Arvio: WWF WrestleMania IV

Päivämäärä: 27.3.1988

Sijainti: Atlantic City, New Jersey (Historic Atlantic City Convention Hall)

Yleisömäärä: 19 199

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

No niin, sitten oli WWF:n vuoden kohokohta: historian neljäs WrestleMania. Viimeistään viime vuoden megalomaanisen spektaakkelin jälkeen WrestleMania oli muutenkin vakiinnuttanut paikkansa koko amerikkalaisen mainstreampainin päätapahtumana. Viime vuonna WWF oli järjestänyt ppv:n jättimäisellä ulkoilma-areenala Silverdomella. Vaikka muuten WM:ää hehkutettiin taas jättitapahtumana, tapahtumapaikan osalta ei jatkettu samalla linjalla: nyt show järjestettiin Atlantic Cityssä Trump Plazassa noin 20 000 ihmisen edessä. Ja kyllä, Yhdysvaltojen tuleva presidentti Donald Trump istui omistamansa tapahtumapaikan eturivissä varsin salskean oloisena.
Viime aikoina WWF oli toiminut taistelussaan Jim Crockett Promotionsin kanssa varsin aggressiivisesti. Ensin WWF järjesti uuden Survivor Series -ppv:n samana iltana kuin Starrcade, ja seuraavaksi WWF torpedoi JCP:n Bunkhouse Stampede -tapahtumaa buukkaamalla samalle ajankohdalle ilmaisen tv-show’n nimeltä Royal Rumble. Jim Crockett janosi kostoa, ja nyt hän sen myös sai. Jim Crockett päätti nimittäin luoda uuden tapahtumakonseptin: Clash of the Championsin. Se oli JCP:n versio WWF:n Saturday Night’s Main Event -tyyppisestä tavallista isommasta tv-show’sta. Ja kyllä vain: JCP:n ensimmäinen Clash of the Champions buukattiin täsmälleen samalle päivämäärälle kuin WWF:n WrestleMania IV. Kun Clashin kortti vielä varmistui ppv-tasoiseksi huipputapahtumaksi, monet katsojat valitsivat ilmaisen Clash of the Championshin WWF:n WrestleManian sijaan, ja WrestleMania IV:n ostoluvut floppasivat pahasti. Vince oli joutunut maistamaan omaa lääkettään.

Vaikka tämä tapahtuma oli siis eräänlainen Vincen nöyryytys WWF:n ja JCP:n taistelussa, on tämä silti myös merkittävä tapahtuma WWF:n historiassa. Tästä tapahtumasta nimittäin leijonanosan vei turnaus, jonka päätteeksi kruunattiin WWF:n uusi päämestari. Varmuudella uusi sen takia, että tämän tapahtuman alkaessa WWF World Heavyweight -mestaruus oli vakatoitu. Palataan tähän vielä tarkemmin vähän myöhemmin arviossa.

Tapahtuman selostivat jälleen rakastettava kaksikko Gorilla Monsoon & Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Bob Uecker, joista jälkimmäinen vieraili selostuspisteellä ensimmäisen ottelun ajan. Okerlundin seurana turnauskaaviota oli analysoimassa Onnenpyörä-tyttö Vanna White. Mestaruusturnauksen säännöt kehään saapui ilmoittamaan Lifestyles of the Rich and Famous -ohjelmasta tunnettu Robin Leech. America The Beautifulin show’n alussa lauloi Gladys Knight.

20-Man Battle Royal Match

Osallistujat: Bret Hart, Jim Neidhart, Jim Powers, Paul Roma, Sika, Danny Davis, B. Brian Blair, Jim Brunzell, Bad News Brown, Sam Houston, Jacques Rougeau, Raymond Rougeau, Ken Patera, Ron Bass, Junkyard Dog, Nikolai Volkoff, Boris Zhukov, Hillbilly Jim, Harley Race, George Steele

Show päätettiin aloittaa Battle Royal -ottelulla, johon saatiin mukaan kaikki ne WWF:n painijat, jotka eivät päässeet mukaan muihinkaan otteluihin. Mitään sen merkittävämpää roolia tällä ei ollut: voittajalle oli luvassa jättipokaali. Suurin osa kasvoista oli tuttu edellisistä tapahtumista, mutta pari uuttakin nimeä oli mukana. Sika oli yksi 1970- ja 1980-lukujen tunnetuista samoalaispainijoista, joka oli paininut suurimman osan urastaan WWF:ssä Afan joukkueparina mutta keskittynyt viime aikoina singles-uraan. Bad News Brown oli 1970-luvun lopussa uransa aloittanut amerikankanadalainen heel-brawler, joka oli paininut suurimman osan urastaan Stu Hartin Stampede-promootiossa Kanadassa mutta siirtynyt sieltä WWF:ään vuoden 1988 alussa. Brownin gimmick oli tietyllä tavalla aikaansa edellä: Brown oli todellinen bad ass, joka vihasi yhtä lailla heel- kuin face-painijoitakin ja kävi tasapuolisesti kaikkien kimppuun. Monien mukaan ”Stone Cold” Steve Austinin ysärigimmick onkin saanut inspiraatiota Brownin hahmosta. JCP:n tapahtumista tuttu Sam Houston oli siirtynyt NWA:n puolelta vuoden 1987 aikana.

Huoh, tämä oli yksi huonoimmista – ellei jopa huonoin – Battle Royal, jonka olen koko tämän monta vuotta kestäneen jättiprojektini aikana nähnyt. Kuten olen usein arvosteluissa aikaisemminkin maininnut, olen suuri Battle Royal -otteluiden fani (ja erityisen suuri Royal Rumble/Gauntlet-otteluiden fani), joten annan näille aina tyypillisesti vähän paremman arvosanan kuin normaalit arvostelijat. Nyt on kuitenkin vaikeaa kehua tätä Battle Royalia mitenkään, koska tämä oli yksinkertaisesti täysin mitäänsanomaton, turha ja, no, kehnoa viihdettä. Onneksi tämä ei sentään ollut hirveän pitkä, joten kovin pahasti tämä ei ehtinyt puuduttaa. Tämän suurin ongelma oli se, että koko Battle Royalin aikana ei oikeastaan tapahtunut mitään maininnanarvoista – paitsi se, että George Steele ei ottelun alussa noussut ollenkaan kehään, vaan alkoi häiritä painijoita kehän ulkopuolelta. Oletin, että tämä johtaisi siihen, että ottelun loppupuolella Steele yhtäkkiä nousisi kehään. Sen sijaan Steele olikin jossain vaiheessa huomaamatta häädetty ringsideltä, vaikka häntä ei ollut edes eliminoitu missään vaiheessa. Mitä ihmettä? Ottelun ainut tähti oli (tietenkin) Bret Hart, jonka heel-meininki ja parit yksittäiset väläytykset pelastivat ottelun täydeltä surkeudelta. Annan tälle yhden tähden ihan vain sen ansiosta, että tämä oli kuitenkin Battle Royal -ottelu, ja puolikkaan päälle Bret Hartin ansiosta.

