Arvio: WWF Vengeance 2001
Päivämäärä: 9.12.2001
Sijainti: San Diego, Kalifornia (San Diego Sports Arena)
Yleisömäärä: 11 800
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Noniin. Se on vuoden 2001 viimeisen ppv:n ja samalla kokonaan uuden aikakauden aika. Kesäkuun alusta lähtien WWF:ssä oli keskitytty lähes yksistään siihen, kuinka WCW ja heinäkuusta lähtien sen kanssa liittoutunut ECW yrittivät ajaa WWF:n pois bisneksestä ja saada painimaailman täydellisyyden herruuden. Tuo kuvio oli tullut päätökseen noin kuukausi sitten Survivor Seriesissä, kun ppv:n Main Eventissä WWF:n joukkue voitti Alliancen joukkueen. Vince McMahonin johtama WWF oli siis lopullisesti tuhonnut pahimmat uhkaajansa, joiden johdossa hänen omat lapsensa Stephanie ja Shane olivat olleet. WWF oli taas yksin painimaailman huipulla, ja kenelläkään ei ollut hajua, miten kaikki jatkuisi SurSeriä seuranneessa Raw’ssa…
…Niinpä yllätys oli suuri, kun seuraava Raw tiesi lähes tulkoon täydellistä WWF:n uudelleenkäynnistämistä ja käytännössä koko Invasion-kuvion painamista unholaan. Shane, Stephanie ja Paul Heyman potkittiin ulos WWF:stä, ja jotkut muutkin WCW-tähdet (muun muassa Booker T) jätettiin hetkeksi sivuun tv:stä, sillä kayfaben mukaan heillä ei ollut enää sopimusta WWF:n kanssa. Toisaalta kaikki mestaruusvyön haltijat saivat pitää sopimuksensa, ja toki suurin osa Alliance-tähdistä keplotteli itsensä takaisin kuvioihin ennemmin tai myöhemmin. Samalla myös heel/face-jako heitti monin paikoin häränpyllyä. Chris Jericho oli tehnyt heel-turnin jo SurSerin ME:ssä lähes tulkoon aiheuttamalla WWF:lle tappion, mutta paljon suurempi juttu oli Vince McMahonin kääntyminen heti SurSerin jälkeisessä Raw’ssa omahyväiseksi ja kaikkivoipaiseksi heel-pomoksi, joka piti yksin koko painimaailmaa käsissään. Oma lisänsä oli myös se, kuinka Alliancen pettänyt ja WWF:n voittoon auttanut sankari Kurt Angle kääntyi samassa Raw’ssa heeliksi liittoutumalla McMahonin puolelle. Samaan aikaan face-turnin teki lähes koko vuoden ajan heelin roolia vetänyt Steve Austin, jonka elämän McMahon yritti jälleen kerran pilata.
Kaikkien turnien ja uuden, taas vaihteeksi enemmän 1990-luvun lopun Attitude Eraa muistuttavan, aikakauden alkamisen lisäksi yleisöä shokeerasi Ric Flairin WWF-comeback. Myös tämä ppv alkoi noin 10-minuuttisella sanaharkalla McMahonin ja Flairin välillä. Flair oli palannut WWF:ään viikko Survivor Seriesin jälkeen, jolloin paljastui, ettei Vince ollutkaan WWF:n yksinvaltija. Shane ja Stephanie olivat Invasion-kuvion alkaessa myyneet osuutensa WWF:stä epämääräiselle yhtiölle voidakseen ostaa ECW:n ja WCW:n itselleen. Nyt kaikkien kuukausien jälkeen paljastui, että tuo ”yhtiö” olikin ollut Ric Flair, joka omisti nyt siis puolet WWF:stä! Vince joutui siis tekemään tasavertaista yhteistyötä ikiaikaisen vihollisensa kanssa. Paljon huonommin ei voisi mennä. McMahon ja Flair olivat nokitelleet toisilleen kaikissa show’issa Flairin debyytin jälkeen, ja sama tilanne jatkui myös tämän ppv:n alussa, kunnes ensimmäinen ottelu sai alkunsa.
