1997ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF WrestleMania 13

Sijainti: Rosemont, Illinois (Rosemont Horizon)

Päivämäärä: 23.3.1997

Yleisömäärä: 18 197

Katso tapahtuma WWE Networkista!

WrestleMania kuulostaa aina lupaavalta, mutta monet ehkä tietävätkin jo, että 13 osoittautui epäonnen luvuksi myös WrestleManian kohdalla. Asia tarkentuu arvostelun myötä. Selostajapöydän takana Jim Rossin ja Jerry ”The King” Lawlerin lisäksi jälleen myös Vince McMahon. Show’ta ei aloiteta Yhdysvaltain kansallislaululla tai muulla seremonialla vaan Godwinnsin sisääntulomusiikilla. Sen pitäisi olla jo viimeistään paha ennusmerkki…

4-Way Elimination Tag Team Match

The Headbangers vs. The New Blacjacks vs. The Godwinns vs. Doug Furnas & Phil LaFon

1wm13

Tässä ottelussa kaksi joukkuetta teki debyyttinsä WWF:n maksutelevisiossa (vaikka Windham ja Bradshaw kyllä PPV:issä erikseen olivat aikaisemmin esiintyneet). Headbangersin monet ehkä tietävätkin: 1990-luvun painitaidoton ja oudosti pukeutunut joukkue, joka koostui kahdesta hevibändifanista. New Blacjacks taas oli WWF:n surkea tapa yrittää pushata nuorta John Layfieldiä (aikaisemmin Justin ”Hawk” Bradshaw) ja vanhaa Barry Windhamia nostamalla esiin faktan siitä, että Windhamin isä oli toinen puolisko 1970-luvulla vaikuttaneessa legendaarisessa Blackjacks-joukkueessa. Niinpä Windham ja Bradshaw pistettiin muodostamaan ”1990-luvun Blackjacks” samassa länkkärihengessä. Itse ottelullahan ei ollut mitään tarinaa: kyllähän vuoden suurimpaan tapahtumaan aina taustaton neljän joukkueen kohellus mahtuu. Panoksena sentään oli mestaruusottelu seuraavassa Raw’ssa.

Sen lisäksi, että ottelulla ei paljon taustaa ollut, ei sillä myöskään ollut suuremmin viihdearvoa. Siitä vähäisestä viihdearvosta kiitos kuuluu pitkälti Bradshaw’n hulvattomille viiksille. Ottelussa oli kyllä yksi hyvä (mutta väritön) joukkue eli LaFon & Furnas, mutta eivät he tätä kasassa saaneet pidettyä. Headbangersin loikat oli ajoitettu typerästi, mutta estivät sentään katsojaa nukahtamasta. Godwinnsit olivat onnettomia, ja New Blacjacks -kaksikko joko autuaasti ohittanut parhaat aikansa tai pääsemässä niihin vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Tosiaan ottelu oli aika pitkälti sähläystä ja typerää buukkausta, mutta kanadalaisjoukkueen kova työ, Headbangersin loikat ja Bradshaw’n viikset estivät sen, että tämä aivan hirveä olisi. Heikko silti ja aika onneton tapa aloittaa vuoden suurin tapahtuma.

Arvosana: * ½

WWF Intercontinental Championship

The Sultan vs. Rocky Maivia (c)

Rocky Maivia muistutti tosiaan todella paljon kilpailevan promootion Prince Iaukeata. Molemmat olivat iki-iloisia, hymyileviä samoalaisia. Ainoat erot olivat siinä, että Maivialla ei ollut havaijilaisseppeleitä kaulassaan ja että Iaukean painiessa Rey Mysteriota vastaan Rocky Maivia kohtasi WrestleManiassa Rikishin. Kyllä, Rikishi (eli Solofa Fatu, Jr.) oli siis hyvin pitkäaikainen WWF-työntekijä aloittaen WWF-uransa jo vuonna 1992 Headshrinker Fatu -nimisenä painijana muuttuen myöhemmin yleisön suosikiksi, ”Make the Difference” Fatuksi. Seuraava gimmick oli sitten Lähi-idästä kotoisin oleva suuri ja pelottava Sulttaani. Suurempaa taustatarinaa en ottelulle tiedä. Rocky oli babyface (joka keräsi ”Rocky Sucks!” -chantteja) ja Sultan ilkeä kaveri, joka halusi Rockyn mestaruuden itselleen. Ei kai siinä sen kummempaa.