* ½

Openerin jälkeen päästiin sitten illan pääasiaan: WWF:n päämestaruusturnaukseen. WWF:n päämestaruus oli jo tovin ollut vakatoituna, ja kaikki alkoi 5. helmikuuta 1988. Tuolloin WWF järjesti poikkeustapahtumansa nimeltä The Main Event. Se lähetettiin perjantaina NBC:llä, ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kolmeen vuosikymmeneen, kun showpainia nähtiin amerikkalaisen valtakunnallisen network-kanavan prime time -ohjelmapaikalla. Show’n pääottelu oli Hulk Hoganin ja André The Giantin rematch Hoganin kantamasta päämestaruudesta. Ottelun lopussa matsiin sekaantuivat Ted DiBiase ja tämän apuri Virgil, jotka olivat hieman aiemmin ostaneet Andrén sopimuksen Bobby Heenanilta. André pääsi Virgilin avulla ottelussa niskan päälle, iski Hoganille André Suplexin ja selätti tämän. Sitten alkoivat erikoisuudet. Hogan potkaisi selätyksestä päivänselvästi irti heti ykkösen kohdalla, mutta tuomari Dave Hebner ei välittänyt tästä, vaan laski kolmeen ja julisti Andrén uudeksi WWF World Heavyweight -mestariksi. Kaikki olivat sokissa: Hoganin mestaruuskausi oli ohi. Eivätkä yllätykset olleet lähellekään ohi.

Heti mestaruusvoittonsa jälkeen André nimittäin luovutti mestaruutensa Ted DiBiaselle ja kruunasi hänet uudeksi mestariksi. DiBiase oli kuukausien ajan yrittänyt ostaa mestaruuden itselleen. Samalla kehään juoksi yhtäkkiä tuomari Dave Hebner – vaikka täsmälleen samalta näyttävä mies seisoi jo kehässä! Tuolloin katsojille selvisi, että Hoganin ja Andrén ottelun olikin tuomaroinut Dave Hebnerin kaksoisveli Earl Hebner. Earl oli ollut tähän asti JCP:n tuomari, mutta loikannut nyt kenenkään tietämättä samaan promootioon veljensä kanssa. Lisäksi Earl oli jostain – katsojille mystiseksi jääneestä syystä – päättänyt kusettaa Hogania ja laskea selätyksen kolmeen, vaikka Hoganin hartiat eivät olleet matossa. Kehässä ensin Dave kävi Earlin kimppuun, ja lopulta Hogan iski Earlin ulos kehästä Gorilla Press Slamilla. DiBiase puolestaan juhli asemaansa uutena päämestarina, mutta viikkoa myöhemmin WWF-presidentti Jack Tunney ilmoitti, että Ted DiBiase ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan) WWF:n päämestari, koska päämestaruutta ei voi ostaa – se pitää voittaa. Ja koska vyön voittanut André oli päättänyt luopua asemastaan mestarina, mestaruus vakatoitiin. Vakatoidusta mestaruudesta päätettiin järjestää mestaruusturnaus, joka käytäisiin kokonaisuudessaan WrestleMania IV:ssä. André ja Hogan pääsivät suoraan toiselle kierrokselle, koska olivat entisiä mestareita. Koko mestaruusvaihdoksen aiheuttanut tuomari Earl Hebner oli puolestaan tähän tapahtumaan tultaessa kääntynyt jo faceksi ja lopettanut kieroilut. Se johtui siitä, että Earlin ja Daven välille suunniteltu feud jouduttiin keskeyttämään, kun Dave loukkaantui tuossa The Main Eventissä nähdyssä Hebnerien välisessä tappelussa. Feudia ei uusittu enää koskaan, eikä Earlin erikoiselle toiminnalle oikeastaan annettu koskaan mitään selitystä. Seuraavan kerran Earl nousisi esille missään WWF:n juonikuviossa vasta 10 vuoden päästä muuan Survivor Seriesissä – siihen saakka hän jatkaisi aivan normaalia työskentelyä tuomarina.

WWF Championship Tournament
First Round Match

Jim Duggan vs. Ted DiBiase

Ja nyt sitten turnauksen pariin. Illan ensimmäisessä turnausottelussa nähtiin yhden 1980-luvun ja vielä 1990-luvun alun merkittävimmän painijan ppv-debyytti. Kyseessä oli tietenkin Ted DiBiase, jonka saapumista tähän projektiin olen odottanut jo jonkin aikaa. 1970-luvun puolivälissä debytoinut DiBiase oli kyllä käynyt WWWF:ssäkin lyhyesti 1970-luvun lopussa, mutta todellinen tähti hänestä tuli 1980-luvulla Mid-South Wrestlingissä. Tuolloin DiBiase ei ollut vielä Million Dollar Man, mutta muuten vain yksi lafkan vihatuimmista heeleistä. Firman päämestarina DiBiase feudasi muun muassa Terry Gordyn, Junkyard Dogin ja Jim Dugganin kanssa. DiBiase pysyi promootion palkkalistoilla sittenkin, kun se muutti nimensä UWF:ksi ja pyrki haastamaan JCP:n ja WWF:n. Lopulta kovat suunnitelmat kuitenkin kaatoivat promootion, ja keväällä 1987 Jim Crockett osti UWF:n itselleen. Toisin kuin monet muut UWF:n loppuaikojen tähdet, DiBiase ei siirtynyt JCP:hen vaan otti vastaan WWF:n tarjouksen.

WWF:stä nimittäin luvattiin huippulahjakkaalle DiBiaselle paljon: suora pääsy Main Event -kuvioihin ja ennen kaikkea ainutlaatuinen gimmick, jota Vince McMahon kuulema itse olisi käyttänyt, jos olisi ryhtynyt painijaksi. Niinpä kesän 1987 lopulla DiBiase teki debyyttinsä legendaarisella ”Million Dollar Man” -gimmickillä: ylimielisenä, ökyrikkaana, kiiltäviin pukuihin pukeutuneena öykkärinä, joka oli sitä mieltä että kaikilla – ja kaikella – on hintansa. Parin kuukauden hahmon rakentelun jälkeen DiBiasen ensimmäinen kunnon juonikuvio alkoi vuoden 1987 lopulla, kun hän ilmoitti haluavansa ostaa WWF World Heavyweight -mestaruuden Hulk Hoganilta. Hogan ei tietenkään suostunut tähän, mikä johti edellä mainittuihin käänteisiin. DiBiasella oli alusta lähtien ollut mukanaan oma miespalvelijansa Virgil, joka teki DiBiasen puolesta kaikenlaisia nöyryyttäviä tehtäviä ja sai vaivanpalkaksi DiBiasen tarjoamia setelitukkuja. Virgil oli oikealta nimeltään Mike Jones – nuori painija, joka oli saapunut WWF:ään vuonna 1987 jobberiksi mutta saanut nopeasti aivan uuden suunnan uralleen päästyään DiBiasen palvelijaksi. Virgilin gimmick oli suoraa vittuilua JCP:n tähtipainijalle ja pääbuukkajalle Dusty Rhodesille, jonka oikea nimi oli Virgil Runnels. Nyt siis Virgilin ja DiBiasen ”talliin” kuuluvan André The Giantin saattelemana DiBiase saapui kohtaamaan turnauksen avausottelussa vanhan Mid-South-aikaisen tuttunsa Jim Dugganin.