Ainiin, pari asiaa vielä, ennen kuin pääsemme itse arvosteluun tämän taustoituksen jälkeen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun WWF järjesti Vengeance-nimisen ppv:n. Kahtena edellisenä vuonna vuoden oli päättänyt Armageddon, mutta tänä vuonna eräänlainen maailmanloppu tulikin jo hieman etukäteen, joten Armageddonin korvasi Vengeance. Myöhemmin Vengeance siirtyisi heinäkuulle (Fully Loadedin paikalle), ja Armageddon palaisi joulukuuhun. Ppv:n posterissa esiintyy edelleen loukkaantunut Triple H, jota ei kuitenkaan nähty koko ppv:ssä. Tämä herättikin paljon kränää painifaneissa, jotka kokivat tulleensa huijatuksi mainoksessa. ME:n aikana katsomosta kuului kova ”Triple H”-chant. Niin ja Paul Heyman oli siis saanut kenkää (kayfabessa) WWF:stä, joten head color commentatorin paikka oli taas tyhjä. Sen täyttämisessä ei mennyt kuitenkaan kauaa, sillä helmikuussa WWF:stä lähtenyt Jerry Lawler oli tehnyt paluunsa WWF:ään marraskuun alusssa erottuaan vaimostaan Katista. Niinpä Lawler palasi nyt takaisin tutulle paikalleen JR:n vierellä.
Niin ja tämän ppv:n alkupromo on yksi hienoimmista ikinä.
Tag Team Match
Scotty 2 Hotty & Albert vs. Test & Christian
Värikoodit ovat nyt siis tietenkin palanneet takaisin normaaliin face/heel-jakoon. Tässä ottelussa eroa ei tosin vielä huomaa, sillä Test ja Christian olivat molemmat Alliancen edustajia kuvion päättyessä. Työpaikkansa he saivat kuitenkin säilyttää, koska Christian oli hallitseva European-mestari ja Test puolestaan voitti Immunity Battle Royalin, joka takasi hänelle työpaikan ainakin seuraavaksi vuodeksi. Vastaansa ilkeä heel-kaksikko sai Scotty 2 Hottyn ja Albertin, joista kumpikaan ei ollut paljon esillä Invasionin aikana lukuun ottamatta Albertin lyhyttä IC-mestaruuskautta. Jostain syystä Invasion-kuvion päätyttyä tämä hyvin erikoinen kaksikko oli löytänyt toisensa ja alkanut painia yhdessä. Samalla Albertistakin oli paljastunut yllättävän tanssahteleva hip hop -puoli.
Ihan kiva ja viihdyttävä alkupyrähdys, joka ei kuitenkaan lopun taisteluvaiheita lukuun ottamatta ollut mitenkään tavallista tv-joukkuemäiskintää erikoisempi. Huomionarvoista on kuitenkin se, että yleisö heräsi upeasti tähän otteluun mukaan, joten tehtävänsä tunnelmansytyttäjänä ottelu hoiti todella mallikkaasti. S2H oli pirun over tähän aikaan. Pelkästään finisherit ja yleisön hieno herääminen eivät silti pelasta tälle korkeampaa arvosanaa, kuin minkä kiva tv-ottelu ansaitsee. Kiva tätä oli katsoa, mutta silti kyseessä oli aika outo valinta illan avaukseksi.
* *
WWF Intercontinental Championship
Edge (c) vs. William Regal
Edge oli yhdistänyt Survivor Seriesissä Intercontinental- ja United States -mestaruudet ja noussut tuon jälkeen WWF:n kiistattomaksi keskikortin mestariksi. IC-mestarina hänen ovellaan riitti runsaasti haastajia, joista yksi kärkkäimmistä oli entinen Alliancen comissioner William Regal. Regal oli siis yksi niistä Alliance-kavereista, jotka olivat jollain ilveellä onnistuneet säilyttämään työpaikkansa. Regalin kohdalla tuo oli hoitunut kirjaimellisesti perseennuolennalla. Yksi tämän uuden aikakauden huolestuttavimmista storyline-keksinnöistä oli Vince McMahonin Kiss My Ass -klubin perustaminen. Tuon klubin ensimmäinen jäsen oli William Regal, joka tahtoi säilyttää työpaikkansa niin kovasti, että hän suostui jopa pussaamaan Vincen p***että. Sittemmin klubi sai päätöksensä jo ennen Vengeancea, kun Vince pistettiin itse pussaamaan Rikishin takalistoa, mutta se on kokonaan toinen tarina. Edge oli pitänyt Regalia klubiin liittymisestä lähtien pilkkanaan, mutta Regal ei niin vain suostunut alistumaan pilkattavan rooliin.
