1989ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF WrestleMania V

Päivämäärä: 2.4.1989

Sijainti: Atlantic City, New Jersey (Boardwalk Hall)

Yleisömäärä: 18 946

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Sitten oli WWF:n aika päästää valloilleen vuoden suurin tapahtuma: WrestleMania. Tämä oli jo viides kerta, kun WrestleMania järjestettiin, ja tapahtuma oli nyt viimeistään vakiinnuttanut paikkansa koko showpainivuoden kohokohtana. Tämänvuotinen WrestleMania järjestettiin samassa paikassa kuin edellisen vuoden ’Mania: Trump Plazassa Atlantic Cityssä. Tapahtuman selostajina toimivat jälleen Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina puolestaan Gene Okerlund, Sean Mooney ja tässä tapahtumassa WWF-ppv-debyyttinsä tehnyt Tony Schiavone, joka oli loikannut WCW:stä WWF:ään juuri ennen WrestleManiaa. Lord Alfred Hayes puolestaan nähtiin ennakkoon nauhoitetuissa haastatteluissa haastattelijana. Show’n aluksi WWF Women’s -mestari Rockin’ Robin lauloi America The Beautifulin. Sanalla sanottuna laulu kuulosti aivan kamalalta. Samalla tämä jäi myös Rockin’ Robinin viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi. Robin pysyi firmassa vuoden 1989 loppuun saakka ja lähti pois vuoden 1990 alussa – naisten mestaruus mukanaan. Tuo tarkoitti samalla naisten mestaruuden loppua WWF:ssä muutamaksi vuodeksi. Robin puolestaan esiintyi mestaruusvyön kanssa vielä 1990-luvun alussa alueellisissa promootioissa ja jopa puolusti muutamaan kertaan WWF Women’s-mestaruutta. Sittemmin painimaailmasta eläköitynyt Robin pitää jonkun tiedon mukaan edelleen tätä alkuperäistä vyötä hallussaan.

Singles Match

King Haku vs. Hercules

Hercules oli siis kääntynyt faceksi loppuvuodesta 1988, kun Herculeksen manageri Bobby Heenan oli myynyt managerointioikeudet Ted DiBiaselle, joka tahtoikin tehdä Herculeksesta orjansa. Hercules ei tästä suunnitelmasta innostunut, joten hän kävi sekä DiBiasen että Heenanin kimppuun ja loikkasi hyvisten puolelle. Tuosta lähtien Hercules oli sitten feudannut Heenanin ja tämän edustaman Heenan’s Familyn painijoita vastaan. WrestleManiassa Hercules sai vastaansa King Hakun, joka oli Royal Rumblessa pistänyt entisen kuninkaan Harley Racen eläkkeelle.

Kahden brawlerin iskeminen toisiaan vastaan yhdentekevään otteluun on kyllä niin 1980-lukulainen WWF-opener kuin vain voi olla. No, toisaalta näistä lähtökohdista on nähty huonompiakin otteluita. Hercules ja Haku olivat selvästi päättäneet, että WrestleManian kunniaksi he pistäisivät ottelussa parastaan – ja varsinkin Hakuhan on oikein kykeneväinenkin kaveri oikean vastustajan kanssa. Oikeaksi vastustajaksi olisi kuitenkin tarvittu joku, joka pystyisi kantamaan vastustajansa kovaan otteluun, ja Hercules ei tuota määritettä täytä missään muodossa. Itse asiassa Hercules kyllä liikkui tässä ottelussa varsin virkeästi ja väläytti jopa Crossbodyn, mutta jotenkin vain kaikki Herculeksen ottelut ovat sellaisia, että ne aiheuttavat tyslsistyttävän fiiliksen yrityksestä huolimattakin. Tässäkin nämä kaksi mäiskivät toisiaan ihan kivasti, liikkuivat ihan hyvin ja tarjosivat ihan tyylikkäitä power-liikkeitä, mutta ei tässä silti ollut mitään, mistä olisin ok:ta enemmän tykännyt. Silti, huonomminkin olisi voinut alkaa.

* *

Tag Team Match

Twin Towers vs. The Rockers

Slicksterin manageroima Big Bossmanin ja Akeemin muodostama joukkue oli loppuvuodesta 1988 ja vielä alkuvuodesta 1989 feudannut WWF-mestari Randy Savagen ja Hulk Hoganin kanssa. Nyt tuo feud oli kuitenkin päättynyt, ja Twin Towers oli jäänyt tyhjän päälle. Niinpä he päätyivät nyt painimaan WWF-uransa alussa olevia Shawn Michaelsia ja Marty Jannettya vastaan. Michaelsin ja Jannettyn muodostama Rockers-joukkue oli noussut tasaista vauhtia yleisön suosikiksi, ja nyt oli molempien WrestleMania-debyytin paikka.

Hauskaa katsoa, millaisessa asemassa Jannetty ja erityisesti Michaels ovat olleet näin uransa alkuvaiheessa, ensimmäisessä WrestleMania-esiintymisessään: alakortissa päivänselvänä underdog-vastustajana uutta suuntaa hakevalle Main Event -mörssäreiden joukkueelle. Näistä lähtökohdista Jannetty ja Michaels pistivätkin sitten tässä täyden show’n pystyyn ja tarjosivat varmaan niin viihdyttävää meininkiä kuin tällaisessa 8-minuuttisessa epätasapainoisessa ”jättiläiset vastaan cruiserweightit” -ottelussa oikein pystyi tarjoamaan. Liikkumisella ja erityisesti huikealla myynnillään Jannetty ja Michaels saivat myös Akeemin ja Bossmanin näyttämään tavallista paremmalta. Esimerkiksi Akeemin murhaava Clothesline ja Bossmanin liikkeestä napattu Powerbomb olivat aivan pirun rautaista katsottavaa. Harmi vain, että aikaa oli tosiaan varsin vähän ja että hommasta osa ajasta meni kuitenkin Twin Towersien hieromiseen, joten ei tämä ihan hyvää paremmaksi yllä, mutta oli ehdottomasti silti kiva välipalaottelu.

