesti kaksinkertaisesti, eikä ottelu ehkäpä juuri sen takia ollut edes ihan niin hyvä kuin WM:n ottelu. Kyllä minä tästäkin tykkäsin, ja saman arvosanan tämä minulta saa kuin WM:n koitos, mutta ihan hitusen verran tultiin jo taaksepäin, mikä ei ollut toivottavaa. Tältä kaksikolta olisi nimittäin voinut toivoa ihan huippuottelua. Liiallisten sekaantumisten lisäksi häiritsi vähän se, ettei HHH koko ajan tuntunut oikein tietävän, miten edetä omilla hallintaosuuksillaan. Onneksi Owen tiesi vetäen taas homman hienosti kotiin.

* * *

NWA World Tag Team Championship

New Midnight Express (c) vs. The Rock ’n’ Roll Express

Sitten edellisen IYH:n oli tämä uusi NWA-kuvio muuttunut aika paljon, enkä minäkään enää tämän vaiheen puolesta niin paljon liputa, vaikka toki Bombastic Bob & Bodacious Bart olikin ihan parhautta. NWA North American -mestaruus oli otettu pois WWF:stä ja samalla Jeff Jarrett oli siirtynyt muihin kuvioihin. Lisäksi Rock ’n’ Roll Express oli kääntynyt faceksi ja Cornette oli tuonut uusiksi suojateikseen New Midnight Expressin, jolla ei ollut nimen lisäksi mitään yhtäläisyyttä tuohon klassikkojoukkueeseen. Uuden ME:n muodostivat siis Bob Holly ja Bart Gunn, ihanaa. Lisäksi he olivat voittaneet yhä WWF:ssä pyörivät NWA:n joukkuemestaruudet ja feudasivat jollain tasolla NWA-kuviota vastaan kääntyneitä Ricky Mortonia ja Robert Gibsonia vastaan.

Näyttävätpä muuten Morton ja Gibson paljon tuossa kuvassa Nasty Boysseilta.. Tai sitten minulle tulee tästä vain Nasty-vibat puhtaasti sen takia, ettei R’n’R Express todellakaan ollut tällä WWF-runillaan enää vanhojen aikojen loistossaan. Ikä alkoi painaa miehiä, ja se näkyi tässäkin ottelussa. Ei tämä minusta nyt mikään kamala ottelu vaan ihan katsottava tv-tasoinen kamppailu, mutta ei yhtään sen enempää. Erityisesti Gunn ja Holly tuntuivat yrittävän kovasti, ja oman hauskan lisänsä otteluun toi myös Jim Cornetten ja Tim Whiten 1 vs. 1 -taisto kesken ottelun. Mutta joo, kyllä tämä NWA-homma alkoi olla taputeltu.

* *

Evening Gown Match

Luna vs. Sable

Oi, kyllä. Tämä feud jatkui siis vielä WrestleManian jälkeen, mutta nyt tästä oli riistetty kaikki WM:ssä vallinneet positiiviset puolet ja jäljellä oli vain historian rumin naispainija ja lähes painitaidoton Sable toisiaan vastaan WWF:n ensimmäisessä Evening Gown -ottelussa. Näiden naisten täytyi todella vihata toisiaan, koska tässä ottelussa voittaja oli se, joka sai revittyä toisen päältä tämän iltapuvun niin, että jäljellä ovat vain alusvaatteet! Marc Mero ei ollut Sablen ringsidellä, koska ei tahtonut osallistua tähän typeryyteen. Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin, Marc.

Hyvät puolet ottelussa: se ymmärrettiin pitää sopivan lyhyenä. Huonot puolet ottelussa: se ei ollut painia. Tästä ei ole oikeastaan mitään muuta sanottavaa, koska olihan tämä nyt täysin turhaa. Annan puolikkaan ihan vain sille, että Sablen tissit näyttivät koko ajan siltä, että ne meinaavat pullahtaa liiveistä ulos. Eivät pullahtaneet.