Jotenkin en nyt ollut aivan toivotulla tavalla vakuuttunut tästä ottelusta. Ehkä nopean sekä räjähtävän Edgen ja teknistaituri Regalin tyylit eivät sitten vain sopineet yhteen, mutta paikoitellen ottelu oli jopa harmillisesti hiukan tylsä. Toki Regalin hallinta on aina teknisesti oikeaoppista ja osittain oikein viihdyttävää katsottavaa, mutta toisaalta se ei vain yksinkertaisesti ollut koko aikaa tarpeeksi kiinnostavaa. Edgen osuus puolestaan jäi aika pieneksi (koska suurin osa ajasta oli Regalin hallintaa), mutta hän saa kyllä kaikki pisteet hienosta lentävästä Spearista teräsportaita päin. Ihan mukava IC-mestaruustaistelu tämä oli siis ehdottomasti, mutta pettymys siihen nähden, että olin odottanut tältä reilusti yli kolmea tähteä.
* * ½
Special Referee: Lita
Jeff Hardy vs. Matt Hardy
Kyllä vain, tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hardyn veljekset ottelivat toisiaan vastaan ppv-tasolla. Seuraavaa kertaa sitten saatiinkin odotella aika kauan, koska tämä Matt Hardyn heel-turnin alku jäi lopulta hyvin lyhyeksi, ja veljekset palasivat nopeasti takaisin yhteen. Tässä vaiheessa homma näytti kuitenkin todella huonolta, koska Matt Hardy oli viimeistään SurSerissä koetun tappion jälkeen lopullisesti kyllästynyt siihen, kuinka Jeff aiheutti heidän joukkueelleen jatkuvasti ongelmia holtittomalla riskinotollaan. Matt ilmoitti, ettei hän enää jaksaisi katsella Jeffin tekemisiä ja ottaa aina vastuuta siitä, ettei tämä ajatellut yhtään tekojensa seurauksia. Niinpä hän haastoi veljensä Vengeancessa otteluun, jossa selvitettäisiin, kumpi Hardy-veljeksistä on parempi. Useaan kertaan ennen ppv:täkin oli lähellä, että nähtäisiin kunnon käsirysy. Matt muuttui viikko viikolta sekopäisemmäksi ja vainoharhaisemmaksi. Hän oli jopa varma, että hänen tyttöystävänsä Lita oli Jeffin puolella. Niinpä hän vaati, että Litasta tehdään ottelun erikoistuomari, jotta hän voi osoittaa, kenelle on todellisuudessa lojaali. Lita vannoi tuomaroivansa ottelun puolueettomasti.
Ei, tämäkään ottelu ei ollut ollenkaan sitä, mitä olin toivonut. Näytti siltä, että veljekset yrittivät niin kovasti kertoa jotain hienoa tarinaa, että he unohtivat kokonaan sen vauhdikkaan high flying -painin, jossa he oikeasti ovat pirun hyviä. Ei ole kovin hyvä idea rakentaa ottelua sen varaan, että yksi WWF:n näyttävimmistä ja taidokkaimmista high flying -painijoista loukkaa toisen jalkansa, ja sitten toinen painija teloo kyseistä jalkaa suurimman osan ottelusta rutiininomaisesti. Loppupuolella oli vielä kömpelöä botchailuakin, joka haittasi fiilistä entisestään. Niin eikä se ottelun lopetuskaan mikään paras ollut. Toki kaiken kritiikin jälkeen pitää todeta, että ottelussa oli paljon hyvääkin ja molemmat väläyttivät hetkittäin oikein taidokkaita otteita. Karu totuus on vain se, että tämä oli yksi pahimmista pettymyksistä pitkään aikaan, ja siksi tästä jäi harvinaisen huono fiilis ottelun tasoon nähden.