* * ½

Singles Match

Ted DiBiase (c) vs. Brutus Beefcake

Jos Twin Towers haki tämän WrestleManian aikaan uutta suuntaa tiputtuaan pois Main Event -kuvioista, täsmälleen samaa voi sanoa myös Ted DiBiasesta. Kun DiBiase oli vuoden 1988 lopussa jäänyt virallisesti ulos päämestaruuskuvioista, pyrki Million Dollar Man löytämään jonkin toisen reitin suurmenestykseen. Tuon reitin hän sitten tietenkin päätti rakentaa rahoillaan: helmikuussa DiBiase toi WWF:ään legendaarisen Million Dollar Championship -vyön, joka oli siis kokonaan kullattu epävirallinen mestaruusvyö. Sen ”vyöosa” koostui kullatuista dollarinmerkeistä, ja keskilaatassa oli kolme timantoitua dollarinmerkkiä. Arviot vyön oikeasta rahallisesta arvosta vaihtelevat kymmenistä tuhansista satoihin tuhansiin dollareihin. Yhtä kaikki, DiBiase oli nyt siis hankkinut rahoillaan mestaruusvyön, jollaista hän ei painikehässä ollut itselleen saanut voitettua. Toistaiseksi vyötä ei ollut puolustettu kehässä, eikä sitä puolustettu nytkään. Oikeastaan missään ennen ottelua ei edes kerrottu, miksi DiBiase kohtasi tässä ottelussa juuri Brutus Beefcaken. Todennäköisin selitys on se, että DiBiasen tavoin myös Beefcake oli joutunut tyhjänpantiksi tiputtuaan (IC-)mestaruuskuvioista pois.

Tämän ottelun ehdottomasti parasta antia oli Ted DiBiasen jälleen yksi loistava roolisuoritus Million Dollar Manin hahmossa. En voi varmasti tarpeeksi korostaa, kuinka mahtava gimmick tuo mielestäni on ja kuinka täydellisesti DiBiase sen jokaisessa esiintymisessään koko aktiiviuransa ajan veti. Kaikkein parasta oli tietenkin se, että DiBiase hoiti rooliin kuuluvan ylimielisyyden ja törkeyden loistavasti myös kehässä, miksi DiBiasen otteluissa oli aina oma viihdyttävä puolensa silloinkin, kun painillinen anti ei ollut samaa tasoa. Tässä oli loistava esimerkki ottelusta, jossa painillinen anti ei tosiaan ollut samalla tasolla DiBiasen roolisuorituksen kanssa. Beefcake huononee huononemistaan, ja nyt koko Beefcaken osuus kehäsuorituksessa oli todella ankeaa katseltavaa. DiBiase toki yritti parhaansa, mutta hänkään ei kyllä saanut millään tasolla Beefcakea kannettua mielenkiintoiseen otteluun. Asiaa ei auttanut sekään, että ottelun lopetus oli todella ankea – niin ankea, että se jätti miettimään, tarvittiinko tätä ottelua WrestleManiassa todella ollenkaan. No, DiBiasen hienon roolisuorituksen ansiosta tämä oli ihan katsottava, mutta painiotteluna kaikin puolin varsin heikko veto.

* ½

Tag Team Match

The Fabulous Rougeaus vs. The Bushwhackers

Ja lisää otteluita, jossa ei oikeastaan ollut mitään kunnon taustatarinaa! Rougeau-veljesten pitkä feud Hart Foundationin kanssa oli päättynyt alkuvuodesta, ja sen jälkeen mitään merkittävää ei ollut tullut tilalle. Nyt he saivat sitten mahdollisuuden kohdata WWF:n tulokasjoukkueen Bushwhackersien WrestleManiassa. Typerät, naamaa nuolevat uusiseelantilaiset Butch ja Luke olivat saavuttaneet hämmästyttävän hyvin yleisön suosion. Ennen ottelua nähtiin angle ppv:tä edeltäneeltä aamulta, jossa Butch ja Luke rohmusivat koko aamiaispöydän. ”Hauskaa”, kaiketi. Alun perin Bushwhackersien piti muuten kohdata tässä WM:ssä Bolsheviks-kaksikko, mutta Volkoff ja Zhukov missasivat tapahtuman, joten Rougeaut paikkasivat bolsevikkejä.

