1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Unforgiven 1999

Päivämäärä: 26.9.1999

Sijainti: Charlotte, Pohjois-Carolina (Charlotte Coliseum)

Yleisömäärä: 15 779

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Ensimmäinen Unforgiven oli nähty edellisenä vuonna, jolloin UG kuului In Your House -perheeseen, ja se hoiti WrestleManian jälkeisen ppv:n virkaa. Nyt Unforgiven oli siirtynyt alkusyksyyn SummerSlamin jälkeiseksi ppv:ksi, missä se olisikin monien vuosien ajan, kunnes sitten typerien ppv-uudistuksien takia tippuisi aikanaan kokonaan pois ppv-kalenterista.

Tämän ppv:n erikoispiirre oli muuten se, että storylinessä WWF:n tuomarit olivat menneet lakkoon, koska heidän työolosuhteensa olivat käyneet niin vaaralliseksi jatkuvien hyökkäysten kohteeksi joutumisten takia. Niinpä tähän ppv:hen WWF olikin hankkinut joukon ”huijarituomareita”: päätuomari Tom Pritchardin, Stevie Lombardin, Harvey Whipplemanin ja lakkorikkuri Jim Korderasin. Tämä koko pieni tuomarijuonikuvio oli minusta tosi hauska keksintö, ja se on yksi parhaiten tästä ppv:stä muistamistani asioista.

Singles Match

Val Venis vs. Steve Blackman

Val Venistä ei ollutkaan näkynyt sitten kevään ppv:eiden. Vielä alkuvuodesta Venis näytti olevan selvässä pushissa, ja tässä uransa alkupuolella hän oli oikeasti hiton lupaava kaveri, enkä tätä aikaa katsoessa ymmärräkään, miksi hän ei koskaan noussut isommaksi nimeksi. Joka tapauksessa kevät ja kesä ’99 olivat aika hiljaista Venikselle, mutta nyt hän oli palannut takaisin kuvioihin. Steve Blackman oli puolestaan taas selvässä syöksykierteessä hävityn Ken Shamrock -feudin jälkeen. Nyt Venis oli varastanut hänen nuntsakkunsa tai mitkälie sen jälkeen, kun Blackman oli isotellut Venikselle, ja Blackman tietenkin tahtoi kostaa varkauden.

Tämä tavallaan tuntui aika oudolta openerilta, mutta koska WWF:ssä ei mitään light heavyweight -otteluita vuonna ’99 ollut show’n avaajiksi, periaatteessa mikä tahansa alakortin ottelu voi tietenkin toimia WWF:ssä openerina. Harmi vain, että tämä ei toiminut. Blackman oli yhtä tylsä kuin aina, mutta Veniksestä ei tässä ollut tosiaankaan hänen kantajaksi. Yllättävää kyllä, mutta Shamrock sai siis kannettua Blackmanin paljon parempaan otteluun kuin Venis. Hetkittäin ottelussa välähti ihan kivoja hetkiä, mutta kokonaisuutena tämä oli tosi vaatimaton ja mitäänsanomaton ottelu. Harmi.

* ½ 

WWF European Championship

Mark Henry (c) vs. D’Lo Brown

Kun katsoo vuoden 2011 SD!:tä, jossa Mark Henry hallitsee kaikkia dominoivana World Heavyweight -mestarina, on vaikea tajuta, miten erilaisessa buukkaustilanteessa ”Sexual Chocolate” Henry oli vuonna ’99. Kun Henry palasi keväällä, jatkoi hän ystävänsä D’Lo Brownin joukkueparina. Pian kuitenkin tämä naisten iskemistä epätoivoisesti yrittävä ”World’s Strongest Man” joutui lääkärintarkistukseen (kayfabe), jossa Henryn verenpaine todettiin aivan liian korkeaksi, että hän voisi painia WWF:ssä. Niinpä seuraavien viikkojen ajan D’Lo yritti auttaa ystäväänsä laihduttamaan erilaisin keinoin, ja kaikki näytti hyvältä… Kunnes SummerSlamissa kesken D’Lo Brownin ja Jeff Jarrettin ottelun Mark Henry saapui paikalle. Brown oli puolustamassa omistamiaan European- ja IC-vöitä, kun järkyttävästi Henry nappasi käteensä Jarrettin kitaran ja pamauttikin sillä suoraan D’Lota ja auttoi näin Jarrettia voittamaan molemmat vyöt. Seuraavalla viikolla Jarrett luovutti European-vyön Henrylle, joten Henry ei edes itse tehnyt mitään mestaruusvoittonsa eteen. Nyt tämä raukkamainen nössö joutui puolustamaan vyötään entistä ystäväänsä ja nykyistä vihamiestään D’Lo Brownia vastaan.