Ah, olen jo hyvän aikaa odottanut, että pääsisin arvioissani vihdoin näihin vuosiin, kun Ted DiBiase on mukana WWF:n Main Event -kuvioissa. Ikävä kyllä tämä DiBiasen ensimmäinen ppv-tason ottelu ei ollut varsinainen mestariteos. Toki kyseessä oli täynnä otteluita olevan tapahtuman ensimmäinen turnausottelu, joten aikaakaan DiBiasen ja Dugganin kohtaamiselle ei ollut suotu erityisen paljon, mutta tässä tapauksessa se oli enemmänkin hyvä kuin huono asia. DiBiasen ja Dugganin kemiat eivät ainakaan tässä ottelussa oikein kohdanneet millään tavalla, ja koko ottelu oli enemmän sekalaista brawlausta ilman mitään varsinaista päämäärää. Mitään erityisen kehuttavia otteitakaan ei ottelussa nähty, ja varsinkin Duggan oli kyllä huomattavan kömpelö. DiBiase pelasti kuitenkin ottelusta jonkun verran mahtavalla heel-roolillaan ja muutenkin tuoreella meiningillään, mutta kyllä tämä siitä huolimatta oli aika heikko ottelu.

* ½

WWF Championship Tournament
First Round Match

Dino Bravo vs. Don Muraco

Sitten viimenäkemän (eli Survivor Seriesin) kanadanranskalainen Dino Bravo oli dumpannut joukkueparinsa Greg Valentinen ja managerinsa Jimmy Hartin. Sen jälkeen Bravo oli päättänyt keskittyä puhtaasti singles-uralle osoittaakseen olevansa maailman vahvin painija, joka hän oli väittänyt jo jonkun aikaa olevansa. Niinpä tammikuussa nähdyssä Royal Rumblessa Bravo järjesti todellisen painonnostospektaakkelin, jossa hän teki ”painonnoston uuden maailmanennätyksen” – tosin hieman kyseenalaisesti, koska ratkaisevassa nostossa Bravon kaveri Jesse Ventura saapui hieman jeesaamaan Bravoa. Myöhemmin toki Bravo ja Ventura kiistivät täysin tällaisen avunannon. Bravo oli siis varsin kovassa nosteessa, ja hänellä oli myös uusi manageri – kanadanranskalainen Frenchy Martin. Nyt Bravo kohtasi Don ”The Rock” Muracon, joka oli saanut managerikseen Billy Grahamin sen jälkeen, kun Graham oli vuoden 1987 lopussa joutunut eläköitymään lopullisesti. Muraco ja Graham olivat tehneet yhteistyötä jo syksyn 1987 aikana, joten Grahamin ryhtyminen manageriksi oli luontevaa jatkumoa tälle.

Yllättävää kyllä, mutta tämä oli jonkun verran menevämpi ottelu kuin äskeinen DiBiasen ja Dugganin kohtaaminen. En olisi odottanut, että Bravon ja Muracon kaltaiset brawlerit olisivat keskenään pystyneet vauhdikkaampaan matsiin kuin Ted DiBiase, mutta niin kuitenkin kävi. Vauhdikkuus tosin tarkoitti Muracon ja Bravon kohdalla myös tiettyä kömpelyyttä: ottelu alkoi heti vähän kiusallisesti, kun Muraco yritti jonkinlaista Second-Rope -liikettä, joka meni täysin pieleen. Tuosta kuitenkin selvittiin, ja sen jälkeen ottelu lähti itse asiassa kulkemaan hetken aikaa varsin sujuvasti. Erityisesti Dino Bravon Piledriver Muracolle oli oikeasti aika murhaavan näköinen. Ehdinkin jo toivoa, että tästä voisi kuoriutua ihan kiva intenssiivinen brawlaus, mutta sitten ottelu päättyi aivan kesken kaiken ja vieläpä varsin kököllä tavalla. Lopputulos oli siis lopulta kuitenkin heikko hetkittäisestä innostumisestani huolimatta.

* ½

WWF Championship Tournament
First Round Match

Greg Valentine vs. Ricky Steamboat

Greg Valentine oli siis ajautunut pitkästä aikaa singles-uralle, kun Dino Bravo oli hylännyt hänet. Nyt entinen IC-mestari ”The Hammer” keskittyi sitten pyrkimykseen nousta vielä kerran WWF:n huipulle. Vastaansa tässä turnauksen ensimmäisen kierroksen ottelussaan Valentine sai Ricky Steamboatin, joka alkoi olla jo lähtökuopissaan pois WWF:stä. Vuonna 1987 kehittyneet ongelmat Steamboatin ja Vince McMahonin välillä olivat vain syventyneet, kun Vincellä ei tuntunut olevan enää mitään mielenkiintoa käyttää Steamboatia missään kiinnostavissa kuvioissa. Pian tämän WrestleManian jälkeen Steamboat jättikin WWF:n taakseen ja ilmoitti eläköityvänsä. Tuo päätös ei toki pitänyt kovin kauaa. Tähän otteluun Steamboat saapui kuitenkin kantaen sylissään ”Little Dragoniksi” nimettyä lastaan, joka oli syntynyt edellisenä kesänä (ja jonka syntymästä Steamboatin ja Vincen ongelmat olivat alkaneet). Little Dragon tultaisiin tuntemaan parikymmentä vuotta myöhemmin Richie Steamboatina, joka on paininut myös WWE:ssä.