* * ½
WWF Tag Team Championship
Dudley Boyz (c) vs. Big Show & Kane
Dudleyiden asema joukkuedivisioonan herrana oli vain vahvistunut entisestään sen jälkeen, kun Hardyjen yhteistyö oli päättynyt erimielisyyteen. Haastajina ei ollut enää E&C:n ja Hardyjen kaltaisia kokeneita kaksikkoja, mutta eivät Dudleyt jääneet silti ilman työtä. Pian Survivor Seriesin jälkeen Kane ja Big Show olivat yhdistäneet voimansa ja alkaneet dominoida joukkuedivisioonaa. He olivat nousseet nopeasti ykköshaastajiksi, sillä toistaiseksi kukaan ei ollut onnistunut pysäyttämään näitä kahta jättiläistä. Nyt Dudleyiden olisi onnistuttava siinä, jos he mielisivät säilyttää joukkuemestaruutensa.
Parin pettymyksen jälkeen yksi positiivinen yllätys. Tässä oli nimittäin tarjolla yllättävän toimivaa liikettä kahdelta perusbrawlaajalta ja kahdelta perhanan isokokoiselta painijalta. Dudleyt ovat toteuttaneet tätä perusvarmaa suorittamistaan lähes koko vuoden läpi joukkueotteluissaan. Taas kerran he eivät esittäneet mitään maailmanräjäyttävän ihmeellistä mutta hoitivat oman osuutensa tyylikkään varmasti ja toimivasti. Vastustajista erityisesti Kane oli liekeissä vetäistessään hihastaan muun muassaan hiton hienon Flying Clotheslinen kehän ulkopuolelle. Kiva välipalaottelu, joka hoiti oman roolinsa kunnialla ja jonka lopetuskin oli oikein hyvä. Suuremmat onnistumiset vaatisivat vähän toisen tasoisia painijoita. Nyt on joukkuedivari vähän alennusvaiheessa.
* * ½
WWF Hardcore Championship
Hardcore Match
Rob Van Dam (c) vs. Undertaker
Kyllä, se oli tapahtunut. Undertaker oli leikannut hiuksensa lyhyeksi, kääntynyt heeliksi ja aloittanut virallisen aikakautensa Big Evilinä. Kaikki alkoi edellä mainitusta Kiss My Ass -klubista. Marraskuun lopussa Raw’ssa Vince yritti pakottaa Jim Rossia pussaamaan hänen peppuaan, kun Undertaker saapui paikalle. Ensin näytti siltä, että UT pieksee Vincen ja pelastaa tilanteen, mutta yhtäkkiä tilanne kääntyikin päälaelleen. ’Taker kysyi JR:ltä, aikooko tämä suuteloida Vincen takalistoa, johon Ross tietenkin vastasi kieltävästi. Tällöin UT täräytti JR:n kanveesiin ja tunki Rossin pään hyvin brutaalisti Vincen takamusta päin. ’Taker ilmoitti, että kaikkien muiden suurten WWF-nimien tapaan hän oli koko WWF-uransa ajan joutunut pussaamaan Vincen p***että, ja jos JR luulee olevansa häntä parempi, koska hänen ei mukamas sitä tarvitse tehdä, saa hän kokea ’Takerin vihan. Tämän virallisen heel-turnin jälkeen ’Taker alkoi yleisesti vaatia kaikilta WWF:n painijoilta ja työntekijöiltä kunnioitusta, jota hän ei omien sanojensa mukaan saanut edelleenkään läheskään niin paljon kuin ansaitsi. Yksi suurimmista piikeistä ’Takerin lihassa oli hauskaa pitävä ja yleisön suosiosta nautiskeleva RVD, joka ei ollut koskaan tehnyt mitään ansaitakseen asemansa. ’Taker päättikin antaa opetuksen Van Damille pieksemällä tämän pahanpäiväisesti Raw’ssa. Beatdownin jälkeen RVD janosi kostoa, ja niinpä miesten välille buukattiin HC-mestaruusottelu Vengeanceen.