Olipas kaikin puolin turha, typerä ja huono ottelu. En voi kuin ihmetellä sitä, miten ilmeisesti Butchin ja Luken ennen WWF:ää muodostama Sheepherders-joukkue oli oikeasti varsin viihdyttävä kaksikko, joka pystyi oikeiden vastustajien kanssa hyviin tai ainakin ok-tasoisiin otteluihin. Näissä WWF:ssä nähtävissä Bushwhackerseiden otteissa ei ole nimittäin pienintäkään ripausta tuollaisesta meiningistä, ja tämä ottelu oli taas kivulias muistutus itselleni siitä, kuinka paljon vihaan Bushwhackerseja ja kuinka tämä ei todellakaan olisi viimeinen ottelu, jonka joutuisin heiltä katsomaan. Jos tämä kaikki on Vincen ja WWF:n ansiota, niin kiitos paljon Vince. Vaikka Bushwhackersit olivatkin tässä ottelussa siis täyttä paskaa ja pilasivat sekoilullaan kaikki mahdollisuudet kiinnostavaan painiotteluun, onneksi heitä vastassa oli sentään Rougeau Brothers. Rougeaun veljekset yrittivät ottelussa parhaansa ja saivat lyhyiden hetkien ajan homman toimimaan sen verran, että tämä ei ehkä nouse voittajaksi vuoden huonointa ottelua valittaessa. Ei se silti kovin kaukana ole, koska kyllä tämä aivan puhtaasti huono ottelu oli siis. Mutta ei absoluuttisen surkea sentään.

*

Singles Match

Mr. Perfect vs. The Blue Blazer

No nyt oli kehässä sellainen parivaljakko, että alta pois! Curt Hennig ja Owen Hart toisiaan vastassa vuonna 1989. Harmi vain, että tälläkään ei mitään mainittavaa taustatarinaa ollut. Perfect oli vakiinnuttamassa asemaansa midcardin uskottavana heelinä, Hartin supersankarihahmo Blue Blazer oli puolestaan enemmän satunnaisesti esiintyvä alakortin jobberi. Nyt hän sai kuitenkin elämänsä tilaisuuden pääsemällä painimaan WrestleManiaan ja vieläpä Mr. Perfectiä vastaan. Jesse Ventura jo julisti ennen ottelua, että tällä oli mahdollisuus olla illan ”sleeper match”, eli ns. yllättävä hittiottelu. Samaa varmasti ajattelivat kaikki tämän aikakauden smarkit.

No huh huh, millaisia arvosanoja tämä ottelu on suurimmalta osalta arvostelijoista saanut. Suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä reilun viiden minuutin rykäisy ansaitsee heittämällä kolme ja puoli tähteä. En pysty millään allekirjoittamaan noita väitteitä, vaikka kuinka haluaisin fanittaa täysillä tätä Perfectin ja Blazerin ottelua. Jotenkin tuntuu siltä, että suurin osa arvostelijoista on jo etukäteen päättänyt, että Blazerin ja Perfectin ottelu ei voi olla ***½-tasoa huonompi millään tavalla, ja sitten tuolle arvosanalle on etsitty epätoivoisesti perusteluita. Koska jos tässä ottelussa olisivat olleet vastassa ketkä tahansa muut ja suoritukset olisivat olleet täsmälleen samoja, kukaan ei olisi edes harkinnut yli kolmen tähden arvosanaa. Minä annoin tälle kaksi ja puoli, ja tuossakin arvosanassa on puolikkaan verran ihan sitä hyvän fiiliksen lisää siitä, että Mr. Perfectin ja Owen Hartin välisen ottelun näkeminen vuoden 1989 WrestleManiassa oli (erityisesti äskeisen matsin jälkeen) niin piristävä kokemus, että pakko siitä on palkita jotenkin. Jos aikaa olisi ollut 10 tai 15 minuuttia, tilanne olisi voinut olla aivan erilainen. Nyt aikaa oli tosiaan viisi minuuttia, ja siinä ajassa Perfect ja Hart… siis Blue Blazerkaan eivät saa ihmeitä aikaan. Sitä paitsi ilmeisesti jännitys tai joku muu hieman häiritsi Perfectin ja Blazerin suorituksia, ja parissa kohdassa oli havaittavissa pientä sekoilua. Ottelun tarina ja flow eivät olleet mitenkään niin sulavia kuin olisi voinut kuvitella. Silti molemmat toki pääsivät esittelemään tässä matsissa myös näyttävästi osaamistaan, ja muun muassa Blazerin counterit Perfectin heittoihin ja Blazerin pari hienoa high flying -liikettä olivat juuri niitä hetkiä, mitä ei ollut tottunut tähän aikaan näkemään. Ja juuri niiden hetkien ansiosta tämä kahden painitaiturin ottelu aiheuttikin niin hyvän fiiliksen, että edellisen ottelun turhuus katosi nopeasti mielestä. Mutta mikään huippuottelun kintaalla oleva koitos tämä ei todellakaan ollut – ja se on toki harmi.

* * ½

Legendaarinen rap-porukka Run-D.M.C. kävi tässä välissä esiintymässä kehässä.

WWF Tag Team Championship
Handicap Match

Demolition (c) vs. The Powers of Pain & Mr. Fuji

Vihdoin illan ensimmäinen iso ja merkittävä ottelu. Demolition oli pitänyt joukkuemestaruuksia hallussaan nyt jo vuoden, ja tuosta vuodesta lähes puolet Ax ja Smash olivat feudanneet Warlordin ja Barbarianin kanssa. Merkittävä käänne nähtiin Survivor Seriesissä, kun Demolitionin manageri Mr. Fuji kääntyi joukkuettaan vastaan ja liittyi Powers of Painin manageriksi. Samalla joukkueet tekivät siis double turnin: Demolition kääntyi faceksi ja Powers of Pain heeliksi. Tuon jälkeen feud oli jatkunut uusissa rooleissa mutta muuten samoissa merkeissä. Nyt Powers of Pain sai sitten ensimmäisen ppv-tason mestaruusottelun, ja viime hetkellä tähän otteluun lisättiin myös Powers of Painin manageri Mr. Fuji. Fuji oli toki entinen pitkän linjan painija (ja myös joukkuemestari), mutta viime vuodet hän oli pysynyt kaukana painiotteluista. Nyt Fuji joutui kuitenkin tekemään vastahakoisen paluunsa yhden illan ajaksi.