No niin, nyt päästettiin vastakkain kaksi sellaista painijaa, joiden pitäisi osata hommansa. Se myös näkyi ottelun laadussa, vaikka täytyy sanoa, että tämäkin ottelu tuotti pienoisen pettymyksen. Tässä oli kuitenkin vastakkain Ricky Steamboat ja Greg Valentine, ja aikaa oli lähes 10 minuuttia. Näillä eväillä olisin odottanut hyvää, parhaimmillaan jopa hienoa ottelua. Sen sijaan Steamboatin ja Valentinen ottelu jäi vain sellaiselle ”ihan hyvän” tasolle. En oikeastaan edes osaa sanoa yksinkertaista syytä siihen, mistä tämä johtui. Ehkä Steamboat ei sitten WWF-uransa loppupuolella ollut enää täysillä mukana. Ehkä Valentinekaan ei ollut enää oikein parhaassa iskussa. Molemmat kyllä väläyttivät osaamistaan, tarjoilivat tyliikkäitä sekä teknisesti taitavia otteita ja hoitivat ottelun muutenkin kaikin puolin hyvin alusta loppuun, mutta sellaiset todelliset erikoisuudet tai edes joku säväyttävä hetki tästä jäi puuttumaan. Siksi tämä on vain ihan hyvä. Enempääkin olisi voinut toivoa.

* * ½

WWF Championship Tournament
First Round Match

Butch Reed vs. Randy Savage

Jos WWF:n alkuperäiset suunnitelmat olisivat pitäneet kutinsa, fanien rakastamaksi hahmoksi noussut Randy Savage olisi puolustanut tässä WrestleManiassa uudelleen voittamaansa IC Heavyweight -mestaruutta. Nuo suunnitelmat kuitenkin kääntyivät päälaelleen, ja palataan sen syihin hieman myöhemmin tässä arvostelussa. Nyt Savage oli sitten mukana päämestaruudesta käytävässä turnauksessa. Viime kuukausina Savage oli siis ystävystynyt kunnolla Hulk Hoganin kanssa, ja tämä ”Mega Powersiksi” kutsuttu jättisuosittu kaksikko oli varmasti valmis yrittämään kaikkensa, jotta jompi kumpi voittaisi mestaruuden. Ensimmäisen kierroksen ottelussaan Savage sai vastaansa keskinkertaiseksi midcard-heeliksi ajautuneen Butch Reedin – joka olisi niin ikään voinut olla tämän ppv:n aikaan IC-mestari, jos ei olisi viime kesänä omalla mokaamisellaan ojentanut tuota mestaruuskautta lopulta Honky Tonk Manille. Reed lähti pian tämän ppv:n jälkeen WWF:stä.
Äh, tässä ottelussa ei oikein tapahtunut mitään. Ei tällä toki ollut aikaakaan mitenkään mainittavan paljon, mutta ei toisaalta ollut aikaisemmin nähdyllä Bravo vs. Muraco -ottelullakaan, ja siinä tapahtui silti pikkaisen enemmän kuin tässä. Tämä ottelu vain… oli. Ja sitten se jo yhtäkkiä loppui. Lopetus oli kyllä ihan näppärän näyttävä, ja sillä (sekä Savagen upean karismaattisella esiintymisellä) ottelu kerää pisteet kotiin, mutta muuten tämä jätti niin mitäänsanomattoman fiiliksen, että paha tästä on enempää kirjoittaa. Kaikin puolin aika turha ottelu.

* ½

WWF Championship Tournament
First Round Match

One Man Gang vs. Bam Bam Bigelow

Kaksi jättikorstoa One Man Gang ja Bam Bam Bigelow ottivat yhteen jo Survivor Seriesissä vastakkaisissa joukkueissa. Nämä kaksi vuoden 1987 aikana WWF:ssä debytoinutta körilästä olivat senkin jälkeen olleet toistensa kimpussa, joten oli varsin sopivaa, että he päätyivät kohtaamaan toisensa myös tässä mestaruusturnauksen ensimmäisen kierroksen ottelussa. Tämä ottelu jäi muuten yhdeksi Bam Bamin viimeisistä WWF-otteluista hänen ensimmäisellä lyhyellä WWF-runillaan, sillä pian tämän tapahtuman jälkeen nuori ja lupaava painija jätti WWF:n ja siirtyi muualle.

Okei, tämän ottelun kaikista suurin ongelma oli aivan käsittämättömän paska lopetus. Sitä on taas käytännössä mahdoton selittää ilman ottelun lopputuloksen spoilaamista. Sen verran voi nyt turvallisesti sanoa, että sinänsä lopetuksen ideassa ei ollut mitään varsinaista vikaa, mutta se oli hoidettu niin päin helvettiä, ettei varmasti yksikään katsoja ymmärtänyt, että ottelu oikeasti päättyi tuohon tilanteeseen – ihan jo pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä, että sääntöjen mukaan sen ei myöskään olisi pitänyt päättyä. No, umpisurkean lopetuksen lisäksi tässä ottelussa ei paljon muuta nähtykään. OMG oli oma kömpelö itsensä, ja Bam Bam yritti pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Tässä tapauksessa se ei ollut kovin paljoa, mutta kyllä Bigelowin Headbuttit ja kärrynpyörät nyt yhden puolikkaan tälle sentään ansaitsevat.

½

WWF Championship Tournament
First Round Match

Rick Rude vs. Jake Roberts

Ensimmäisen kierroksen viimeisessä ottelussa toisensa kohtasivat kaksi lahjakasta nimeä: asemansa WWF:ssä vakiinnuttanut Jake ”The Snake” Roberts ja kovassa nosteessa oleva ”Ravishing” Rick Rude. Mitään sen kummempaa sanottavaa ei näiden kahden urasta tällä hetkellä ole. Molemmat olivat vielä vähän vihreitä päämestaruuskuvioihin, mutta turnaus tarjosi heille hyvän mahdollisuuden.

No niin, ensimmäisen kierroksen viimeinen ottelu tarjosi vihdoin viihdyttävän kokonaisuuden. Tätä ottelua on kyllä netissä kritisoitu reippaasti tylsyydestä ja ottelun väkinäisestä venyttämisestä, ja muistan, että ensimmäisellä katselukerralla nuo seikat häiritsivät minuakin. Tällä kertaa minua ei kuitenkaan edes haitannut katsella ottelun puolivälin paikkeilla Rudea pitämässä Robertsia parissa pitkässäkin Chin Lockissa, koska Roberts myi nuo tilanteet todella hyvin, ja ne tuntuivat sopivan ottelun luonteeseen oikeastaan yllättävän kivasti. Muuten tämä ottelu olikin sitten tosiaan oikein kivaa menoa: ensimmäiset minuutit olivat vauhdikasta painia, jossa molemmat täräyttivät muutaman näyttävän liikkeen. Sen jälkeen ottelua alettiin rakennella huolella, ja viimeisien minuuttien aikaan nähtiin vielä sitten kunnon lopputaistelu. Toki intensiivisemmällä meiningillä ja toisenlaisella kokonaisuudella olisi saatu 15 minuutissa paljon enemmänkin aikaan, mutta tämä oli nyt jo hyvä ottelu, mikä oli illan tähänastiseen keskiarvoon suhteutettuna aika paljon.