Noniin, nyt päästiin vihdoin hienojen otteluiden tasolle. Voi toki olla, että omassa arvosanassani on taas vähän RVD-lisää, mutta minä yksinkertaisesti nautin todella suuresti tästä historian ensimmäisestä UT vs. RVD -ottelusta. UT:n ja RVD:n tyylit sopivat yllättävänkin toimivasti yhteen, sillä Undertaker vastasi raaemmasta brawlauksesta ja RVD vastavuoroisesti näyttävästä high flying -menosta. Ottelun alussa RVD tarjoili pirun hienoja loikkia, kuten Rolling Senton UT:n päälle. Aika nopeasti mäiskintä siirtyi yleisöön ja muualle kehän ulkopuolelle, mikä ei ollut ollenkaan huono ratkaisu. Homma oli nimittäin alusta loppuun oikeasti rajun näköistä, ja yleisöbrawlauksenkin aikana nähtiin yllättävän innovatiivisia bumppeja. Parhaimpia olivat tietenkin kaikki tuolikikkailut, kuten Van Terminator UT:lle sisääntulorampilla. Oma lukunsa on puolestaan ottelun hemmetin näyttävä lopetus. Yleisesti tämä oli siis juuri sellainen hieno ison luokan HC-mäiskintä, jota ei taas parissa viime ppv:ssä ole ollut ja jota olen jo odotellutkin. Hyvää imagonkohotusta HC-vyölle, joka on ollut koko syksyn ajan aika piilossa.
* * * ½
WWF Women’s Championship
Trish Stratus (c) vs. Jacqueline
Women’s-mestaruus oli tehnyt paluun kuukausien poissaolon jälkeen Survivor Seriesissä. Tuolloin vyöstä taisteli kuusi naista, joista voittajaksi selviytyi Trish Stratus. Tämä oli vielä varsin kokemattoman Trishin ensimmäinen kerta naisten divisioonan huipulla. Stratus oli siirtynyt managerin roolista painipuolelle hiljalleen vuoden 2001 aikana, ja nyt hänen oli osoitettava todella kuuluvansa parhaimpien naispainijoiden joukkoon. Ensimmäiseksi haastajakseen hän sai kokeneen Jacquelinen, joka oli ehtinyt olla urallaan kaksi kertaa Women’s-mestari. Jacqueline oli varsin voitonvarmalla tuulella ennen ottelun alkua.
Minun mielestäni tämä oli suuri askel selvästi oikeaan suuntaan WWF:n naispainissa. Survivor Seriesin ottelu oli monin paikoin vielä todella sekavaa sähellystä, mutta tässä oli jo selvä tarina ja kokonaisuus. Ei tätäkään ottelua voi kuitenkaan vielä kehua mitenkään äärettömän paljon. Ensinnäkin Jacquelinen valinta Trishin vastustajaksi oli vähän outo, sillä Jackie oli selvästi tylsin tapaus koko naisdivarissa. Lisäksi Trishillä oli vielä muutamissa kohdissa ikävännäköistä hapuilemista, mikä häiritsi pahasti kokonaisfiilistä. Tästä on silti hyvä jatkaa. Vielä kun otteluille saadaan lisää pituutta, oikeita tarinoita ja varmempia otteita, ruvetaan puhumaan kahden tähden otteluista ja paljon sitä korkeammastakin.