½

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. LOD 2000

DX:n uudet jäsenet ja edelleenkin joukkuemestarit Road Dogg ja Billy Gunn saivat siis jälleen vastaansa vanhan vihamiesjoukkueen Legion of Doomin. LOD oli siis ehtinyt hetkeksi jo poistua tv:stä, mutta he tekivät paluunsa WM:ssä uudella lookilla ja managerilla ja ansaitsivat vielä yhden mestaruusottelun. Uusi nimikin kehiteltiin pian paluun jälkeen, kun tämä paljon ”modernimpi” versio LOD:sta kastettiin LOD 2000:ksi. Kieltämättä Animal shortseissa ja Hawk ilman mohawkia paksulla parralla näytti aika hauskalta, ja yleisökin oli jälleen miesten puolella, kun he yrittivät vielä kerran onnistua tavoitteessa voittaa NAO.

Tämä ottelu ei ollut kyllä enää ihan samalla tasolla aikaisempien LOD vs. NAO -otteluiden kanssa. Eivät nekään olleet mitään mestariteoksia, mutta toimivat vielä yleisön reaktioiden ja onnistuneen bookkauksen ansiosta ihan hyvin. Vaikka yleisö oli tässäkin kohtuullisesti mukana, toisti bookkaus lähinnä vanhaa. Oli tämä kuitenkin muuten ihan hyvä ottelu, mutta lopullisesti tunnelmani latisti kamppailun täysin idioottimainen lopetus. Katsottava joukkuemestaruuskamppailu, mutta ei sen enempää. NWA:n tavoin LOD:kin aika alkoi Attitude Eran myötä olla vähitellen ohi.

* *

Sanoin jo aikaisemmin, että Jeff Jarrett oli siirtynyt NWA-hommista jo muihin kuvioihin.. Mihinkö? No, Jarrett oli palannut vanhaan kunnon vuosina 1995-1996 hoitamaansa country singer -gimmickiin, mikä oli varmaan huonoin päätös ikinä. Tosin, eipä se Jarrett minua kiinnostanut millään gimmickillä. Samalla Jarrett oli hankkinut uuden managerin Tennesee Leen (WCW:ssä Col. Robert Parker), ja tässä ppv’ssä Jarrett kulutti ruutuaikaa kymmenisen minuuttia laulamalla country singer Sawyer Brownin kanssa Some Girls Don. Go Jeff! Minussa on aina elänyt pieni country-fani, mutta Jarrett oli yhä Jarrett. Musiikin jälkeen Steve Blackman hyökkäsi Jarrettin kimppuun, ja osapuilleen nollaa prosenttia yleisöstä kiinnosti.

Inferno Match

Kane vs. The Undertaker

Tämä oli se shocker-ottelu, jonka avulla tätä väli-ppv’tä oltiin suurimmalti osalti mainostettu. Ppv’n avausvideokin, joka oli muuten varsin tyylikäs, hypetti yksin tätä ottelua. WM:ssä Undertaker oli siis voittanut Kanen, mutta sota ei suinkaan ollut ohi. Ottelun jälkeen Kane tarjosi veljelleen beatdownin, ja seuraavissa Raw’issa homma vain paheni. Kane tahtoi kohdata veljensä toisen kerran ja saadakseen tahtonsa läpi, halvensi Kane veljesten vanhempia sytyttämällä ensin näiden hautakivet tuleen. Seuraavassa jaksossa mukaan tuotiin jo vanhempien hauta-arkut, joihin Kane Chokeslammasi Undertakerin. Rakastettavia juonikuvioita, täytyy myöntää. Ottelumuoto syntyi sen ansiosta, että Paul Bearer oli nähnyt tästä unta, ja hänen mielestään tämä olisi paras tapa varmistaa Undertakerin uran päätös. Kyseessä oli siis historian ensimmäinen Inferno Match.

Minä en ollut muuten nähnyt tätä ottelua koskaan, kuten en monia muitakaan tämän vuoden ”kaikki ovat nähneet” -otteluita. Niistä lisää myöhempien ppv’eiden kohdalla. Tämä ottelu oli kuitenkin minusta hyvä. Kai tätä voi haukkua monestakin syystä, mutta itse tykkäsin tästä. Ensinnäkin koko Inferno-tunnelma oli huikea ja hienosti toteutettu: katsojalle välittyi todella helvetillinen tunnelma kun niin Bearer, JR kuin Kingkin pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja liekit roihusivat kehän reunalla jokaisen isomman liikkeen jälkeen. Muutenkin ottelun rakenne oli toimiva ja Kane ja UT vetivät jälleen hyvää brawlia, vaikka se asteen verran tylsempää paikoitellen olikin kuin WM:ssä. Lopussa nähty UT:n loikka oli myös todella näyttävän näköinen. Miinusta tulee myös laimeasta lopetuksesta, mutta kyllä minä tästä silti tykkäsin.