* * *

Vaikka tapahtuma olisi ollut aivan hyvin täynnä pelkillä turnausotteluilla, nähtiin illan aikana aina kierrosten välissä myös muita otteluita – luvassa oli muun muassa kamppailut IC- ja joukkuemestaruuksista. Ensimmäisen kierroksen jälkeen oli vuorossa yksi ei-turnausottelu.

Singles Match

Hercules vs. Ultimate Warrior

Oi kyllä, sitten oli Ultimate Warriorin ppv-debyytin aika! Kuten Starrcaden arvostelussa jo kerroinkin, Jim Hellwig ja Steve Borden olivat debytoineet samoihin aikoihin vuonna 1985 Memphisissä, jossa he muodostivat Blade Runners -nimisen joukkueen: Hellwigin nimi oli Rock. Joukkue jäi lopulta kuitenkin lyhytikäiseksi, kun Hellwig loikkasi WCCW:hen, kääntyi faceksi ja otti käyttöönsä ”Dingo Warrior” -nimen. Warriorista tulikin varsin suosittu WCCW:ssä, ja niinpä WWF kaappasi hänet keväällä 1987. WWF:ssä nimi muutettiin muotoon Ultimate Warrior. Warrior alkoi käyttää runsaasti naamamaalauksia ja saapua kehään energisesti juosten sekä kehäköysiä heiluttaen. Lihaksikkaasta Warriorista tuli nopeasti yleisön suosikki, joka innosti yleisöä sekopäisillä promoillaan. Varsinaisen WWF-debyyttinsä Warrior teki syksyllä 1987, ja sen jälkeen hän oli ennen kaikkea squashannut jobbereita. Alkuvuodesta 1988 Warrior kuitenkin ajautui feudiin toisen voimamiehen Herculeksen kanssa. Feudissa nähtiin muun muassa kohtaus, jossa Hercules yritti piestä Warriorin teräsketjullaan, mutta Warrior katkaisikin paksun ketjun kahtia. Nyt oli vihdoin aika viralliselle Warriorin ja Herculeksen kohtaamiselle.

Ultimate Warriorin ppv-debyyttiä ei voi kyllä liiemmin kehua. Jos viime vuoden WrestleManiassa nähty Herculeksen ja Billy Jack Haynesin ottelu onnistui yllättämään oikein positiivisesti laadullaan, tämä oli päinvastainen tapaus. Herculeksen ja Ultimate Warriorin ottelu oli nimittäin ehkä jopa vielä vähän kökömpi kuin olin etukäteen ajatellut. Ja minulla ei tosiaankaan ollut kummoisia odotuksia tältä ottelulta, mutta ehdin kuitenkin toivoa, että kaksi power house -kaveria pystyisivät parhaimmillaan WM:ssä rykäisemään kasaan nopean intensiivisen mäiskinnän, jota voisi kuvailla harmittomaksi. Tämä oli kuitenkin sen sijaan ihan puhtaasti huono ottelu, joka oli suurimman osan ajasta kömpelöä, huonosti toteutettua ja kehnolta näyttävää painia. Ainoa syy, miksi annan tälle edes puolikkaan, on Herculeksen pari ihan nättiä liikettä. Warrior näytti tässä aivan kamalalta, ja tämän perusteella en todellakaan olisi uskonut, että kahden vuoden päästä sama mies tähdittää WrestleManian Main Eventiä.

½

WWF Championship Tournament
Quarter Final Match

André the Giant vs. Hulk Hogan

No niin, sitten siirrytään mestaruusturnauksen toiselle kierrokselle. André ja Hogan saivat siis suoraan paikat puolivälieristä, koska he olivat kaksi viimeisintä mestaria ja oikeastaan ne kaksi miestä (Ted DiBiasen ohella), joiden vuoksi mestaruus oli ylipäänsä vakatoitu. Helpolla André ja Hogan eivät kuitenkaan päässeet, koska heidät määrättiin puolivälierissä toisiaan vastaan. Vain siis toinen voisi saada paikan välierissä. Tämän tapahtuman aikaan fanit olivat täysin varmoja siitä, että Hogan voittaisi tässä Andrén, etenisi sen jälkeen turnauksen finaaliin ja voittaisi vuosikausia hallussaan pitämänsä WWF World Heavyweight -mestaruuden takaisin itselleen.

Vuosi sitten WrestleManiassa nämä kaksi ottelivat yhden painihistorian isoimmista otteluista. Nyt tuota samaa tunnelmaa ei ollut tässä uusintakohtaamisessa ollenkaan, vaikka kuluneen vuoden aikana näiden kahden välillä olikin tapahtunut paljon ja vaikka kyseessä oli uuden päämestarin määrittävän turnauksen merkittävä ottelu. On oikeastaan vaikea kuvailla, miksi tämä Hoganin ja Andrén kohtaaminen ei tuntunut enää ollenkaan samalta. Ehkä se oli se, että alkuhuuma oli jo ohi. Ehkä tämä toisti itseään vain liikaa. Ehkä tapahtumapaikka ei ollut oikea. Ehkä Hoganin ja Andrén kohtaaminen puolivälissä korttia vähän kökön ”mestatuusturnauksen” puolivälieräottelussa ei tuntunut oikealta. No, joka tapauksessa tunnelma ei ollut ollenkaan sama, vaikka ottelu sinänsä alkoi ihan räväkästi, kun André yritti piestä Hoganin parhaansa mukaan. Todella huonokuntoiselta Andrélta loppui kuitenkin puhti nopeasti, ja räväkän alun jälkeen ottelu kääntyi nopeasti aika mitäänsanomattomaksi rest hold -meiningiksi. Painillinen anti jäi siis varsin vähäiseksi, mutta se oli todella pientä verrattuna siihen, kuinka tämä ottelu loppui jo viiden minuutin kohdalla aivan kesken ja vieläpä aivan käsittämättömän typerällä tavalla. Olen jo montaa tämänkin tapahtuman lopetusta ehtinyt haukkua, mutta tämä oli ehdottomasti tyhmin kaikista, eikä sitä parantanut se, että ottelun päättymisen jälkeen live-yleisölle ei kerrottu ollenkaan, miksi ja miten ottelu oli päättynyt ja mikä oli ottelun lopputulos. Jos olisin ollut paikan päällä katsomassa tätä tapahtumaa, olisin ollut aika helvetin vihainen, kun minulle olisi valjennut, miten tässä ottelussa todella kävi – varsinkin kun lopetus oli kaiken järjen mukaan täysin epälooginen. No, tämä Andrén ja Hoganin kohtaaminen oli ikävä kyllä puhtaasti huono, vaikka tässä kaksi WWF:n isointa tähteä toisensa kohtasivatkin. Jos siis haluatte nähdä Andrén ja Hoganin WM-kohtaamisen, tyytykää vuoden 1987 versioon.