WWF:llä oli näihin aikoihin niin vahva joukkuedivari, että harmittaa aika suuresti, kun firma päättää jahkata puoli vuotta joukkuedivarin mestaruuskuvioissa Demolitionin ja Powers of Painin feudia. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että feud ei ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostava ja että osittain flopannut double-turn Survivor Seriesissä ei ollut tehnyt siitä yhtään sen kiinnostavampaa. Kun yhtälöön vielä lisätään se, että Demolition ja Powers of Pain kuuluivat taidoiltaan ehdottomasti kyseisen divarin heikoimpaan kolmannekseen, ei tästä feudista ja sen yltämisestä WrestleManiaan saakka voi olla mitenkään erityisen innoissaan. Kun nämä lähtökohdat ottaa huomioon, ottelu oli toki jopa ihan jees. Ei millään tavalla erityisen hyvä tai mieleenpainuva, mutta ok:ta brawlausta, johon Mr. Fujin lyhyet sekoilut toivat ihan kivan säväyksen. Ei tätä katsoessa silti nyt mitenkään kauheammin tullut nautiskeltua, mutta olisi sitä huonomminkin voinut mennä.

* *

Singles Match

Ronnie Garvin vs. Dino Bravo

Sitten paluu otteluihin, joilla ei ollut mainittavaa taustatarinaa. Ronnie Garvin oli tosiaan debytoinut WWF:ssä vuoden 1989 alussa, mutta toistaiseksi hän ei ollut saanut aikaan mitään mainittavaa. Varsin vähäiseksi oli jäänyt niin ikään Dino Bravon rooli WWF:ssä viime aikoina. Oikeastaan tämän ottelun merkittävin asia nähtiin juuri ennen ottelua, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä Bravon ja Garvinin välisen matsin kanssa. Nimittäin juuri kun Bravo ja Garvin olivat aloittamassa painimisen, Gene Okerlund kuulutti paikalle painilegenda Jimmy Snukan, jota ei ollut nähty WWF:ssä vuoden 1985 jälkeen. Snuka todella saapui kehään, teki tutut posensa ja sitten häipyi paikalta yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Snukan comebackin syytä tai ajoitusta ei selitetty mitenkään tässä tapahtumassa.

Voi WWF. Olivatko nämä kaikki ottelut todella tarpeellisia buukata WrestleManiaan? Tiedän kyllä, että tähän aikaan WWF:n logiikka esimerkiksi WM-buukkaamisen kanssa oli hyvin erilainen kuin nykyään, mutta jotenkin silti tuntuu älyttömältä, että vuoden isoimmassa tapahtumassa piti katsella tällaista ottelua, jonka kiinnotusarvo on etukäteen pyöreä nolla. Ja kun asiaa ei varsinaisesti auta se, että sen enempää Bravo kuin Garvinkaan eivät olleet mitään painitaitureita, jotka omalla suorituksellaan pystyisivät tempomaan huippuottelun. Yhtälön täydentää sitten vielä se, että tämä ottelu sai aikaa alle neljä minuuttia, jossa ei varsinaisesti ihmeitä tehdä. Garvinin hallintaosuus ja stiffit iskut olivat kyllä ihan kivaa katsottavaa, ja siinä mielessä tämä ei ollut täyttä ajan hukkaa. Myös lopetus oli ihan kiva. En voi silti väittää kovin suuresti nauttineeni tätä katsoessa, joten tämmöinen kaikin puolin kehno kokonaisuus tämä oli. WrestleMania olisi varmasti pärjännyt ilmankin.

* ½

Tag Team Match

The Brain Busters vs. The Strike Force

Tässä ottelussa oli sitten tarjolla legendaarisen joukkueen comeback. Tito Santanan ja Rick Martelin joukkue Strike Force oli vuoden 1987 lopussa ja vuoden 1988 alussa WWF:n hallitseva joukkuemestari. Viime WrestleManiassa Strike Force kuitenkin hävisi joukkuemestaruutensa, ja pian sen jälkeen joukkuen tarina päättyi, kun Martel loukkaantui ottelussa uusia joukkuemestareita Demolitionia vastaan ja joutui kuukausien ajaksi sairaslomalle. Martel teki paluunsa vuoden 1989 alussa, ja nyt WrestleManiassa Martel ja Santana yhdistivät ensimmäistä kertaa voimansa sitten viime kevään. Vastaansa he saivat Bobby Heenanin ykkösjoukkueen Brain Bustersin. Anderson ja Blanchard olivat saavuttaneet varsin uhkaavan aseman WWF:ssä, mutta toistaiseksi kaksikko ei ollut vielä päässyt kiinni joukkuemestaruuksiin.