Itse ottelu oli aika vaisu. Joitain vuosia myöhemmin The Rockilla ja Rikishillä taisi olla feudia, ja tykkäsin niistäkin otteluista enemmän kuin tästä. Kyllä Maivia toki ottelussa työskenteli yrittäen parhaansa, mutta aika vaisuksi yritys jäi. Sultan ei kehässä varsinaisesti huono ollut, mutta ei hän tässä muuta muistettavaa tehnyt kuin kommunikoinut yleisön kanssa. Yleisö ei ollut kummankaan puolella. Vaisu ja mitäänsanomaton mutta katsottava ottelu, koska ei tässä varsinaisesti mitään huonoa ollut. Ottelun jälkeen saimme nähdä Rockyn isää, Rocky Johnsonia, ja yleisökin päätti antaa säälipopit.

Arvosana: * *

Singles Match

Goldust vs. Hunter Hearst Helmsley

2wm13

Okei, tällä ottelulla oli jo kunnon tarina. Kaikki alkoi vuoden 1996 lopuilla, kun Goldustista tuli yleisön suosikki. Silloin Hunter Hearst Helmsley päätti, että oudosta friikistä olisi hyvä päästä eroon. Sen sijaan Goldustin manageri Marlenasta Hunter ei halunnut eroon, vaan hän yritti useaan otteeseen saada naikkosen itselleen. Feudi syvenikin entisestään, ja vaikka siinä alkuvaihessa oli mukana myös Intercontinental-mestaruus, ei vyön tippuminen pois hävittänyt vihaa tämän kaksikon väliltä. Vielä ennen WrestleManiaa Hunter toi uuden mystisen ja hurjan henkivartijansa, Chynan, huolehtimaan siitä, ettei niin Goldustille kuin Marlenallekaan kävisi hyvin.

Tämä ei mielestäni yksinkertaisesti yltänyt Royal Rumblessa nähdyn Goldust vs. HHH:n tasolle. Ehkä iso tekijä oli se, että tuossa Royal Rumblen ottelussa kaksikon viha näkyi selvemmin, kun miesten annettiin piestä toisiaan aseilla. Toinen tekijä saattoi olla se, että ilman tuota hardcore-elementtiä tämä kaksikko ei vain saanut rakennettua tarpeeksi viihdyttävää ottelua. No, illan paras tähän mennessä tämä silti oli, koska kyllä tämä ihan hyvää painiviihdettä tarjosi. Ei vain mitään sellaista, mitä ei olisi oikeastaan jokaisessa PPV:ssä tarjolla. Chynan rooli ottelussa toimi hyvin: Chyna murjomassa Marlenaa kesken ottelun oli todella karun näköistä. Ilkeä nainen.

Arvosana: * * ½

WWF Tag Team Championship

Mankind & Vader vs. The British Bulldog & Owen Hart (c)

British Bulldog oli tässä vaiheessa oikeastaan tuplamestari, koska mies oli voittanut upouudesta Euroopan-mestaruudesta järjestetyn turnauksen WrestleManiaa ennen päihittäen finaalissa joukkuekumppaninsa Owen Hartin. Tämänkään ottelun taustoista ei ole kummempaa käsitystä: ennemmin vain siitä, että Owenin ja Bulldogin erimielisyydet olivat vain kasvaneet mm. tuon Bulldogin mestaruusvoiton myötä. Paul Bearer oli siis ottanut Vaderin manageroitavakseen, kun Vader feudasi Undertakeria vastaan, ja nyt mies luotsasi suojattinsa Vaderin ja Mankindin joukkuemestareita vastaan. Eivät kai nämä mestaruusottelut sitten kummoisia tarinoita tarvinneet.

Itse ottelu oli ihan hyvää painia, mutta ongelma oli siinä, että kehässä oli kolme hyvää brawleria ja yksi loistava painija. Kunnon juonikuviolla ja paremmilla rooleilla tästä ottelusta olisi saatu paljon enemmän irti. Nyt neljä tasokasta kaveria sai aikaan vain ihan hyvän ottelun, koska yleisöä ei kummemmin kiinnostanut. Ei toisaalta ilmeisesti kauheasti painijoitakaan, koska eivät he tässä parastaan esittäneet. Oli tämä taas parempi kuin kaikki edelliset, koska paikoitellen tarjolla oli oikein viihdyttävää ja sulavaa joukkuepainia, mutta lopputulemana mielipidettäni laski taas se, kuinka onnettoman typerä lopetus ottelulle buukattiin. Se oli se ratkaiseva tekijä, jonka tähden tämä oli vain ihan hyvä eikä hyvä.