* ½
WWF Championship
Steve Austin (c) vs. Kurt Angle
Noniin. Sitten päästiin itse asiaan. Näistä kolmesta viimeisestä ottelusta tässä ppv:ssä oli todellisuudessa kyse. WWF:ssä oli nimittäin edelleen yksi iso ongelma Invasion-kuvion päätyttyä: firmassa oli kaksi painijaa, jotka pitivät mielestään hallussaan promootion arvokkainta mestaruusvyötä. Toinen oli World Championshipia (entinen WCW-mestaruus) hallussa pitävä Rock ja toinen WWF-mestaruuden omistava Steve Austin… Tai Kurt Angle, jos Vinceltä kysytään. SurSerin jälkeen Raw’ssa Vince yritti nimittäin riistää WWF-mestaruuden Austinilta (joka ei ollut edes paikalla) ja luovuttaa sen Kurt Anglelle. Tuo seremonia kuitenkin keskeytyi, kun Ric Flair teki WWF-comebackinsa ja paljasti omistavansa puolet yhtiöstä. Samalla Austinkin pääsi takaisin kuvioihin, eikä hän todellakaan ollut valmis luovuttamaan mestaruuttaan miehelle, joka oli pettänyt hänet ja koko Alliancen SurSerissä. Niinpä seuraavassa Smackdownissa Ric Flair sai legendaarisen idean: jospa WWF:ssä ensimmäistä kertaa historiassa kruunattaisiin kiistaton maailmanmestari. Sen jälkeen kun vapaapaini sai alkunsa vuonna 1905, ei vuosien aikana koskaan ollut nähty kiistatonta maailmanmestaria. Nyt siihen vihdoin oli mahdollisuus, kun WWF- ja World-mestaruus yhdistettäisiin toisiinsa. Alun perin tässä ppv:ssä pitikin olla ottelu kiistattomasta mestaruudesta Austinin ja Rockin välillä. Vince kuitenkin tunki lusikkansa soppaan ja julisti, että ensin Austin puolustaisi vyötään Anglea vastaan ja Rock puolestaan Chris Jerichoa vastaan. Noiden otteluiden voittajat ottelisivat ensimmäistä kertaa kiistattomasta mestaruudesta.
Tämä oli aika lailla niin lähellä neljää tähteä kuin voi vain olla olematta kuitenkaan sitä. Loistavaa entertainment brawlausta, jossa oli kunnon tarinaakin, kun Austin paiskoi Kurtia tämän omilla German Suplexeilla ja Angle tuhosi pirun vakuuttavan näköisesti Austinin jalkaa. Erityisesti Figure Four Leg Lock kehätolppaa vasten oli oikeasti aika rajun näköinen. Kokonaisuutena siis todella viihdyttävää ja intenssiivistä katsottavaa alusta loppuun asti. Juuri tällaista painia kaipaan itse nykyisin, koska homma jää monesti semmoiseksi turhaksi läpsyttelyksi. Toisaalta ei tämä millään yltänyt miesten parhaan ottelun, eli SummerSlam-kohtaamisen, tasolle. Yksi suuri syy siihen oli se, että tämän ottelun lopetus oli aika vaisu. Toki tarjolla oli semmoinen pieni lopputaistelu, mutta jotenkin päätös tuli silti liian puskista eikä tuntunut ollenkaan niin suurelta jutulta kuin tämän ottelun päätös olisi saanut luvan olla.
* * * ½
World Championship
The Rock (c) vs. Chris Jericho
Tämän ottelun voittaja kohtaisi siis edellisen ottelun voittajan illan Main Eventissä, jossa kruunattaisiin historian ensimmäinen kiistaton mestari. Samoin kuin Anglella ja Austinilla, myös Rockilla ja Jericholla oli taustallaan kaunoja pitkältä ajalta. Kaikki alkoi ensin väärinkäsityksestä, joka johti samalla puolella olleen Jerichon ja Rockin väliseen kyräilyyn. No Mercyssä Jericho voitti historian ensimmäisen päämestaruutensa Rockilta mutta hävisi sen myöhemmin takaisin samalle kaverille. SurSerissä Jericho lähes tulkoon aiheutti tappion WWF:lle hyökkäämällä Rockin kimppuun sen jälkeen, kun hänet oli eliminoitu. Tuon jälkeen Rockin ja Jerichon verinen vihanpito oli virallista, ja nyt he ottaisivat yhteen ottelussa, jossa oli panoksensa aikaisemmin WCW-mestaruutena tunnettu World Championship.