Voi voi. Tässä oli taas ottelu, jolla olisi ollut mahdollisuuksia niin paljon enempään, mutta ikävä kyllä niitä mahdollisuuksia ei päätetty hyödyntää. Kun samassa ottelussa kehässä on Arn Anderson, Tully Blanchard, Tito Santana ja Rick Martel, ei tarvitsi tehdä kummoisiakaan taikatemppuja, jotta saataisiin aikaan hieno ottelu, ehkä jopa huippuluokan koitos. Oleellista olisi oikeastaan se, että aikaa annettaisiin vähintään 15 minuuttia ja että miesten annettaisiin vain painia. No, aikaa ei tietenkään tässä ollut tarpeeksi, kuten ei suurimmassa osassa muitakaan tämän illan (tai WWF:ssä näinä aikoina monen muunkaan illan) otteluita. Vielä suurempi ongelma oli kuitenkin se, että varsinaisen painiviihteen sijaan tässä ottelussa oli olennaisinta ottelun aikana aloitettu uuden feudin rakentelu ja siihen liittyvä kaikenlainen kikkailu, mikä vei tietenkin todella paljon paukkuja pois varsinaisesta painista. Santana, Anderson ja Blanchard hoitivat kyllä painipuolenkin niin hyvin kuin tässä tilanteessa pystyivät, mutta mihinkään mahdottomuuksiin hekään eivät yltäneet, kun painin sijaan matsissa oli olennaisinta tosiaan storylinen kehittely. Siinä hommassa tämä kyllä onnistui hyvin, mutta harmi vain, että samalla ottelu jäi sellaiseksi ”ihan hyvä” -tasoiseksi.

* * ½

Jimmy Snuka teki siis aikaisemmin illalla yllättävän comebackin WWF:ään, mutta nyt oli luvassa illan odotetuin comeback: WrestleMania III:ssä eläköitynyt Roddy Piper oli ehtinyt olla kaksi vuotta kotonaan, mutta nyt hän oli saanut siitä tarpeekseen ja päättänyt tehdä paluun painikehiin. Niinpä tähän WrestleManiaan oli buukattu Piperin legendaarinen talk show -segmentti Piper’s Pit. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, sillä ennen Piperia paikalle ilmestyi kilttiin pukeutunut Brother Love. Love niin sanotusti kaappasi Piperin segmentin ja alkoikin vetää kehässä omaa Brother Love Show’taan, jossa hän myös imitoi Piperia. Loven puheet keskeytti aikakauden tunnettu ylimielinen talk show -juontaja Morton Downey Jr. Kaksikko aukoi päätään hetken aikaa toisilleen, kunnes Piper saapui vihdoin keskeyttämään pelleilyn. Ensin Piper tylytti Brother Lovea ja hääti hänet lopulta kehästä riisumalla Loven kiltin (jostain syystä WWE:n DVD-versiossa tuo Loven kiltin riisuminen ja Loven kehästä pakeneminen on editoitu pois, mikä saa anglen näyttämään todella hölmöltä, kun Love yhtäkkiä katoaa kehästä kesken kaiken). Tämän jälkeen Piper sitten kiinnitti huomionsa Downeyhyn, joka tarkoituksella ärsytti Piperia puhaltelemalla tupakan savuja Piperin naamalle. Lopulta Piper sai tästä tarpeekseen, nappasi tuolin alta vaahtosammuttimen ja suihkutti Downeyta sillä, kunnes Downeykin katosi paikalta. Koko angle tuntui oikeastaan aikamoiselta turhuudelta, mutta saimmepahan ainakin Piperin takaisin WWF:ään.

Singles Match
Special Referee: Big John Studd

André The Giant vs. Jake Roberts

André The Giantin ensimmäinen merkittävä singles-feud päämestaruuskuvioista tippumisen jälkeen oli tämä pitkä feud Jake Robertsin kanssa, ja tämä olikin samalla yksi illan merkittävimmistä otteluista. Kuvio oli alkanut Survivor Seriesissä, kun André oli piessyt Robertsin niin brutaalisti, että André oli diskattu ottelusta. Tuosta lähtien Roberts oli janonnut kostoa, jonka hän sai Royal Rumblessa eliminoimalla Andrén ottelusta käärmeensä Damianin avulla. André nimittäin pelkäsi käärmeitä kuollakseen, ja tuon tiedon avulla Roberts olikin saanut yliotteen tässä feudissa. Jostain syystä tämän ottelun tuomariksi oli määrätty Big John Studd – Andrén pitkäaikainen pahin vihamies, joka oli myös voittanut Royal Rumble -ottelun. Vaikka olen jo useaan kertaan maininnut näissä arvosteluissa Andrén kunnon selvästä heikkenemisestä, nyt se oli jo niin huomattavaa, ettei WWF:kään voinut enää kauaa vältellä sitä. André alkoi olla totaalisen huonossa kunnossa, eikä pystyisi enää kauaa painimaan 1 on 1 -otteluita. Syy oli tietenkin se, että Andréa vaivannutta jättikasvutautia ei ollut saatu kuriin.

Tämäkin oli enemmän angle kuin varsinainen ottelu. Anglena tämä oli toki ihan ok: erityismaininnan ansaitsee se, että ottelun tunnelma oli kohdillaan. Yleisö oli villisti Robertsin puolella, ja André keräsi koko ottelun ajan rajuja buuauksia. Myös tuomarina toiminut Big John Studd keräsi oman osuutensa reaktioista. Aika pitkälti juuri tunnelman ja yleisöreaktioiden ansiosta tämä saakin minulta edes yhden tähden, koska painilliselta anniltaan tämä oli kyllä aika pitkälti täysin onneton. Ensimmäisten minuuttien aikana Roberts vielä yritti parhaansa myymällä Andrén liikkeet hyvin ja tarjoamalla pari omaakin nättiä liikettä, mutta sitten oikeastaan kaikki järjellinen paini lopetettiin, ja koko loppumatsi oli pelkkää Andrén onnettoman kömpelöä liikkumista, Andrén ja Studdin keskinäistä sekoilua ja Robertsin epätoivoista pyrkimistä kehään. Sitten Ted DiBiase tuotiin vielä sekaantumaan otteluun, Studd ja André alkoivat ”painia” keskenään, ja saatiinhan se käärmekin lopulta kaivettua säkistä. Eli ei, tässä ei tosiaan loppupuolen ansiosta ollut painillisia ansioita nimeksikään. Sen sijaan tunnelma oli kyllä loppupuolella kohdallaan, ja kyllähän Roberts oli tosiaan tässä aluksi ihan kunnolla yrittänyt, joten minun kirjoissani tämä olkoon yhden tähden ottelu. Aika armollinen tuomio sekin.