Arvosana: * * ½

Tässä välissä täytyy pitää pieni tauko, koska minun on joka kerta yhä hankalampi uskoa, että seuraava ottelu kuuluu tähän muuhun kokonaisuuteen. Taisi tässä välissä muuten olla Ken Shamrockin haastattelukin, mutta ketä kiinnostaa?

No DQ Submission Match
Special Referee: Ken Shamrock

Bret Hart vs. Stone Cold Steve Austin

6wm13

Tässä ottelussa loisti kaikki, ensimmäisenä tietenkin tarina. Kaikki alkoi syksyllä 1996, kun nimeä ja ylimielisyyttä itselleen kerännyt Steve Austin alkoi haukkua Bret Hartia pelkuriksi, koska miestä ei ollut WWF:ssä näkynyt sitten WrestleMania 12:n. Hart palasi viimein ennen Survivor Seriesiä takaisin ja voitti Survivor Seriesissä huikean kamppailun päätteeksi Austinin. Kaikki ei kuitenkaan ollut ohi, vaan Austin jatkoi Hartin grillaamista ja voitti Royal Rumblen törkeällä huijauksella Bret Hartin nenän edestä. Kun Bret Hart voitti In Your House 13: The Final Four -tapahtumassa WWF:n mestaruuden itselleen neljännen kerran, Austin aiheutti seuraavana päivänä sen, että Hart hävisi mestaruutensa Sycho Sidille. Austinilla oli pakkomielle Hartista, mutta niin alkoi Hartillakin olla pakkomielle Austinista. Hartin hermot olivat nimittäin alkaneet mennä ennen WrestleManiaa niin pahasti, että hän oli käynyt mm. Vince McMahonin kimppuun. Tämä hurja riita ei voinut päättyä muulla tavalla kuin ottelussa, jonka voi voittaa vain pistämällä toisen luovuttamaan. Ei selätyksiä, ei diskauksia, ei uloslaskuja. Erikoistuomariksi hankittiin UFC-taistelija Ken Shamrock.

Tämä ottelu on täydellinen. En oikeasti osaa selittää, miksi tämä toimii, koska en keksi yhtään syytä, miksi tämä ei toimisi. Tässä on on tarpeeksi brutaali meininki. Tässä on huikea tarina. Tässä nähdään huikeita suorituksia molemmilta miehiltä: oikeassa paikassa oikea määrä riskejä. Kaikkia painin osa-alueita sopivasti mutta kuitenkin niin, että vuoden suurimman taistelun henki pysyi silti yllä koko ajan. Jopa kiistanalaisen oloinen lopetus oli aivan loistava, koska sen ansiosta nähtiin kenties maailman ainut onnistunut ”double turn”. Tämä ottelu on kenties kaikkien aikojen suosikkiotteluni, joten se siitä. Aivan loistava päätös huikealle feudille. Tämä oli ilta, jolloin Austinin tähti viimeistään syttyi.

Arvosana: * * * * *

Taas pieni tauko, koska tämä ottelu on sopiva eristää tapahtuman muusta annista. Tässä välissä nähtiin selostajien päivittelyä äskeisestä ottelusta ja Nation of Dominationin promo, jos se jotakuta muka oikeasti kiinnostaa.

Chicago Street Fight

The Legion of Doom & Ahmed Johnson vs. Nation of Domination

Minä tykkäsin tästä feudista kovasti. Faarooq aiheutti Intercontinental-mestari Ahmed Johnsonin kuukausien sairasloman kesällä 1996, ja Ahmed palasi vuoden lopussa mielessään vain kosto. Royal Rumblen kohtaaminen oli vasta alkusoittoa, koska Ahmed tahtoi päättää tämän sodan huikeaan taisteluun. Siihen hän kutsui avukseen WWF:ään palanneen legendaarisen Legion of Doomin, ja ottelusta tehtiin katutappelu.