Luulin, että edellinen ottelu olisi ollut tätä parempi, mutta niin vain tässä kävi toisinpäin. Itse asiassa olin aika lähellä antaa tälle vielä puolikkaan korkeammankin arvosanan, mutta sitten kuitenkin tyydyin vain perusok-arvosanaan, koska oli tässä kuitenkin sen verran harmillista sähläystä. Yleisesti kuitenkin D’Lo Brown teki hiton hyvää työtä kantaessaan Henryn ok:seen otteluun. Brown liikkui tosi hyvin tässä ottelussa, eikä Henrykaan ollut ihan kamala, vaikka hän oli tässäkin, kuten vuosien ajan, todella tylsä tapaus. Ok European-mestaruusottelu ja jopa ihan positiivinen yllätys. Silti olisi sopinut ehkä ennemmin tv:hen.

* *

WWF Intercontinental Championship

Jeff Jarrett (c) vs. Chyna

Kun Jeff Jarrett oli voittanut IC-mestaruuden takaisin itselleen SummerSlamissa, alkoi hän siirtyä nopeasti misogynisti-gimmickiinsä. SS:n jälkeen Jarrett jatkoi managerinsa Debran erittäin huonoa kohtelua, joka vain paheni kerta kerralta. Lopulta Debra kyllästyi ja jätti Jarrettin, mutta mies hankki vierelleen uuden ja nuoremman Miss Kittyn, joka ei selvästi tajunnut, kuinka huonosti Jarrettkin häntä kohteli. Sen sijaan eräs toinen tajusi, kuinka kamalaa Jarrettin käytös naisia kohtaan oli. Tämä eräs oli tietenkin Chyna, joka tässä vaiheessa uraansa eli varsin erikoista kaksoiselämää. Yhtäältä hän oli yhä WWF:n pahimman heelin Triple H:n manageri ja toisaalta yleisön hurraama face, joka otteli kehässä heel-miehiä vastaan ja tahtoi pistää lopun Jarrettin naisvihameiningille.

Chynan ottelut olivat aina vähän hatsardeja tapauksia, koska niiltä ei koskaan tiennyt, mitä odottaa. Pari kertaa ne olivat yllättäneet vuoden ’99 aikana positiivisesti, mutta tämä ei kuulunut niihin kertoihin. Ei tämäkään ollut huono ottelu, mutta ei se myöskään noussut millään tavalla erityiseksi. Välillä näytti jo, että hommasta muotoutuisi intenssiinen ja sitä kautta ihan hyväkin vääntö, mutta lopun turhat sekaantumissotkut ja typerä lopetus laskivat lopulta arvosanaa. Ok tv-ottelun tasoinen koitos, mutta ei sen enempää.

* *

Tag Team Match

Dudley Boyz vs. Acolytes

Kyllä vain, D-Von ja Buh Buh Ray (tai siis, nyt WWF:ään siirtymisen jälkeen Bubba Ray) Dudley olivat loikanneet kesän lopussa ECW:stä WWF:ään. Koska Attitude Eralla ei tarvittu turhaa loogisuutta, niin tämän rähjäävän ja yleisöä pilkkaavan öykkärikaksikon ensimmäiseksi vastustajaksi nousi toinen heel-joukkue Acolytes. Bradshaw ja Faarooq olivat vahvasti sitä mieltä, että WWF:n tunkiolle ei kaivattu toista heidän kaltaistaan kukkoa, ja niinpä he päättivät lähettää Dudleyn veljekset sinne, mistä he olivat tulleetkin.