*

Tag Team Match

Greg Valentine & The Honky Tonk Man vs. The Hart Foundation

Ja lisää otteluita ilman kunnon taustatarinaa. Merkittävintä tässä oikeastaan oli se, että kaksi Jimmy Hartin manageroimaa painijaa Greg Valentine ja Honky Tonk Man olivat alkuvuodesta 1989 alkaneet painia säännöllisesti joukkueena. Valentinen ura olikin hakenut suuntaa siitä lähtien, kun hänen ja Brutus Beefcaken (sekä sittemmin hänen ja Dino Bravon) Dream Team -joukkueet olivat hajonneet. Nyt Valentinen ja Honkyn uusi joukkue sitten kohtasi konkarikaksikko Bret Hartin ja Jim Neidhartin.

Heh, tämä ottelu oli varmaan tähän mennessä illan paras (tai kamppailee ainakin tasapäisesti siitä kunniasta Twin Towers vs. Rockers -ottelun kanssa). Se ei ole kovin hyvä merkki koko tapahtuman kannalta, kun ottelun arvosana ei yllä edes kolmeen tähteen, vaikka kyseessä on jo illan 10. ottelu. Puhtaasti painilliselta anniltaan tämä oli ehdottomasti illan ehein kokonaisuus tähän mennessä. Rockers vs. Twin Towers toimi kivasti sen takia, että Michaels ja Jannetty tekivät hirveästi töitä ja yrittivät parhaansa mukaan kantaa Akeemin ja Bossmanin jonkinlaiseen suoritukseen. Tässä toki Bret Hart oli selvästi ottelun suurin tähti, mutta juuri hänen ansiostaan myös Valentine ja jopa Honky Tonk Man ylsivät varsin toimiviin painisuorituksiin. Niinpä tuloksena oli ehjä, kokonainen ja selkeän tarinan kertova joukkuepainiottelu. Ongelma vain oli se, että mitään erikoista tai oikeasti säväyttävää tässä ei nähty – ei edes Harilta. Homma oli sellaista tasaisen toimivaa ja sellaisenaan ihan viihdyttävää painia, mutta se siitä. Että ei tämän tasoisen ottelun nyt ihan tosiaan toivoisi olevan tässä vaiheessa iltaa yksi parhaista suorituksista.

* * ½

WWF Intercontinental Championship

The Ultimate Warrior (c) vs. Rick Rude

Ultimate Warrior oli voittanut Intercontinental-mestaruuden SummerSlamissa näytöstyyliin squash-ottelussa Honky Tonk Manilta, ja tuosta lähtien hän oli pitänyt mestaruutta hallussaan. Alkuvuodesta 1989 Warrior oli sitten aloittanut pitkän feudin Bobby Heenanin ylimielisen tähden ”Ravishing” Rick Ruden kanssa. Royal Rumblessa Rude ja Warrior kohtasivat toisensa Super Posedown -kilpailussa, jossa Warrior tietenkin voitti koko yleisön puolelleen mutta joka päättyi siihen, kun Rude hyökkäsi rajusti Warriorin kimppuun. Tuon jälkeen feud oli jatkunut entistä rajumpana, ja nyt Rick Rude sai vihdoin mahdollisuuden WWF Intercontinental -mestaruuden voittamiseen. Fanit olivat tietenkin täysin varmoja siitä, että hurjassa nosteessa oleva Warrior päihittäisi Ruden tässä kevyesti.

Tässäkin arvosanassa saattaa olla taas puolikkaan verran hyvän filiksen lisää, mutta joka tapauksessa tämä oli vihdoin minun silmissäni illan ensimmäinen hyvä ottelu. Varsinainen huikea painitekninen suoritus tämä ei toki ollut (tuskin kukaan sitä varsinaisesti Warriorin ottelulta odottikaan), mutta tässä loksahti kuitenkin sen verran monta palasta kohdalleen, että ottelulle voi hyvin antaa puhtaat paperit. Ensinnäkin ottelun tunnelma oli enemmän kuin kohdallaan. Nyt yleisö oli oikeasti sähköinen, kannatti hurjana Warrioria ja buuasi Rudelle sekä Heenanille. Ottelun ansiot eivät kuitenkaan jääneet tunnelmaan, vaan molemmat painijat tekivät tässä hemmetisti töitä saadakseen ottelusta toimivan paketin. Kyllä, molemmat. Erityiskunnia pitää antaa Warriorille, joka on kyllä kehittynyt vuodessa selvästi. WrestleMania IV:ssä Warriorin suoritus Herculesta vastaan oli täysi katastrofi, mutta nyt Warrior hoiti suurimman osan liikkeistään kunnioitettavan näyttävästi, ja sen lisäksi hän myi myös Ruden iskut varsin toimivasti. Toki ottelun onnistumisesta reippaasti suurin kunnia kuuluu Rudelle, joka kantoi Warrioria parhaansa mukaan, loi ottelulle toimivan tarinan ja säväytti ottelussa muun muassa Missile Dropkickin kaltaisilla näyttävillä liikkeillä. Kun tähän Ruden hurjaan työntekoon yhdistetään tosiaan vielä toimiva kehäpsykologia ja varsin näppärä (yllättäväkin) lopetus, oli kasassa hyvä IC-mestaruusottelu. Ei toki sen enempää, mutta sekin oli näistä lähtökohdista jo varsin paljon.