*

WWF Championship Tournament
Quarter Final Match

Don Muraco vs. Ted DiBiase

Illan toisessa puolivälieräottelussa kohtasivat ”The Rock” Muraco ja Ted DiBiase. DiBiasella ei ollut ketään ringsidellään, koska Hogan oli äskeisen ottelun jälkimainingeissa iskenyt Virgilin Suplexilla sisääntulokäytävälle ja koska André oli yhä piestynä äskeisen ottelun jälkeen.
Ehdin jo hetken aikaa innostua, että nyt päästiin taas parempien otteluiden pariin. Lopulta tämä ottelu jäi kuitenkin sen verran lyhyeksi ja homma päättyi ikävästi kesken parhaan menon, että ei tästä ollut ok:ta ottelua paremmaksi. Se on toki enemmän kuin suurin osa illan otteluista tähän mennessä, mutta se kertoo ikävä kyllä enemmän tapahtuman huonoudesta kuin tämän ottelun erinomaisuudesta. Tässä ottelussa oli kuitenkin taas pieni muistutus siitä, että oikeat painijat saavat keskenään kyllä aikaan tämmöisessä vaikeassa turnauskokonaisuudessakin ihan kivan ottelun. DiBiasella ja Muracolla oli koko ottelun ajan mukava meno, ja kumpikin täräytti pari näyttävää liikettä. Vaikka lopetuskin katkaisikin ottelun flow’n ikävästi juuri parhaalla hetkellä, lopetus itsessään oli kyllä tyylikkäästi toteutettu, joten siitäkin pisteet kotiin. Ikävä vain, että kyse oli tosiaan nyt tästä mestaruusturnauksesta, minkä takia ottelulle ei ollut siunaantunut liiemmin aikaa. Niinpä tämä ei yllä lopulta kahta tähteä paremmaksi.

* *

WWF Championship Tournament
Quarter Final Match

Greg Valentine vs. Randy Savage

No niin, sitten oli vuorossa taas yksi illan harvoista valonpilkuista tähän mennessä. Jälleen kerran suurin ongelma oli se, että aikaa oli aivan liian vähän, mutta Valentine ja Savage osoittivat, että kokeneet kaverit pystyvät kyllä 6 minuutissakin pistämään pystyyn kaikin puolin toimivan ottelun. Tämä oli oikeastaan lähes malliesimerkki siitä, miten simppelisti mutta silti kaikin puolin taidokkaasti kaksi kokenutta kaveria hoitavat homman kotiin juuri siinä ajassa, kuin mikä heille on annettu. Kumpikaan ei lähtenyt sooloilemaan tai yrittämään jotain todellisia erikoisuuksia, vaan sen sijaan Savage ja Valentine keskittyivät hyvään painiin ja ottelun kuljettamiseen alusta loppuun saakka luontevasti eteenpäin. Kaikin puolin siis kiva koitos, jota voisi varmaan vakiotermieni puolesta kutsua hyväksi tv-otteluksi. Jos aikaa olisi ollut enemmän, mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin.

* * ½

Neljättä puolivälieräottelua ei nähty, koska yksi ensimmäisen kierroksen otteluista oli päättynyt ratkaisemattomana. Niinpä tuon ottelun voittajaa vastaan turnauskaaviossa määrätty painija pääsi suoraan välieriin. Sen sijaan nyt oli taas vuoro turnauksen ulkopuolisille otteluille.

WWF Intercontinental Championship

The Honky Tonk Man (c) vs. Brutus Beefcake

Jos IWC:n huhuihin on uskominen, Honky Tonk Manin ei pitänyt olla IC-mestari enää tähän tapahtumaan tultaessa. Se on sinänsä ihan loogista, koska Honkyn mestaruuskausi oli ollut tähänkin saakka pelkkää ”eihän tässä näin pitänyt käydä” -tilanteiden jatkumoa. Ricky Steamboatin oli tarkoitus olla mestari paljon pidempään, kunnes hänen vapaapyyntönsä vuoksi Vince pakottikin Steamboatin droppaamaan mestaruutensa jo kesäkuussa 1987. Steamboatin oli tarkoitus hävitä vyönsä Butch Reedille, mutta Reed no-showasi tapahtuman, ja Vince repäisi uudeksi mestariksi lähinnä huumoriheelinä toimineen Honky Tonk Manin. Ja nyt Honky oli ollut mestari jo yhdeksän kuukauden ajan, mikä alkoi lähennellä IC-mestaruuskausien ennätystä. Näin ei toki olisi ollut, jos HTM olisi suostunut jobbaamaan IC-mestaruutensa sovitusti helmikuussa Randy Savagelle, jonka kanssa Honky oli feudannut pitkään. Kun Savagen ja Honkyn ottelu lähestyi, Honky kuitenkin ilmoitti Vincelle, että hän ei aio luopua vyöstään. Normaalisti Vince ei paljon näitä uhkailuita olisi kuunnellut, mutta Honky Tonk Manin sopimus WWF:n kanssa oli umpeutumassa samoihin aikoihin. Niinpä Honky uhkasi loikata JCP:hen ja viedä IC-mestaruuden mukanaan. Hammasta purren Vince suostui Honky Tonk Manin kiristykseen ja antoi hänen säilyttää vyönsä. Savage siirtyi muihin kuvioihin, ja Honkyn seuraavaksi haastajaksi nousi Brutus Beefcake. ”Barber” Beefcakesta oli viime kuukausien aikana tullut suuri yleisönsuosikki, ja nyt hän uhkasi leikata Jimmy Hartin hiukset, jos vain pääsisi niihin käsiksi. Ennen sitä Beefcake kuitenkin lupasi voittaa HTM:ltä IC-mestaruuden. Honky Tonk Manin ringsidellä oli muuten Jimmy Hartin lisäksi Honkyn ”tyttöystävä” Peggy Sue, joka oli – kyllä vain – WWF Women’s-mestari Sensational Sherri, joka veti näihin aikoihin WWF:ssä tuplaroolia.

Viime vuoden WrestleManiassa IC-mestaruudesta painivat Randy Savage ja Ricky Steamboat. Nyt samasta mestaruudesta kamppailivat Brutus Beefcake ja Honky Tonk Man… Voisin sanoa monta asiaa, mutta taidan jättää tässä kohtaa kuitenkin sanomatta. Toisaalta: eipä ottelustakaan ole mitenkään pahemmin sanottavaa. Itse asiassa matsi oli suurimmaksi osaksi harmitonta, vaikkakin tasoltaan varsin kehnoa, brawlausta Honkyn ja Beefcaken välillä. Ei tämä mitään katastrofaalisen kamalaa painia ollut, mutta mihinkään oikeasti kehuttaviin otteisiin kumpikaan näistä eivät päässeet – siihen niin Beefcake kuin Honkykin olisivat tarvinneet oikeasti taitavan painijan, joka olisi kantanut heidät korkeammalle tasolle. Tämä ottelu olisi kuitenkin voinut olla hyvällä lopetuksella sellainen takuuvarma ”ihan katseltava” puolentoista tähden ottelu, mutta sitten tämänkin lopetus piti buukata jälleen niin typerästi ja sekavasti, että miinustanpa nyt vielä puolikkaan pois.