* * *

WWF Championship

Steve Austin (c) vs. Dude Love

WrestleManian jälkeen oli alkanut myös koko Attitude Eran tunnetuin ja paras feud, eli kamppailu Bad Ass -mestari Stone Coldin ja WWF:n omistaja Mr. McMahonin välillä. Kaikki alkoi siitä, että Vince McMahon oli kauhuissaan, minkälaisen imagon Stone Coldin kaltainen mestari luo WWF:lle. Austin ei kuitenkaan tästä välittänyt tippaakaan, vaan haistatti pitkät McMahonin yrityksille saada Austinista ”Corporate Champion”. Niinpä McMahonille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin käydä avoimeen sotaan Austinia vastaan, ja jo ennen tätä ppv’tä käydyssä Raw’ssa oli tarkoitus nähdä ottelu Austinin ja McMahonin välillä. Tämä kuitenkin keskeytyi, kun Austinin entinen joukkuepari Dude Love saapui paikalle ja hyökkäsi McMahonin kimppuun, kunnes paljastikin todellisen luonteensa ja pieksi Vincen kanssa yhdessä Austinin maanrakoon! Niinpä McMahon julisti Duden vieläpä päämestaruuden uudeksi ykköshaastajaksi, ja ilmoitti, että tässä ppv’ssä nähdää jotain järkyttävää. Ei vaatinut kovin paljon päättelynlahjoja, että McMahonin tarkoituksena olisi toistaa temppunsa Montrealista ja viedä mestaruus pois halveksimaltansa mestarilta. Tällä kertaa Austinilta sell-out Dude Lovelle.

Tämä ottelu oli siis kokonaisuudessaan Attitude Eraa puhtaimmillaan. Ottelukin oli vauhdikasta, jännittävää ja rajua brawlia kahden homman hienosti osaavan miehen välillä. Suurin osa ottelusta oli todella viihdyttävää menoa, kun miehet pieksivät toisiaan sen minkä ehtivät niin kehässä kuin sen ulkopuolella. Ringsideä ja muutakin ympäristöä käytettiin hienosti hyväksi bumpeissa, esimerkiksi siinä kun Austin teki Lovelle Suplexin suoraan teräsportaiden päälle. Ainut suuri miinus ottelulle tuli siitä, että loppupuolella mukaan tullut Vince McMahon söi kyllä ottelulta viihdyttävyyttään, vaikka olikin storylinellisesti ihan toimivaa. Myös lopetus oli harmittavan sekava, mutta kyllä minä tämän jälkeen jäin paljon enemmän odottamaan jatkoa kuin Spring Stampeden ME:n ja olisin varmasti tuonaikaisena jenkkikatsojana varmasti katsonut seuraavana maanantaina Raw’n. Show’n paras ottelu, mutta miinuksien takia ei silti ihan huipputasoa.

* * * ½


Olihan tämä kyllä aika vaisu ppv WWF:ltä. Vaikka kyseessä kuinka In Your House olikin, olisi silti WM:n jälkeiseltä show’lta odottanut jotain suurempaa. Ei sitten. Siinä missä No Way Out of Texas oli puhtaasti väli-ppv sen takia, ettei siinä tapahtunut mitään juonikuvioita muuttavaa, mentiin tässä jossain paikoin sentään eteenpäin (eniten ME:ssä), mutta painillinen taso oli kyllä selvästi asteen heikompaa kuin edellisessä IYH:ssa. Vain yksi ottelu oli yli kolmen tähden, ja sekin oli lievä pettymys lopussa tapahtuneen tason laskun takia. Sen lisäksi nähtiin kaksi ***-ottelua, jotka nekään eivät olleet feudien parasta antia ja kaikki muu olikin parhaimmillaan tv-ottelutasoa. Kyllä tämä tippui nyt Kehnon puolelle.

Wikipedia: Unforgiven: In Your House 21

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.12.2010

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania XIV

Next post

Arvio: WCW Spring Stampede 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.