* * *

Singles Match

Bad News Brown vs. Jim Duggan

Ja koska kortissa ei toistaiseksi ollut tarpeeksi fillereitä kahden sellaisen painijan välillä, joille ei ollut viime aikoina keksitty mitään järkevää tehtävää, niin toki yksi sellainen saatiin vielä tähän vaiheeseen. Bad News Brown oli feudannut alkuvuodesta WWF-mestari Randy Savagen kanssa, mutta harmillisesti tuo feud oli jäänyt lyhyeksi, kun Savage siirtyi huomattavasti tärkeämpään kuvioon. Duggan oli puolestaan ollut tyhjän päällä jo pidempään.

Alkaa vähitellen kommentit loppua kesken, kun tällaisia kaikin puolin yhdentekeviä 1980-luvun tv-ottelutyylisiä koitoksia tulee koko ajan vain lisää juuri, kun on alkanut toivoa, että vihdoin siirrytään pelkästään isoihin otteluhin. Aikaisemmin tässä arviossa totesin Ronnie Garvinin ja Dino Bravon ottelun kaikin puolin täysin turhaksi, ja täsmälleen samoja sanoja voi käyttää tämän ottelun kuvaamiseen. Erona on vain se, että viihdyin edes vähän enemmän Garvinin ja Bravon ottelua katsoessa, koska erityisesti Garvinin otteita oli ihan hauska katsoa. Tässä sen sijaan oli raivostuttavan ärsyttävä Jim Duggan, jonka huutelua ja ympäri kehää käyskentelyä ei ollut millään tavalla miellyttävää katsoa. Bad News Brown pelasti ottelun totaaliselta surkeudelta, mutta kovin paljon hänkään ei tässä tehnyt, koska Brownin rooliin kuului enemmän Dugganin iskujen väistely ja pariin kertaan kehästä poistuminen. Lopussa Brownilta kyllä nähtiin huikea voltti, kun hän yritti vanhaa kunnon Ghetto Blasteriaan Dugganille, mutta Duggan väisti iskun. Tuo olikin tämän puhtaasti huono ottelun ainut hetkellisesti säväyttänyt kohta. Onneksi tämä oli sentään ymmärretty pitää lyhyenä.

*

Singles Match

Bobby Heenan vs. Red Rooster

Red Rooster oli debytoinut loppuvuodesta 1988 Bobby Heenanin uutena painijana, joka kuitenkin mokaili jatkuvasti otteluissaan eikä onnistunut voittamaan tärkeitä otteluita. Niinpä Heenan alkoi hyljeksiä ja pilkata epäonnista painijaansa, ja lopulta teki face-turnin kääntymällä Heenania vastaan. Face-turnin jälkeen Roosterin idioottimainen kukkogimmick vietiin vielä aikaisempaa pidemmälle, kun Rooster alkoi käyttää sisääntulomusiikkinaan kukkoääntelyä, äännellä itse kuin kukko ja käyttää hiustensa päällä ”kukon helttaa”. Nyt Rooster sai siis vihdoin mahdollisuuden päästä kostamaan Heenanille. Ringsidelle avukseen Heenan toi Brooklyn Brawlerin, stableensa kuuluvan katutappelijan, jota esitti 1980-luvun alussa debytoinut Steve Lombardi, joka oli koko uransa paininut WWF:ssä pelkkänä jobberina.

Jos äskeisestä ottelusta oli vaikea keksiä sanottavaa, tästä sanottavaa on vielä vähemmän. Asiaan toki vaikuttaa huomattavasti se, että ottelu itsessään kesti puoli minuuttia. Silti tätä ei oikeastaan voi edes kuvailla squashiksi, koska ottelun voittajakaan ei näyttänyt tässä mitenkään erityisen vahvalta, eikä hän todellakaan ”murskannut” vastustajaansa. Oikeastaan koko ottelu oli kaikin puolin täysin turha, enkä keksi yhtään hyvää syytä, miksi tämäkin piti tunkea WrestleManiaan, koska yleisöäkään homma ei näyttänyt erityisemmin kiinnostavan. Ottelun ainut hauskuus oli nähdä nuori Steve Lombardi Brooklyn Brawlerina kehänlaidalla, mutta ihan sillä perusteella en silti voi tätä nostaa DUD-luokan yläpuolelle.