*

6-Man Tag Team Match

The Islanders & Bobby Heenan vs. The British Bulldogs & Koko B. Ware

Vielä yksi ylimääräinen ottelu mestaruusturnauksen ja muiden mestaruusotteluiden lisäksi! Tämän taustalla oli kuukausia jatkunut feud British Bulldogs -joukkueen ja The Islanders -joukkueen välillä. Kaikki alkoi siitä, kun joulukuussa 1987 Haku ja Tama röyhkeästi kaappasivat British Bulldogsien maskotin, oikean bulldogin Matildan. Matilda oli siis ollut pitkään Bulldogsien ringsidellä kaikissa otteluissa, ja koirasta oli tullut yleisönsuosikki. Kaappausidean taustalla oli tietenkin joukkueen kiero manageri Bobby Heenan. Pian kaappauksen jälkeen Bulldogsit alkoivat saada faneilta kortteja, joissa toivottiin Matildan pikaista paluuta. Lopulta kohu johti siihen, että WWF:n presidentti Jack Tunney uhkasi hyllyttää Islandersin, jos he eivät palauta Matildaa. Niinpä Matilda vihdoin luovutettiin takaisin Bulldogseille, ja tässä tapahtumassa koira teki paluunsa. Samalla WrestleManiaan buukattiin joukkueiden välille myös ottelu, ja tilanteen poikkeuksellisuuden vuoksi myös Islandersien manageri Bobby Heenan pakotettiin kehään. Bulldogsit puolestaan saivat joukkueparikseen toisen eläintenystävän, Koko B. Waren. Heenan oli pukeutunut ottelua varteen erityiseen suojapukuun, ettei Matilda pääse puremaan häntä ottelun aikana – tai sen jälkeen.

Huh huh, mikä määrä painijoita WWF:ltä löytyy rosteristaan, kun vielä tässäkin vaiheessa iltaa saadaan turnaus- ja mestaruusotteluiden lisäksi kasaan ihan normaali 6-Man Tag Team Match. Erityisen ilahduttavaa oli se, että painijoiden määrän lisäksi tässä ottelussa oli tarjolla myös laatua. British Bulldogs oli yksi 1980-luvun WWF:n suurimmista piristysruiskeista – joukkue, joka pystyi joka kerta vetämään viihdyttävän ottelun ja parantamaan show’n tasoa. Niin Davey Boy Smith ja Dynamite Kid tekivät tälläkin kertaa, ja sopivaa taustatukea tarjoili aikansa cruiserweight-painija Koko B. Ware. Myös vastustajajoukkueen Haku ja Tama olivat ihan taitavia kavereita ja antoivat ottelussa näytteitä osaamisestaan. Bobby Heenan erikoissuojapuvussaan oli sitten kokonaan ihan oma lukunsa, ja ottelun kannalta olikin varsin harmillista, että alkupuolen viihdyttävän painin jälkeen loppupuolella keskityttiin liikaa Heenanin, Heenanin erikoispukuun ja kuuden miehen epämääräiseen joukkomäiskintään. Loppupuolen sekavuuden takia ottelun viihdyttävyys kärsi lopulta sen verran, että ei tästä hyvää ottelua kuitenkaan kuoriutunut, mutta ihan hyvä välipalaottelu sentään.

* * ½

WWF Championship Tournament
Semi-Final Match

One Man Gang vs. Randy Savage

Sitten takaisin päämestaruusturnaukseen ja sen ainoaan välieräotteluun. Toista välierää ei käyty, koska yksi puolivälieräotteluista oli päättynyt tupladiskaukseen. Niinpä tuon ottelun voittajaa vastaan buukattu painija eteni onnekkaasti suoraan finaaliin. Samaa onnea ei ollut Randy Savagella, joka joutui painimaan jo illan kolmannen ottelunsa. One Man Gang oli puolestaan edennyt suoraan ensimmäiseltä kierrokselta välieriin samanlaisen onnenkantamoisen avulla: hänen suunnitellut puolivälierävastustajansa olivat eliminoineet toisensa ensimmäisellä kierroksella.

Olipa taas täysin yhdentekevä turnausottelu. One Man Gang oli tosiaan niitä WWF:n mörssäreitä, joista ei ole kummemmin mitään hyvää sanottavaa, eikä ainakaan tässä WrestleManiassa OMG ole yrittänyt millään tavalla parantaa tilannetta otteillaan. Parasta tässä ottelussa olin se, että homma oli ohi parissa minuutissa. Savage yritti toki pelastaa tilannetta jonkun verran parilla hienolla top-rope-liikkeellä ja muutenkin nopealla liikkumisella ympäri kehää, mutta niistä ei kauheasti ollut apua, kun One Man Gang oli oma kankea itsensä. Ottelu olisi muuten voinut olla Savagen otteiden ansiosta sentään yhden tähden arvoinen, mutta otan puolikkaan pois, koska – kyllä – myös tässä ottelussa lopetus oli varsin typerä ja sai voittajan näyttämään hämmästyttävän huonolta.

½

WWF Tag Team Championship

Strike Force (c) vs. Demolition

Ja vielä yksi ottelu ennen finaalia! Ei tässä mitään, tämä oli vasta illan 15. ottelu. Rick Martelin ja Tito Santanan muodostama Strike Force oli pitänyt joukkuemestaruuksia hallussaan siis viime marraskuusta lähtien. Nyt heidän ykköshaastajikseen olivat nousseet Mr. Fujin manageroimat Ax ja Smash, tuttavallisemmin Demolition. Vaikka Demolition veti tässä vaiheessa vielä ilkeiden monsteriheelien roolia, heistä oli itse asiassa kasvomaalauksien, rajujen asusteidensa ja jyräävän tyylinsä vuoksi tulossa kovaa vauhtia yleisönsuosikkeja. Tässäkin ottelussa osa katsojista hurrasi jo Demolitionille. Toisin sanoen Demolitionille oli siis käymässä samoin kuin sen inspiraationa toimineelle Legion of Doomille, joka myös aloitti heelinä mutta kääntyi yleisön suosion vuoksi faceksi.