Jo kolmas ottelu putkeen, joka oli laadultaan semmoinen ok tv-ottelukamppailu. Tilanne ei olisi huolestuttava, jos kyseessä olisi Raw, mutta kun tämän piti olla ppv. Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että yleisö ei (yllättäen) ollut kovin innostunut kahden heel-joukkueen keskeisestä välienselvittelystä. Itse ottelu oli ehkä laadultaan astetta parempi kuin kaksi edellistä, koska kyllä sekä Dudleyt että Acolytesit hallitsevat semmoisen ihan viihdyttävän joukkuebrawlauksen, mutta kun ottelusta vain puuttuu kaikki tunnelma, laskee se väkisin arvosanaa. Ottelun lopetus ja siitä johtuneet jälkikuviot olivat aika jänniä.

* *

WWF Women’s Championship
Hardcore Match

Ivory (c) vs. Luna

Tämä ottelu oli varsin mielenkiintoinen, mutta niin oli koko WWF:n naisten divisioonan tila tällä hetkellä. Siinä tilassa ei tosiaan ollut paljon kehuttavaa, kuten ehkä esim. SummerSlamin arvostelustani tulikin selväksi. SS:n Ivory vs. Tori -ottelun jälkeenhän Luna oli juossut paikalle ja käynyt Ivoryn kimppuun, ja näin hänestä oli tullut seuraava ykköshaastaja vyölle. Olikohan muita edes tarjolla? No, joka tapauksessa tämä väkivaltainen mutta ilkeää mestaria vastaan taisteleva erikoisen näköinen naikkonen tahtoi kohdata Ivoryn ppv:ssä Hardcore-stipuloidussa mestaruusottelussa. Jännää.

Annan tämän ottelun arvosanan pitkälti ihan vain harvinaisuudesta ja yrityksestä, sillä ottelu oli ensinnäkin tosi lyhyt eikä siinä toiseksikaan oikeasti vain ehtinyt tapahtua paljon mitään. Se vähä, mitä tapahtui oli kuitenkin ihan hauskaa, vaikka en ole ollenkaan varma, oliko se tämän ottelun tarkoitus. Silti minusta on kunnioitettavaa, että näin huonolla naisdivisioonan materiaalilla kuitenkin yritettiin oikeasti jotain vähän erilaista. Jotain, mitä WWE ei paljon paremmalla divisioonallaan nykypäivänä koskaan tekisi. Ei siis huono mutta ei millään tavalla hyväkään ottelu.

* ½ 

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. Edge & Christian

Kyllä vain, luitte ihan oikein. Vihdoin SummerSlamin jälkeen WWF oli kaiketi tajunnut, että kukaan katsojista ei ollut kiinnostunut ME-pushia saavasta heel Mr. Assista singles-painijana. Niinpä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Mr. Ass oli haastamassa joukkuemestarit The Rockin ja Mankindin mestaruuksissa yllätysparin kanssa, ja silloin paljastui, että hänen yllätysparinsa oli vanha kunnon Road Dogg! Dogg oli ollut pois ruudusta SS:n jälkeisestä SD:stä lähtien, sillä Chris Jericho oli piessyt hänet siinä sairaalakuntoon. Nyt hän oli tullut takaisin ja lyöttäytynyt takaisin yhteen vanhan ystävänsä ja parin kuukauden takaisen vihamiehensä kanssa. Ok, ei WCW ole ainut, jossa on näitä epäloogisia yhteenpaluita. Joka tapauksessa NAO voitti paluuottelussaan joukkuemestaruudet, ja nyt he saivat vastaansa Edgen ja Christianin, jotka olivat ansainneet ykköshaastajuuden voittamalla Acolytesin Smackdownissa.