DUD

WWF World Heavyweight Championship

Randy Savage (c) vs. Hulk Hogan

Kyllä, vihdoin ja viimein oli illan Main Eventin aika. Ja millainen Main Event se olikaan! Kuten tapahtuman slogan kuului: ”Mega Powers Explode”. Hulk Hoganin ja Randy Savagen ystävyys sekä samalla heidän muodostamansa joukkue oli siis tullut tiensä päätökseen, ja nyt oli tilinteon hetki. Erimielisyydet Hoganin ja Savagen välillä olivat alkaneet jo vuoden 1988 lopulla, kun Savage alkoi epäillä, että Hogan halusi syrjäyttää hänet päämestarin paikalta. Samalla Savage myös epäili, että Hogan varasti koko Mega Powersin valokeilan ja että Hogan oli liittoutumassa alun perin pelkästään Savagen managerina toimineen Miss Elizabethin kanssa. Ensimmäiset merkit erimielisyyksistä nähtiin Survivor Seriesissä, mutta ne saatiin ohitettua vielä nopeasti. Royal Rumblessa oli edessä jo vakavampi tilanne, kun Hogan vahingossa eliminoi Savagen ottelusta. Savage ei tietenkään uskonut, että kyseessä oli vahinko, ja hän kävi aivan raivona Hoganille. Pitkän ja piinallisen välienselvittelyn jälkeen Hogan ja Savage löysivät vielä sovinnon Rumblessa, mutta vain pari viikkoa myöhemmin homma hajosi lopullisesti käsiin. The Main Event -show’ssa Mega Powers kohtasi Twin Towersin, ja kesken tuon ottelun Savage heitettiin ulos kehästä suoraan Miss Elizabethin päälle. Elizabeth loukkaantui tilanteessa pahasti, mutta Twin Towers nappasi Savagen takaisin kehään ja jatkoi hänen pieksemistään siellä. Samalla Hogan kuitenkin pomppasi ringsidelle ja lähti kuljettamaan Elizabethia takahuoneeseen hoidettavaksi. Kun Hogan sitten palasi kehään (jossa Savage oli yksi taistellut Akeemia ja Bossmania vastaan), Savage läimäisi Hogania naamaan ja jätti tämän taistelemaan yksin loppuottelun. Matsin jälkeen Hogan juoksi backstagelle tarkistaakseen Elizabethin kunnon ja selvittääkseen välinsä Savagen kanssa. Sen sijaan Savage hyökkäsikin Hoganin kimppuun lääkintähuoneessa Elizabethin silmien edessä ja karjui Hoganille, että tämän olisi vain tarvinnut pyytää mestaruusottelua, jos tämä kerran halusi kohdata Savagen mestaruudesta WrestleManiassa. Ja nyt sitten oli tuon ottelun aika. Kaikkein rikkinäisin ennen ottelua oli Miss Elizabeth, joka ei tuntunut yhtään tietävän edelleenkään, kumman puolella hän ottelussa olisi. Niinpä Elizabeth saapui ottelun alussa ringsidelle mutta pysyi ”neutraalissa kulmauksessa”.

Ja sitten vihdoin: illan 14. ottelu ja illan Main Event. Samalla tämä on myös illan ensimmäinen huippuottelu ja myös ensimmäinen WWF:n tarjoama huippuottelu (tässä projektissa) sitten WrestleMania III:n. Viimeksi vähintään neljän tähden ottelun painivat Randy Savage ja Ricky Steamboat, nyt Savage ja Hulk Hogan. Paljon mitään muuta samaa tällä ja tuolla WrestleMania III:n ottelulla ei ollutkaan kuin se, että molemmissa oli mukana Savage. WM III:n Savage vs. Steamboat pohjautui puhtaasti painilliseen taituruuteen, tämä puolestaan megalomaaniseen tunnelmaan ja ennen kaikkea upeaan tarinaan, jonka sekä Savage että Hogan kertoivat mahtavasti. Tämä oli entisten ystävien virallinen hajoaminen: ottelu, jossa kaikki patoutunut viha päästettiin irti. Ottelu alkoi hienosti Savagen rooliin sopivalla pakoilulla, minkä jälkeen molemmat pääsivät vetämään juuri sitä osuutta, mikä heille sopi parhaiten. Kehänlaidalla olleen Miss Elizabethin osuus oli hoidettu täydellisesti, samoin kuin Elizabethin häätäminen ja siitä seurannut brutaali lopputaistelu. Heikoin osuus tässä ottelussa oli tietenkin (kiitos Hoganin) sen painillinen anti, mutta Savage teki kyllä kovasti töitä senkin ylläpitämiseksi, ja Savagen suoritukset olivatkin paikoitellen todella näyttävästi hoidettuja. Kokonaisuutena tämä oli siis juuri niin kova kuin tämän aikakauden WWF:n Main Event -ottelu Hoganilla höystettynä vain ikinä saattoi olla. Pisteet kotiin ja hattu päästä, mutta neljää tähteä enempää en silti anna painillisten vajavaisuuksien vuoksi.

* * * *

Kokonaisarvio WrestleMania V:stä: Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, kuinka suopeita arvioita tämä ppv on saanut osakseen. Puretaanpa kokonaisuutta nyt pikkaisen paperille: 1 ****-ottelu, 1 ***-ottelu ja 12 alle kolmen tähden ottelua. Hogan vs. Savagen ja Warrior vs. Ruden lisäksi tapahtumassa ei ollut yhtään ikimuistoista feudiakaan, ja yli puolet otteluista oli puhtaita fillereitä. Ihan täyttä kuraa oli toki aika vähän tarjolla, mutta ei tässä todellakaan huippuhetkiä nyt ollut mitenkään liiaksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tuon (kiistatta huipputasoisen) Main Eventin ja (kaikkien pahasti yliarvoiman) Perfect vs. Blazerin varjolla tästä on monien mielessä pyöritelty jotain oikeasti hienoa WrestleManiaa, vaikka minun kirjoissani tämä uppoaa ehdottomasti heikoimpien ’Manioiden joukkoon. Aivan liian epätasapainoinen, aivan liikaa turhia otteluita ja aivan liikaa aikaa aivan väärille otteluille. Kyllä tämä nyt WrestleMania IV:n toki päihittää, mutta ei tämä Kehnoa kummoisempi ole.

Wikipedia: WrestleMania V

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.3.2017.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Chi-Town Rumble 1989

Next post

Arvio: WWF SummerSlam 1989

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.