Tämä ottelu oli ihan kivaa hardcore-mättöä vuoden 1997 standardeilla, mutta ei kyllä käytännössä mitään ainutlaatuista. Ottelun paikkakin oli aika huono, koska myös äskeisessä otelussa olimme saaneet nähdä sitä hardcorea aika paljon; tämä olisi ehkä paremmin sopinnut alakorttiin. Muutamia oikein näyttäviä hetkiä tässä silti oli, ja kyllä tämä nyt tietynlainen päätös Ahmedin ja Nationin tarinalle oli. Viihdyttävää rymistelyä, mutta ei sen enempää. Vähän kuin WCW:n Uncensored-tapahtuman Public Enemy vs. Harlem Heat.

Arvosana: * * ½

WWF Championship
No DQ Match

The Undertaker vs. Sycho Sid (c)

4wm13

Ette ehkä halua kuulla, mutta totta se on: tämän WrestleManian pääottelulla ei ollut varsinaisesti taustatarinaa. Sehän tietenkin johtuu siitä, ettei tämän ottelun pitänyt olla alun perin WrestleManian pääottelu, vaan tällä paikalla piti olla uusintaottelu edellisen WrestleManian pääottelusta eli Shawn Michaels vs. Bret Hartista. Michaelsin ego kuitenkin otti vastaan, koska HBK ei tahtonut hävitä Hartille, ja niinpä suunnitelmia jouduttiin muuttamaan. Mestariksi buukattiin (taas) Sid, ja hänen vastustajakseen nostettiin fanien suuri suosikki The Undertaker. Aikaa ottelun rakentelulle jäi hyvin vähän, joten tarinana oli lähinnä se, että kaksi isokokoista sankaria (joo, Sidistä oli tullut jälleen hyvis) kamppaili WWF:n ykkösnimen paikasta. Undertaker oli yrittänyt pelotella Sidiä, mutta Sid uskotteli kaikille (myös itselleen), ettei hän ollut peloissaan.

Tämä ottelu oli tylsä. Kyseessä oli matsi ilman sääntöjä, mutta ei tässä kummemmin hardcorea nähty eikä se toisaalta enää kahden edellisen ottelun jälkeen olisi oikein meininkiin sopinutkaan. Tuloksena oli siis varsin vaisua brawlausta, jossa Sid osoitti, mikä ero on sillä, onko häntä vastassa huippupainija vai ei. Undertakerista ei (ainakaan vuonna 1997) ollut kantamaan siis todellakaan Sidiä huippuotteluun, vaikka hän tässä niitä hyviä otteitaan välillä aina väläytteli. Tällä ottelulla WWF ilmeisesti yritti kokeilla, saako se katsojia tyytyväisiksi buukkaamalla WCW-tasoisia pääotteluita. Vastaus: ei, jos niiden takana ei ole loistavaa tarinaa. Tämän takana ei ollut. Bret Hartin sekavat sekaantumiset ottelun lopussa olisivat varmaan olleet normaalisti naurettavia, mutta nyt ne piristivät matsia. Yleisö jotenkin jaksoi jopa olla mukana, joten ihan sille, Undertakerin taitojensa mukaan parhalle yritykselle ja erikoiskommentaattorina toimineen Shawn Michaelsin ja Bret Hartin silmiinpaistaneelle vihalle pitää sentään antaa jonkinlainen arvosana. Tätä huonompia WrestleManian pääotteluita tulee silti mieleen vain yksi, ja sattumoisin siinäkin painii ystävämme Sid. Sen pitäisi kertoa jotakin, mutta WWF ei ensimmäisestä kerrasta uskonut: Sid paini vain kaksi kertaa WrestleManiassa – ja molempina kertoina pääottelussa.

Arvosana: * ½

Eiköhän minun mielipiteeni tästä tapahtumasta jo tullut aika hyvin esille? Tämä ei edes tuntunut WrestleManialta, joten sillä mittapuulla tämä on ehdottomasti huono WrestleMania. Se siitä. WrestleManiana tapahtuma oli kuraa, koska mikään WrestleMania ei voi olla vain yhdessä ottelussa kiinni – ei vaikka se ottelu olisi kymmenen tähden matsi. Jos tätä yrittää katsoa PPV:nä muiden joukossa, tämä on aika erikoinen tapaus. Tässä nähtiin mitä todennäköisimmin vuoden paras ottelu, ja vaikkei yksi ottelu PPV:stä hyvää tee, pitää myös muistaa, että nähtiin tässä pari muutakin ihan hyvää ottelua. Niinpä tämä saa minulta arvosanaksi Ok:n. Heikko suoritus WWF:ltä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.12.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Uncensored 1997

Next post

Arvio: WCW Spring Stampede 1997

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.