Ei ole kyseessä mikään WWF:nkään vahvin ppv, kun vasta kuudennessa ottelussa päästään kolmen tähden tasolle. Tämä oli siis tähän mennessä illan paras ottelu, mikä ei vielä sano ihan kauheasti. Sen se kuitenkin kertoo, että kaikki neljä osanottajaa pystyivät ihan viihdyttävään mättöön, jossa kaikki pääsivät näyttämään parasta osaamistaan. Kaikella tapaa siis hyvin toimiva rakenteeltaan hyvin perusmallinen joukkueottelu, johon oman kivan lisäsäväyksensä toi se, että molemmat joukkueet olivat faceja. Edge ja Christian näyttivät tässä oikein hyviltä. Ei siis mikään maailmaa mullistava ottelu, mutta kaikilta osin hyvin hoidettu joukkuemestaruuskamppailu.

* * * 

WWF Hardcore Championship
Kennel From Hell Match

Al Snow (c) vs. Big Bossman

Voi pojat, voi pojat. Jos tahtoo tietää, millaista Attitude Era todella oli pahimmillaan mutta samalla myös parhaimmillaan, kannattaa tarkastaa Big Bossmanin loppuvuoden ’99 kuviot. Tavallaan aivan kamalaa wrestlecrapia ja siksi täyttä sontaa, mutta tavallaan oikeasti kaikessa hirvittävyydessään huvittavaa ja siksi paljon parempaa kuin pelkästään vituttava WCW:n meininki. Bossmanin ja Snow’n pari kuukautta kestänyt feud oli SummerSlamin jälkeen nimittäin edennyt siihen pisteeseen, että Snow’n lemmikkikoira Pepper oli kuollut, ja Bossman oli ensin kokannut Pepperistä ruokaa ja sittemmin käynyt kusemassa lemmikkihauvan haudalle. Kuinka ihanaa. Tästä kaikesta entistä mielenvikaisemmaksi järkyttynyt Snow haastoi Bossmanin historian ensimmäiseen Kennel From Hell Matchiin, jossa Hell In A Cell -häkin sisälle pystytetään toinen kehää ympäröivä häkki. Häkkien välistä aluetta vartioivat verenhimoiset rottweilerit, ja ottelun voittaisi se, joka pääsisi molemmista häkeistä ulos.

En tiedä, voiko rehellisesti sanoa, että ottelun idea kuulostaisi millään asteella edes siedettävältä, mutta ainakin sen lopputulos oli vielä kymmenen kertaa huonompi. Vain yhden pienen surkuhupaisan homman mainitakseni rottweilerit eivät todellakaan vaikuttaneet verenhimoisilta, vaan ne keskittyivät haukkumaan toisilleen ja pissimään ympäri ringsideä. Tämä ei tietenkään olisi noussut niin suureen rooliin, jos kehätoiminta olisi ollut vakuuttavaa, mutta kun ongelma oli se, ettei tässä ollut mitään kehätoimintaa! 90 prosenttia ottelusta meni siihen, että nämä kaksi loikkivat täysin logiikan vastaisesti ja idioottimaisesti ulos ja takaisin sisään tuohon sisempään häkkiin. Loppuaika meni sitten epämääräisessä keksipelleillä ja muovikepeillä heilumiseen, eli ei todellakaan mihinkään oikeaan hardcoreksi kutsuttavaan menoon. Lopetuskin oli aivan naurettava, sillä sitä ei edeltänyt minkäänlaista oikeaa lopputaistelua, vaan yhtäkkiä ottelu vain päätti. Vaikutti lähinnä siltä, että Snow ja Bossmankin olivat saaneet tarpeekseen tästä täydestä paskaottelusta ja päättivät lähteä kotiin. Nämä kaksi olivat vetäneet ihan kivoja HC-mestaruusotteluita, mutta tämä oli niin kaukana siitä kuin mahdollista. Tämä oli ihan puhdasta sysimustaa paskaa. Toki osana painihistoriaa ihan oma lukunsa, kun ottelua katsoessa silmiin kohoaa naurunsekaisia kyyneleitä, mutta sitä ei sentään voi laskea plussaksi.