Ikävä kyllä tämä ei yltänyt ihan sille miesten hienon No Mercy-ottelun tasolle, mutta ei tämä siitä kauskaan jäänyt. Suurin ongelma oli alun yllättävänkin hidas käynnistyminen. Alkupuolella nähtiin jopa aivan turha resthold-osio. Vähitellen homma muuttui kuitenkin vauhdikkaammaksi, ja loppua kohti oli päästy juuri sille tasolle, jota näiltä kahdelta painijalta sopikin odottaa. Lopun taistelu oli ihan ensiluokkaista. Parhaimpia hetkiä olivat Rockin DDT Jericholle pöydän läpi ja Jerichon upea taistelu Rockin Sharpshooterissa. Niiden ansiosta olisin jo nostanut tämän neljään tähteen, ellei loppua olisi pitänyt pilata idioottimaisella sekaantumissotkulla. Lisäplussaa vielä siitä, että yleisö oli upeasti mukana koko ottelun ajan.
* * * ½
HUOM! Seuraava ottelu paljastaa kahden edellisen kohtaamisen voittajat.
Undisputed Championship
Chris Jericho (c) vs. Steve Austin (c)
Noniin. Tässä sitä nyt oltiin. Ensimmäistä kertaa painihistorian aikana WWF:n kehässä oteltiin kiistattoman mestarin tittelistä. Tämä kamppailu alkoi saman tien edellisen jälkeen. Chris Jericho oli juuri ja juuri ehtinyt nousta jaloilleen, kun Austin ryntäsi sisääntuloramppia pitkin hänen kimppuunsa.
Ehdottomasti parasta tässä ottelussa oli se, että kyseessä oli aivan uusi taistelupari. Jericho ja Austin eivät olleet koskaan ottaneet yhteen 1 on 1 -ottelussa ppv-tasolla. Niinpä nämä kaksi saivat aikaan todella intenssiivisen reilun kymmenminuuttisen mäiskinnän, jota oli pääasiassa oikein kiva katsoa. Toisaalta edelliset ottelut taisivat kuitenkin painaa jonkun verran molempia kavereita, koska mihinkään todella erikoisiin tai veretseisauttaviin suorituksiin ei kaksikko yltänyt, vaikka kyseessä oli historiallisen suuri ottelu. Paini oli silti tasaisen hyvää ja toimivaa tasoa, ja ongelmat alkoivatkin vasta siinä vaiheessa, kun tähänkin piti sekoittaa pari ref bumppia, Vince McMahon, Ric Flair, Booker T ja yleinen hälinä. Jotenkin itseäni alkoi tuo turha ylibuukkaus potuttaa niin pahasti, että olisin antanut tälle ottelulle arvosanaksi alle kolme tähteä, ellei tunnelma olisi ollut niin hieno ja ellei kyseessä olisi muutenkin ollut niin historiallinen ottelu.
* * *
Ei tämä vuoden viimeinen ppv nyt ihan vuoden parhaimmistoa ollut, ja tietynlaisia ongelmia tuntui tällä uudella aikakaudella olevan ilmassa. Kulissien takana Vince oli huolissaan vähenevistä katsojamääristä, ja ilmeisesti sitä yritettiin pelastaa Attitude Eran tapaisella ”crash and burn” -tyylillä, joka ei ainakaan ME:iden ylibuukkauksen osalta toiminut yhtään. Toisaalta mukana oli myös paljon hyvää, ja olihan tämä ppv nyt omalla tavallaan klassikko pelkästään kolmen viimeisen ottelun takia. Kyseisistä otteluista kaksi ensimmäistä oli vieläpä oikein hienoja, ja toisaalta koko ppv:n aikana ei nähty mitään kovin kamalaa kuraa, joten kyllä kokonaisuus oli ihan kunnossa. Silti useamman ottelun odotettua heikompi taso ja lopun turhat ylibuukkaukset harmittavat sen paljon, että ei tämä Ok:ta paremmaksi minun kirjoissani nouse.
Wikipedia: WWF Vengeance 2001
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 16.12.2012
No Comment