Edellä kehuin British Bulldogsia yhdeksi WWF:n 1980-luvun suurimmaksi piristysruiskeeksi, ja nyt on jaettava vähän samanlaisia kehuja toiselle tämän ottelun joukkueista. Strike Force on nimittäin minun silmissäni todellinen unohdettu helmi – upea joukkue, jonka otteita oli todella ilo seurata mutta joka muistetaan vain hyvin harvoin 1980-luvun parhaita joukkueita listatessa. Yksi oleellisimmista syistä unohtamiseen on toki se, että Strike Forcen yhteiselo jäi lopulta harmillisen lyhyeksi, mutta palataan siihen tulevissa arvosteluissa. Tässä matsissa Strike Force oli täysissä voimissaan, ja niin Rick Martel kuin Tito Santanakin yrittivät kaikkensa saadakseen tästä ottelusta viihdyttävän kokonaisuuden aikaan. Harmi vain, että aikaa oli vähän ja että vastassa oli Demolitionin kaltainen brawler-kaksikko. Mielestäni Demolition ei ole edes paskin mahdollinen joukkue, mutta tässä ottelussa Ax ja Smash eivät päässeet vauhtiin ollenkaan. Ehkä Demolitionin kemiat eivät sitten vain pelanneet ollenkaan yhteen Strike Forcen kanssa, koska Demolitionin kömpelyyden vuoksi koko ottelu kääntyi lopulta harmillisesti hieman kankeaksi perusbrawlaukseksi. Santanan ja Martelin yrittämiselle kyllä iso peukku, ja tässä ottelussa lopetuskin oli ihan ok, mutta ei tämä silti ihan ok:ta paremmaksi otteluksi nouse. Harmi, huippujoukkueita WWF:ssä olisi kyllä riittänyt.

* *

WWF World Heavyweight Championship
Tournament Final Match

Ted DiBiase vs. Randy Savage

Ja vihdoin! Vihdoin oli illan Main Eventin aika. Ja millainen Main Event se olikaan. Päämestaruusturnauksen finaali, jonka osanottajia kukaan ei olisi osannut vuonna 1988 ennustaa etukäteen. Kuten Hoganin ja Andrén ottelun kohdalla kirjoitin, kaikki olivat ennen tätä tapahtumaa varmoja siitä, että Hogan päihittäisi jälleen vaikeudet ja nousisi uudestaan firman päämestariksi. Näihin aikoihin ei ollut vielä IWC:tä, nettihuhuja tai muitakaan painitietämisen muotoja, joten vain hyvin harvat tiesivät, että Hulk Hogan olisi pian WrestleManian jälkeen lähdössä kuvaamaan No Holds Barred -nimistä elokuvaa (palataan siihen myöhemmin). Hogan joutuisi siis pitämään taukoa painikehistä, mikä oli nimenomaan alkuperäinen syy sille, että mestaruusvyö riistettiin neljän vuoden mestaruuskauden jälkeen Hoganilta. Samasta syystä Hogan ei edennyt tässä turnauksessa puolivälieriä pidemmälle vaan itse asiassa eliminoi sekä itsensä että André The Giantin omassa ottelussaan. Niinpä Ted DiBiase eteni suoraan finaaliin, minkä vuoksi tapahtuman aikana ihmiset alkoivat olla varmoja, että DiBiase veisi mestaruuden. DiBiase oli nimittäin Andrén ja Hoganin ohella ainut nimi, jota oli viime kuukausina buukattu päämestaruuskuvioissa, ja koko viime kuukausien monimutkainen kuvio olisi luontevaa päättää DiBiasen mestaruusvoittoon. Randy Savagen voittoon ei sen sijaan uskonut paljon kukaan: vaikka Savage ja Hogan olivatkin viime vuoden lopulla alkaneet tehdä yhteistyötä, Savage oli silti tähän asti ollut turvallisesti midcard-painija, joka vielä kuukausi sitten pyöri IC-mestaruuskuvioissa. Nyt hän oli noussut puolivahingossa mestaruusturnauksen finaaliin – ja kesken ottelun hän sai myös ringsidelleen Hulk Hoganin, kun Miss Elizabeth saapui hakemaan Hoganin apuun ringsidellä olevaa André The Giantia vastaan.

Tässä se sitten oli. Illan viimeinen ottelu. Pitkän mestaruusturnauksen huipennus. Uuden mestarin kruunaus. Minulla on aina sydämessäni erityinen paikka tälle ottelulle, vaikka nyt kun näin tämän ottelun pitkästä aikaa, on objektiivisesti todettava, että eihän tämä painiotteluna ole millään tavalla erityisen hieno. Erityisen harmillista tämä on sen takia, että DiBiase ja Savage olisivat varmasti toisenlaisessa tilanteessa (levänneinä, illan ainoassa ottelussaan) ja huomattavasti pidemmällä ajalla pystyneet mitä todennäköisemmin painimaan jopa huippuluokan ottelu. Nyt minun kirjoissani tämä on juuri ja juuri hyvä, ja sekin arvosana tulee pitkälti ottelun upean tunnelman ansiosta ja osittain myös siksi, että tämä on niin virkistävä poikkeus 1980-luvun WrestleManioiden Main Eventissä. Vaikka Hoganin osuus tässä ottelussa on kiistattoman suuri (Hogan saapui ottelun aikana Savagen ringsidelle auttamaan Savagea DiBiasen ja Andrén kanssa, ja lopulta Hogan sekaantui myös todella merkittävästi ottelun ratkaisuun), niin Hogan itse ei silti paini tässä. Se oli jotain todella erikoista tähän aikaan. WrestleManian Main Event, jossa on panoksena firman päämestaruus, ja Hogan ei ole ollenkaan ottelussa. Sen sijaan ottelussa on tämän aikakauden kaksi lupaavaa tulevaisuuden suurtähteä DiBiase ja Savage, jotka pistävät olosuhteisiin nähden parastaan ja osoittavat, että tämä firma ei tarvitse jokaisessa ottelussaan aina Hogania (vaikka WWF tuon osoituksen sitten loppupuolella tosiaan pilaa osittain). Itse olen vielä todella suuri Savagen JA DiBiasen fani, mikä entisestään vahvistaa rakkauttani tätä ottelua kohtaan. Mutta rehellisyyden nimissä ottelu ei ikävä kyllä ollut ollenkaan niin hieno kuin se olisi voinut olla. Tunnelman ja muiden syiden ansiosta tämä on silti sentään hyvä, ja on sekin jonkinlainen päätös tälle varsin erikoiselle WrestleManialle.

* * *

Kokonaisarvio WrestleMania IV:stä: Ainutlaatuisesta Main Eventistä huolimatta tämä on minun silmissäni yksi sekavimmista ja heikoimmista WrestleManioista. Aivan liikaa otteluita, joista aivan liian vähän onnistui olemaan millään tavalla hyvä tai kiinnostava. Ei yhtään yli kolmen tähden ottelua. Kamalasti hukattua aikaa. Kehno mestaruusturnaus. Mutta jotain ainutlaatuista tässä kuitenkin oli sen verran, että tämä nousee juuri ja juuri Kehnon puolelle. WrestleManiaksi silti todellinen epäonnistuminen.

Wikipedia: WrestleMania IV

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.1.2017.