DUD

Singles Match

Chris Jericho vs. X-Pac

Kyllä, vuorossa oli Chris Jerichon ensimmäinen ppv-ottelu WWF:n riveissä. Uskomattoman itseriittoinen ja omahyväinen Jericho oli tehnyt siis vakuuttavan debyytin WWF:ssä julistamalla, että Milleniumin aikaan paljon esillä olleen Y2K-ongelman sijaan kaikkien WWF:ssä pitäisi alkaa huolestua Y2J-ongelmasta. Ensimmäisenä Jericho otti silmätikukseen Road Doggin, jonka hän pistikin SummerSlamin jälkeisessä Smackdownissa sairaalakuntoon. Seuraavaksi oli vuorossa Ken Shamrock, jota vastaan Jerichon piti alun perin painia tässä ppv:ssä, mutta Jericho lähetti Shamrockinkin sairastuvalle (tai todellisuudessa itse asiassa kokonaan pois WWF:stä). Niinpä Jericho oli varma, ettei kukaan uskaltaisi kohdata häntä tässäkään ppv:ssä, mutta niin vain ennen ppv:tä nähdyssä Heatissa aina yhtä urhea X-Pac ilmoittautui Jerichon vastustajaksi.

Tältä ottelulta minun oli lupa odottaa aika paljon. Sekä Jericho että X-Pac olivat oikein taitavia kevyemmän sarjan painijoita, jotka olivat viime kuukausina ja vuosina kumpikin vetäneet oikein viihdyttäviä otteluita. Molemmat olivat vieläpä entisiä WCW:läisiä, mikä toi kivan pikku lisävärin otteluun. Harmi vain, että tämä koitos ei kyennyt vastaamaan noihin odotuksiin ollenkaan. On oikeastaan aika harmi todeta, että Jerichon ensimmäinen ppv-ottelu WWF:ssä oli kyseisen ppv:n pahin pettymys, mutta niin vain tässä kävi. Paljolti tosin floppauksesta syytän yleisöä, joka oli äärimmäisen ärsyttävä tässä ottelussa. Se näytti elävän ihan jossain omissa kuvioissaan ja hurraavan ja buuaavan täysin epäloogisilla hetkillä. Lisäksi yleisö kääntyi X-Pacia vastaan (ensimmäisiä merkkejä X-Pac -heatista) muttei toisaalta ollut suuremmin Jerichon puolellakaan. Argh. Kehätoiminta oli kyllä hyvällä tasolla (ei tosin mitenkään erityisen hienolla, mitä olisi voinut toivoa), mutta ehkä osittain Jericho ja X-Packin menivät hämilleen yleisöstä tai sitten vain ei ollut heidän päivänsä, koska jotenkin vähän sekalaiselta tämä ottelu tuntui. Lopetuskin oli laimea. Silti huononakin hetkenä Jericho ja X-Pac vetivät paremman ottelun kuin mitä suurin osa tämän ppv:n koitoksista oli.

* * ½ 

6-Pack Challenge Match for the WWF Championship
Special Enforcer: Steve Austin

Big Show vs. British Bulldog vs. Mankind vs. Kane vs. Triple H vs. The Rock

Illan Main Event oli huikea kuuden miehen kamppailu vakatoidusta päämestaruudesta. SummerSlamissa Mankind nousi jälleen WWF-mestariksi, kun hän viime hetkellä riisti Triple H:n mahdollisuuden voittaa vyö ensimmäistä kertaa urallaan ja selätti Austinin. Mankindin ilo jäi kuitenkin lyhyeen, sillä seuraavan illan Raw’ssa hän joutui puolustamaan vyötään Triple H:ta vastaan ja moninaisten vaiheiden jälkeen hävisi ottelun. Vihdoin mestaruuden voittanut Triple H aloitti ME-kentän terrorisoimisen. Steve Austinin hän oli telonut painikyvyttömäksi jo SummerSlamin lopussa. Samalla Hunter aloitti myös Linda McMahonin kiusaamisen. Lindalle uhittelu oli korsi, joka katkaisi kamelin selän, sillä sen jälkeen ikuisen porttikiellon tv-ruutuihin Fully Loadedissa saanut Vince McMahon teki paluunsa ja kävi HHH:n kimppuun. Homma eteni niin pitkälle, että Triple H päätti haastaa Vince McMahonin mestaruusotteluun, ja se päättyi siihen, että paluunsa tehnyt Steve Austin juoksi paikalle, tyrmäsi Triple H:n ja pisti Vince McMahonin selättämään hänet! Vince oli siis noussut päämestariksi.

Muuttuneelta mieheltä vaikuttava Vince osoitti kuitenkin olevansa sanojen mittainen mies jättäytymällä pois tv-ruuduista, kuten hän oli luvannut tekevänsä, kun Steve Austin säilytti mestaruutensa Fully Loadedin ME:ssä. Niinpä hän vakatoi mestaruuden ja ilmoitti, että Unforgivenissä siitä painivat WWF:n kuusi suurinta nimeä. Alun perin kuudennen ottelijan piti olla The Undertaker, mutta ppv:tä edeltävässä Smackdownissa hän katosi areenalta, eikä kenelläkään, edes UT:n joukkuepari Big Show’lla, ole mitään hajua, mihin hän on kadonnut. Niinpä ’Takerin paikan ottelussa otti juuri paluunsa WWF:ään tehnyt British Bulldog, joka tuomaroi paluuiltanaan The Rockin ja Triple H:n ottelun, jossa hän shokeeraavasti kääntyi The Rockia vastaan ja pieksi tämän yhdessä HHH:n kanssa henkihieveriin.

Jos WWF hallitsi jonkun asian tänä muuten varsin heikkona vuotena ’99, niin se joku asia oli päämestaruusotteluiden laadun takaaminen. Tämäkin kuuden miehen hurja rymistely oli taas erittäin toimivaa ja viihdyttävää ME-mättöä, eli juuri sellaista, mitä päämestaruusottelun pitää ollakin. WCW saisi ottaa paljon oppia. Ei tämä missään vaiheessa ollut laadultaan mitään klassikkokamaa, mutta kokonaisuutena tämä oli oikein maittavaa mättöä muutamalla hienolla bumpilla, joista hurjimmat otti taas vastaan hienosti ottelun vetänyt Mankind. Oikeastaan kaikki osanottajat ehkä Big Show’ta lukuun ottamatta esiintyivät oikein edukseen. Lopetus oli ehkä hiukan vaisu, mutta joka tapauksessa tämä oli hyvä päätös illalle.

* * * ½


Sanoin arvostelun alussa, että tuomareiden lakkokuvio on yksi parhaiten tästä ppv:stä muistamistani asioista. Nyt on hyvä hetki todeta, että tuo johtuneekin enemmän siitä, että ei tässä ppv:ssä hirveästi ollut muuta muistettavaa, kuin siitä, että kuvio itsessään olisi ollut jotenkin mahtavan timanttinen. Ihan hauskan lisän se kyllä toi ppv:hen ja olikin siis show’n parhaita paloja. Muita hyviä hetkiä olivat erityisesti ME ja myös joukkuemestaruusottelu. Muuten Unforgivenistä jäi kuitenkin aika vaisu maku suuhun, ja kun mukaan mahtui yksi DUD-ottelukin, oli tämä selvästi Kehno ja yksi WWF:n huonoimmista ppv:istä tänä vuonna.

Wikipedia: WWF Unforgiven 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.10.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: ECW Anarchy Rulz 1999

Next post

Arvio: WWF Rebellion 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.